Tytöt ovat tänään kolme kuukautta vanhoja. Keskosuudesta ei ole refluksioireita lukuun ottamatta tietoakaan. Kasvavat hyvin ja kehittyvät ikätasoisesti.

Kolme kuukautta on samalla pitkä ja lyhyt aika. Toisaalta ei enää osaa kuvitella elämää ilman heitä. Toisaalta tuntuu sille, että elämä on edelleen opettelua. Tai kaipa elämä aina on, mutta nyt on täytynyt totutella moneen uuteen asiaan.

Erikoista on ollut se, että minulla on ollut ihan oikeasti tekemistä uuden roolini kanssa. Vaikka olen ollut äiti yli 9 vuotta, en ole aikoihin ollut enää vauvan äiti. Saati koskaan vauvojen. Jännästi sitä oli unohtunut se, kuinka kovasti vauvat sitovat. Ja kuinka vähän jää aikaa millekään muulle kuin sellaisille perushoidollisille toimenpiteille, kuten pesuille, nukutuksille, ruokinnalle jne. Eniten olen kipuillut sen kanssa, että muut rakkaat – mies ja esikoinen – jäävät automaattisesti nyt pienemmälle ajalle ja energialle. Toki olemme yhdessä perheensä yhtä paljon (jopa enemmän?) kuin ennenkin, mutta sellaista rauhallista läsnäoloa on vähemmän. Joskus iltaisin mietin, muistinko kysyä, miten koulussa/töissä meni. Ja katsoinko heitä silmiin, kun kaiken keskustelunkin keskellä minä ja me hoidamme samalla lähes aina jotakin vauvojen käytännönpuuhaa. Joskus taas suren sitä, miten vähän yksittäistä vauvaa ehtii pitää ihan vaan hellitellen sylissä. Ilman, että on mikään erityinen syy. Usein kun hellittelyn katkaisee toisen vauvan todellinen tarve viedä äidin huomio. 

Yhtenä iltapäivänä toinen vauvoista nukkui, ja toinen pötkötteli tyytyväisenä viltillä. Ehdin jutella esikoisen kanssa samalla, kun valmistin meille iltaruokaa. Jutella, ihan oikeasti ja ilman tunnetta siitä, että minua kaivattaisiin jo toisaalla. Tilanne tuntui todella erikoiselle. Ei tarvinnut sinkoilla joka suuntaan ja huomioida kahta vauvelia yhtäaikaisesti. Mietin, että ei ihme, jos välillä tulee vähän sekopäinen olo, koska elämä on tällä hetkellä vähän sekopäistä.

Mä olen tavallaan vahingossa muodostanut meille sellaisen arkipäivärytmin. Osaksi se on vauvoja varten, jotta unta tulee tarpeeksi. Osaksi varmasti itseäni, jotta päivät lähtisivät aina kunnolla käyntiin ja uninen olo siirtyisi taka-alalle päivän ajaksi. Tytöt heräävät yleensä siinä 6-7 välillä, jonka jälkeen heidät ruokitaan, pestään ja puetaan päivävaatteisiin. Noin tunnin valvomisen jälkeen he ottavat 20-60 minuutin mittaiset pikatorkut. Sitten taas valvotaan ja syödään ja viimeistään 11 maissa lähdetään vaunulenkille. Perhana vieköön, kun olisin toivonut, että tytöt nukkuisivat pitkiä unia myös sisällä, mutta eihän kaikki toiveet toteudu. He kyllä nukahtavat sisälle, mutta harvoin nukkuvat 30-45 minuuttia kauempaa (muulloin kun yöllä). Siksi vaunulenkki on ikään kuin pakollinen. Tosin. Tekeehän se hyvää myös mulle, pakko myöntää. Liikunta ja happi vaan piristää aina mieltä ja kehoa. Yleensä yhdistän tähän jonkun pakollisen homman, kuten vaikka postissa tai apteekissa käynnin.

Hormonit tuntuvat välillä edelleen heittelevän mun mieltä, vaikka olo toki onkin huomattavasti tasaisempi kuin aluksi. Joskus on päiviä, kun ajattelen, ettei musta ole tähän kotona kökkimiseen sitten ollenkaan. Välillä taas tuntuu ihanalle, että elämän suurin tehtävä on tällä hetkellä vaan ruokkia, nukuttaa, silittää, suukottaa, sylittää ja pestä.

Sellaista tänään!

-Karoliina-

P.S. Kenelle muulle särähtää korvaan tuo otsikon termi, kotiäiti? Musta kotiäitiys on siis oikeasti kaikista kunnioitettavin duuni ikinä, koska musta se vaatii luonteelta niin paljon. Oma pääkoppani esimerkiksi hajoaisi aivan varmasti, jos olisin jonkun +3 vuotta kotosalla. Mietinkin, että olenkohan minä kotiäiti? Että onko kaikki äitiyslomalaiset? Onko silloinkin, kun tekee töitä vauva-aikana? Periaatteessahan tällä termistöllä ei ole mitään merkitystä, mutta tällaista nyt kuitenkin mietin. 

Kommentit (19)

Äiti minäkin
1/19 | 

Blogiasi olisi mukava lukea, mutta tuo sinun kiroilusi häiritsee. Vaikka kotioloissa kiroilisitkin, älä käytä blogissa ja kolumneissa alatyyliä.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Kiroilu on toki pahe, mitä ilman olisi parempi olla. Mutta se on mun pahe - blogissa ja vapaa-ajalla, ja tämä on mun blogi. Moni olettaa, että blogi on ikää kuin tilaustavaraa, jonne lukijat voi sanella, mitä pitäisi kirjoittaa. Ja miten. Niin se ei kuitenkaan mene. Kirjoittajat kirjoittaa ja lukijat lukee, jos lukee ❤️

Vierailija
3/19 | 

Minun piti ihan uudestaan uusin teksti lukea, kun en mielestäni kirosanoja tekstissä nähnyt ja ilmeisesti nyt oli kyseessä ”perhana vieköön” -ilmaisu? Itse en voi sietää kiroilua ja kumma kyllä minulla ei ole silmiinpistänyt Karoliinan kiroilu blogissa (oikeastiko hän kiroilee?? 😊), vaikka inhoan yli kaiken kiroilua tv- ja radio-ohjelmissa 😊

3x äiti
5/19 | 

Olen mielessäni surrut sitä, että en ole kokenut olevani kotiäitityyppiä, vaan olen kahden edellisen lapsosen vauvavuonna paennut työelämään heti äitiysloman päätyttyä. Olen kokenut kotiäitiyden todella ahdistavana ja päivät vauvan kanssa pitkinä ja yksinäisinä. Vasta nyt kolmannella kerralla olen ymmärtänyt kärsineeni kaikilla kerroilla lievästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka on ollut kaikkien ahdistuksen tunteiden taustalla. Olen osannut hoitaa itseäni tällä kertaa paremmin ja kotona oleminenkin on nyt ihan eri tavalla palkitsevaa ja leppoisaa. Tällä kertaa se ei siis olekaan uhka vaan mahdollisuus!

Äiti täällä myös
6/19 | 

Minua ei kiroilu häiritse yhtään, se sopii tyyliisi ja tekstiisi. Eikä perhana vieköön ole ollenkaan mielestäni edes kirosana.

Suvi Maarit
7/19 | 

Kummasti tähän kotiäitiyteen tottuu ja tähän jämähtää. Ajattelin just noin vauvavuotena, että kiire takaisin töihin, mutta aina vain lykkäsin sinne menoa ja lopulta hul.asin, että rakastan olla kotona pojan kanssa. Toki aktiivisesti liikumme siellä sun täällä, emmekä ole yhtenäkään päivänä vain kotona.

Vierailija
8/19 | 

Mielestäni kotivanhempi on sellainen, joka hoitaa pääasiassa  lasta / lapsia kotona. Siis siten, ettei lapsi ole kodin ulkopuolella hoidossa. Eli kaikki vanhempainvapaalaiset (ja toki myös äitiysvapaalaiset) ja kotihoidontukea nostavat vanhemmat. Se, että näppäilee välillä jotain työjuttuja kotona, ei minusta poista kotivanhemman "statusta". 

Mua taas vähän vaivaa tämä "olen / en ole kotiäitityyppiä"-tyyppinen argumentointi. Itse en jaksa edes uskoa, että se on mikään "tyyppikysymys". Itse esim. olen kai aika uraorientoitunut - korkeakoulututkintoja on kaksi ja rakastan vaativaa työtäni. Ensimmäisen lapsen sain aika vanhana. Tästä varmaan voisi päätellä, etten tosiaan ole "kotiäitityyppiä". Olen kuitenkin tykännyt olla kotona hoitamassa lasta (kohta vuoden). En usko, että olen kolmea vuotta kotona, ehkä lähemmäs kaksi? Mistä sitäkään tietää, aika näyttää. Tilanteet vaihtelee ja myös perheen tarpeet. Nyt mua tarvitaan eniten kotona ja siksi oon tehnyt meidän kotiarjesta sellaista, että myös äitin pää sen kestää :D Paljon harrastuksia ja ystävien tapaamisia. Tai sitten ei, jos takana on rikkonainen yö tai on sairastelua. Summa summarum, mielestäni tämä on asennekysymys pitkälti. Niinku aika moni muukin asia elämässä :)

Vierailija
9/19 | 

Esikoisen vauvavuosi oli todella raskas. (Myöhemmin sairaaksi osoittautunut) lapsi ei nukkunut yöllä eikä päivällä puolta tuntia kerrallaan. Neuvola ja muukin ympäristö kuittasi huoleni ja väsymykseni lähinnä sellaisella ”vauvat nyt aina valvovat” -kommentoinnilla. Elämä oli väsymyksen ja pettymyksen kaaosta, selviytymistä omista ja ympäristön asettamista paineista ja odotuksista.

Jos olisin lähtenyt töihin heti siitä äitiysloman päätteeksi, olisi suhteeni pieneen lapseeni jäänyt todennäköisesti todella ohueksi. Onneksi jäin vielä rauhassa kotiin. Ajan kanssa arki vielä tasoittui ja selkeytyi. Meillä siihen vain meni enemmän aikaa kuin ehkä muilla. Meistä tuli oikein hyvä tiimi, kun vain saimme siihen tiimiytymiseen enemmän aikaa. Ja yöunia.

Lopulta olin kotona pienten lasteni kanssa yhteensä kahdeksan vuotta. Enkä kadu tai häpeä niistä yhtäkään. Tutustuin muihin aikuisiin, jotka olivat kotona myös ja kasasin viikkoon ja päiviin sellaista ohjelmaa, joka toi sopivaa rytmiä, muttei liikaa. Ei minusta olisi ollut kauppakeskuksissa päämäärättömästi vaeltamaan kahdeksaa vuotta.

Toki minulla oli ammatillista pohjaa lasten hoitamiseen. Ei tullut yllätyksenä, että pikkulasten kanssa yksin kotona voi tulla luvattoman tylsää, että puistossa hiekkalaatikon vierellä istuessa toivoisi toisinaan todella olevansa jossain ihan muualla. Mutta se, mikä minua kantoi läpi tylsienkin päivien, oli ajatus siitä, kuinka paljon lapseni rauhallisesta kotiarjesta saavat. Päiväkoti on toki tosinaan perheiden ainoa vaihtoehto, ymmärrän sen, mutta olen iloinen, että pystyi itse valitsemaan toisin. Uskon siihen, että lapsen hermostolle on parempi kasvaa ja kehittyä rauhassa, ”ihan tylsässä” arjessa. Luotin siihen, että perheen sosiaalinen piiri on heille varhaisvuosina ihan riittävä kenttä opetella sosiaalisia taitoja. Samoin luotin siihen, että itselläni on työvuosia edessä vielä toistakymmentä senkin jälkeen, kun lapseni jo ovat täysi-ikäisiä.

Meillä kävi hyvin. Lapsista kasvoi loistotyyppejä ja meistä perheenä tiivis ja toimiva yksikkö. Jossain vaiheessa jokainen lapsi sai kokeilla päiväkotiakin ja äiti työelämää.

Koska kotitiydesta yleensä puhutaan ja ajatellaan vain pikkulapsien vanhempien osana, nostettakoon esiin vielä ajatus, että kotiäitinä voi olla myös isommille lapsille. Teinikin arvostaa kotona odottavaa aikuista, valmiina odottavaa ruokaa ja kuuntelevaa korvaa. Moni lapsi vaihtaisin yksinäiset iltapäivät tai iltapäiväkerhot välipalaan omassa keittiössä omien vanhempien kanssa.

Ei ole olemassa ”kotiäitityyppiä”. Sen enempää kuin olisi olemassa mitään ”koti-isätyyppiäkään”. On vain olemassa vahva aavistus siitä, että näin on nyt parempi ja ehdin kyllä muuta myöhemmin.

Elämä on !
11/19 | 

Kun olette 73 v. kuten meikäläinen nyt, olette Onnen-Pekkoja, kun tuli oltua kotiäiti, uraäiti, vuorottelu vapaa äiti (tai -isä) tms. . Kerkisin olla työelämässä ihan tarpeekseni 41 vuotta, jäädä eläkkeelle määräaikana ja NYT on hienoa seurata perheeni elämää kaikilta kanteilta. En ole koskaan yksinäinen, koska tuli lapsia ja lapsenlapsia ja saa nauttia eri ikäkausien harrastusten ja muun tekemisestä täysin rinnoin !

Vierailija
12/19 | 

Joo mä kanssa luulin etten ole kotiäitityyppiä, kunnes tajusin ettei sellaista oikein olekaan. 6v olin kotona, toki kevytyrittäjänä töitä tehden. Samaa mietin kuin joku edellä, että esikoisen vauvavuosi oli niin rankka (suurimmaksi osaksi talo-ongelmien vuoksi) ettei meillä olisi kunnon suhdetta jos en olisi ollut kotona pidempään. Osaksi olin pakon edessä, kun töitä ei vain löytynyt.

Mutta eipä minusta tullut mitään pullaa pyörittävää kotiäitityyppiä, joka taitaa olla joku yleinen harha. Tuli lastensa kanssa paljon puuhavaa ja liikkuva ja heistä täysillä nauttiva tyyppi. Sain hyviä ystäviä perhekerhoista, olin aina näkemässä ekana uudet taidot, sanat ja muut ja videoin ne isälleen. En ikinä vaihtaisi pois tuota aikaa, vaikka olihan se raskastakin. Edelleen onneksi on kotiäitipäiviä, kuopus on kotona osan arkipäivistä ja odottaa niitä kovin. Vaikka on kohta jo 4v, väsyy silti päiväkodissa ja on hirveän onnellinen kotipäivistä.

Kliseistä, mutta he ovat pieniä järjettömän lyhyen ajan. Nautitaan siis. <3

Katja
Www.optimismiajaenergiaa.fi

Vierailija
13/19 | 

Minä olen jotenkin aina ajatellut itseni äitiyslomalaisena silloin kun perheessä on ollut vauva (aina,vaikka myös isommat lapset ovat tietenkin olleet silloin kotona ”hoidossa”).Kotiäidiksi minä itseni ajattelen muuten.Kotiäiti-identiteettini on hyvin vahva siitäkin huolimatta, että teen töitä kodin ulkopuolella ihan vakituisesti, olen tehnyt jo vuosia (ehkäpä siitä tuo äitiysloma-ajatuskin juontaa juurensa). Meidän lapset on kuitenkin olleet kotihoidossa aina (minä teen puolikkaana töitä yöntunteina, mies kokopäiväisesti päiväaikaan) ja juuri tuossa lienee se syy, miksi itseni kotiäidiksi luokittelen. Minä olen aina viihtynyt kotona loistavasti, tykkään meidän kodista valtavasti , eikä minulla lton koulutuksen saaneena ole ollut vaikeuksia viettää aikaani noiden kääpiöiden (tai isompien ) kanssa.Toisaalta elämä useamman lapsen kanssa on ollut arkeani niin kauan, etten koskaan ole ehtinyt kipuilla esim. oman ajan puutetta. Me ulkoillaan paljon, tavataan tuttuja (mutta sopivasti, introverttinä en useinkaan kaipaa liikaa ihmisiä ympärilleni rakkaiden ja työkavereiden lisäksi ),perhekerhot ja kauppakeskukset eivät ole meitä varten. Illat menee pitkälti harkkakuvioissa. Ehkäpä jollakin tavalla ajateltuna olen heittänyt hukkaan yhden yliopisto-ja yhden ammattikorkeakoulututkinnon tämän ” kotiäitimissioni” vuoksi, mutta työuraa teen kuitenkin (joskin eri alalla), pystyn tarjoamaan lapsillemme kiireettömän lapsuuden ja nuoruuden, ja olemaan läsnä heidän elämässään tiiviisti, parisuhdekin voi mainiosti kun molempien ei tarvitse stressata henkisesti vaativan työn vuoksi. Tämä on kuitenkin vain minun/meidän perheen kokemus/tuntemus asiasta. Jokainen perhe,äiti tai isä tekee omat ratkaisunsa omista lähtökohdistaan ja voi ihan varmasti saavuttaa ihan yhtälailla tasapainon ja onnellisuuden kuin mekin omilla ratkaisuillamme. En tiedä, voiko ihmisen luokitella kotiäiti tai-isä tyyppiseksi, ei kai. Joskus elämä saattaakin yllättää ja se, mitä ei koskaan ajatellut ainakaan tekevänsä, onkin arkipäivää.

äiti kolmelle
14/19 | 

Olen äitiyslomalla 3 kk-ikäisen kanssa. Jos joku tuntematon kysyisi, mitä teen työkseni, vastaisin todennäköisesti ammattini ja tällä hetkellä äitiyslomalla. En siis vastaisi, että olen kotiäiti. Meillä lastenhoito on jakautunut siten, että olen ollut kunkin vauvan kanssa vuoden kotona ja mieheni on sitten toisen vuoden. Ehkä mieheni onkin enemmän kokenut olevansa koti-isä noiden vuosien aikana, koska ei ole itsestään selvyys olla kotona taaperon kanssa, eivätkä kaikki, varsinkaan isät, ole kotona.

Miamm
16/19 | 

Itselläni kotiäitiys särähti korvaan ennen, kun ajattelin käsitteen hyvin stereotypisestä näkökulmasta. Nyt ajattelen, että kotiäitejä on tyyppinä yhtä monta kuin äitejäkin ja jokainen muokkaa itselleen siitä omanlaisen käsitteen 😊 Mielestäni kotiäitejä ollaan silloin kun ollaan pääsääntöisesti kotona hoitamassa lapsia. En näe sitä työnä, mutta en myöskään yhtään vähempiarvoisena kuin jossain ammatissa toimiminen vain siksi etten juuri nyt tienaa tilipussia kuukausittain. "Tienaan" lapselleni omiin ja meidän perhearvoihin sopivaa lapsuutta olemalla juuri itseni näköinen kotiäiti. 😊 ❤️

KSe
17/19 | 

Tätä kommenttia ei tarvitse edes julkaista mutta pitkään on ihmetyttänyt nuo blogissasi Lue myös- palstalla näkyvät Cape Ann jutut. Et ehkä mahda niille itse mitään - oletan -
mutta saisinkohan nuo jotenkin estettyä?
Muilla Me naiset bloggaajilla näkyy ihan järkeviä blogeja ristiin suosituksia mutta tässä pelkästään näitä enkä usko hetkeäkään että itse suosittelisit tuollaista ;)
Vai oletkohan itse saanut asiaa näkyville...blogi varmasti näyttäytyy teknisiltä ominaisuuksiltaan kirjoittajalle ja lukijalle eri näköisenä.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Totta. Itse en vaikuta mitenkään sivun tekniikkaan, mainoksiin yms. Mutta nyt alkoi kiinnostaa, mitkä Cape Ann - jutut. Saatko laitettua vaikka instaan kuvakaappaukset?

Nippe
18/19 | 

Äitiys on minulle osa identiteettiä.
Siitäkin on nykyaikana saanut kokea negatiivisuutta, kun juuri kotiäitiys on ollut eniten tärkeintä. Pysynyt mukana lapsen kehityksessä parhaiten. Varsikin henkisesti.
Äiti voi olla monella tapaa. Ei kotiäitiys automaattisesti tarkoita pullaa leipovaa keittiöhengetärtä. Voi olla myös keskusteleva, kuunteleva äiti. Ulkoilmaäiti (yhteiset retket ja seikkailut lasten kanssa) ym...

plussat kotiäideille..
19/19 | 

Kotiäiti on ihana sana toki  kaikesta voi mielensä pahoittaa eli ei  särähdä yhtään  hiton hyvän itsetunnon omaavana nautin sanasta!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat