vintage-1318383_960_720.jpg
vintage-1318383_960_720.jpg

 

F suunnitteli tänä aamuna repunostomatkaa mummon ja papan kanssa. Kun minä lähdin ekaluokalle, kävin myös ostamassa repun oman mummoni kanssa. Violetin ysärirepun ihanalla karttakuvioläpällä. Reppu on edelleen tallella. F oli kauan varma, että haluaa 1.luokalle juuri tuon kyseisen repun, mutta uuden karhean kassin himo on niin suuri, että ehkä vuoden -92 kassi saa jäädä odottamaan muita seikkailuja.

Kun suunnittelimme repunostoa, tuli puheeksi taas penaali ja se, ettei minulla ollut koskaan kynää mukana koulussa, vaikka niitä ostettiin penaalitolkulla aina syksyisin (ja kesken vuottakin). Minua alkoi naurattaa koko touhu – peruskoulu, lukio ja yliopisto. Eikä koskaan kynää! Itse asiassa kynättömästä koululaisesta ja opiskelijasta tuli nainen, jolla oli töissäkin kynät aina hukassa.

Mietityttää, miten ihmeessä se kynien tallessa pitäminen oli ja on niin vaikeaa. Olen ihminen, joka pystyy pitämään monta isoa asiaa – vaikka 25 lasta – hallinnassa, mutta yksien kynien pitäminen ei sitten onnistukaan. Sama juttu niin kotona kuin töissäkin: Isot linjat hoituu, monta päällekkäinkin, mutta sitten pienet yksityiskohdat vetävät retuperällä: Kynät ovat hukassa, kylpyhuoneen kaappi aina aivan räjähtänyt, toinen lapanen talvesta toiseen kateissa (vaikka uusia ostellaan jatkuvasti) ja hiuspompulakuppi mystisesti joka aamu tyhjä, vaikka olen laittanut pompuloihin vuosien aikana rahaa varmasti satoja euroja.

Joskus minua hävettää, että olen joissain asioissa niin leväperäinen. Pistää vihaksi, miksi minulla ei ole sellaista aikuisten naisten naamapurnukkahyllyä, jossa kaikki on ojennuksessa (saati värikoodatussa rivissä). Tai miksi saan aina kirjastokirjoista sakkoja, unohdan vastata sähköposteihin ja meikkilaukkuni sisältö on aina sotkussa ja sikin sokin?

Sitä voi oppia monia asioita elämän aikana. Kehittyä ja kasvaa. Mutta monissa asioissa sitä on kuin ekaluokkalaisena kynien hukkaajana. Toisaalta lohdullista, toisaalta hieman turhauttavaa. Jostain tavoistaan sitä ei koskaan pääse, vaikka välillä yrittää huijata jopa itseään.

-Karoliina-

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Daniella
1/1 | 

Just niin. Missä pinnit? Missä ponnarit? Missä kynät? Tänä kesänä mulla menossa elämäntaparemontti juuri näille asioille. Katsotaan, miten huithapelin käy!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat