Mä aloin odottaa F:ää, kun olin juuri täyttänyt 25. Itse asiassa homma meni tarkalleen ottaen näin: Mä olin synttäripäivän kynnyksellä Tukholmassa pressimatkalla, joka oli järjestetty Prinsessa Victorian häiden kunniaksi. Reissussa oli alle 10 toimittajaa ja minä edustin City-lehteä. Koko kahden yön reissu oli rakennettu prinsessateeman ympärille 5:n tähden hotelleineen, linnan kierroksen ja Michelin-ravintoloiden kanssa, mutta minä sen sijaa tunsin oloni tosi oudoksi. Ei tehnyt mieli jostain syystä yhtään kilisellä samppanjalaseja ja kärsin koko reissun ajan aivan kauheasta migreenistä.

Kun palasin Suomeen, edessäni oli minun ja kaverini yhteiset 25-vuotisjuhlat Kallion Siltasessa. Yritin väkisin juoda humalaa, mutta juoma ei vaan maistunut sitten millään. Harmitellessa näinkin valitettavaa tapausta, ystäväni ehdotti, josko olisin raskaana. ”No just. En ole.” Miten minä olisin voinut olla, kun kerran hormoni eivät toimineet kunnolla. Olin juuri vähän aikaa sitten käynyt lääkärissä, jossa olin saanut todisteet sille, jota jo epäilinkin. Minä en oikeastaan ovuloinut lainkaan.

Kun mä aloin odottaa puolestani nyt näitä vatsassani myllertäviä murusia, olin vielä muutaman päivän 33-vuotias. Omilla synttärijuhlillani, tasan 34-vuotispäivänäni  – jotka olivat myös muuten ensimmäiset juhlitut synttärit sitten 25-vuotiskemujen jälkeen – olin niin vahvasti jo raskaana, että 9-vuoden takaista tietämättömyyttä aiheesta ei olisi enää voinut tapahtua. Tosin olinhan jo kuukauden edelläkin raskaudesta verrattuna 9 vuoden takaista. Nykyisten tulokkaiden ja F:n lasketun ajan ero on vain kaksi päivää vajaa kuukausi, joten aika samoilla vuodenajoilla tulee koettua samat raskausasiat kun F:ää odottaessa.

Jos mietin omaa pääkoppaani molempien raskauksien aikana, niin olen ollut tosi erilaisilla fiiliksillä. Se, missä vielä F:ää odottaessa kipuilin ylipäätään lapsiperhearkiasioita ja vaikkapa sitä, että jään ulkopuoliseksi kaveriporukan bilemeiningeistä (jota oli silloin paljon!), nyt tuollaiset asiat eivät voisi vähempää kiinnostaa. Silloin ympärillä ei ollut vielä muita lapsiperheitä, niin tilanne oli toki toinen. Elämäntapa muuttui kertaheitolla, kun nyt taas tämä meidän rauhaisampi elo on tietysti jo arkipäivää.

F:ää odottaessa mulla oli myös paljon pelkoja. Toki niihin vaikutti esimerkiksi se, että mun istukka vuosi pätkissä lähes koko raskauden ajan ja olin useaan otteeseen vuodelepojaksoilla, mutta jos faktallisesti miettii, nyt on riskejä kuitenkin paljon enemmän kuin vain yhtä vauvaa odottaessa. Mä kuitenkin tajusin F:n raskauden jälkeen, että pilasin koko raskausaikani pelkotiloissa, joten en halunnut tehdä tällä kertaa samaa virhettä. Niinpä olen pysynyt aivan yllättävän coolina ja positiivisena tällä kertaa. Jopa mun äiti kysyi kesän alussa: ”Oletko sä oikeasti noin rauhallinen, vai esitätkö vaan?” Kyllä mä oikeasti olen ollut luottavainen. Olen tajunnut iän myötä sen, että vaikka pelkoja ja pelkohetkiä tulee, elämässä menee yleensä asiat hyvin. Että murehditaan vasta sitten, jos oikeasti käy jotain kurjaa. Etukäteen on turha pilata asioita.

Toisaalta onpa tässä raskaudessa toiset asiat olleet huonomminkin kuin ekassa. En tiedä, johtuuko tämä mun iästä, 10 kiloa suuremmasta lähtöpainosta vai kahdesta vauvasta, mutta raskausoireet ovat olleet tosi paljon voimakkaampia kuin ekalla kerralla. Kun F:ää odottaessa raskausoireet loppuivat siihen, kun pahoinvointi loppui joskus viikolla 14, niin tässä on puolestaan pahoinvoinnin jälkeen tullut lukuisia ja taas lukuisia epämiellyttäviä oireita.  Mun jalat turpoaa, supistelee, hengästyn, rauta-arvot laskee, vatsa ei toimi, olen kömpelö, törmäilen mahani kanssa joka paikkaan ja tunnen itseni norsuksi. F:ää odottaessa olin tosi pienimahainen ja siro odottaja, joten olo ei koskaan ollut mitenkään tukala. Ei edes kesällä. Sain kengät hyvin jalkaan ja pääsin sohvalta ylös. Nyt ähisen ja puhisen ja kävelykin on muuttunut jo sellaiseksi raskausvaapunnaksi.

Voisi kuvitella, että nyt 34-vuotiaana olen enemmän sinut oman kroppani kanssa, mutta oikeasti tällä kertaa kehon muutoksen ahdistavat enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Ehkä toki siksi, että muutokset ovat myös suurempia. 25-vuotiaana en edes miettinyt, miten palaudun raskaudesta, koska ei mulle kukaan ollut kertonut kauheista synnytysjälkimainingeista, raskauskiloista, löysistä mahanahoista tai menetetyistä lantionpohjanlihaksista. Ja jos totta puhutaan, mullehan ei jäänyt mitään damagea koko raskaudesta tai synnytyksestä. Olin ihan samanlaisella kropalla ja toiminnoilla jo varmasti F:n ollessa puolivuotias, kun olin ollut ennen raskautta. Nyt kun ympärillä on sen sijaa paljon yli 30-vuotiaana synnyttäneitä, ja kuulen jos jonkinmoista tarinaa siitä, kun vartalo ei palaudu ja mitä vuosikausia kestäviä vaivoja jää, homma hirvittää. Myös varmasti siksi, että tarinoiden lisäksi näen, miten oma vartaloni on ihan kummallinen. Pää ei meinaa kestää sitä, etten hallitse kehoa, jossa toimin.

Kun mä odotin F:ää, pelkäsin niin paljon vauvan menettämistä, että en jotenkin osannut valmistautua hänen syntymäänsä juuri mitenkään. Toki olin ostanut F:lle työkaverin lapsen vanhan sängyn ja vaunut (tutustumatta yhtään vaunujen ominaisuuksiin tai meidän tarpeisiin), sekä kasan vauvanvaatteita, mutta periaatteessa en rakentanut millään tavalla pesää tai puitteita vauvaa varten. En halunnut edes perhevalmennukseen! Tällä kertaa sen sijaa olen ollut hyvin liikkeellä. Minusta on ollut ihana hypistellä pieniä vaatteita ja lähes kaikki vauvojen tarvikkeetkin on vähintään tilattu, jos ei vielä kotiin tuotu. Olen kokenut tosi tärkeäksi valmistautua vauvoihin myös tällä tasolla. Olemme myös olleet TAYSin kaksossynnytysvalmennuksessa ja tutustuneet siellä keskolaan ja vauvojen tehoon, koska kaksosilla toki ennenaikaisuuden riski on tosi suuri. Samoin menimme myös monikkoperhevalmennukseen saamaan vertaistukea, koska tuntuu sille, että tässä kaksoskeississä kaikki vinkit ovat tarpeen.

Sellaisia aatoksia! Jos jäi jokin raskauden osa-alue spekuloimatta, ja haluatte kuulla siitä, kertokaa! Mä kirjoittelen tätä postausta tänään kolmen aikaan. Mies pakastaa juuri mansikoita ja nyt pitäisi keksiä jotain ihanaa tekemistä meidän kahdenkeskisen lomapäivän kunniaksi.

Moikkis!

-Karoliina-

Kuva 2019: Sanoma // Liisa Valonen 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (5)

Suvi Maarit
3/5 | 

Millaisia varusteita olette hankkineet kaksosille, esim. kaksosvaunut? Tuntuuko, että tavaraa tulee nyt kaksi kertaa enemmän kuin ekalla kertaa, koska tulossa kaksoset? Varmaan kuitenkin esim. vaatteita on pakko hankkia tuplat ja miten ihmeessä kodin säilytystila riittää, kun itsellä tuntui, että jo yhden tulevan vauvan tavarat ja vaatteet valtasi koko huushollin? (Arjensuklaasuukkoja.blogi.net)

Inkeri
4/5 | 

Hyvä postausteema! Hienoa, että kaksoset eivät tulleet elämääsi ensimmäisinä. Uskon, että moni juttu menee sinulta ihan luonnostaan tuplien kanssa tuolla tutkiskelevalla, mutta ripeästi-toimivan oloisella asenteellasi 😊. Kannustan myös keskustelemaan kaksostesi kohdalla suunnitellusta sektiosta. Itselläni (ei muuta vaihtoehtoa ollutkaan) ja monella muulla sektio on ollut paljon turvallisempi (lasten ulostulon ja kehon kannalta) ja näppärämpi vaihtoehto. Imetyskin käynnistynyt kaikissa sektioissa omalla kohdallani heti ihan normaalisti, joten sitä on turha pelätä. Nautihan loppuajastasi "yhtenä"!

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Mulle itse asiassa vinkattiin jo useampi viikko sitten sairaalassa, että sektio on todennäköisempi vaihtoehto. Toki mennään sillä, mikä on turvallisinta, mutta en varsinaisesti vastusta leikkausta 😅 Synnytysvalmennuksessa kun selvisi se, mitä kahden vauvan synnyttäminen ihan oikeasti vaatii!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat