Kirjoitukset avainsanalla raskauspahoinvointi

​​​​​​

Mun viikko alkaa peräti kahdella ultraäänikäynnillä, koska haluan kunnallisen ultran lisäksi käydä tässä vaiheessa vielä samalla ihanalla lääkärillä, joka alun perin löysikin kaksoset.

Kunnallinen aika kestää 1,5 tuntia ja yksityinen peräti 2,5. Kunnallisessa vauvojen kanssa on haasteita ja minä ramppaan välillä vessassa ja ultralaitteen paikkaa vaihdellaan. Kaikki näyttää kuitenkin olevan kunnossa. Yksityisellä ultrataan paljon sellaista ekstraa, jota kunnallisella ei. Pienille tehdään periaatteessa jo suurin osa rakenneultran ultrauksista, vaikka toki moni vaihe onkin vielä kehittymättä. Suurin helpotus tulee siitä, että saamme jutella lääkärin kanssa kaikista kaksosasioista peräti puolentoistatunnin ajan. Toinen – minulle mieletön apu on se – että lääkäri oikein kannustaa aloittamaan pahoinvointilääkityksen nyt ihan kunnolla. Tähän asti olen panttaillut pahoinvointilääkkeen ottamista ja napannut sen vain kaksi kertaa.

Nyt lääkäri kuitenkin huomauttaa toistamiseen kuivumisestani ja siitä, ettei kärsimys millään tavalla ylennä tai paranna raskauttani. Päinvastoin: Kun voin paremmin, voin juoda, en kuivu, vauvat voivat paremmin ja samalla myös henkinen tilani nousee. Noiden sanojen ja todellisen luvan antaminen lääkitykselle kohottaa oloani valtavasti. Olen pelännyt aivan käsittämättömän paljon viikon 12 lopulla olevaa kahta Helsingin työpäivää ja edessä olevaa Espanjan reissuamme. Nyt voin oikeasti selvitä noista koettelemuksista hengissä! Jopa nauttia niistä.

Kun lähden ultrasta ja suuntaan suihkurusketukseen seuraavan päivän MeNaisten kansijutun kuvauksia varten, istun kauneushoitolan odotushuoneessa ja vedän Cokista ja juustoburgeria. Samassa vatsassani tuntuu kummallinen hipaisu. Aluksi en edes tajua, mistä on kyse, mutta sitten hipaisut – höyhenen liikkeet vatsani sisäpuolella – tuntuvat monta kertaa ja useassa eri kohdassa yhtä aikaa. Samassa tajuan ja muistan jotain F:n raskaudesta: Nämä ovat meidän vauvojen ensimmäiset liikkeet! Ihan uskomatonta, miten aikaisin. Alan nauraa itsekseni keskellä odotushuonetta. Kysyn vielä myöhemmin lääkäriltä, kuvittelinko vain, vai voiko liikkeet tuntea tosiaan jo näin aikaisin. Kuulemma voi, kun sisässä myllää kaksi, kyseessä ei ole ensiraskaus ja olen perusruuminrakenteeltani hoikka.

Helsinki-päivät sekä MeNaisten kuvausten, haastiksen ja Reiman ja Pingin tapahtuman osalta menevät hyvin. Pahoinvointilääke toimii kuin unelma ja kaiken lisäksi MeNaisten tiimi on ihanista ihanin. Saan kesken meikin maata vähän makuuasennossa ja ruokahuolto toimii jatkuvalla syötöllä. Tuntuu aivan upealle ja absurdille, että niin monen viikon meikittömyyden, alakulon ja toimettomuuden jälkeen sai yhtäkkiä olla keskellä ihanaa kuvauspäivää ja hotellia ja blogitapahtumaa. Illalla sovitan hotellissa mekkoja, joita ystäväni on ostanut minulle juuri synnyttäneeltä ystävältään. Maha näkyy jo kireissä vaatteissa, mutta uskoisin niin, että että vielä isojen Ivana-mekkojeni kanssa raskaus pysyy salassa Reiman tilaisuudessa.

Viikkojen 12 ja 13 vaihteessa lähdettiin Espanjaan. Lääkkeen voimin reissu onnistui paremmin, kun olisin voinut edes uskoa. Kunto tosin oli aivan paska. Vasta, kun nousin ylös sängystä, huomasin, miten tuollainen makaaminen oli rappeuttanut kuntoa. Jopa 100 metrin kävely uima-altaille teki tiukkaa, mutta silti loma tuli juuri oikeaan kohtaan. Enkä olisi todellakaan selvinnyt siitä ilman lääkkeitä.

Paluulennolla lääkekään ei sitten enää tehonnut, vaan matka hytisevässä koneessa kohti Suomea oli aika karmea. Siitä huolimatta olo alkoi kääntyä koko ajan paremmaksi, enkä olisi voinut olla kiitollisempi siitä, että vihdoin olin saanut avun olotiloihini.

-Karoliina-

Osa kuvista: Essi Kylmänen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Moi!
Olen itsekin raskaana ja olen miettinyt suihkurusketusta. Arveluttaa kuitenkin iholle tuleva kemikaalikuorma. Onko sinulla parempaa tietoa sihkurusketuksen turvallisuudesta odotusaikana? En ole siis asiaa vielä mistään kysellyt tai selvittänyt.

Tuleva kaksosten äiti
2/2 | 

Hei! Ihana, kun julkaiset näitä "varhaisempien" viikkojen vatsakuvia! Täällä rv 14 ja vatsan kasvaa kovaa vauhtia. Silloin on ihana nähdä, että on se muidenkin kaksosten odottajilla vatsa kasvanut! :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Olisi kiva kirjoittaa jotain uusia asioita raskaudesta, mutta varsinaisesti mitään uutta viime viikolta (eli siis tb-hengessä viikolta 9) ei ole. Tieto kaksosista alkaa tuntua joka päivä vaan luonnollisemmalle, ja tavallaan tieto megahormoneista antaa voimia – edes välillä – selvitä pahoinvoinnista. Välillä kyllä rehellisesti itken ja surkuttelen omaa oloani.

Joudun taas perumaan ”pakollisia” menoja. En pääse kirjanpitäjälleni, enkä edes syntypäiväni lahjan lunastamiseen. Ystäväpariskuntamme järjesti minulle, A:lle ja heille kivan illan mentalistiesityksen parissa. Minä joudun perumaan illan ja A menee lunastamaan synttärilahjaani yksin.

Saan blogiin muutaman kommentin, joissa kummastellaan, kuinka huonoa ja kirjoitusvirheiden täyttämää kieltä nykyisin kirjoitan. Jossakin kommentissa pyydetään, että pohtisin otsikointia huolellisemmin. En tiedä, itkisinkö, vai nauraisinko. Blogeilta odotetaan jatkuvasti aitoutta ja inhimillisyyttä, mutta sitten kun epätäydellisyyttä isketään ilmoille, on sekin huono juttu. Tekisi mieli raivota aiheesta, mutta en jaksa. Tuntuu epäreilulle saada kritiikkiä sillä hetkellä, kun yhden, paskankin postauksen tekemiseen, on mennyt enemmän energiaa kuin kolmeen työpäivään normioloissa. Tosin ymmärrän sumuisen pääni keskeltä senkin, että mistä ihmeestä empatiaa voisin edes saada, kun en kuitenkaan haluaa julkistaa raskauttani tai tilaani vielä tässä hetkessä.

Minulla on ollut hetken neuvottelut käynnissä kolmannen romaanini suhteen. Saan viestin, jossa kirjalle vihreää valoa näyttänyt kustantamo tarjoaa minulle oikeasti tosi hyvää kirjasopparia ja kaiken lisäksi vielä unelma-aikataululla (koska joskus kirjoja pitää hautoa vaikka kuinka ja kauan ennen julkaisua). Tuijotan sähköpostiviestiä, josta moni pomppisi riemusta. Minua alkaa vaan kiukuttaa ja vituttaa aivan hullusti, koska tajuan, ettei minusta ole toteuttamaan kirjaa tuolla aikataululla. Kustantamo tarjoaa reilusti ja joustavasti vielä toistakin, löysempää aikataulua, mutta en kykene realistisesti siihenkään. Pyydän, että kirjahomma jätetään jäihin tällä erää. Palaisin sitten joskus.

Olen iloinen vauvoista, mutta esiin puskee feministinen raivo. Miesten ei KOSKAAN tarvitsisi luopua jostain näin hienosti siksi, että lapsia on tulossa? Vartaloiden ja biologian reunaehdot ottavat pannuun monta viikkoa.

A tekee kotona ja F:n kanssa ihan kaiken mahdollisen, eikä minusta ole minkäänlaista apua. Missään. Ehkä enemmänkin vaivaa. Välillä minusta tuntuu, että olen sellainen vieraileva sivuvaunu meidän kodissa, joka makaa vaan sängyssä, kun muu perhe jatkaa elämäänsä. Onneksi olen sentään alkanut päästä jo tekemättömyyden syyllisyydestä, joka minua on vaivannut varmasti koko elämäni. Helpottaa aivan vietävästi, kun mies tokaisee: "Sun tehtävä on nyt huolehtia itsestäsi ja vauvoista, mä teen muun. Tiedän, ettei se poista sun pahaa oloa, mutta teen kaiken, minkä tässä tilanteessa nyt voin ja osaan". Ja niin se tekeekin. Välllä hormonituskissani itken, kun näen, että toinen suhailee töiden, kodin askareiden ja F:n asioiden välillä sitä vahtia, ettei itse ehdi levätä lainkaan. Olisi kivaa antaa takaisin, tehdä toisenkin eteen välillä hyviä asioita, mutta en kerta kaikkiaan jaksa muuta kuin maata ja oksentaa. 

Lue myös muut raskauspostaukset:

Meille tulee vauvoja! Raskaudesta kertominen.

Raskausviikko 4. Plussatesti. 

Raskausviikot 5-6. Pahoinvointi alkaa. 

Raskausviikko 7. Ensimmäinen ultraäänikäynti. 

Raskausviikko 8. Kuinka selviytyä yllärisynttäreistä, ristiäisistä ja luopua töistä.

Raskausviikko 9. Hetki, jona saatiin tietää odottavamme kaksosia. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Eiiii tosi harmi et joudut laittaa sun uusimman kirjan jäihin! 😭 Ootin kovasti sitä.. Pitääpä alkaa lukemaan kirjat alusta siis 😄 Mut todella fiksusti teit kuitenki, hyvä että tunnet omat rajat ja toivottavasti palaat kuitenkin romaanin pariin sitten kun taas elämäntilanne antaa sille mahdollisuuden 😊 Tsemppiä!!

Piritta
2/3 | 

I feel you. Juuri puolivälin yhden vauvan odottaja tässä hei. Miksei miesten tarvitse luopua unelmadiileistä lasten vuoksi? Itse miehisellä tekniikan alalla yritän kääntää ajatusmallia tasa-arvosta tyyppi kerrallaan. Nuorempien kanssa se onnistuu. Oikeastaan ajattelen asiaa siltä kannalta, että yleensä asioilla on tapana vain tapahtua yhtäaikaa.. Itse odotan kolmatta, mutta kaksi edellistä sain (tai tein) ns. suojatyöpaikassa ja kas kummaa kolmannen tikutin plussaksi juuri kun unelmatöissä tarjottiin sitä ylennystä juuri mulle ja lisäksi yAMK lopputyökin pitäisi aloittaa.. Ylennyksen sain kierreltyä parhain päin mutta kirjoittamiseen musta ei tässä väsyssä ole. Se ottaa kupoliin jo nyt. Mutta kuten sanottua, tässä kohtaa omaa elämää pitää olla itsekäs ja kuunnella itseään. Ainutlaatuista aikaa kaikenkaikkiaan, töitä tulee aina mutta odotusaikaa tulee vielä joskus ikäväkin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Synttäriaamunani (34 vuotta) olen viikon 7 ja 8 välissä. Riippuu, miten viikot lasketaan.

Mies ja lapsi ovat antaneet yhteisen lahjansa minulle jo edellispäivänä, koska lapsi ei ole aamulla enää kotona. Heräilen yllättävän hyvään oloon. Mies puuhastelee keittiössä aamupalaa. Kaikki menee, kuten ajattelinkin synttäriaamuna menevän.

Yhtäkkiä ovisummeri soi ja sitten alkaa koko tämä hurja yllärisynttäripäivä, josta kirjoitin heti juhlien jälkeen blogissakin.

Se, mistä kuitenkaan silloin en kirjoittanut, oli tietysti, että olin myös hyvin alkuraskaana omissa juhlissani. Kun mies oli alkanut järkätä juhlia joulun jälkeen, ei tietenkään ollut tiedossa, että olisin raskaana juhlissa. Ja kun raskausuutinen tuli, oli juhlajärjestelyt jo niin kovassa vauhdissa, ettei niitä voinut pysäyttää.

Mun sisko oli ostanut mulle ”alibi-mukin” juhliin, eli kannellisen juhlajuomamukin, jottei juomattomuuteni herättäisi kanssajuhlijoissa kummastusta. Sellainen sankarin mukihan olisi voinut olla vaikka täynnä viinadrinksua, joten muki toimi täydellisesti. Osa vieraista toki tiesi raskaudestani, mutta kaikki eivät. Tosin illan ja yön edetessä, ja minun mm. maatessa saunan pukkarin penkeillä, asia kuitenkin valkeni hyvin monelle. Mitäpä siitä: Lähipiiri siellä kuitenkin oli koolla!

Uskomattominta oli se, että jaksoin valvoa miltei kahteen asti yöllä ja vieläpä ajaa seurueemme mökiltä kotiin. Seuraavana aamuna minulla tosin taisi olla kaikista pahin ”krapula”, mutta sillä ei niin väliä. Olipahan edes yksi hyvä päivä, jonka ajoitus ei olisi voinut olla parempi.

Juhlahumu jälkeen raskausolot jatkuvat, kuten siihenkin asti. Töiden perumisesta on tullut jo rutiini. Enää en ajattele, että voin siirtää niitä muutamalla päivällä. Tiedostan sen, ettei tämä pahoinvointi ole minnekään vähään aikaan menossa.

Työkamu on hoitanut jo monta viikkoa Sidoste-hommat yksin. Hän käy meillä palavereissa kotona niin, että minä makaan sohvalla ja hän kirjaa asiat ylös, joista haluan muistuttaa tai jotka pitää hoitaa. Hän tekee lähes kaiken konkreettisen työn.

Joudun perumaan Joutsenen Tampereen liikkeen avajaiskemut osaltani, eli toisin sanoen myös Joutsenen somen osalta. Sidosteella minulla on takana toinenkin ihminen, mutta Joutsenella ei ketään. Työt laahaavat.

Raahaudun lapsen tanssin avoimiin oviin. Jännitän ihan oikeasti sinne menoa monta päivää jo etukäteen. Miten voin istua? Istua vieläpä hikisessä jumppasalissa peräti tunnin?

Valmistaudun tunnin kestävään tilaisuuteen kuin suurempaankin suoritukseen. Itse tilaisuus menee kuitenkin melko hyvin. Juon koko ajan urheilujuomaa (tämän vinkin olen saanut) ja toivon, etten oksenna. Jaksan olla salissa miltei koko ajan. Joudun lähtemään vain himppu verran aikaisemmin kotiin.

Viikonloppuna vietetään siskon tyttären ristiäisiä Keski-Suomessa. Pelkään, että emme pääse lähtemään ollenkaan. Lauantai on aivan horroripäivä. Jotenkin saan itseni kuitenkin lauantai-iltana autoon ja matka menee aika kivasti.

Meillä on autoeväät, mutta yhtäkkiä en voi sietää gluteenittomien leipien makua. Ja enhän minä edes vuosiin ole tajunnut, miltä gluteenittomat maistuvat, kun niistä on tullut itselleni niin normi. Mutta nyt jo pelkät gluteenittomat leivonnaiset haisevat etoville. Otan haukun miehen ja lapsen vehnäpatongista, ja olen taivaissa. Yhtäkkiä haluan oikean BigMac-hampparin, vehnällä, vaikka en A)tykkää Mäkki-ruuasta ja B) en ole vuosiin syönyt vehnää. Otan kuitenkin riskin, koska kerrankin tekee mieli jotain ruokaa. Yllärikseni mahalleni ei tapahdu mitään kummallista, vaikka vetelen kokonaisen hampparin. Ja kaiken lisäksi BigMac maistuu ihanalle. Ajo Keski-Suomeen menee aika kivasti.

Sunnuntaina, itse ristiäisten aikaan, jaksan olla jopa pieniä jaksoja ylhäällä vieraiden kanssa. Käyn toki viisi kertaa lepäämässä pedissä, vaikkeivat juhlat montaa tuntia kestäkään. Itse kasteseremoniaa kykenen katsomaan hetken, sitten pitää mennä makuulleen. En kuule puolikaan juhlasta. Onneksi nykyseremonioissa julkaistaan lapsen nimi heti alkupuheissa.

Lasta on vannotettu sanomaan, että äitillä on migreeni. 8-vuotias pitää pomminvarmasti salaisuuden.

Lue myös muut raskauspostaukset:

Meille tulee vauvoja! Raskaudesta kertominen.

Raskausviikko 4. Plussatesti. 

Raskausviikot 5-6. Pahoinvointi alkaa. 

Raskausviikko 7. Ensimmäinen ultraäänikäynti. 

-Karoliina-

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Siis tuo big macin himo! Ah mun molempien lasten alkuraskaudessa himoitsin mäkkärin juustohampurilaisia enemmän kuin mitään! Ja jos oikein halusi hemmotella itseään (ööö kokoajan koska kaamea alkuraskaus) niin juustohampurilaiset piimän kanssa. Ai että. Mä itkin ja söin koska se oli niin hyvä yhdistelmä ja tuntui etten oo ikinä syönyt mitään niin hyvää!

Vierailija
2/5 | 

Itse oon viimesilläni raskaana ja ehdottomasti parasta raskaudessa on ollut se että herkkä mahani on kestänyt kaiken mitä se ei ikinä siedä. Oon voinut syödä ihan mitä vaan. Pelkään että tää taikavoima loppuu. Jotkut sanoo kyllä että imetys voi vielä pitää sen. Toivotaan. :D

AnnMarill
3/5 | 

Onnittelut vielä minunkin puolestani kaksosista 💕. Täällä myös perheessä yhdet sellaiset(kin). Jännä kuulla, miten erilailla ihmisten keho ja mieli reagoi näihin raskauksien. Itselleni kaikissa raskauksissa jo ajatuskin epäterveellisemmästä ruuasta tuntui oudolta/ei tehnyt todellakaan mieli ja ruokavalioni tervehtyi vain entisestään raskauksien aikana. Ja minulla(kin) tosiaan oli kaksosia outellessa ihan ”supervoimainen” olo. Odottelin, että milloin se väsy ja huonovointisuus alkaa, mutta eipä tullutkaan 😂. Energiaa ja lepoa sopivassa suhteessa sinullekin loppuraskauteen!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun odotin esikoista reilu yhdeksän vuotta sitten kevättalvella, kuvittelin, että aika maksimaalinen raskauspahoinvoinnin aste oli kohdallani jo saavutettu. Mutta enpä tiennyt, että edessä olisi vielä joku päivä raskauspahoinvointi, joka vetäisi vertoja myös tuolle keväälle.

Kuten jo kerroin tässä postauksessa, minun raskauspahoinvointi tässä raskaudessa alkoi miltei heti plussauksen jälkeen. Ensimmäinen viikko meni kuitenkin niin, että kykenin jollain ilveellä hallitsemaan olojani ruuan avulla, mutta sen jälkeen pahoinvointi kaatoikin jo vuoteeseen.

Minä olen itse syyllistynyt varmasti kymmeniä kertoja epäilemään ihmisten raskausoireiden suuruuttaa miettien, onko jokin oire tai valitus osittain myös asennekysymystä. Sellaista raskausvalitusta, joka ikään kuin sallitaan itseltä huterin perustein, jotta voidaan korostaa omaa raskautta. Siksi sen asian myöntäminen – silloin livenä lähipiirille ja nyt ihan julkisesti – että olin todella heikossa kunnossa, tuntuu osittain nololle. Nololle siksi, etten ollut (enkä ole edelleenkään) koko ajan reipas ja pystyvä odottaja. Enkä siksi, että joudun kasvotusten typerien ennakkoasenteideni kanssa.

Ja ehkä juuri siksi koen, että minun on avattava tätä pahoinvointiasiaa nyt niille, jotka eivät sitä ole kokeneet ja toisaalta vertaistueksi myös muille karmeasta olosta kärsiville. Ehkä se helpottaa ymmärtämään, mistä todella – ainakin joskus – on kyse.

Alkupahoinvointi alkoi siis öllöttävä ololla ja jo viikon 6-7 vaihteessa pahoinvointi oli kaatanut minut sänkyyn. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kun makasin, pysyi oksennuskerrat vuorokaudessa kohtuullisissa (2-6), mutta jos olin pystyssä – edes istuin – oli minun juostava koko ajan laattailemassa. Se, että makasin, ei kuitenkaan millään tapaa poistanut pahaa oloa. Makaaminen ainoastaan auttoi siihen, että sai pidettyä osan juomasta ja ruuasta sisällä.

Jos pitäisi kuvailla omaa raskauspahoinvointia sellaiselle, joka ei ole moista kokenut, sanoisin, että se on 24h merisairaus, krapula tai oksennustauti, jota ei pääse pakoon. Itselläni ei ainakaan ollut minkäänlaista väliä vuorokauden ajalla, vaan heräsin oksentelemaan myös keskellä yötä.

Kuten voisi kuvitella, itse oksentaminen ei kuitenkaan ollut tässä setissä pahinta. Itse asiassa se saattoi tuoda jopa muutaman minuutin helpotuksen oloon. Kauheinta oli jatkuva pahoinvointi, joka esti kaikki normaalit toiminnot, ja joka veti myös mielen pian matalaksi. Pahoinvointi ja pahoinvoinnin pelko sai minut panikoimaan sitä paitsi etukäteen kaikkia niitä tilanteita, joissa tiesin, että minun oli pakko nousta sängystä ylös. Nyt tämän asian kirjoittaminen tuntuu jo täysin hullulle, mutta pelkäsin esimerkiksi Ratinaan työhommissa menoa etukäteen varmasti kahden viikon ajan. Miten pysyisin pystyssä? Entä jos alkaisin oksennella jo autossa menomatkalla? Kuinka kauan joutuisin kärsimään kotona jälkikäteen siitä, että olin joutunut olemaan hetken pystyssä? Nimittäin pystyssä olo kostautui usein monen päivän vielä pahemmalla olotilalla.

Pahimmilla viikoilla, joita kesti sellaiset 8, makasin ainoastaan sängyssä ja yritin selviytyä kaikista pakollisimmista työhommista. Saatoin kirjoittaa yhtä kirjoitusvirheitä ja höttöä täynnä olevaa postausta kokonaisen työpäivän ajan, koska pystyin pitämään konetta tai puhelimen muistioita edessäni muutama lause kerrallaan. Toisaalta tällainen kirjoittavan yrittäjän ammatti oli tässä kohtaa siunaus. Osa töistä rullasi tälläkin tavalla. Toisaalta mietin, kuinka paljon helpompaa olisi tehdä jotain ”normaalia” työtä, josta saisi edes joskus oikeaa sairauslomaa ja voisi keskittyä ainoastaan lepäämiseen. Oli yllättävää huomata, kuinka paljon henkiset työt – sähköpostit ja kirjoittaminen – rasittivatkaan fyysistä oloani. Joskus pelkkä työasioiden pähkäily sai voimaan vielä huonommin.

Osin henkistä helpotusta pahoinvointiin toi tieto kaksosista. (Kerron tästä ”löydöksestä” sitten, kun raskauviikkopostaukset ovat oikealla kohdalla) Lääkäri kertoi, että vaikka raskauspahoinvointi on geneettistä – ja minulla luonnollisesti tuo taipumus oli – teki kaksoset olooni aivan uuden twistin. Kropassa oleva hormonin määrä kun luonnollisesti on myös tuplana, joten siksi olonikin oli vielä kauheampi kuin yksösesikoisen kanssa. (Siis minulla. Jotkut naisethan ei ole taipuvaisia pahoinvointiin ja silloin kaksosodottaminenkaan ei tee juuri eroa oloissa.)

Mä koitin raskauspahoinvointiin varmasti kaikki kotikikat, mitä on keksitty. Oli magneettirannekkeet ja söin kaikkea sellaista, joista netissä vinkattiin. Todellisuudessa kaikki tuo oli olojeni kanssa täysin turhaa. Vasta kärsittyäni oloistani pari kuukautta, lääkäri päätti määrätä minulle pahoinvointilääkettä. Tutkimuksissa selvisi, että olin kuivunut jo niin paljon, että seuraava suunta olisi ollut tiputukseen joutuminen. Lääkäri kuitenkin kertoi, että yritetään ennen tätä kotinesteytystä pahoinvointilääkkeen avustamana. Minähän en siis saanut myöskään pahoinvoinnin aikana juuri juotua. Ensimmäinen reseptilääke ei tehonnut ollenkaan, mutta toinen – se, joka on alun perin tehty sytostaattihoitojen pahoinvointiin – olikin ihmelääke. Ensimmäisen kerran kuukausiin tunsin oloni hyväksi! Lääke tehosi myös kroppani kuivuustilaan välillisesti: Kun paha olo helpotti, pystyin myös juomaan enemmän.

Söin aluksi pahoinvointilääkettä ehkä kerran viikossa, mutta sitten lääkäri sanoi, että turhaan kärsin. Viimeiset viikot ennen pahoinvoinnin luonnollista loppumista söinkin sitten lääkettä lähes päivittäin. Lopulta pahoinvointi alkoi hiipua pois ja raskausviikon 17 alussa elämä alkoi voittaa. Olo oli, kuin olisi palannut taas omaksi itsekseen ja ylipäätään eläväksi olennoksi!

-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Kommentit (7)

-M
1/7 | 

Eikä tosiaan tarvitse olla edes kahta vauvaa mahassa kun on raju pahoinvointi. Kuulostaa niin tutulta mitä kirjoitit! Itse elän vielä niitä kuvailemiasi hetkiä tätä neljättä odottaessa, kaikissa edellisissäkin ollut hyperemeesi (en käsitä miten pystyn taas tähän!?). Nytkin olen käynyt tiputuksessa ja parhaillaan syön pahoinvointilääkettä. Se on kyllä tuonut apua arkeen, mutta ei ole täysin korjannut tilannetta. Saanko kysyä mikä lääke sinulla auttoi? Jotenkin jopa huojentavaa kuulla, että joku muukin on joutunut olla pitkällään pahoinvoinnin vuoksi sillä mietin, että onko tämä psykologista ja oon vaan reppana, mutta mulla ihan sama juttu: pitkällään oksentelu rauhottuu, pystyssä yltyy. Mitä enemmän on mahdollisuutta levätä ja pötköttää, pärjään paremmin, mutta kun joudun touhuamaan ja olla pystyssä, olon kanssa ei kohta pärjää. Tämä on vähän haastavaa, kun on kolme pientä lasta hoidettavana. 😬

Sonja
2/7 | 

Täällä nyt 34+2 ja oksennan edelleen päivittäin ja pahoinvointia on. Koko raskauden olen ollut sairaslomalla ja neljään otteeseen tipasss. Oksennuspussi aina laukussa jos johonkin uskaltaudun lähteä ja housuissa tenat. Mitkään lääkkeet ei auttaneet paitsi matkapahoinvointilääke joskus, joka samalla toimi unilääkkeenä. Odotan kun kuuta nousevaa että raskaus olisi ohi. Toki on parempia päiviä välissä mutta 5/7 päivästä on täydellistä hyperemeesiä.

Kirsi
Liittynyt17.6.2019
3/7 | 

Kamalalta kuulostaa tuo pahoinvointi, onneksi jo ohi.

Olen lukenut blogiasi jo kauan, ja nyt raskausjutuista tuli mieleen, että voisin lukea jonkun kirjasikin:).

Kirjoituksesi on jotenkin niin soljuvaa, rehellistä ja mielenkiintoista. Ja yllättävää että koen mielenkiintoiseksi,vaikka mulla noi raskausjutut on jo noin 30v sitten mennyttä aikaa.

Esikoistaan odottava
4/7 | 

Hymyilin kun luin raskausuutisistasi. Näin sinut sattumalta toukokuun alussa varmaankin bussissa ja näytit aika kiukkuiselta tai ainakin pahalla päällä olevalta. Itse olen raskaana ja en välittänyt ilmeestäsi sen enempää. Kun luin että olet raskaana ja kärsit pahasta pahoinvoinnista tajusin heti että et varmaan ollut kiukkuinen vaan todella huonovointinen. Ilmeestäsi tuli heti selkeämpi lukuisempi kun muistelin tapaamista. Tsemppiä jatkoon :)

Mary
5/7 | 

Voi onnea, että tuo pahoinvointihelvekko on jo sinulla takanapäin! ❤️ Itse muistan nuo fiilikset täysin, vaikka niistä on jo yli kymmenen vuotta. Karmivaahan se oli ja vaivuin jopa synkkyyteen, vaikka olinkin äärionnellinen raskauksistani. Olo oli vaan niin järisyttävän huono viikkoja läpi vuorokauden, että sitä oli vaikea kestää.. Eikä kukaan oikein ymmärtänyt eikä mikään helpottanut. Itkin itseni uneen ja toivoin makaavani alasti steriilissä sairaalahuoneessa vailla ääniä, hajuja, vailla mitään- ikkuna auki, tuuli olisi saanut olla ainoa vieras. Voisin jatkaa aiheesta päiviä.. 😅 Mutta nyt ihanaa loppuraskautta sinulle❣️ Se on ihan parasta.

JM
6/7 | 

Oi 😅 muistan tuon olon, minulla alkoi ”oksennustauti” joka ei loppunutkaan ja todettiin ylläri raskaus rv4. Oksensin niin pahoin että jouduin saikulla olemaan koko raskauden (olin töissä ehkö 3viikkoa yhteensä), olin tipassa melkein kerta viikkoon ja pahoinvointilääkettö täynnä. Sitten rv32 kun myrkytys alkoi päädyttiin hätäsektioon niin oksentaminen loppui 😂 ei varmaan yllätä ketään että meillä on vain tämä yksi lapsi, ja tulee olemaankin! Tsemppiä kaikille 🥰

Vierailija
7/7 | 

Joo, niin tuttua. Ensimmäisessä raskaudessa kärsin pahoinvoinnista. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen mitä se kaksosraskaudessa sitten oli....Itselläni se kuitenkin loppui aika aikaisin eikä kestänyt pidempään kuin yksösraskaudessakaan. Ikuinen sympatia tuosta kärsiviä kohtaan, vaikka omat lapseni ovat jo teinejä. Aika vaan menee niin nopeasti ja pian se on muisto vain.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat