Mä kirjoitin tämän viikon kolumnissani siitä, kuinka välillä jokainen meistä tarvitsee läsnäolemattomuuden taitoa. Sellaista ärsykkeiden ulos sulkemista, jolloin itseään suojatakseen on hyvä sulkea korvat ympäristöltä ja käpertyä hetkeksi vain omiin ajatuksiinsa. (Koko kolumnin voit lukea täältä).

Mulle tällainen ”henkinen pakopaikka”, jonne uppoudun reaalimaailman pyörteistä, on unelmakotien ajattelu. Kun lapset kiljuvat iltapäivän kolmatta tuntia, tai jos mua alkaa puuduttaa samojen vaunulenkkimaisemien katselu, mä sukellan tietoisesti ajattelemaan erilaisia unelmakoteja. Suljen ikään kuin osan todellisesta hetkestä vähän enemmän taka-alalle, ja alan pohtia lasiseiniä, kakluuneja, narisevia lautalattioita ja isoja ruokapöytänurkkauksia. Se jos mikä helpottaa kummasti! Ja jos totta puhutaan. Vaikka ajattelu onkin nyt kaukaista ja abstraktia unelmointia, piilee ajatuksissa totta kai sellainen pieni todellinen haave myös siitä, josko joskus lähivuosina voisimme asua uudenlaisessa unelmakodissa.

Moni on kysynyt, onko ajatus pieneen kotiin mahtumisesta muuttunut sen jälkeen, kun vauvat syntyivät. Ja täytyy todeta, että hieman. Ei paljon, mutta ehkä itselleni on alkanut tulla kuitenkin asteen verran enemmän kiire muuton suhteen. (Joka on tietysti yllättävää, koska enhän muuten ole mitenkään nopeiden liikkeiden ja malttamattomuuden nainen. Hah. Enpä).

Ennen kun tytöt syntyivät, ajattelimme, että haluamme heidän syntyvän tähän nykyiseen kotiimme. Ja sen pohjalta teimme myös muutoksia sen suhteen, että elämä 70 neliössä kolmen lapsen kanssa onnistuu. Rakennettiin Inarian kaappeja (taas kerran, koska rakastan niitä!), konmaritettiin ja järjesteltiin huonekaluja vähän uusiksi. Ja täytyy sanoa, että nuo ratkaisut ovat olleet juuri oikeita! Koti on toiminut yllättävän hyvin kaikkien viiden käytössä, eikä ainakaan minulla ole sellainen olo, että eläisimme mitenkään erityisen ahtaasti.

Vaikka teimmekin kotiin muutoksia, ajattelimme jo silloin, että muuttaisimme kuitenkin jossakin vaiheessa isompaan kotiin. Silloin puhuttiin niistä hetkistä, kun pienet ovat 2-3-vuotiaita. Minä ajattelen nyt, että ehkä tuo kahden vuoden etappi olisi kuitenkin parempi takaraja. Vaikka tilaa kotona minusta riittääkin ihan hyvin, haluaisin silti, että ihan kaikki roinat saisi kaappien sisään piiloon. Ja nyt aivan kaikki ei kaappeihin mahdu. Tyttöjen sitterit ja unipesät vaeltelevat pitkin lattioita ja ikkunalaudat on sullottu täyteen tavaraa. Tilanne ei ole kaoottinen, mutta ei myöskään unelmatilanne. Toisaalta ymmärrän myös sen, että tämäkin on vain vaihe. Vuoden päästä ei tarvita enää puoliakaan noista isoista vauvahärpäkkeistä, joten tavallaan tavaran määrä tulee vähentymään tässä seuraavan vuoden kuluessa.

Vaikka asuntoasiat ovatkin vielä unelmatasolla, on muutamia asioita, joita toivoisin sieltä tulevaisuuden kodista löytyvän. Niitä ovat:

  • Paikka isolle, vähintään 10 hengen ruokapöydälle. Me rakastetaan syödä, kuten tiedätte. Ja usein meillä syödään ja kahvitellaan myös ystävien kanssa. Siksi haluaisin ison pitkän pöydän, jonka ympärille mahtuisi kaikki ruokavieraat ilman ongelmia.
  • Kolme makuuhuonetta. Yksi A:lle ja minulle, yksi F:lle ja yksi pienille jaettavaksi.
  • Kaksi vessaa. Ei tarvitse varmasti selityksiä. 
  • Vanhan talon henkeä. Mä en syty laisinkaan uusiin taloihin, vaan haluan, että kodissa on jo valmiina sellainen henki, joka vain vanhoissa taloissa on. Sellainen, että seinät ovat nähneet ja kuulleet elämää myös ennen meitä. Tykkään tosi eri aikakauden kodeista. Jykevistä Jugend-kerrostaloista, natisevista puutaloista, funkkiskodeista ja 50-luvun hengestä. Kaikesta, joka on rakennettu ennen 80-lukua. Vanhoissa kodeissa on tietysti se, että monien asioiden kanssa on tehtävä kompromisseja. Silti ne vetävät puoleensa. Tuntuisi jotenkin tylsälle (masokistiluonne?) esimerkiksi rakentaa alusta asti koti, jonne saisi KAIKEN haluamansa.
  • Valoa. Eli ikkunoita. Ne on tärkeä juttu. Siksi googlailen – ihan huvin vuoksi jo nyt – myös erilaisia lasiovi- ja sisäikkunaratkaisuja.
  • Aitoja materiaaleja. Mä rakastan sitä, että lattiat ovat oikeaa puuta ja tasot oikeaa kiveä. Vaikka moni laminaatti jo jäljitteleekin aitoja materiaaleja todella hyvin, olen silti old school -materiaalien ystävä.
  • Sijainti. Kuten olen sanonut, mä rakastan Pyynikkiä ja ylipäätään keskusta-asumista. Haluaisin olla joku päivä se Pyynikin mummo, joka kertoilisi nuorisolle, millaista oli, kun ratikkakiskoja rakennettiin ja kuinka asiat silloin 2020 täällä tehtiin. Aivan kuten naapurin rouvat kertovat siitä, kuinka nukuttivat lapsensa meidän tuuletusparvekkeella vuonna -65. Voi kuitenkin olla, rahapussin nyörit pakottavat katselemaan kotia myös muilta alueilta. Olipa uusi koti sitten missä hyvänsä, toivoisin, että olo olisi siellä yhtä kotoisa ja naapuristo yhtä kylämäinen kuin täällä. Vaikka muuten en niin sosiaalinen olekaan, minusta on ihana, että näillä nurkilla kaikki tuntevat toisensa.
  • Ja sitten vielä muutama höpsötoive. Ei yhtään pakollisia, mutta ihanaa olisi myös: amme tai sauna, kodinhoitohuone (niin vissiin, keskustassa), parveke, takka, kakluuni, työhuone…

Millainen olisi sinun unelmakotisi?

-Karoliina-

Kollaasin kuvat lainattu Alvhemin Instagram-sivuilta

Kommentit (4)

Vierailija
1/4 | 

Kunhan lapset kasvavat ja muuttavat pois kotoa, riittävät rahani taas toivottavasti pieneen keskustakotiin.
Saunaa en tahdo, enkä suuria neliöitä. Parveke olisi kiva. Tai sitten pienimpuutalo-osake, jossa olisi oma sisäänkäynti, jonka portailla juoda kahvia.

Minulla asunnossa tärkeää on ikkunoista avautuva näkymä ja valon suunta. Seinän kun voi maalata ja tapetin vaihtaa, mutta ikkunan näkymää ei millään vaihdeta. Eikä tietysti sijaintiaan.

Vierailija
2/4 | 

Tuo ikkunasta avautuva näkymä on minullekin tärkeä. Se on jäänyt monista vanhoistakin asunnoista mieleen. Kaunis näkymä on korvaamaton.

Blogisi tuo iloa..
3/4 | 

Valoa  runsaasti puulattiat ja lepakkotuoli nämä on oltava kodissani joista en hevin luovu!

Annelinn
4/4 | 

Ihania inspiskuvia! Miten tuntuukin, että keväisin iskee aina ihan hullu sisustusvimma 😄 Hei taisit instan puolella vinkata, että teiltä löytyy kotoa tuo oikeassa yläkuvassa näkyvä valaisin? Mikä/mistä sen on? On aivan ihana!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat