P7110001.JPG
P7110001.JPG

P7110008.JPG
P7110008.JPG

P7110011.JPG
P7110011.JPG

P7110013.JPG
P7110013.JPG

P7110018.JPG
P7110018.JPG

P7110025.JPG
P7110025.JPG

P7110029.JPG
P7110029.JPG

P7110030.JPG
P7110030.JPG

P7110044.JPG
P7110044.JPG

P7110046.JPG
P7110046.JPG

Ensi viikolla tulee kaksi vuotta siitä, kun A lähti (tällä erää?) viimeisen kerran ulkomaille töihin. Me olimme juuri tavanneet. Olin aina kuvitellut, etten todellakaan alkaisi mihinkään vaikeaan etäsuhteeseen ja sitten kuitenkin en hetkeäkään miettinyt, alkaisinko juuri tähän. Itkin lentokentällä, helle heilutti kesämekon helmaan ja aloitin yhden elämäni opettavaisimman, kauhealla tavalla ihanimman ja erikoisimman elämänvaiheen. Oltiin etänä suhteessa, tuhansien kilometrien päässä toisistamme ja ihan vastarakastuneita.

Olen kirjoittanut etäsuhteesta vaikka kuinka paljon viimeisten vuosien aikana, koska se on ollut - varsinkin näin jälkikäteen ajateltuna - yksi merkittävimmistä kokemuksista elämässäni. Tämä teksti oli se, jossa ensi kertaa ylipäättään kerroin, että olen rakastunut mieheen kilometrien takana. Niin ja olenhan pohtinut sitä, onko etäsuhde paras tapa aloittaa suhde tai voiko välimatkan takaa edes tutustua toiseen oikeasti. Niin ja kun koko etäily oli sitten lopulta takana, olin niin järkyttävän onnellinen, että en meinannut nahoissani pysyä. Ihanko oikeasti sain mennä ruokakauppaan, viettää siivouspäivää ja mennä vierekkäin nukkumaan?

Mutta mitäs sitten? Nimittäin kun suhde, joka on alkanut etäsuhteena, ei ole aina ihan yksinkertaista jatkaa sitä tavallisena lähiparisuhteena.

Olenkin itse asiassa vasta tässä tänä kesänä alkanut tajuta, ettei tässä tarvitse elää joka päivä kuin viimeistä päivää. Toki olen luonteeltani aina ollut sellainen sata lasissa ja täysillä painaja, eikä sellainen katsotaan ja nautitaan sitten joskus -tyyli ole kuulunut minulle. Mutta etäsuhteena alkanut suhde teki vielä enemmän minulle sen, että puolison kanssa vietettyjä hetkiä ei ole halunnut heittää yhtäkään hukkaan. Kun toisen luona Saksassa kävi vain silloin tällöin, halusi niistä ottaa jokaisen tunnin ja sekunnin irti, ja siksi on ollut vaikea tajuta, ettei aika olekaan täällä kotimaassa enää niin kortilla.

Tokihan sitä ei tiedä koskaan, paljonko aikaa elämässä on. Mutta toisaalta kyllä yhteiseloon näin saman kodin ja maan kamaralla kuuluu myös se, ettei jokaisesta hetkestä tarvitse pitää kynsin ja hampain kiinni. Opettelukohteeni tässä lähisuhteessa onkin ollut tajuta se, ettei me enää etäillä. Että nyt ei vuorottele enää ne täyden kympin lähipäivät ja ikävän täyteiset (hyvällä ja pahalla) etäpäivät, vaan sitä saa nukahtaa ja herätä toisen viereen ja vierestä poikkeuksetta melkein joka ilta. 

Ehkä koko tämä reilu kaksivuotinen on ollut hyvä koulu sen suhteen, miten erilainen samakin suhde voi olla. Ja jos jotain tuo etäaika erityisesti teki, niin sen, että niitä pieniä arkisia asioita arvostaa ihan eri tavalla kuin ennen. Edelleenkin se on vaan ihan järjettömän siistiä, kun voi tehdä ruokaa yhdessä, siivota, mennä kaupungille tai sen kun vaan maata sohvalla yhdessä. Enää siihen väliin ei tarvita Skypeä.

...paitsi seuraava viikko. Koska aamulla lähtee lento Portugaliin! Majailen jo täällä kentällä hotellissa ja toivon, että saan nukutta edes himan. Viikonloppu ja Tammerfestit kun käänsivät unirytmiä vielä enemmän päälaelleen. 

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: toppi, 2biz // farkut, H&M // kengät, Vamos*

*saatu

 

Kommentit (1)

Naislaif
1/1 | 

Olen elänyt etäsuhteessa siten, että meillä oli kaksi kotia. Aina siis mahdollisuus olla etäällä ja saada omaa tilaa, jos tarvitsi. Valintaa siis. En ole elänyt etäsuhteessa, jossa töiden vuoksi olla eri paikoissa, joten en väitä siitä ymmärtäväni. 

Nyt elän perinteisessä suhteessa, mutta sitä ennen ehdin elää kolme vuotta yksin. 

Joka suhteessa on puolensa, enkä usko olevan vain yhtä oikeaa tapaa. Yhtäläistä kaikissa suhteissa on puhuminen, sopiminen. puhuminen ja sopiminen. Kun on puhuttu ja sovittu, niin sitten sitoudutaan ja tahdotaan. Kun tuntuu epätoivoiselta, niin puhutaan, sovitaan, sitoudutaan ja tahdotaan uudestaan. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat