PA147530.JPG
PA147530.JPG

PA147516.JPG
PA147516.JPG

PA147556.JPG
PA147556.JPG

Minulla on tapana joskus pompotella postausideoitani muiden kanssa. Se on ihan loistava tapa saada perspektiiviä ja raikkaita ideoita. Ja vaikka harvoin toisen ihmisen antama idea on aivan sellaisenaan sopiva minun näppiksilleni, saan niistä yleensä aina oivalluksen johonkin aiheeseen, josta haluan kirjoittaa.

Taas kun viime sunnuntaina makoilin tuossa sohvalla ja täytin tämän viikon postauskalenteriani, kysyin A:ltä, mistä voisin kirjoittaa. ”Siis jokin parisuhdeaihe”, täsmensin, koska jos ette ole huomanneet, pyrin kirjoittelemaan joka viikko ainakin yhden perhepostauksen, yhden parisuhdejutun, yhden ajankohtaisen ajatuksen, yhden koti/ruokahomman ja yhden tyyli- tai kauneusjutun. Piti vielä keksiä, mitä kirjoittaisin tällä viikolla rakkaudesta.

Ja niinpä sain puolisoltani idean tähän tekstiin. Sinänsä hassua, koska kyseinen aihe oli vilahtanut päässäni jo edellisviikolla lukiessani Laura Kangasluoman pari vuotta vanhan postauksen Saako miehelle tehdä voileivän?, mutta vasta kun A sanoi asian ääneen, kirkastui omat ajatukseni aiheen tiimoilta.

Nyt ensin on myönnettävä, että tämä postaus liittyy minusta vahvasti viime viikolla kirjoittamaani juttuun siitä, kuinka puolisolle tulisi puhua. Koska molemmissa on kyse rakkaudesta ja kunnioittamisesta. Silti arkiset teot ansaitsevat minusta ihan oman postauksensa.

Kun löytää tulevan aviomiehensä 31-vuotiaana eronneena äitinä, ja kun puolisollakin on takana vielä pari vuotta enemmänkin elettyä elämää ja parisuhteita, on selvää, että suhdetta ei rakenneta aivan neitseelliseltä pohjalta. Silloin molempien menneisyyden parisuhdeonnistumiset ja -mokat, elämänarvot ja ylipäätään havainnot yhteiselämästä ja rakkaudesta isketään samaan pataan. Minä en pidä sitä kuitenkaan lainkaan huonona asiana. Itse asiassa: Ilman noita kokemuksia ja mahalaskujakaan me emme olisi nyt tässä. Emmekä varmasti myös osaisi arvostaa kaikkea sitä hyvää, jota eteen tulee. Sitä voisi pitää itsestään selvyytenä.

Kuten te tiedätte, minä olen feministi hamaan tappiin. Mutta olen samalla myös hirmuisen perhekeskeinen ”italialaismamma”, joka haluaa osoittaa rakkautta perhettään kohtaan lihapadoilla ja siistillä kodilla. Se on joskus yhtälö, joka saa ennen kaikkea minut itseni hämilleen ja ristiriitaisiin fiiliksiin: Periaatteessa nautin perinteisistä naisten töistä, mutta sitten välillä taas iskee puuskaa, jossa mietin, pitäisikö lopettaa koko pullan leipominen ihan vain siksi, etten halua toteuttaa tiettyjä odotuksia. Ennen kaikkea omiani!

Vuodet ja kyseinen parisuhde ovat kuitenkin opettaneet minulle, että toisen ihmisen huomioiminen – vaikka niiden voileipien, joista Kangasluoman Laura puhui, tekeminen – ei ole mitään nyrkin ja hellan välissä olemista, vaan yksinkertaisesti rakkaan ihmisen huomioimista. Olen tähänastisen elämäni jotenkin hirveän tarkasti pitänyt kiinni siitä, ettei minusta tule liian kiltti. Kuulostaa nyt ehkä hieman todella naurettavalle, mutta olen usein parisuhteissa ajatellut, etten saa alkaa liiaksi passaamaan toista, ettei minulle itselleni käy huonosti. Koska sellainen vaara väärien ihmisten ja suhteiden kanssa on olemassa – kiltistä tulee ovimatto.

Kysehän – näin jälkiviisaana – on tietysti ollut siitä, että olen pelännyt, että antamalla itsestäni toiselle, joudun menettämään jotain. Ja sehän on tietysti ihan relevantti pelko, jos suhde ei ole tasapainoinen – mutta pidemmän päälle sellaisella itsensä suojelulla ei varmasti saavuta kovinkaan antoisaa olotilaa. Kenellekään. Sillä varmasti tekee vain halla hyvällekin suhteelle. 

Ajattelenkin nyt niin, että pienten palvelusten tekeminen ja aito yhteen hiileen puhaltaminen vaatii ihan kauheasti luottamusta. Jopa rohkeutta. Silloin, jos uskaltaa antaa itsestään ja omista voimavaroistaan myös toiselle, altistaa itsensä myös haavoille. Koska minä ajattelen niin, että jos puolisolle ei halua tehdä palveluksia, on kyse ennen kaikkea pelosta. Siitä, jossa pelkää omien uhraustensa ennemmin kuluttavan ja riuduttavan itseään, kun tuovan mitään (yhteiseen) hyvään. Silloin ei usko siihen vanhaan mantraan, jossa sanotaan: ”antamalla saa”.

Joskus varautuneisuus ja terve itsesuojeluvaisto ovat tietysti paikallaan, mutta uskoisin, että monissakaan suhteissa sellainen viimeiseen asti omien puoliensa pitäminen ei ole tarpeen. Nimittäin jos suhde saadaan siihen tilaan, että toinen osapuoli vastaa palveluksiin vilpittömillä palveluksilla ja arvostuksella, saa se aikaan hyvän kierteen. Sellaisen, jossa ei tarvitse enää pelätä, tekeekö omat teot sinusta palvelusväen.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Huivi, Zara // merinolneule, Makia Clothing (saatu) // tekonahkahame, Minimum // kengät, Dr.Martens

 

Kommentit (4)

Ihme
1/4 | 

Joku joskus jossain sanoi, että silloin parisuhde pelaa hienosti jos siinä on antamista 60 prosenttia ja ottamista 40.
Kuulostaa ehkä vähän höhlältä, mutta ei se ihan metsään voi mennä, jos suhteen molemmat osapuolet pyrkivät antamaan sen 60 prossaa. <3

Mutta juu, meilläkin on nyt tilanne, että ollaan haastavien parisuhteiden jälkeen löydetty toisistamme tyypit joille tuon 60 prossaa voi heittää helpostikin, usein vähän enemmänkin.

Karoliina Sallinen

Ihanasti sanottu. Ystävieni häissä pappi sanoi, että vaan yhdessä asiassa pariskunnan pitää kilpailla: Kunnioituksessa ja hyvissä teoissa. Se on niin totta!

Mustikkaneiti
2/4 | 

Asiaa jälleen kerran! Suuresta ikäerostamme ja muista eroista huolimatta olen lukenut blogiasi jo monta vuotta; se inspiroi, herättää pohtimaan, piristää ja kiinnostaa yleisesti. Kirjoitat rohkeasti ja elämänmakuisesti ja olet selvästi ilmeisen älykäs ja ajatteleva ihminen. Blogiasi on ilo lukea näin opiskelijankin näkökulmasta :D

Yksi pikkuinen kritiikki on kuitenkin esitettävä - olisi kiva jos kiinnittäisit jatkossa tarkempaa huomiota kirjoitusvirheisiin, joita löytyy melkein jokaisesta tekstistä. Pieni asia, mutta itsellä pistää silmään!

Joka tapauksessa onnittelut ihan mahtavasta ja monipuolisesta blogistasi.

Karoliina Sallinen

Ihana kuulla, että blogi "palvelee" myös muita kun meitä 30+ äitejä <3

Olet ihan oikeassa virheiden suhteen. Niitä on. Huomaan ne itsekin usein vasta tuossa julkaisunäytössä (en kirjoitusalustalla), mutta olen valitettavan laiska korjaamaan niitä enää siinä. Pahoittelut, vaikka luulen, että muutosta ei ihan hirveästi ole tulossa :D 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat