IMG_3656.JPG
IMG_3656.JPG

Mä olen ollut kotosalla lukuun ottamatta muutamia pakollisia työtapaamisia nyt puolikkaan kuukauden. Korva- ja poskiontelotulehdus. Lämpöä. Nyt onneksi (kop,kop) varmasti jo poismenossa.

Vaikka sairastelu on harmittanut siksi, että myös moni tosi kiva tapaaminen niin töissä kuin vapaa-ajallakin on jäänyt väliin, on kotiin ollut myös kauhean helppo jumiutua. Hiihdellä kollaripöksyissä päivät pitkät. Olla harjaamatta hiuksia, syödä aamupala lounaan aikaan ja havahtua pesemään hampaat 5 minuuttia ennen kuin muu perhe tulee töistä ja koulusta kotiin.

Kun viime viikolla makasin tässä samassa sohvan kohdassa kuin juuri nyt kirjoittaessakin, aloin miettiä, kuinka helppo kotiin olisi vain jäädä. Tyyliin: ihan aina! Jumiutua ja olla näkemättä ihmisiä. Ainakin minulta se käy vähän liiankin helposti, vaikka toisaalta liika kotonakaan olo ei tee hyvää. Niin kuin ei tietysti liika kylilläkään juoksentelu, mutta jostakin syystä minun on paljon helpompi jäädä vain kotiin jumittamaan. En oikeasti edes tajua, miten nopeasti saan päivät vierimään ihan vain yksin, hiljaa.

Mä ymmärrän, että mulla on kymmeniä syitä saada itseni liikkeelle sitten kun sen aika on ja olo on parempi. Eikä mulla tällä tukiverkolla olisi koskaan edes mahdollisuuksia erakoitua. Silti aloin ymmärtää paljon paremmin niitä, jotka jäävät vain kotiin. Erkaantuvat sosiaalisista kontakteista ja joiden elämänpiiri kapenee. Voisin kuvitella, että olisin ilman mun laajaa sosiaalista verkkoa todellisessa riskiryhmässä juuri sellaiseen.

Kotiin jääminen on helppo ratkaisu. Niin kuin jääminen ylipäätäänkin aina. Ja vaikka joskus ihminen tarvitsee stabiilia tilaa ja tylsyyttäkin, on ainakin omalla kohdallani fakta se, että kaikki elämäni mahtavimmat, ihanimmat, merkittävimmät ja sykähdyttävimmät asiat on tapahtunut juuri silloin, kun olen lähtenyt isosti. Kun päätin lähteä Hankasalmelta Helsinkiin ja taas Helsingistä Tampereelle. Kun päätin vaihtaa alaa ja kun päätin sulkea ne ovet, joiden takana elämä ei tuntunut hyvälle.

Ilman lähtöä, ei voi olla uusia alkuja. Ja jos ei ole uusia alkuja, voi olla, että suurimmat seikkailut jää kokematta. Se jos mikä, olisi sääli. Ei elämän kuulukaan aina olla helppoa. Vaan elämäntuntuista elämää.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat