84FBABBC-BF13-4367-8AE0-27AC7941E79B.jpeg
84FBABBC-BF13-4367-8AE0-27AC7941E79B.jpeg

Me olemme käyneet Lilyn vaikuttajien kanssa keskustelua aina silloin tällöin siitä, kuinka Lilyn henkeä saataisiin nostettua vieläkin mukavammaksi. On yhdessä jopa vähän haikailtu niiden aikojen perään, kun kommenttiboksissa tuntui vallitsevan poikkeuksetta sellainen hyvää tekevä meininki. Ei aina samanmielinen, mutta hyvä ja aidosti keskusteleva! Sellainen, jossa kunnioitettiin toista.

Anna Vihervaarasta – yksi lempparikirjoittajistani, kuten tiedätte – ehdotti alkuviikosta #somelempeys -kampanjaa. Sellaista hyvän mielen kampanjaa, jolla jokainen meistä vaikuttajista voisi nostaa esille niitä lempeän somekeskustelun arvoja, joita meillä aika monella taitaa olla ikävä. Uskoisin, että ei vain meillä. Vaan myös teillä lukijoilla, vai kuinka?

Anna kirjoitti hirveän hienosti siitä, kuinka tämä blogimaailma on paikka, jossa – kerrankin – me naiset olemme menestyneempiä kuin miehet. Ja josta meidän tulisi olla ylpeitä!

Annan tekstiä lukiessani tajusin vasta ensimmäisen kerran, että niinhän se tosiaan on! Meidän tekemämme työ ei ole mitään hömppää! Ei ”kirjoittelen vaan tässä nyt vähäsen kengistä ja meikeistä”. Tämä on yhtälailla työtä, vaikka aiheena kuinka olisi vaatteet ja kosmetiikka. Kuten Anna sanoi, miten ihmeessä me edelleen ajattelemme, että esimerkiksi jalkapallosta puhuminen/kirjoittaminen on jollain tapaa fiksumpaa ja hyväksyttämäpää kuin vaatteista kirjoittaminen. Olisiko todellakin aika heittää tuollaiset arvotukset ja ”naisten hömpäksi” luokitellut asiat romukoppaan.

Kun tarkemmin katselen kaikkia niitä naisia, jotka pyörivät töiden tai vapaa-ajan vuoksi ympärilläni, tajuan, miten supertyyppejä nuo kaikki – poliittisesta vakaumuksesta, vaatteidenostofilosofiasta tai ulosannista riippumatta – ovatkaan. Ne jumaliste pyörittävät menestyneitä yhden naisen yrityksiä tai takovat useaa duunia yhtä aikaa. Niillä on perheet, lapset ja miehet. Kissat, ystävät ja harrastukset. Ne on ihania, fiksuja, kauniita, hassuja, inhimillisiä ja vaikka sun mitä. Hitto vieköön tässä alkaa ihan herkistyä, kun tajuaa, millaisen porukan kanssa sitä oikein saakaan elellä.

Samalla tajuan myös sen, kerronko noille naisille tätä kaikkea tarpeeksi usein! – En! Järjestämmekö saman alan naisten kanssa miittinkejä ja verkostoiduimme, kuten miehet urheiluottelun aitioissa kerrakseen? Emme helkkarissa! Esittelemmekö me toisiamme business-mielessä toisillemme? Kommentoimmeko someen kauniita asioita toistemme kuviin aina, kun sellainen putkahtaa mieleen? Nousemmeko riittävän usein vastarintaan, jos toista on kohdeltu väärin? Emme, emme ja emme.

Mä uskon, että me naiset ajaudumme välillä kurjaan henkeen keskenämme – vaikkapa täällä somessa – kun emme ole tottuneet pitämään yhtä. Emme huonouttamme tai ilkeyttämme. Vaan siksi, että meillä ei ole samalla tavalla yhteishenkeä nostattavia perinteitä – sikarikerhoja ja herrasmiesklubeja – kuten miehillä. Se, missä miehet esimerkiksi yritysmaailmassa illastavat ja kontaktoituvat, jää se meiltä naisilta usein tekemättä. Ehkä me emme ole vielä tottuneet siihen.

Raffista otsikosta huolimatta haluan, että tämäkin teksti on somelempeä. Ei syyttelevä, vaan sellainen, joka saa ajattelemaan sitä, miten voisimme tukea toisiamme. Miten me naiset voisimme tukea toistemme aatoksia, töitä ja itsetuntoa samaan tapaa, kun miehet jo toisiaan tukevat?

Paljon puhutaan siitä, että somekeskustelu uutisten ja blogikirjoitusten alla on muuttunut raaemmaksi. Mutta ovatko myös blogit ja nettiuutiset muuttuneet jotenkin erilaisiksi? Miten me kirjoittajat täällä keskustelujen yllä voisimme olla mukana somelempeydessä? Vinkit oletetaan avosylin vastaan.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

kameli
1/3 | 

"Mä uskon, että me naiset ajaudumme välillä kurjaan henkeen keskenämme – vaikkapa täällä somessa – kun emme ole tottuneet pitämään yhtä."

---

Erikoinen ajatus.

Minulla on kokemusta naisyhteisöistä, koska olen muutamaan kertaan opiskellut alalle, jolla olen ollut ainoa mies tai jolla on ollut vain muutamia miehiä. Yleinen ilmapiiri on ollut pääsääntöisesti myönteinen ja yhteisöllisyyttä ja sopua vaaliva.

Sen sijaan miesyhteisöt, joihin olen kuulunut, ovat olleet hierarkiseen nokitteluun taipuvaisia ja avoimesti aggressiivisia. Nyrkistä en ole saanut, mutta rumia sanoja ja rumaa asennetta olen kohdannut senkin edestä. Yhteisöni ovat pääasiassa muodostuneet korkeakoulutetuista ihmisistä.

Viimeksi tällä viikolla sain kuulla olevani yhteisöni kuvottavin jäsen. Tämä sanottiin monien muiden läsnä ollessa, eikä kukaan asettunut puolustamaan minua.

Se sattui. Kipu jatkuu edelleen. Nuolen parhaillaan haavojani. Olen surullinen, alistunut ja ahdistunut. Myös itsetuntoni koki kolauksen. Vihaakin puskee pintaan pieninä purskahduksina.

Kunhan tästä toivun, uskallan ottaa taas asemani yhteisössäni vain nähdäkseni, kuinka jotakuta toista runnotaan, lyödään henkisesti. Sen jälkeen tuo toinen vetäytyy keräilemään itseään, kunnes uskaltaa kömpiä esiin. Sen jälkeen on kolmannen vuoro.

Nykymaailmaan on syntynyt huomattava määrä oletuksia, joita toistetaan ja joista on siksi tullut kokemuksellisesti totta, vaikka tutkimuksilla oletuksia ei ole osoitettu todeksi ainakaan kaikkiin tilanteisiin ja yhteisöihin yleistettäväksi saakka.

Pahoinpa pelkään, että kuvitelma miesten toisiaan tukevasta yhteisöllisyydestä on yksi monista harhoista. Miehet eivät ehkä ulkoa katsoessa riitele yhtä paljon kuin naiset, koska miesten lyönnit ovat painavia ja vahingoittavia ja mieskulttuurissa turpiinsa saaneen kuuluu vetäytyä.

Mieskulttuurissa myötätunnon kerjääminen tai liittolaisten etsiminen toimii huonosti. Jos turpiinsa saanut mies rupeaa etsimään sosiaalista tukea, hän saa helposti turpiinsa uudestaan. Kohtalona voi olla myös halveksunta ja kehotus kestää kuin mies. Olenkin aina ihaillut naiskulttuuria, jossa kaltoin kohdellulle löytyy ainakin toisinaan empatiaa, ymmärrystä ja sosiaalista tukea.

Harvalukuisia hyvävelikerhoja epäilemättä on, mutta näihin päässeet miehet ovat saaneet iskuja ja antaneet iskuja koko elämänsä mitan. Todennäköisesti monilla heistä on myös persoonallisuus, joka on kaikkea muuta kuin viehättävä, koska taistelussa pärjätäkseen täytyy olla röyhkeä ja häikäilemätön.

Jos te naiset tahdotte mieskulttuuria, niin minä oikein mielelläni ottaisin vaihdossa naiskulttuuria.

kameli
2/3 | 

Sehän meni hienosti, kaikki tuli pötköön. Eikö tähän saa tehtyä kappaleita? Kokeilen, jos vaikka muistaisin. Toimiiko tämä?

Toimiiko?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat