OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olen ollut eroäiti nyt talvesta asti. Ja vaikka tapani kasvattaa F:ää ei olekaan tuona aikana muuttunut, se on jopa ehkä vielä vähän enemmän kirkastunut, on minun täytynyt muuttaa asennettani suhtautua lapsen ja äidin väliseen siteeseen.

Eroon asti elimme ydinperheessä. Ja koska työni ei ole koskaan ollut reissutyötä ja työpäivänikin inhimillisiä, tarkoitti ydinperhe-elämä myös sitä, että olin F:n kanssa lähestulkoon joka päivä.

Jokapäiväinen yhdessäolo ei rajoittunut vain niihin hetkiin, kun olimme fyysesti tyttäreni kanssa yhdessä, vaan myös niihin hetkiin, kun olin poissa. Vaikka tiesin F:n ja tämän isän pärjäävän kahdestaan, tuli minulle usein omilla menoillani tunne, että pitäisi olla huolissaan F:n voinnista. Tai ainakin kysyä, kuinka kotona menee.

Kun sitten ero alkoi piirtyä viime vuonna mielessä, muistan itkeneeni monena iltana juurikin sitä, mitä F:n ja minun siteelleni tapahtuisi. Muistan, kuinka kauhuskenaarioni oli se, että F heräisi yöllä huutelemaan minua, mutta olisinkin toisaalla yötä. Se mielikuva riipaisi syvältä.

Heti eron jälkeenkin minun oli vaikea olla yksin kotona. (Itse asiassa kirjoitin tästä silloin postauksenkin jemmaan, mutta en koskaan julkaissut sitä, koska tekstistä tuli niin synkkä). Mietin, kuinka F voi ja itselläni oli koko ajan vailinainen olo olla yksin. Kuukausien saatossa aloin kuitenkin nauttia omasta ajasta. Ja ennen kaikkea luottaa siihen, että lapsi pärjäisi ilman minuakin! Vaiko? - Minä pärjäisin ilman häntä.

Tuntuu, että olen nykyään paljon fiksumpi vanhempi kuin ennen eroa. En koe syyllisyyttä niin monesta asiasta ja ymmärrän myös paremmin sen, että jossain vaiheessa - toivottavasti vasta 15 vuoden päästä - tytär on päästettävä omilleen. Luottamus häntä kohtaan on myös kasvanut : En ihan koko ajan varoittele kaikista vaaroista ja yritän jopa tuuppia häntä pieniin itsenäisiin tekoihin.

Ensi lukuvuodesta tuleekin monella tapaa merkittävä, samaa itsenäistymisteemaa jatkava. Vuoden päästä alkaa nimittäin koulu, ja sitä ennen sekä äidin, että tyttären on opeteltava siihen, että ihan kaikkeen ei enää vanhempaa voi ottaa mukaan.

-Karoliina-

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (19)

Olivia
1/19 | 

Kuinka pitkään eroa oikein pohdiskelit ennen kuin olit varma, että se on ainoa oikea ratkaisu?

Kate

Jotenkin tuntuu hirveän pahalta kuulla, että oli vuosia tyytymätön elämääsi ja olit onneton. Se miksi se tuntuu pahalta, koska jollain tavalla voin samaistua tähän tunteeseen, koska olen samanlaisessa tilanteessa kuin sinä. Minun tyytymättömyys koskee nykyistä työpaikkaani. Lähes päivittäin pohdin, mitä tehdä, mutta en uskalla löytää rohkeutta vain lähteä ja katsoa, mitä "oven toisella puolella on". Tästä aiheesta olisi myös mukava lukea postaus. Rohkeudesta lähteä, vaikka pelottaa hel**** eikä tulevaisuudesta ole mitään takeita.

Liisa

Vuosia?! Miten sä olet pystynyt pitämään tätä blogia ja ns. esittämään, että kaikki on hyvin, jos elämäntilanteesi on ollut niin vaikea. Etenkin, kun se ei ole täällä blogissa tai teksteissä näkynyt lainkaan. Mikä ns. katkaisi kamelinselän, vihdoin näin pitkän ajan jälkeen?

Liisa ja Minka:

Juuri näin. En kutsuisi esittämiseksi sitä, ettei kerro kymmenille tuhansille ihmisille omasta perheestään ja itsestään aivan kaikkea.

Hyvä, jos ei näkynyt blogissa. Tämän tarkoitus kun pääasiassa on tuottaa energiaa ja hyvää mieltä :)

Minni
2/19 | 

Nopea moikkaus aamutohinan keskeltä: viimeisimmät postauksesi on olleet tosi hyvää luettavaa, kiitos ja kivaa vkl! :) T. Minni

Anna
3/19 | 

Kaunis kirjoitus.

2-vuotias neitimme aloittaa päiväkodin ensi viikolla ja se jo saa haikeuden tässä äidissä esiin. Jospa se kuitenkin olisi pahempaa äidille kuin lapselle ja ihan luonnollinen jatkumohan se töihinpaluukin on...

Ellu
4/19 | 

Lainaa vaan, laulaa Maaritkin. Siinä kiteytyy vanhemmuuss kipeän kirkkaasti. Ja ihanaa, että teidän tytöllä on kaksi kykenevää vanhempaa, monilla niin ei ole. Kivaa pohdintaa sun blogissa vaihteeksi!

Ulla
5/19 | 

Samoja fiiliksiä oli itselläni eron jälkeen,tosi vaikea osata olla tyhjässä kodissa alkuun.Piti kyllä sitten muutaman vinkin saatuani rauhottaa elämä kun lapset OLIVAT kotona.Etten retuuttanut heitä sinne tänne jatkuvasti,vaan keskitin omat menoni niihin päiviin,kun jälkikasvu oli isällään.
Kyllä se siitä,päivä ja hetki kerrallaan, keskittyy olennaiseen.Syksyn rutiinit rauhoittavat arjen. T Ulla

Sinttu
6/19 | 

Tuliko sinusta siis eron jälkeen etä-äiti, koska sinulle tuli niin voimakas eroahdistus suhteessa tyttäreesi? Siinä tapauksessa ymmärrän tuon ahdistuksen, koska minusta tuli etä-äiti, kun tyttäreni oli neljävuotias. Sitä tuskaa ei voi sanoin kuvailla. Onneksi tuosta on jo 12 vuotta aikaa ja tytärkin on asunut luonani jo viisi vuotta. Mutta se ihan todellinen eroon joutuminen viikonloppuäidiksi...Sydämeni särkyi moneen kertaan.

Sitä taas en ymmärrä, kun lähiäidit itkevät eroa lapsistaan, vaikka lapset ovat isällään sen joka toinen viikonloppu perjantaista sunnuntai-iltaan. Empatiaa ei minulta heru myöskään silloin, jos vanhemmat sulassa sovussa päätyvät vuoroviikkosysteemiin. Eivät äidit omista lapsiaan.

Toinen, mikä joskus hämmentää, on joidenkin äitien hohhailu "yksinhuoltajuudesta", jos isä on pari päivää matkatöissä. Minusta tuli totaaliyksinhuoltaja, kun lapset myöhemmin muuttivat luokseni ja kieltäytyivät menemästä isänsä luokse, ja vastuun kaatuminen yksin minun niskaani oli sitten toisen ääripään shokki.

Noiden kokemusten vuoksi ei aina jaksa empatiseerata omistavia äitejä, jotka kyynelehtivät yhden tai kahden yön eroa lapsestaan tai parin yön "yksinhuoltajuutta".

Pyydän anteeksi kitkeryyttä pursuavaa kommenttiani "hyvän mielen blogissa". Joskus vain ei osaa olla hiljaa...

Saa avautua, sitä varten täällä ollaan :)

Olen lähivanhempi ja F minulla paljon, mutta silti välillä oma aika on outoa. Uskon kuitenkin, että tilanteesi oli paljon kurjempi :(

Sinttu

En mä osaa silloin olla hiljaa, jos äiti valittaa parin yön eroa lapsestaan ja antaa ymmärtää että se olisi jotenkin kestämätöntä - ja tuo kirjoitukseni nyt vain oli yksi yksittäinen mielipide muiden joukossa. Ei siitä tarvitse loukkaantua.

Mä uskon, että katkeruus purskahtaa ajottain ilmoille kenelle tahansa, jolla on ollut elämässä haastavia vaiheita.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat