Hellurei! Rahalla jatketaan. Eilen mä kirjoitin siitä, millaisella asenteella mä lähdin opiskelemaan yliopistoon ja miten ajattelin rahasta tuolloin. Toisin sanoen en kertaakaan ajatellut palkkaa, jota tulisin joskus mahdollisesti koulutusalaltani saamaan.

Nyt kun mietin itseäni 19-vuotiaana, olin kyllä satoja kertoja konservatiivisempi ja turvallisuushakuisempi kuin nykyään. Vaikka en ajatellut itse rahaa tai palkkaa, ajattelin, että koulumaailma olisi paikka, josta työt eivät loppuisi. (Joka on kyllä aivan totta, edelleen!). Töiden jatkumo merkitsi minulle jonkinlaista aikuismaista turvaa, ja suurin haaveeni olikin saada lehtorin virka. Ja vaikka määräaikaisten ja virassa olevien opettajien suurin ero (usein) onkin juuri kesäajan palkka, palkkaakin suurempi motivaattori virkaan pyrkiessä minulla oli se, että voisin niin sanotusti asettua aloilleni. Ettei tarvitsisi hakea, eikä pähkäillä, missä työnsä tekisi.

Vaikka välillä nyt kaduttaakin, että en nauttinut opiskelijaelämästä ja paahdoin maisterin paperit 3,5 vuodessa, tunnistan itsestäni edelleen piirteitä tuollaisesta turvallisuushakuisuudesta. Vaikka olenkin muuttunut tämän asian suhteen todella paljon, koen, että en olisi uskaltanut kokeilla siipiäni ja heittäytyä esimerkiksi yrittäjäksi heti ensitöikseni. Pidän sitä paitsi koulumaailman ja peruspalkkatöiden tuomaa oppia kultaakin kalliimpana nykyisiä töitäni (ja maailmankatsomustani) ajatellen.

Noh. Nyt palataan sitten tähän otsikkoon ja palkkoihin. Koska opettajan palkka tuli aina suoraan taulukosta, aloin toden teolla pohtia palkkaa ja omaa palkkaan liittyvää työni arvoa vasta, kun aloin kirjoittamaan niin, että siitä maksettiin minulle jotain. Aluksi olin haltioissani jokaisesta kympistä ja jopa kummissani siitä, että joku oikeasti maksaa siitä, mitä rakastan tehdä.

Mutta. Kuten vaikkapa asunto- ja autokaupoilla, omaa innostustaan ei kannata näyttää liiakseen, muuten tulee päätyneeksi omalta kannaltaan huonoon diiliin. Niin kävi myös minulle, monen monta kertaa vuosien saatossa, kunnes tajusin, että jotkut ihan oikeasti elää kirjoittaen. Ja jos he elävät niin, tulee heidän saada työlleen myös sopiva vastine palkkana.

En esimerkiksi ekoina bloggajavuosinani tajunnut, miksi minä teen karhunpalveluksen itselleni – mutta myös aivan kaikille muillekin blogikollegoilleni – jos kirjoittelen sellaisista aiheista ilmaiseksi, mistä kuuluisi maksaa palkkaa. Joskus blogin lukijoita on ärsyttänyt, jos bloggaajat kirjoittavat tuotteista useimmiten vain silloin, kun kyseessä on kaupallinen yhteistyö. Tälle on kuitenkin aivan järkeenkäyvä syy: Jos isolla ylikansallisella kenkäfirmalla on varaa maksaa promotyöstä kirjoittajalle kuuluva palkka, mutta silti yksi tai kaksi bloggaajaa kirjoittaa kuitenkin ilman palkkaa, tulee firmasta pian ahne. Silloin katoaa yrityksen maksama palkka kohta kaikilta muiltakin, kun bloggaajien jälkeen ilmaista työtä aletaan vaatia kenkäpalkalla niin graafikoilta, kuvaajilta kuin malleiltakin. Tämä on nyt vähän sama asia kuin se, että jos aikakauslehdissä, tv:ssä tai radiossa olisi osa mainoksista tehty aivan hyvää hyvyyttään, osa niin, että mainostava firma joutuisi mainospaikasta maksamaan. Arvatkaa vaan, maksaisiko pian kukaan mitään.

Jos siis pitäisi sanoa ensimmäinen ja painava neuvo työelämään koskien rahaa, niin mä ajattelen sen olevan avoin keskustelu. Kollegoiden pitäisi jakaa keskenään tieto palkkioistaan ja summista, joita työnantaja/asiakas heille maksaa. Näin ketään ei päästäisi viilaamaan linssiin ja alan palkkataso olisi kaikkien – myös keltanokkien –tiedossa. Mua itseäni on ainakin vuosien saatossa helpottanut se, että tietämällä suurin piirtein sen, mitä kollegat niin blogimaailmassa kuin suunnittelutoimistomaailmassakin saa, ja sitten on ollut helpompi suhteuttaa omat palkkatoiveensa realistisiksi. Jos olen tiennyt, että vaikka bloggaaja, jolla on 100 000 klikkiä kuussa enemmän kuin minulle, saa palkkaa X, voin itse pyytää palkkioksi summan Y.

Toinen mun rahan ja työelämän oivallus on ollut se, että siinä tilanteessa kun itse alennat itsesi, ei kukaan muukaan tule rahatukun kanssa sitä sinulle tuputtamaan. Jotenkin aikaisemmin olen ehkä ajatellut niin, että kyllä työ tekijänsä palkitsee, mutta yrittäjänä on täytynyt teroittaa omaa ajatteluaan tässäkin. On ihan totta, että mielekkään työn tekeminen on ihanaa. Ja että jos hoidat hommasi hyvin, aika usein työt myös jatkuvat. Mutta: Jos et itse arvosta omaa työtäsi myös rahan osalta, ei sitä tee kukaan muukaan. Kaikkiin uusiin aneuvotteluihin on siis lähdettävä niin, että itsellä on selkeä käsitys työn hinnasta ja kaiken lisäksi mustaa valkoisella siitä, mitä tuolla summalla saa. Ei voi sanoa, että ”mä ottaisin sitten X euroa tuntipalkkaa”, jos ei osaa perustella, miksi. Mitä työnantaja tai asiakas tällä summalla saa. (Ja se on myös saatava.) Ja pieni vinkki: Jos tuntiliksa/urakkapalkka menee läpi ensiyrittämällä, on luultavasti myynyt työnsä liian halvalla. Aika usein tähän kohtaan kuuluu sellainen kohtelias kädenvääntö.

Tämmöisiä aatoksia tänään! Huomenna kirjoitan siitä, miten olen saanut kiksejä alipalkatuista hommista kieltäytymisestä, mutta myös siitä, missä tilanteessa olen itse alentanut oman tuntiliksani. Niin ja siitä, mikä mantra on ollut aika hyvä siihen, kun olen miettinyt, kannattaako tiettyjä töitä ottaa vastaan.

Ja lopuksi: Kuinka päästä kiltin tytön syndroomasta työelämässä niin, ettei anna kiitosten hämätä niin, ettei koskaan uskalla sanoa, että työn vaativuus ei vastaa palkkaa.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Hienoa että uskallat kirjoittaa aiheesta, joka alalla kuin alalla on tabu. Liian ahne ei pidä olla mutta aivan kuten kirjoitit, omaa työtään pitää osata arvostaa myös taloudellisesti.

A&A
2/3 | 

Olen itse äidinkielen aineenopettaja. Kiinnostaisi tietää, kaipaatko enää opettajan tasaista palkkaa, joka juoksee myös silloin, kun on lomalla? Itsekään en aio tehdä juuri näitä töitä eläkkeelle asti vaan aion kouluttautua (ja olen kouluttautunutkin) ja laajentaa osaamistani niin, että työni on jatkuvasti muutoksessa ja samalla vie minua eteenpäin. Vielä en ole astunut pois opettajuudesta, mutta toisaalta opettanut olen eri asteilla ja eri oppilaitoksissa itseäni etsien. Minulla tarjottiin viime viikolla vakituista paikkaa mutta valitsinkin määräaikaisen, sillä minulla on jo sen verran monipuolista työkokemusta, että uskon pysyväni leivän syrjässä ilmankin virkaa. 

Vierailija
3/3 | 

Oman työn hinnoittelu on vaikeaa, jos kukaan ei kehtaa puhua suoraan euromääristä. Oman työni (olen graafikko) hintasuositus on esim. friikku-sivuilla 88 euroa/tunti. Minulle tarjottiin työtä 22 e/tunti. Mikä on totuus? Yritä sitten myydä omaa työtäsi, jos hinnoitteluhaarukka on tätä luokkaa.
Olisikin ollut rohkeaa, jos itse olisit tässä suoraan kertonut oman tuntihintasi ihan euroissa. Mutta ei, vaikka rahasta puhutaan niin summista ei.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat