KARO9 (1).JPG
KARO9 (1).JPG

Mä vien lapsen keskimäärin joka toinen perjantai-iltapäivä Helsinkiin. Koska vaihto on tiukista tiukin (lapsi ja matkalaukku vaihdetaan miinusminuuttiaikataululla läpystä), en koskaan uskalla ostaa paluumatkan lippua ennakkoon. Ja koska lippua ei ole, ainoa tapa saada persuuksensa penkkiin on suunnata ravintolavaunuun. Perjantaina. Mainitsinko jo: perjantai-iltapäivänä.  Ravintolavaunuun. Kuulostaa pahalle, vai kuinka?

Tilanteen voisi nähdä todellisena kauhukertomuksena, mutta se ei ole sitä lainkaan. Itse asiassa perjantainen ravintolavaunu on yksi parhaita juttuja, mitä tämmöisessä pakollisessa matkanteossa voi tapahtua. Nyt kerron, miksi.

Mä olen istunut perjantaisessa ravintolavaunussa nyt vajaan kahden vuoden aikana noin neljäkymmentä kertaa. Ja joo: Vaunu on täynnä älämölöä, tunkkaista ilmaa ja kaljatuoppien kilinää. Mutta se on myös täynnä odottamattomia kohtaamisia, jaettua elämää ja sellaista epäsuomalaista (?) sosiaalisuutta, ettei ennen ole nähty. Eikä tätä silti selitä minusta kalja tai kaksi.

Olen kuullut junanvaunussa sen, kuinka ”yhteen aikaan tämä mun ravintolavaunussa istuminen lipsahti aivan käsistä”. Olen kuullut ne hetket, joita vierustoveri piti elämän parhaina aikoina (=ruuhkavuodet). Olen saanut kuulla, kuinka äiti on surrut tyttärensä surua siitä, ettei tämä sovi ahtaaseen kauneuskäsitykseen. Ja siitä, miten toisessa kodissa lapsen homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin.

Olen itse kertonut omaksi kauhukseni oman nimeni, jopa jumaliste ammatin ja kirjojeni nimet. Olen jauhanut Hämeenlinna-Tampere -välin uusperheen kipukohdista ja kertonut ummet ja lammet A:n Saksan ajoista. Kertonut siis kaiken sen, mitä pelkään kertoa yhtään missään muualla kuin aivan läheisteni seurassa! Enkä tunnusta edes juoneeni punaviinilasillista kuin kaksi kertaa näiden kymmenien ja kymmenien matkojen aikana. Ravintolavaunussa juopuu näemmä jo pelkästä atmosfääristä.

Meistä suomalaisista sanotaan aina, että valitsemme bussissa sen paikan, jonka vieressä ei ole ketään. Emme aloita keskustelua vapaaehtoisesti tuntemattoman kanssa tai vältämme katsekontaktia. Mutta. Kun meidät laitetaan ahtaalle kirjaimellisesti – ei henkisesti – kuoriutuu meistä käsittämätön kansa. Sen lisäksi, että me alamme puhua, me alamme puhua avoimesti ihan oikeista asioista. Emme jää mihinkään ympäripyöreään small talkiin, vaan hyppäämme suoraan syvään päähän. Avaamme itsemme ja elämämme täysin ventovieraille tyypeille. Kerromme kriisit ja nauramme katsoen silmiin. Me suomalaiset, uppiniskaiset. Me, joista ei saa muka mitään irti.

Olenkin alkanut pohtia, millaisia me suomalaiset oikeasti olemme. Paljon jauhetaan siitä, että me suomalaiset emme osaa jutella ja olemme sisäänpäinkääntyneitä. Mutta onko se vaan tarina, joka meistä kerrotaan? Onko kuitenkin niin, että me olemme ihan huikean avoin, sosiaalinen ja aitoon kanssakäymiseen kykenevä kansa, mutta sitä ei ole vain sanallistettu meille oikein? Meille on kerrottu valeuutisia, meistä. 

 ”Tämä oli kivaa”, nainen pomppaa pöytäseurueemme keskeltä ja vetää takkiaan nopeasti niskaansa. Juttelu on vienyt niin mennessään, että hän meinaa myöhästyä omalta pysäkiltään. Juna on jo pysähdyksissä. ”Tosi mukavaa. Ei yhtään suomalaista, että tällä tavalla aletaan jutella”, hän huikkaa vielä hymyillen meille muille ja poistuu Lempäälä-kylttien taakse laiturille.

Hetken istumme hiljaa. Minä ja kaksi muuta uutta ystävääni. Tampereella jäämme pois. Kiitämme vielä jutteluhetkestä. Hymyilemme. Ei halata. Tietenkään. Koska mehän olemme suomalaisia.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Kommentit (8)

Makinen
2/8 | 

Hei.
Mun mielestä tosi hyvä kirjoitus ja juuri samaa oon miettinyt että onko meistä levitetty väärää sanomaa eteenpäin. Itse kun asuin ulkomailla useamman vuoden, kaipasin sitä syvää keskustelua mitä Suomessa tottunut tekemään. Small talk väsytti ja se ettei toisista ihmisitä tuntunut saavan mitään irti eikä päässyt pinnan alle oli turhauttavaa.
Nyt palattuani Suomeen mulla on ollut aivan huikeita kohtaamisia ihmisten kanssa aamubussissa ja lenkkipoluilla. Tuntemattomien kanssa alettu höpöttään niitä näitä, juuri sitä elämän rikkautta!
Mukavaa päivää! :)

Karoliina Pentikäinen

Kiitos samoin sulle :) Small talk on tietysti kohtelias tapa, mutta jos keskustelu jää vaan sille tasolle, alkaa olla tylsää. 

Käyttäjä16109
Liittynyt17.4.2018
3/8 | 

Asiasta poiketen, mistä tuo mekko on? :) junassa paljon matkustaneena, iteki lähes aina löytäny kivan juttukaverin naapuripenkistä. Lapsiki saanu monen monta kaveria ympäri Suomen. Numerotki vaihtaneet niin voi välillä kuulumisia vaihdella. Hauskaa, lapset niin helppoja nuissa tutustumisissa. Haikeaa vaan sit ku matka päättyy. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat