Varaan varhaisultran tasan ensimmäiselle mahdolliselle päivälle, vaikka minulle sanotaankin, ettei syke - vaikka sellainen olisi - välttämättä niin aikaisin vielä näy.

Pahoinvointi on kaatanut jo käytännössä vuodelepoon, mutta jaksan vielä raahautua tällaisiin pakollisiin menoihin, kuten lääkäriin. Tunnen itseni huijariksi, kun alan riisua ÄITIYShousuja pois ultralääkärillä, koska emmehän me ole saaneet vielä edes varmistusta sykkeestä. Olo on jotenkin yhtä aikaa synkkä ja odottava.

Astelen tutkimuspöydälle ja lääkäri ohjaa miehen viereeni penkille. Pian näytölle piirtyi musta iso kohtu ja siellä aivan selkeästi sykkivä piste! Lääkäri on ihana ja aivan innoissaan löydöksestään. Minä olen helpottanut ja mies hymyilee vieressä: "Mitä mä sanoin. Olisit uskonut mua, kulta." Siinä pitelevät toisiaan käsissä pessimisti ja optimisti, sykkivän sydämen vanhemmat.

Kun tutkimus on ohi ja nousen tutkimuspöydältä, lääkäri kysyy, saako halata minua. Tietysti saa! Jälkikäteen mietin, etten ole tainnut koskaan halata lääkäriä vastaanotolla. Ainakaan niin, ettei minulla ole rihmankiertämää alaosassa vartaloani.

Kotiin saavutaan onnellisina. Tuntuu, että hyvä mieli auttaisi vähän jopa pahoinvointiin. Päätetään, ettei kerrota asiasta lapselle, mutta jo parin päivän päästä pitää pyörtää päätös. Tokaluokkalainen on niin tarkkanäköinen ja pohdiskeleva, että harmaana sängyssä makaava ja oksenteleva äiti, joka ei mene töihin - edes suihkuun - alkaa huolestuttaa lasta.

Toisaalta kertominen ahdistaa: Olisi kauheaa, jos keskenmenon tullen lapsikin joutuisi kokemaan menetyksen surun. Toisaalta emme halua valehdellakaan aivan liian skarpille 8-vuotiaalle. Luottamus kun sattuu olemaan asia, jota ajattelen, ettei noin vaan saada takaisin ja koko meidän kasvatuksen peruspilari. Kolmanneksi elämän rajallisuus on fakta, jonka lapsi myös tietää - on nähnyt läheltä aikaisemminkin yhden  keskenmenon, joten asioista puhuminen realistisesti on lopulta helppoa.

Erikoiseksi tilanteen tekee se, että minun on kerrottava asiasta - ekojen ihmisten joukossa - myös tyttären isälle. Varsinaisesti entiselle kumppanille arkojen asioiden kertominen etunenässä ei ole lempipuuhaa, mutta totta kai lapsen kannalta välttämätöntä. Vaikka sanotaan, ettei koulussa asiasta saa vielä huudella, on hänellä toki lupa jutella asioista kotona ja isällään. En voisi koskaan antaa lapselle sellaista salaisuutta, jota ei saisi jakaa kaikkien vanhempiensa kanssa.

Heti ultran jälkeen yöllä alkaa ensimmäinen raskauden aikainen migreeni. Heräsin yöllä julmettuun kipuun ja oksentamiseen. Samaa settiä kesti kaksi vuorokautta ja panadol oli oireisiin kuin leipää olisi syönyt. Varasin ajan neuvolalääkärille. Fläsärit esikoisen odotuksesta oli käsin kosketeltavissa.

Edessä häämöttää syntymäpäiväni, pyydän miestä perumaan pöytävarauksen, jonka oletan hänen tehneen. "Mä en kykene minnekään. Enkä halua yhtään minnekään", sanon. En tiedäkään, millainen paine miehen päähän noista sanoista vielä tulee.

Lue myös muut raskausviikkopostaukset:

Raskausviikko 4

Raskausviikot 5-6

-Karoliina-

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

-M
1/4 | 

Utelen lisää raskauden aikaisesta migreenistä, josta mainitsit. Oliko sulla sitä myös edellisessä raskaudessa? Onko se sulla jonkinlaista hormoniperäistä ns raskaudesta johtuvaa migreeniä vai onko sulla muutenkin migreeniä? Mä nimittäin odotan neljättä lastani ja nyt eka kertaa kärsin kovista päänsäryistä ja mietin, että mitä tää on?! Ei mulla oo ikinä ollut migreeniä! On kyllä hyperemeesi, ollut jokaisessa raskaudessa, mutta päänsäryt vain nyt. Liekö ne liittyy yhtään toisiinsa..?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat