IMG_3094.JPG
IMG_3094.JPG

Mulla on ollut viimeisen 10 vuoden aikana erilaisia kauneusvillityksiä. Vaikka minkälaista ripsipidennystä ja niiden poisottojaksoja. Hiuksissa polkkaa, pitkää, pidennystä. Mustaa, blondia, ruskeaa ja raitaa. Ohuita ja paksuja kulmakarvoja -luomuna ja kestovärjättyinä. Täyteainetta huulessa ja sitten ei. Kynsissä tippejä, geelejä, akryyliä ja vuosikausia kestänyt glitterlakkavaihe. 

Tuttuni lähetti viime viikolla kännykkääni kuvan, jossa mä olin puolitoista vuotta sitten. Siinä mulla oli julmetun pitkä vaalea tukka ja ekstratuuheat ripset. Mä olin haaveillut tuollaisesta tukasta koko elämäni ja kun sen sain, oli siitä aivan intona. Se ei ollut pelkäämäni keltainen hamppu, vaan kaunis kylmä vaalea. Tukkaa oli jopa helpompi hoitaa kuin omaani ja kiharat kestivät siinä päiviä. Vieläkin kaiholla muistelen, miten helposti tuon tukan sai niin hyvin!

Kuvaa katsoessa näin kuitenkin kaarevien unelmaripsien ja täydellisen kuontalon takaa kaikki ne syyt, minkä vuoksi lopulta halusin kasvattaa oman hiusvärini takaisin ja saada myös naamani luonnontilaan. Siihen, miltä se kaikkine ryppyineen ja lisäkarvoineen aidosti näyttää. 

Mä nimittäin huomasin joskus viime kesänä, että mun tyytymättömyys omaan ulkonäkööni kasvoi samaa tahtia, kun lisäosia itseeni kauneushoitolassa ja kampaajalla otatin. Se, missä uusi tukan väri, pidennys tai himppusen verran omia räpsyjä pidemmät ripsitupsut olivat tuoneet alun perin iloa, alkoivatkin ne nyt tuntua yhtäkkiä taakalle. Ne eivät lopulta tuottaneet hyvää mieltä, vaan halusin koko ajan vain lisää. 

Mulle kävi nimittäin ulkonäön suhteen sama asia, mikä monille käy taloa remontoidessa: Aluksi vanha koti näyttää ihan kauniille sellaisenaan, mutta kun yhden seinän erehtyy maalaamaan, alkaa kaikki muut paikat vieressä näyttää aivan nukkavieruille. Tulee tunne, että maalatun seinän viereen on saatava toinen maalattu seinä, uusittu keittiö ja kauden väreihin sopivat huonekalut.

Mun ”remonttikohde”, jossa piti tehdä vain pientä pintapuunausta, alkoikin muuttua (vähintään oman pääni sisällä) kokonaiseksi huoneistosaneeraukseksi. Ja siinä kohdassa päätin viheltää pelin poikki. Katsoa omia kasvojani kuin vanhaa rakasta asuntoa ja huomata, miksi alun perin otti juuri tämän kodin omakseen. Mun piti löytää taas se ihan tavallinen tapa katsoa ja suhtautua omaan itseeni. Jotenkin se peilikuva, jossa  vuorotteli täydelliset, ostetut lisäosat, sekä ne syntymälahjana saadut ei-täydelliset palaset kun tekivät olosta lopulta ihan ristiriitaisen. Nimittäin nekin osaset itsessäni, joita en ollut ennen edes ajatellut, alkoivat näyttää kauneushoitolasta ostetun ”kaverinsa” kanssa kauhean rumille.

Mulla on edelleen vanhat värijämät tukkapituuksissa, joita hoidetaan ja sävytetään haalistuessa kampaajalla. Mä lakkautan vieläkin kynnet kosmetologilla ja pidän kolmea hiustuuhennusliuskaa niin kauan, kun käsittelyistä kärsinyt oma tukka yltää taas selkään asti. Ja ei: Musta tuskin koskaan tulee meikitön nainen, joka pesee itsensä vain raanavedellä, koska rakastan kosmetiikkaa ja "hienostelua". Oikein annosteltuna mulle tulee sellaisesta tosi hyvä olo. Mutta. Mä koin tosi tärkeäksi itseni kannalta sen, että en ajatunut sellaisiin syövereihin, joihin en oikeasti halunnut mennä. Toki voi olla niin, että kukaan ulkopuolinen ei edes ole huomannut eroa, koska en ole mennyt äärilaidasta täysin toiseen, mutta itselleni muutos on ollut merkittävä. Oman itseni kannalta asioiden oivaltaminen ja joistain ennen niin "tärkeistä" kauneusrituaaleista luopuminen antoi jotenkin kummallisella tavalla sen mun vanhan itsetunnon takaisin. Tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna kauhealle, että olin ajatumassa tilanteeseen, jossa kaikki kaunis minussa omasta mielestäni oli vain rahalla ostettua. Silloinhan se olisi tarkoittanut sitä, että se kaikista tärkein kauneus – sisäinen – ei merkitsisi yhtään mitään!

Mä suutun edelleen siitä, kuinka jotkut naiset kokevat oikeudekseen haukkua toisia naisia vaikkapa Barbieiksi tai feikeiksi sillä perusteella, onko naisella vaikkapa tekoripset tai silikonirinnat. Minusta kaikki tämä – jopa muovisuuteen viety kauneusihanne – on kuitenkin vain pintaa, jonka taustoja kukaan ulkopuolinen ei voi tietää. Jos joku saa hyvää oloa kauneushoidoista tai jopa -kirurgiasta, siitä vaan! Puistattaa edelleen ne nettikommentit, joissa vaikkapa sometähdille kerrotaan, kuinka he olivat ennen kauniita, mutta vaikkapa tekoripsien oton jälkeen rumia. En koe, että kenelläkään on oikeutta sanoa niin toiselle ihmiselle, vaikka toisen ulkonäkö ei olisikaan omien kauneusihanteiden mukainen.

En näe myöskään, että meikittömyys tekisi kenestäkään sen parempaa ihmistä tai naista kuin kauneushoidoissa ramppaaminenkaan. Koska lopulta naiseus, kauneus, itsetunto ja kaikki sellainen on jotain muuta kuin ripsien, rintojen tai tukkapehkon koko. 

Toivon kuitenkin, että jos sulla on samoja fiiliksiä kuin mulla viime kesänä, mieti, mistä olotilat johtuvat. Mulle lisääntyneet lisäosat tuntuivat toimivan päänsisäisenä itsetunnon alentajana, vaikka kaiken järjen mukaan niiden olisi pitänyt toimia täysin toisin. Jos siis sun tekoripset huutavat: ”Olet ruma!”, kannattaa miettiä, mitä oma luomunaama tähän voisi vastata. 

-Karoliina-

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Tuulitar
1/2 | 

Sinä olet kaunis :) Mielestäni jokaisella on oikeus tehdä ulkonäölleen mitä haluaa. Kunhan ihminen on onnellinen itsessään. Se paha sana on niin paljon helpompi sanoa toiselle, kuin että sanoisi mitään positiivista.

Karoliina Pentikäinen

Se on ihan totta: Miksi ihmeessä usein ne rumat sanat tulee helpommin kuin kauniit? 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat