Mä sain pari viikkoa sitten viestin toiselta bloggaajalta. Hän kysyi, miten mun lähipiiri suhtautuu bloggaamiseen. Miten saan heidät kuviin? Kiusaantuvatko he, jos joku lukija tulee juttelemaan vaikka kaupungilla? Saako heidän kanssaan vietetystä ajasta kirjoittaa blogiin?

Hassua, että vaikka bloggaamista ja sen rajoja yksityiselämän kanssa onkin tullut paljon pohdittua, en ole koskaan miettinyt, mitä se vaatii mun lähipiiriltä. Ehkä siksi, että kukaan heistä ei ole tehnyt asiasta mitään numeroa. Ei suuntaan, eikä toiseen. Kukaan heistä ei tule taputtelemaan selkään ja kertomaan, kuinka mahtava ammatti minulla on. Mutta ei kukaan toisaalta ole koskaan lytännytkään. Bloggaaminen on vaan ollut. Piste.

Tai no. Tämä oli mun olettamus. Siksi mä haastattelin mun perhettä ja ystäviä ja kysyin. Tällaisia – vähän yllättäviäkin –tuloksia sain.

”Mä olen lähinnä oppinut olemaan varovainen siinä, että missä seurassa puhun ja mitä meidän perheen yleisistä asioista. – Kun sä erosit kun huomasin, että tosi moni puolituttu tuli ”hyvillä aikeilla” kyselemään multa sun kuulumisia. Niin se sai jotenkin varpailleen.”

”Kaverit ja puolitutut saattaa kysellä ja puhua susta, vaikka tiedän, ettei ne ole suhun suoraan yhteydessä henkilökohtaisesti. Vaikka olen antanut sinulle luvan kirjoittaa, aina yllättää, jos joku tulee juttelemaan postauksesta, jossa minä olen ollut.”

"En mä ajattele sitä mitenkää erityisesti, se on sun työ ja teet sitä omana itsenäsi. Outoa on se, että ihmiset tunnistaa sut kaupungilla. En mä osaa ajatella sua mitenkään julkisen ammatin julkkiksena, koska teet sitä omana itsenäsi, niin ei mua pelota sun julkaisut. Kannat niistä itse vastuun ja paskamyrskyt. Noi paskamyrskyt ja se, ku ne loukkaa sua, harmittaa eniten."

"Yöelämässä ihmiset rohkaistuu tulla juttelemaan."

"Kerran kun mä tulin baarissa vessasta, yhdet tytöt alkoi kiljua, kun näki mut, kun tunnisti mut sun blogista."

"Mä en puhu susta nimeltä, vaikka puhuisin jostain sun asiasta yleisesti. Eli ”yhdelle mun kaverille kävi näin -tyyppisesti”, vaikka asia olisi joku ei niin merkittävä."

"En ole pelännyt sun julkaisuja, en ikään kun itseäni koskien, enkä muutenkaan. Ei ole tarvinnut hävetä. Kuten olen sanonut aikaisemminkin, siellä on ihan oikeaa sua tekstissä, vakkakin toki suodatettuna."

"Miksi toisen työ ärsyttäisi? Ei. Musta on vaan hienoa, että teet sitä mitä haluat, etkä jäänyt jumiin kouluun."

"Kyllä se välillä ärsyttää, että olet illalla kännykällä, vaikka tiedän sen olevan sun työ."

"En juuri ajattele, mitä teet työksesi. Ehkä niissä tilanteissa yllättää, kun joku tuntematon alkaa puhua sinusta tai minusta niin kuin tuntisi meidät."

"Ei oo koskaan pelottanut, koska oot järjen ihminen. Sanotaanko, että joskus 10 vuotta sitten en tiennyt tuosta bloggaamisesta, oikeastaan pidin sitä ihmisten harrastuksena. Sun bloggaaminen ei oo koskaan ärsyttänyt. En paljon ajattele asiaa. Myönnän, etten ihan aina kaikkia sun postauksia oo lukenut, mutta useimmiten käyn ne vähintään selaamassa."

"Niin ja aina oot kysynyt, että saatko laittaa tämän tai tuon kuvan ja että saako kirjoittaa tällaisen asian. Mun mielestä kohteliasta ja järkevää on kysyäkin, vaikka olisikin ihan pikkujuttu."

"En ole koskaan pelännyt, mitä julkaiset. Tosin nähdään tietty sen verran harvoin, ei arjessa, että eipä sitä huomaa tai ajattele. Ajattelen myös, että oot niin tarkka esim oman lapsen yksityisyydestä,  ja miettinyt näitä asioita työnkin puolesta jo paljon, että kunnioitat myös tosi tarkkaan lähipiirin yksityisyyttä ja aina kysyt, mitä saa julkaista."

"Sama mulla, kun ei jaeta arkea muuten kuin virtuaalisesti, ei asiaa mieti."

Mitä tästä opimme? Toisaalta olin ollut ihan oikeassa: Ei lähipiiri juuri mieti, mitä minä teen. Toisaalta jotenkin nuo vastaukset sai mun sydämen ihan pakahtumaan, miten ihania ihmisiä mun ympärillä on. Ne miettivät (en tiennyt!) myös mun yksityisyyden suojelua ja kaikkea sellaista, jonka olen kuvitellut olemaan vain mun oma juttu. Ja oma murhe. Oli silmiä avaavaa tajuta, että he ovat kaikki ikään kuin sanattomalla sopimuksella toimineet hyvin samansuuntaisesti.

Ehkäpä tämäkin työ – kuten moni muu – on sellainen, jossa tarvitsee lähipiirin tukea.

Jos bloggaat tai sometat, miten sun lähipiiri siihen suhtautuu?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Aarrekid (saatu)

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (7)

-R
1/7 | 

”Kerran kun mä tulin baarissa vessasta, yhdet tytöt alkoi kiljua, kun näki mut, kun tunnisti mut sun blogista.”
Mitä ihmettä? Miksi ne tytöt alkoi kiljua? Onko tässä blogissa esiintynyt joku karmiva vessakyylääjä? :)

ET
2/7 | 

Mä en kans ihan ymmärtänyt tuota kommenttia tai postausta ylipäätään. Ensin vaahdotaan siitä, miten bloggaaminen ON ”oikea työ” ja ”ammatti muiden joukossa” ja sitten se yhtäkkiä ”vaatii” jotain lähipiiriltä. Kaikki työt varmaan vaatii lähipiiriltä jotain, jos aletaan kysellä. Jotenkin jäi sellainen kuva, että bloggaaja olisi halunnut lähipiirin vastaavan jotain joka olisi viitannut bloggaajan ”julkkisasemaan” tai siihen että bloggaaminen on glamöröössiä.
Laitettiinko tässä myös vastaajien suuhun sanoja?

PB

Niin kuin toteatkin, kaikki työt varmaan vaikuttavat jotenkin lähipiiriin. Mun mielestä onkin mielenkiintoista lukea tai kuulla jonkun kertovan aiheesta, olipa ammatti sitten bloggaaja, laitoshuoltaja, lääkäri tai vaikka astronautti :)

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Itse asiassa mulla ei ollut mitään ennakko-oletusta siitä, mikä kukin vastaa. Kuten sanottu, mun lähipiiri on todellinen lähipiiri ja he tietävät kyllä, kuinka ei-glamourista mun työ on. Kuten lähes kaikkien ihmisten, sitten loppupeleissä.
Mä kyselin asiat WhatsAppissa ja kopsasin myös suoraan vastaukset niin kuin ne oli kirjoitettu. Muutaman kirjoitusvirheen tosin korjasin.
Mä uskon, että tosi moni työ on sellainen, joka vaatii jotain lähipiiriltä. Vuorotyöläisen puoliso ei varmasti ole helppo olla, pappi on usein töissä sunnuntaisin jne.

möksis
3/7 | 

Kyllä työ, jossa asetetaan itsensä alttiiksi viikossa kymmenille tuhansille lukijoille ja usein myös vähemmän miellyttävälle palautteelle ja jonka teksteissä saattaa vilahdella myös bloggaajan lähipiiri, vaatii varmaan aika paljon bloggaajalta ja myös lähen läheisiltään. Aivan samoin kuin mikä tahansa julkinen työ olipa se työ itsessään mitä tahansa. Ajattelisin niin, että jos kuka tahansa meistä saa niitä tekstissäkin mainittuja paskamyrskyjä omissa töissämme niskaan, niin kyllä se varmaan näkyy työntekijän yksityiselämässäkin. Tässä tapaksessa bloggaaja käsittääkseni kertoi, mitä TÄMÄ työ vaatii HÄNEN lähipiiriltään. Itse en siis käsittänyt tekstiä lainkaan samalla tavoin kuin ET käsitti.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

On varmasti ihan totta, että lähipiiri altistaa itsensä myös mun paskamyrskyille välillisesti, joten siihen ei kaikista ole. Eikä tarvitsekaan olla!
Kirjoitti hyvin auki ne ajatukset, jotka mulle tuli "haastattelun" jälkeen itsellenikin mieleen :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat