elephant-660058_960_720.jpg
elephant-660058_960_720.jpg

Olen ollut aika ajoin keskinkertainen sisko, huono puoliso ja melko surkea ystävä. En ole aina jaksanut soittaa, ehtinyt nähdä tai muistanut syntymäpäiviä. Mutta äitinä olen ollut toisenlainen. Vaikka joka päivä tietysti koen, että voisin tehdä asiat vielä paremmin, voin käsi sydämellä sanoa, etten ole fuskannut yhdestäkään tilanteesta. En silloin, kun olen tiennyt tiukkuuteni äitinä johtavan koko illan kestäviin neuvotteluihin ja protestointiin (ja periksi antaminen olisi vain helpompaa). En silloin, kun on pitänyt lykätä kiireelliset työt perhesyiden vuoksi (ja joutunut liriin). Enkä silloin, kun on täytynyt astua ulos omalta mukavuusalueelta ja temperamentin luonnolliselta kululta ollakseen parempi esikuva tyttärelleni. 

Kun F ja minä muutimme aikanaan asumaan kahdestaan, huomasin aika pian, kuinka meistä alkoi muodostua F:n kanssa kahden kopla. Se taistelupari monessakin mielessä, joka nukkui, heräsi, söi ja oppi yhdessä. Vaikka olimme tietysti edelleen äiti ja tytär, tuli meistä yhtäkkiä vielä vähän enemmän. Ehkä siksi, että meitä oli meidän kotona vain me kaksi.

Sen lisäksi, että meistä tuli kuin varkain naiskaksikko, tuntui elämä näin äidin näkökulmasta simppelille. F oli lapsi. Minä taas aikuinen. Siinä asetelma, joka helpotti monta asiaa. Hierarkia oli selvä. Samoin se, kuka päättäisi kaapin paikan. Minä olin se, joka kantoi vastuun, mutta myös se, jolla oli täysi vapaus toimia vanhempana niin kuin parhaaksi näki. Yksin arjen pyörittäminen oli toki rankkaa, mutta oli siinä oma viehätyksensäkin – ei tarvinnut kysellä keneltäkään mielipiteitä mihinkään. Sen kun vaan toteutti tiimin ja äitiyden asetelmaa ihan rauhassa.

Uskon, että oma itsenäisyyteni ja tietty vahvuuteni olivatkin tuon ja monen muunkin elämänvaiheeni vahvuus. Mutta on tällaisessa yh-mutsin identiteetissä jotain huonoakin. Nimittäin se, että kun mukaan astui kolmas perheenjäsen – aikuinen puoliso – en uskaltanutkaan luopua otteestani ihan noin vain.

En edes itse olisi tajunnut koko tilannetta, jos A ei olisi ottanut asiaa keväällä puheeksi. ”Mä haluaisin olla tässä perheessä mukana, jos siihen annettaisiin mahdollisuus.” Niinpä niin. Otin miehen kyllä avosylin vastaan puolisokseni, mutta en ollutkaan osannut päästää häntä aidosti mukaan meidän kahden naisen liittoon. Siihen, joka oli pitänyt meidän paletin kasassa jo pidemmän aikaa. Ehkä tapaani ajatella äitiydestä piti muuttaa, eikä sinnikkyys ja minä pärjään kyllä itse -asenne ollutkaan pelkästään hyviä juttuja.

Uusperheen rakennuksessa on monta vaihetta. Ja vaikka uusperheen rakennus varmasti usein noudatteleekin tuttua kaavaa, on jokaisella perheellä omat vahvuutensa ja omat kompastuskivensä. Minä uskon, että yksi meidän perheen haastavimmista asioista on se, että minun on vaikea jakaa vastuuta. En halua olla vaivaksi, joten teen asiat automaattisesti usein itse. Toisaalta vastuunjako vaatii myös hirveästi rohkeutta. Vanhoja kaavoja kun on niin paljon helpompi toistaa, vaikka uudet olisivat kaksin verroin parempia.  

Kesän ja syksyn aikana olenkin opetellut siihen, että me olemme nyt perhe. Voin ottaa kampaajan iltakuudelta, ja luottaa siihen, että homma kotona toimii ilman minuakin (koska joskus se tuntuu sujuvan monilta osin jopa paremminkin silloin). Voin jutella kasvatusasioista, jakaa huoleni ja tukeutua toiseen. Luottaa siihen, että ruoka tulee pöytään, pyykki pestyä, lapsi vietyä harrastukseen tai synttärilahja ostettua ilman, että minun on pakko puuttua peliin. Se on ihanaa, mutta samalla se vaatii hirvittävästi uuden opettelua. Toki toiseltakin, mutta – hassua kyllä –eniten varmaan minulta.

Viime lauantaina vietettiin Uusperheidenpäivää, ja minusta oli ihana katsella Supli ry:n Instagram-sivuilta erilaisia perheitä ja kokoonpanoja. Ja vähän arvailla, mitä perheenrakennusvaihetta mikäkin perhe eleli. Mistä he saavat ilonsa ja kuinka arki niiden seinien sisällä rullaa.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Jessic
1/3 | 

Asiavirhe? Lyhenne YH tarkoittaa yksinhuoltajaa, siis sitä että toinen vanhempi ei päätä lapsen asioista. Kuulutko ihan oikeasti siihen vähemmistöön?

Karoliina Sallinen

Uskon, että juridiset seikat lapsen huolloista ja ei-huolloista ei kuulu aihealueeseen, jota blogissa sen enempää avaan :) 

superkiva

käyttämällä termia yh-mutsin identiteetti avaat jo aika paljon seikkoja lapsen huolloista ja ei-huolloista. toivottavasti asia on tässä tapauksessa siis näin kuten annat ymmärtää, yhteishuoltajuustilanteessa itsensä identifioiminen yksinhuoltajaksi, erityisesti julkisesti, olisi ainakin omasta mielestäni vähintäänkin kyseenalaista.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat