Kirjoitukset avainsanalla Laura Ikonen

Viikon 5 alussa minulle ei mahdu enää yhdetkään omat farkkuni jalkaan. Maha on turvonnut palloksi, joka tuntuu täysin hullulle, kun vasta viikko sitten on saatu tietää koko raskaudesta. On pakko marssia H&M:lle ja ostaa kahdet äitysjeggarit. Toivon koko reissun, ettei kukaan näe minua ostoksilla. Lähetän kuitenkin epäuskoisia ”mahakuvia” raskaudesta jo tietäville ystäville pukukopista.

Pidetään pitkä kuvauspäivä Hotelli Tornissa omille asiakkailleni ja loppupäivästä myös blogiini. Asiakkaiden kuvausten aikana minulla on voimia ja draivia niin paljon, että ihan alan epäillä, voinko edes olla raskaana. Omien kuvien haaste tulee olemaan tässä vaiheessa jo mahan kanssa. Valitaan löysiä paitoja ja leikataan kuvia poikki vatsan kohdalta. Jostain syystä näissä housuissa maha alkaa pömpöttää nyt jo näkyvästi. Puolet kuvista on pakko jättää julkaisematta. 

Viikonloppuna saan ensimmäiset maistiaiset pahoinvoinnista. Noora tulee meille aamupalalle ja kuvailemaan ja yhtäkkiä olo onkin heikko. Samaan aikaan olen riemuissani ja kauhuissani. Toisaalta pahoinvointi tekee raskaudesta konkreettisempaa, toisaalta alan pelätä sitä, jos alankin voida yhtä pahoin kuin F:ää odottaessa.

Maanantaina menen luennoimaan TAMK:iin Sidosteen some-markkinoinnista. Olen viikonlopun aikana keksinyt, että saan pidettyä pahoinvointia kurissa, jos syön vähän väliä. Keino toimii niin hyvin, että alan olla varma siitä, että esikoista odottaessa pahoinvointi oli vaan omaa vikaa: Ehkä en osannut syödä oikein. Tunnin luennon aikana ehdin vetää 2 smoothieta ja 1/3 pussia karkkia.

Viikon loppupuolella lähdemme työkaverin kanssa töihin Helsinkiin kuuden junalla. Aamuherääminen alkaa tuntua pahalle. Eväitä on niin paljon, että osa niistä on jaettava Pinjan kassiin. Ehdin syödä aamun aikana kahdeksan pientä aamupalaa ja puputan koko Helsingin nelituntisen luennon ajan jotain. Silti pahoinvointi alkaa vyöryä päälle.

Henkinen olo on kuitenkin innostunut. Vaikka viikkoja on vähän, tuntuu niin vahvasti raskaana olevalle, että olo on jännällä tapaa varma.

Ensimmäinen henkinen takaisku tulee viikon 6 lopulla. Minun pitäisi kirjoittaa ihka ensimmäinen kolumni MeNaisiin ja yhtäkkiä alankin oksentaa päivätolkulla. Hommat lykkääntyvät ja paine alkaa kasvaa. Ekan kolumnin pitäisi olla näytön paikka, ja nyt en saa kirjoitettua ensimmäistäkään kappaletta kasaan niin, etten oksentaisi.

Nöyrryn ja laitan toimitukseen viestin oloistani ja raskaudesta. Ärsyttää, että työt ei ole kunnolla edes alkanut ja alan vaatia itselleni huojennuksia. Päätetään, että ensimmäinen kolumnini lehteen tulee olemaan testikolumnini, jonka kirjoitin MeNaisiin silloin, kun alettiin kolumnipaikasta neuvotella.

Oksentelu ja pahoinvointi tuntuvat täyttävän jokaisen hetken. Samalla mieli on kuitenkin – vielä – iloinen. Kylläpä sitä nyt sitten ollaankin raskaana ihan tosissaan.

-Karoliina-

Kuva (ilman tekstiä): Laura Ikonen 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (5)

Rv25
2/5 | 

Apua niin tuttua että melkein huvittaa, vaikka alkuraskauden pahoinvoinnissa ei mitään hauskaa ollutkaan. Onneksi ne ajat on jo takana ja uusia vaivoja kohti :'D

Vierailija
3/5 | 

Tsemppiä sun hampaille tästä selviytymiseen! Toisaalta jotenkin veikkaisin, että jatkuvan syömisen tuoma jatkuva happohyökkäys on silti pienempi paha kuin yrjöily :'D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

naimisiin.jpg
naimisiin.jpg

Kirjoittelin muutama viikko sitten vastauksia kysymyspostaukseen ja kerroin, että meidän tulevista hääjuhlista kirjoittaminen – tai siis kirjoittamatta jättäminen – ei ole varsinaisesti ollut minulle mikään statement. Ennemminkin vain sellainen asia, jota en ole luonnollisestikaan ihan kauheasti live-elämässänikään ainakaan ennen tätä maaliskuuta miettinyt, joten ei ole myöskään tullut tunnetta, että minulla olisi aiheesta juuri kirjoitettavaa. 

Se nimi-gatekin, joka liittyi ensi kuussa julkaistavan #vauvavuoden kannen kaksoissukunimeenikin oli jotenkin ihan hämmentävä. Olisi pitänyt korjata väärinkäsitykset heti alkuunsa, koska varsinaisestihan tilanteessa ei ollut tai ole mitään salaista, mutta jotenkin en tajunnut sitä siinä hetkessä tehdä. Anyway: Kirjan nimipainatuksessa ennakoitiin jo tätä kevättä, jolloin teos tulee varsinaisesti ulos (ja jonka tarkkaa julkaisupäivää ei vielä syksyllä 2017 tiedetty). Virallisestihan minun sukunimestäni katoaa kohta kokonaan tuo Sallinen, mutta työasioissa käytän varmasti aika pitkään kaksoisnimeä ihan käytännönsyistä. Esimerkiksi siksi, että kirjani (joita toivottavasti tulee tämän kevään jälkeenkin lisää) tulevat kirjastossa ja kirjakaupassa vierekkäin. Olisi jotenkin hassua, jos esimerkiksi Tee se itse -vauvan jatko-osa lymyilisi jossain monen kirjaimen ja kirjahyllyrivin päässä edeltäjästään.

No mutta nyt siihen hääasiaan takaisin. Kun olin kirjoittanut, etten ole juuri hääasioita miettinyt, muutamat teistä kommentoivat takaisin, että juuri tuohan olisi kirjoittamisen arvoista. Siis se, miten ”järjestin vasemmalla kädellä häät enkä uhrannut niille koko elämääni ja olemassaoloani”, kuten yksi teistä niin hauskasti ilmaisi. 

Joten. Ehkäpä muutama sananen tällaisesta hääalusajasta. Mistä tämän kaiken aloittaisikaan? Kun menimme kihloihin, päätimme hääjuhla-ajankohdan heti samoin tein. Silloin hetki tuntui kuitenkin olevan vielä niin kaukana, että emme uhranneet kemuille ajatustakaan. Ja kun kuukaudet vierivät ja elämään tuli paljon muuta tähdellisempää – muutto, uudet työt, Tampere – ja vaikka mitä, jäi hääasia koko ajan jonnekin sinne hamaan tulevaisuuteen.

Kun emme kuitenkaan olleet vielä tikkua ristiin laittaneet asian suhteen sitten viime loppusyksyn, alkoi porukka jo ympärillä vähän kysellä, onko homma ihan hallinnassa. Että oliko hääpaikka, kukat, asu ja kirkko varattu. Ei oltu, joten pieni potkiminen persuuksille oli kai hyvästä. Aloitettiin hääpaikasta ja viime kuukauden aikana on vähän jo mietitty asuja ja kukkia. (Hassua, että minulle oli ihan selvää kaasojen asut, mutta omasta ei ollut ennen tammikuuta mitään tietoa tai ajatusta).

Meille oli alusta asti selvää, että halutaan vain ja ainoastaan sellaiset rennot kaveribileet, joissa jokainen vieras – myös se lähisukulainen – saisi juhlia ja rentoutua. Toisin sanoen haluttiin kemut, joiden fyysiseen järjestelyyn ei menisi yhtään enempää aikaa ja energiaa esimerkiksi meidän perheiltä, mitä on ihan pakko. Toki bestman-kaaso -akselilla on ollut pakko nakittaa hommia, ja varmasti he tekevät kovaa myyräntyötä vaikka polttareiden eteen, mutta muuten yritetään olla vaivaamatta ihmisiä liikaa. Esimerkiksi häitä edeltävälle päivälle ja hääaamulle olemme yrittäneet järjestää asian niin, ettei edes kaasojen ja bestmanien tarvitse tehdä muuta kuin nauttia olostaan ennen kuin tositoimet alkaa itse juhlassa.

Hääjärjestelyissä on auttanut myös se, että tiedämme itsemme ja kykymme. Meistä ei ole askartelemaan-paskartelemaan yhtään mitään, eikä minua voisi vähempää kiinnostaa jokin servetin väri tai nimikirjaimilla varustettu sormustyyny. Minusta on ihanaa, että sellaisiakin häitä on, jossa kaikki on tehty ja mietitty viimeisen päälle, mutta se ei vaan tunnu omalle jutulle. Ja minä uskon, että tässä asiassa on juuri kuunneltava sitä hääparista lähtöisin tulevaa tunnetta, koska vain sillä tavalla saadaan omanlaiset häät.

Ehkä oma kantava teemani onkin ollut miettiä, millaiset juhlat ovat meidän juhlat. Ei niin, millaiset häiden tulisi olla. Samaa olen miettinyt tässä morsianasiassa. En halua esittää morsianta, vaan haluan olla oma itseni morsiamena. Tiedättekö, mitä tarkoitan? Helposti sitä ajautuu katsomaan nimittäin jotain stereotyyppistää HÄÄkampausta tai HÄÄkoruja, mutta sitten yhtäkkiä tajuaakin, ettei ne ole yhtään sitä, mitä itse on. Ainakin minun on pitänyt monta kertaa vetää ensimmäiset suunnitelmat takaisin ja palata siihen, millainen minä ja minun tyylini aidosti on. Siitäkin huolimatta, ettei se olisi niin häämaista tai morsianmaista.

Kun lähettelin ääniviestiä viime viikolla yhdelle kaasoistani, sanoin, että ”joko asiat ovat todella hyvällä mallilla tai sitten me ollaan jäätävässä kusessa”. Tarkoitin tällä sitä, että vaikka häät ja sitä mukaa jotkin asiat hääjärjestelyissä tulevat ajankohtaisemmiksi, ei stressiä ole asioiden suhteen ilmaantunut vielä yhtään. Joko olemme onnistuneet tekemään asiat omalla tavallamme "oikein" tai sitten me todellakin olemme unohtaneet 99% kaikesta tärkeästä. Toivotaan todella tuota ensimmäistä vaihtoehtoa!
 

Voi olla, että tulen vielä perumaan sanani rennoista hääjärjestelyistä, mutta tähän mennessä on tuntunut sille, että olemme onnistuneet tekemään siirtoja häiden eteen aika vähällä ajatuksella ja vaivalla. Minun vinkkini rennompaan hääsuunnitteluun ovatkin seuraavat: 

  • Ulkoista kaikki ne hommat, jotka voit.
  • Luota ammattilaisiin/muihin häitä järjestäviin tyyppeihin. Jos ravintola on luvannut hoitaa ruuan, kukkakauppa kukat, bestman bändin buukkaamisen, luota siihen, että he tekevät myös sen.
  • Tee aikataulu, niin ei tule paniikki (ehkä ainoa todella järjestelmällinen juttu, jonka olen häitä varten tehnyt, mutta minähän olenkin to do -listanainen).
  • Mieti, mikä on oikeasti olennaista. Ja unohda muut. Esimerkiksi minä haluan hääpaikalle muutaman koristeen: kukat, kynttilät ja yhden kyltin. Ja muut asiat jätän sikseen. Jokaisen kaitaliinan, vessan korin ja viirin ei ole pakko sointua väreihin.
  • Keskity siihen, mikä on hääjuhlien tärkein juttu. Minusta se on rakkaus ja ilon jakaminen tärkeiden ihmisten kanssa.

 

Kun tarkemmin miettii, minulla on oikeasti häitä varten yksi ainoa toive. Se, että kaikki olisivat terveinä ja hyvissä voimissa juhlimassa. Tällä tavalla perusäitinä kauhuskenaarioissani lymyilee aina oksennustauti. Sellaista pöpöä kun ei tulisi, voisi olla superonnellinen. Sen vierellä vähän väärän väriset kukat tai nuotin vierestä soitetut urut eivät kyllä merkitse lopulta mitään. 

Lopuksi on vielä kerrottava, että näiden kaikkien asioiden kirjoittaminen nyt ensi kerran ihan tietokoneen näytölle, yhdistettynä tällä viikolla tehtyihin muutamiin uusiin hääsuunnitelmiin, alkaa puserooni hiiviskellä ihana - jos ei nyt hääkuume - niin ainakin innokas mieli. Jostain syystä päässä on soinut myös koko päivän lapsuudesta tuttu Essi Wuoren "Hei me mennään naimisiin -biisi", vaikka ei nyt ihan "viikon päästä, lauanataina" olekaan totuudenmukainen jatko rallattelulle. Mikä ihmeen tv-ohjelma se muuten olikaan, jossa tuo kappale aina 90-luvulla (?) soi? Ei kai silloin vielä Satuhäitä ollut olemassakaan. 

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

 

 

 

Kommentit (19)

Daniella
1/19 | 

Oisko ollut Kesähäät? Oliko se se missä hääparit kisaili keskenään ja joku putos lopuksi vaahtoon? Mä tykkäsin siitä ohjelmasta ihan kauheesti, tai muistan tykänneeni :)

Ihanaa häidenalus-aikaa! Tunnistan tuon odottavan fiiliksen, vaikka meillä ei häitä ollutkaan. Salaa hiivittiin maistraattiin. Mutta oon odotellut kaikkea muuta kivaa :D

Vierailija
2/19 | 

Vaikka ajatus naimisiin mennessä täytyykin olla, että tämä kestää loppuiän, niin avioehto on kyllä tärkeä asia, erityisesti silloin kun mennään yhteen aikuisina tai kun on jo lapsia ja mahdollisesti omaisuutta tai tuloja jostain aiemmasta tai esim. tulevaisuudessa yrityksestä tulevasta. Sillä turvataan jokaisen perheenjäsenen tulevaisuus, jopa oma työpaikka jos jotain sattuu. Rakastuneena tätä harvoin ajattelee, kun luottamus toiseen on 100%:sta. Toivoisin, että avioehto olisi vain yksi normaali asia muiden hääasioiden joukossa.

Vierailija

Asioista voi ajatella kovin monella tavalla. Mun mielestä elämä olisi hirveän hankalaa jos kaikki talouden rahat ei olisi yhteisiä. Meillä on aina ollut yhteinen tili ja tuntuisi hankalalta aina miettiä kumpi maksaa yms.. jos ero tulisi niin luonnollisesti kaikki menee puoliksi. Itse ymmärrän avioehdon tärkeyden jos vaikka toisen suvulla on paljon omaisuutta tai toisella on yritys, mutta miksi perus duunareiden jotka on asunnon yhdessä ostanut pitäisi tehdä avioehto?

Vierailija

Ei välttämättä avioehtoa, mutta mikäli on yhteistä omaisuutta ja/tai molemmilla/toisella/yhteinen yritys, kannattaa miettiä testamenttiasiat. Jos tapahtuu kaikista kamalin, niin on hankala järjestellä yrityksen tai lainanpyöritykseen liittyviä asioita, kun koko kuolinpesän (= myös lasten) mielipidettä on kysyttävä taloudellisesti merkittävissä asioissa.

Vierailija

Eihän avioehto tietenkään tarkoita että naimisissa ollessa olisi erilliset rahat tai erilliset laskut. ”Perusperheessä” avioehdolla ei toki ole suurta merkitystä jos alusta asti asuntolainat yms. on hankittu yhdessä, mutta aika monella on sitä aiemmin elettyä elämää jo takana.

Daniella

Jep, avioehto meilläkin. Olimme niin eri vaiheessa henkilökohtaista elämää, toisella vuosien työura takana ja omaisuutta, toinen kädestä suuhun elänyt opiskelija. Mun mielestä avioehtokin on rakkautta.

Vierailija

Meillä toinen omistaa asunnosta 2/3 ja toinen 1/3, koska ostotilanteessa suhteen ollessa alussa toisella oli jo paljon enemmän aiempaa varallisuutta. Avioehto on myös kunnioitusta toista kohtaan.

Riinainen
3/19 | 

Jausaa saimpas tahtoni läpi ja toivottavasti tämän postauksen kirjoittaminen oli sinullekin edes iha jees :D Harkintaasi jatkojuttu aiheella: miksi just nyt naikkariin. Mitä avioliitto tarkoittaa teille ja miksi päätitte mennä naimisiin ettekä vaan elä modernissa avoliitossa vailla huolta huomisesta (joo tiedän olevani heikoilla jäillä näiden hääjuttujen toivomisen kanssa mut aina saa toivoa, eiks jea?)

4/19 | 

Se ohjelma oli Kesähäät! Katselin sitä pienenä tyttönä ja haaveilin kermakakkuhääpuvusta. :D

Minun ajatukseni häiden järjestämisestä ovat hyvin samansuuntaiset kuin sinulla. Naimisiin meneminen merkitsee minulle todella paljon, mutta häistä en jaksa stressata. Isoimmat asiat ovat kunnossa, mutta serviettien sävyllä tai kaasojen mätsäävillä mekoilla ei ole minulle merkitystä. Eniten itsekin pelkään sairastumista, mutta toivon, että päivästä tulee ihana! :)

JollyHolly
5/19 | 

kun pääsis edes kihloihin ..noo kyllä se hetki vielä sieltä tulee.. :D tykkään katsella hääohjelmia ja tiedän jo suunnilleen minkälaisen häämekon haluan ..haaleanvaaleanpunaisen pitsimekon :) ollaan puhuttu kyllä miehen kanssa näistä asioista eikä kumpikaan halua mitä'än isoja häitä vaan perheen ja kaverien kesken. Eikä kirkkohäitä!

Hhhhheihdi
6/19 | 

Vähän asian vierestä, mut pakko sanoa kun meinasin jo sairastelupostauksen yhteydessä mainita: oletko huomannut, että käytät noin joka toisessa postauksessa osallistavaa kirjoitusmaneeria "Tiedättekö, mitä tarkoitan?". Ymmärrän että sen tarkoitus on saada lukija ajattelemaan asiaa omakohtaisesti, mutta jatkuvasti toistettuna se alkaa pistää silmään. Itsekin kirjoitan työkseni ja tiedän että tällaisia toistoja muodostuu helposti, joten siksi vinkkaan ;)

Hhhhheihdi

No, toistuessaan tuollaiset tehokeinot menettävät tehonsa ja vaikutus muuttuu jopa päinvastaiseksi. Sitä niin.

Naislaif
7/19 | 

Menin uudestaan naimisiin noin puolitoista vuotta sitten, onneksi ja onneksi myös juhlimme oman näköisesti.
Olkaa onnelliset omalla tavalla, niin se on aitoa ja ihanaa <3

Handerson
8/19 | 

Ihanaa, että joku muukin tässä elämänvaiheessa osaa ottaa rennosti! Itse olen kaasoillut parin kaverin häissä ja aikanaan sanoin miehelleni, että nyt ainakin tiedän, mitä häiltäni en halua. Ei tule meillekään pönötystä tai muodollisuuksia vaan rennot juhlat, joissa kaikki viihtyvät.

Ja varsinaista HÄÄpukuakaan ei ole. Ihana myyjä luki ajatuksiani (tai näki tuskaisen ilmeeni) ja lukuisten prinsessaluomusten jälkeen toi sovitettavaksi valkoisen iltapuvun!

Hihhih
9/19 | 

Häistä tulee varmasti ihanat, onnea!
Mä tän aiheen ääressä näen sut nyt siinä Ivana Helsingin (?) pitsimekossa ja seppele päässä, ne aivan upeat kuvat parin vuoden takaa...Sellaiseksi morsiameksi mä sut kuvittelen

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

muikkelsson.jpg
muikkelsson.jpg

Hain pari viikkoa sitten blogiini kuvittajia, koska olin ihan kyllästynyt riipimään netin kuvapankeista ”jenkkikuvia” käyttööni. Netin kuvapankit siltä osin, miltä niitä halusin käyttää, oli jo koluttu loppuunsa.

Luulin, että kuvittajanhakupostaus olisi ollut ollut sellainen kepeä viikonloppupostaus, mutta se muodostuikin joksikin muuksi. Hitsiläinen netti, miten onnistut vieläkin yllättämään minut aina välillä. Pikkupostauksesta tuli pian paikka, jossa puhuttiin jo syviä. Eritoteen siitä, millaista luovan työ palkkaus on ja mitä sen kuuluisi olla.

Minä taisin vastata poikkeuksellisesti postauksen kommentteihin melkein jo heti sen jälkeen, kun se oli saanut pari ensimmäistä kommenttia alleen. Eka niistä oli toiselta bloggaajalta, joka halusi varmistaa, kuinka maksan kuvittajalle ja miten olen aikaisemmin toiminut kuvaajapalkkion kanssa. Kerroin, kuinka kamppiskuvauksissa varmistan/neuvottelen aina kuvaajan palkan erikseen, ja kuinka en ole kuitenkaan– rehellisyyden nimissä – maksanut oman kirjani kuvittaja-Sannille kuvista mitään, koska olemme jo ajat sitten sopineet, että kuvien käyttö blogissa hyödyttää meitä molempia välillisesti kirjamyynnissä. (Sen kyllä unohdin mainita, että Sannin tekemän vuosia takaisen bannerin kyllä esimerkiksi maksoin. Mutta sitä kai kukaan ei tainnut kysyä.) No anyway.

Taisin mainita Sannin kuvista kirjoittamiseni jälkeen kuitenkin jotain sen suuntaista, että ”uuden kuvittajan kanssa tilanne on kuitenkin toinen”. Se oli virhe! Olin itse ajatellut, että tuosta virkkeestä kävisi ilmi, että en tässä tapauksessa – koska tilanne oli toinen kuin Sannin kanssa – ilmaiseksi olisi työntekijää etsimässä. Mutta olisi – selvästikin – pitänyt olla paljon selvempi: Moni nimittäin tulkitsi vastaukseni niin, että en olisi valmis maksamaan mitään.

No jos totta puhutaan, en toki ollut miettinyt mitään tarkkaa palkkasumma valmiiksi, kun postauksen pistin ilmoille. Koska en ollut edes varma, vastaako kukaan ilmoitukseeni tai millaiset kuvittajat vastaisivat, jos vastaisivat. Kaipa sitä aika naivisti ajatteli, että homma hoidetaan sitten, kun sen ajankohta on. Siis se maksu! Jonka aion maksaa. (Hah, tuntuu höpsölle toisella nyt tätä, mutta tuntuu, etten halua tulla toistamiseen sössineeksi retoriikkaa.) Olin ajatellut, että maksu sovitaan, kun sen aika olisi. En jotenkin osannut ajatella, että palkkio olisi – kuten varmasti olisi – pitänyt kirjata jo ihan postaukseenkin auki.

Minä itse olen tottunut blogitöissä ja muissa töissä siihen, että ensin neuvotellaan työn tarpeet, työt ja suuret linjat. Oikeastaan vasta viimeisenä palkka. Eräs graafikko kuitenkin osasi kertoa minulle toisen postauksen kommenttiboksissa siitä (kiitos muuten!), että jos heidän alallaan ei HETI kerrota palkkaa, se on viesti palkattomasta työstä. Minä en sitä tiennyt ja se itse asiasta jopa yllätti minut: Olenhan tässä viime aikoina nähnyt hyvinkin läheltä graafikkojen hommaa, eikä meillä ole koskaan ollut puhetta moisesta. Mutta siis tämä oli varmasti vain omaa tietämättömyyttäni kyseisestä alasta ja sen kirjoittamattomista säännöistä.

No sitten jatketaan tähän näkyvyysasiaan, jonka moni ottikin puheeksi. Ihan totta on, että ajattelin, että blogissa olevalla näkyvyydellä olisi merkitystä kuvittajille. Enemmän jopa kuin itse rahalla, vaikkei sen arvoa voi myöskään väheksyä. Olen itsekin heittänyt läppää ”lapseni ei syö näkyvyyttä aamupalaksi” tai ”näkyvyydellä ei paljon asuntoa makseta”, joten tiedän, että näkyvyys on yksi monenkin alan kirosanoista. En voi kuitenkaan välttyä sanomasta sitä, että fakta on kuitenkin myös se, että olen tehnyt ihan hullusti duunia myös näkyvyyden ”palkalla”. Toki sitä on tarjonnut moni, joiden ”näkyvyyteen” en ole tarttunut, ja jonka olen kokenut olevan vain alentava ehdotus. Mutta joissakin tapauksissa heikompaankin palkkaan on tuonut lisäpontta se, että työ on ollut ponnahduslauta jonnekin isompaan työhön. Tai että työn avulla olen saavuttanut jotain sellaista, jota muuten en olisi saavuttanut. Esimerkiksi näkyvyyttä sieltä paikasta, jonne ilman en olisi päässyt. Uskon ja tiedän, ettei tapani ole edes kovin tavaton. Se ei ole tietysti ihannetilanne, mutta niin vaan moni ala – ei vain luova – toimii.

En siis ajatellut, että teettäisin työn ilmaiseksi, mutta ajattelin – vähän kyllä naurattaa, kuinka yksinkertainen olin– että voisin tarjota palkan lisäksi jotain sellaista, jota ihan kaikki, ainakaan harrastajakuvittajat, eivät muuten saisi niin helposti: Totta tosiaan sitä näkyvyyttä! Ajattelin ihan tosissani, että voisin tarjota kuvittajille jotain hyvää, jota he eivät muuten saisi ja jota minun olisi blogin avulla mahdollista tarjota heille. Tottakai halusin myös kuvia itse, sehän on selvä. Mutta samalla tosiaan ajattelin, että kuvittajien kuvien julkaisi voisi tuottaa ihan aitoa iloa myös näille kuvittajille.

Kun keskustelu kommenttiboksissa syntyi, otin selvittääkseni sen, miten nämä asiat pitäisi oikeaoppisesti hoitaa. Mietin, että haluan tehdä asiat oikein, koska alkoi tuntua vahvasti sille, että olin tehnyt tahtomattani jotain ihan väärin. Mutta tiedättekö mitä? Vaikka sain kommenttiboksiin paljon vinkkejä tahoista, joilta voisin asiaa ja palkkausta kysellä, ei asia ollutkaan niin yksinkertainen selvittää. Linkkaamanne taulukot olivat ainakin omaan silmääni aika monitulkintaisia ja Kuvittaja ry – josta myös sain teiltä vinkin – vastasi minulle näin: ”Kuvittaja ry ei halua kommentoida palkka-asiaa blogissa julkaistavaksi”.

Niinpä jatkoin sen pohjalta, miten olin ajatellut alun alkaenkin toimia: Kommunikoiden itse kuvittajien kanssa. Juttelin palkasta heidän kanssaan suoraan, kuten oli ollut alkuperäinenkin tarkoitukseni. Kaikkien ihanien kuvittajien, joiden kanssa saan tehdä nyt töitä, on sovittu palkka yhteisymmärryksessä. Esimerkiksi yksi kuvittajistani sanoi ihanasti suoraan, että ”tällä rahalla saat tätä, mutta tätä et, koska tällainen työ vie niin paljon aikaa”. Hemmetin hyvää ja rehellistä puhetta! Juuri noin se pitääkin mennä. Ja sitten sovittiin, että toimitaan näiden raamien pohjalta.  

Toiselle kuvittajalle sanoin puolestani itse ihan suoraan, että hän on varmasti ihan liian pro minulle tähän paikkaan ja tällä palkalla. Tyyppi ei kuitenkaan itse halunnut jättää hommaa siihen. Sanoi vain, että tämä on ihana tilaisuus tehdä jotain uutta ja haluaa olla messissä. Mikäpä siinä! Toki otin hänet ilolla vastaan, kerran hän selvästi osoitti, että pitää itsekin yhteistyötämme hedelmällisenä.

Kaksi kuvittajaa (hakemuksia 37, joista ”kyllä” vastasin tähän mennessä kuudelle) sen sijaa kieltäytyi pestistä juuri palkan vuoksi. Ja jos minä ymmärsin oikein – tai siis jos kirjoitetut sanat olivat totta – sekin tapahtui hyvässä hengessä. Itse asiassa toiselle heistä vinkkasin paikasta, jossa hänen töilleen voisi olla suurempi tarve ja josta maksettaisiin paremmin. Ja varmuudella tiedän senkin, että sinne hän myös yhteyttä otti.

Summaa, jonka maksan kuvaajille, en valitettavasti pyynnöistänne huolimatta tule kertomaan.  Näin lupasin kuvittajille, ja tuon lupauksen tulen pitämään. Sen voin kuitenkin sanoa, että kun joku kertoi kuvittajapostauksen kommenteissa alan hintasuosituksen olevan 150e/kpl (jonka totuusarvoa en tosin itse voi vahvistaa), sitä en valitettavasti voi maksaa. Minä saan keskimäärin yhdestä (ei kaupallisesta) postauksesta bruttona 68-100e. Siitä summasta kun otetaan eläkkeet, verot, yrittäjävakuutukset, kirjanpitäjät ja kaikki muut menot, ei vaan mitenkään pysty maksamaan yhden postauksen kuvitusosuudesta (joita tarvitsen viikossa 1-3kpl) tuplasti omaa palkkaani.

Sovimme kuitenkin kuvittajien kanssa, että blogikuvat eivät ole mitään minun kuviani. Niitä saa julkaista missä vaan jatkossakin ja myydä eteenpäin. Osan kanssa mietittiin, että heille parasta olisi, jos käyttäisin jo valmiiksi tehtyjä kuvia. Silloin minun blogitarpeeni ei kuormittaisi heitä tässä hetkessä mitenkään, eikä kuvan syntyprosessissa olisi ollut mitään rajoja tai vaatimuksia.

No sitten vielä lopuksi. Miksi ihmeessä en kertonut tätä kaikkea heti siellä kuvittajapostauksen kommenttiboksissa? Koska, ihan oikeasti, meni tunteisiin. Sen voin myöntää. Aika lapsellisesti ja epäammattimaisesti otin itseeni kaikki ne epäilyt. Ensinnäkin harmitti siitä syystä, että ennen kuin edes ehdin sanoa mitään – suuntaan tai toiseen – oltiin ihan varmoja siitä, että tämä keissi oli osaltani mennyt aivan vituiksi. Että siinä se bloggaaja piteli asetta kuvittajaparan ohimolla ja vaati ilmaiseksi orjatyötä. Se loukkasi, että automaattisesti odotettiin pahinta.

Toisekseen minä en oikein tiennyt, mitä sanoa. Yksi kuvittaja oli pyytänyt jo ennen kommenttiboksikeskustelun ryöpsähdystä, että raha-asia pysyisi meidän välisenä. Tunsin olevani puun ja kuoren välissä, kun en halunnut rikkoa lupaustani, mutta silti koin tarvetta oikaista väittämiä. Koska en oikein voinut ja osannut vastata mitään, päätin odotella hetken. Joku taisi sanoakin toisen postauksen kommenteissa, että töissä asiat eivät saa mennä tunteisiin. Hän on varmasti ihan oikeassa. Vaikka toisaalta ihmisenä joskus asiat menevät ihon alle. Niinpä päätin, että ennen kuin voin vapaasti ja hyvillä mieli vastata, jätän vastaamatta. Toivottavasti tämä – vaikkakin aika pitkäksi vastaustahti – auttoi saamaan selityksen ainakin joihinkin kysymyksiin.

Kolmanneksi mietitytti vähän sekin (vaikkei edes asiaan liittynyt mitenkään), että samat nettiosoitteet, joista oli aikaisemmin tullut kommentteja siitä, miten helpolla blogatessa saa rahaa, oltiinkin huolissaan kuvittajien palkkauksesta. Ja ihana, että oltiin! Mutta minusta asettelu oli kuitenkin osin ristiriitainen: Minusta mikään taiteellinen ala ei ole toisiaan vastaan, vaan nimenomaa vieretysten. Toisten saavutetut edut yritetään saada toisillekin ja pikku hiljaa niin varmasti myös käykin. Ja uskon, että näin olen toiminutkin. Kun minulle on tullut urani aikana sanavaltaa kaupallisissa kampanjoissa, olen voinut esimerkiksi pyytää – ja oikeasti myös saada – valokuvaajallekin parempaa palkkaa. Minusta se on juuri sitä solidaarisuutta, johon haluan pyrkiä. Ja johon toivon kuvittaja-asiankin jatkossa menevän. Olisi mahtava, jos voisin joku päivä myydä kamppiksia myös niin, että niiden pakettiin kuuluisi myös kuvituspalkkio.

Lopuksi on sanottava se, että minä mietin, etten kommentoi tätä aihetta aluksi laisinkaan täällä kokonaisen oman postauksen puolella. Vaikka minusta onkin mahtava tarttua kommenttiboksin aiheisiin, olen alkanut miettiä kommenttienne perusteella sitä, onko se sittenkään niin hyvä idea. Se, missä minä yritän saada keskustelua , tulkitsee moni asian vihaiseksi avautumiseksi ja puolustautumiseksi. Myös silloin, kun se ei minulta – minun pääni sisällä – sitä laisinkaan edes olisi. Tämän asian kanssahan - kuten jo kerroin - asia harmitti, suretti ja kiukutti minua. Ja tulkintanne tästä oli siis ihan oikea. Mutta hirveän usein (vaikkapa täällä), niin ei ole. Minä nyt kun vaan satun rakastamaan kiivaita keskusteluja, ajatusten vaihtoa, jopa eriäviä, hyvin tapojen mukaisesti esitettyjä, vasta-argumentteja. Ja koen, että blogi on yksi hyvä väylä myös tällaisille keskusteluille. 

Tässä ollaan myös varmasti siinä kommunikaation kohdassa, jossa on joskus välillä vaikea viestiä niin, että tulisi oikein ymmärretyksi. Sitä pitänee siis omalta osaltani treenata! Ehkä se töräyttelevä mutkat suoriksi -tyyli, johon läheiseni ovat jo tottuneet, ei toimi ympäristössä, jossa puuttuu ilmeet, eleet ja yhteinen live-historia.

Minun on lopuksi sanottava, että virkisti kummasti kirjoitella faktat ja tunteet, jotka asiaan minun osaltani liittyivät. Jatkakaa toki keskustelu boksissa, mutta annetaan näille ihanille kuvittajille kaikki se kunnia ja ihailu, mitä he oikeasti ansaitsevatkin! Toivottavasti osasin vastata niihin kysymyksiin, jotka teidän mieltänne askarruttivat.

-Karoliina- 

Kuva: Laura Ikonen 

Kommentit (43)

ambra
2/43 | 

Olet super-ihana! Ja kirjoittajan lahjojasi aina ja aina ja aina ihailen (uutta kirjaasi odotellessa..!).

En tajua, miten edellinen kuvittaja-postaus pystyttiinkin ymmärtämään niin väärin. Minusta ilmaisit itsesi selkeästi.

Ihanaa kevättä sinulle ja perheellesi! Tulppaaneja, aurinkoa, keväthankia :-)

Karoliina Sallinen

No huh!  Kiitos kauniista sanoistasi <3 

Kivaa kevättä ja aurinkoa ja kaikkea hyvää sinullekin! 

Vierailija
3/43 | 

Kiitos kun jaksoit vastata ja selventää, hurjan rehellisesti ja kauniisti kirjoitettu teksti. Tämä sietäisi melkein olla minne tahansa esimerkkinä siitä, miten hyökkäykseen vastataan ilman omien piikkien nousemista ja kuinka paljon sillä on merkitystä, että avaa asioita omien tunteidensa ja reaktioidensa kautta eikä turvaudu vastahyökkäykseen, joka ehkä olisi se inhimillisin ja monelle luontevin tapa. Taidat olla oikeassa lopun pohdiskeluissasi, että nettiympäristössä kärkkäämpi ja sarkastisempi tyyli saattaa vain olla liikaa, vaikka oma tarkoitusperä ja ajatus olisi kuinka vilpitön. Mutta voi toki vain kuvitella, kuinka raskaaksi käy, jos omaa kommunikointityyliä joutuu jatkuvasti vahtimaan ja "lässyttämään" (osuvamman sanan puutteessa) itselleen epätyypillisellä tavalla. Pointtina siis, että mahtava kirjoitus ja toivottavasti tämä riittäisi rauhoittamaan kurjahenkistä huutelua.

Karoliina Sallinen

Kahteen edelliseen:

Jotenkin aika pysäyttävää, miten hyvin oletkaa osannut lukea tuota "lässytys-teemaa". Minulla tosiaan aina välillä menee sormi suuhun sen kanssa, mikä olisi minulle tyypillinen tapa sanoa, ja mikä taas on some-korrektia. Avoimuus on joo tärkeä asia, mutta sellainen luontanen retoriikkani on usein liian provosoivaa. Varmasti myös joidenkin mielestä/joissain tilanteissa livenäkin, ja se on joskus aiheuttanut pulmia: Minut ymmärretään joskus aivan väärin ja saatan loukata tahtomattani. Saatan vaikka sanoa "se leffa oli aivan perseestä", vaikka oikeasti tarkoitan "minun mielestäni leffa oli perseestä, mutta haluan aidosti kuulla, mitä mieltä sinä siitä olit".  Mutta: Onneksi täällä elämässä voi joka päivä oppia jotain uutta :) 

Vierailija
4/43 | 

Hei mahtavaa! Just tällasella avoimella keskustelulla saa paikattua tilanteen hyvin, itsekkin luovan alan ihmisenä olin alkuun närkästynyt koko keissistä, mutta tämä kyllä selvensi hyvin. Pisteet sulle kiihkottomasta ja asiallisesta vastauksesta. :)

J..
6/43 | 

Minä ainakin oletin, että tottakai palkkaus on sinun ja kuvittajan välinen asia. Siksi en ole ymmärtänyt alkuunkaan tätä koko kohua mikä siitä lähti. Itse asiassa, mielessä ei edes käynyt mitkään palkkioasiat, ellei niihin olisi täällä kommenttiboksissa törmännyt.
Ja itse kyllä ajattelin että onpa ihana idea pyytää omaa kuvittajaa blogille. Ja kuvat on olleetkin tosi kivoja, ja piristäviä, erilaisia!

Karoliina Sallinen

Minustakin ne ovat olleet NIIN IHANIA <3 Tulee hyvä mieli katsellessa niitä. Ja saan olla kyllä tosi ylpeä, että omien tekstien rinnallani saan esitellä tuollaisia taideteoksia. 

Lukija
7/43 | 

Olen lukenut blogiasi lähes alusta asti. Jatkossa jätän lukematta, koska blogisi suunta on ollut mielestäni väärä jo pidemmän aikaa. Tämä väärä suunta on mielestäni selittely. Teksteissäsi jollain tasolla selittelet tekemisiä valintoja liikaa, mistä jopa tulee ajottain minulle lukijalle ylimielinen kuva sinusta kirjoittajana.

Vierailija

Kiva kun ilmoitit että jätät lukematta. Meitä kiinnosti kovasti :) Onneksi meillä jokaisella on valinnanvapaus.

Karoliina Sallinen

Kahteen edelliseen:

Hyvää matkaa, jos ei enää blogin puoella tavata :) Kivaa kevättä, hymyillään kun tavataan! 

Pyh
8/43 | 

Surkea yritys pelastaa oma maine.
Ensin et vastaa mitään ja sitten kuitenkin selittelet asiaa. Pidät lukijoita tyhminä, koska olisihan meidän pitänyt ymmärtää että tietysti maksat kuvittajalle.
Taas väität nauttivasi keskusteluista kommentti osiossa.
Jatkuvasti jätät kommentoimatta.

Tämä sama aihe kiertää tässä blogissa jatkuvasti.
Aina päädytään siihen että pidät lukijoita tyhminä koska eivät ymmärrä mitä tarkoitat. Sanot tai teet mitä tahansa on lukijat aina väärässä ja kommentoivat ilkeästi.
Minä en tiedä ketään muuta ammatikseen bloggaavaa joka vastailee yhtä vähän tai tylysti lukijoille.
Ihmeellistä toimintaa.

J..

Tähän on pakko sanoa, että itselleni ei ole tullut sellainen olo, että lukijat olisivat koko ajan väärässä, vaan pikemminkin olo, että tekee Karoliina niin tai näin, aina menee väärin. Tulee sellainen olo, että niitä ”virheitä” ja kaikkea, mihin voi tarttua, oikein hakemalla haetaan. Itse en jaksaisi lukea yhtään blogia sellasilla motiiveilla.

Vierailija

Ai että tämä bloggaaja vastailee vähän?? MInä en kovin monta tiedä, joka vastailisi yhtä paljon ja perusteellisesti :)
Tiedätkö miksi mielestäsi blogissa kiertää samoja aiheita? Juuri siksi, että kaltaisesi trollit kaivelevat tahallaan kaiken piruilun mitä ikinä voi ja tulkitsevat tahallaan väärin joka tekstin. Tai tahallaan.. en tiedä? Voihan olla että ymmärrys ei yksinkertaisesti riitä muuhun kuin tekstiviestin lukemiseen... Minä pidän siksi esim. sinua tyhmänä - mutta huomaa että BLOGGAAJA ei ole sitä koskaan millään tavoin missään yhteydessä ilmaissut - vaikka syytä olisi tottavie ollut! Jos lukija on syystä tai toisesta ymmärtänyt bloggaajan tekstin väärin niin totta helvetissä blogaajalla on oikeus se käsitys oikaista eikä se todellakaan ole mitään selittelyä. Mikäli minä olen sisälukutaitoinen, luin tästä tekstistä, että bloggaaja itse sanoi että ei ollut tarpeeksi selväsanainen ensimmäisessä tekstissään. Ehkä rehellinen ihminen todellakin olettaa, että kaikki ymmärtävät hänen maksavan tuotteesta, jota hän tällä tavoin kysyy. Ilmeisesti kaikkien maailmassa tämä ei ole yhtä selvää. Samoin hän selvästi sanoi, miksi ei heti vastannut joka ainoaan kymmeneen kommenttiin, ja tässä postauksessa siihen tuli selkeä ja perusteellinen vastaus. Aikuismaista ja kypsää toimintaa.
Ja jos sinusta on kurja lukea hänen tekstejään niin pysy pois tai jos luet ja kommentoit niin kohdista kritikkisi siihen missä on kritisoitavaa. Johan näille sun jutuille nauraa harakatkin. Alle kouluikäinen heitäää tämmöistä perusteetonta tekstiä. Etkö kenties saanut omaa kuvaasi kaupaksi vai mistä moinen lapsenomainen tunteenpurkaus?

Karoliina Sallinen

Kolmeen edelliseen:

Uskon, että taisin tässä postauksessa (ja ehkä jossain aikaisemmissakin?) jo kertoa, miten ja milloin kommentoin (milloin ja miksi en). Niin ja siihen, miksi koen, että asiat on hyvä puhua auki.

Kurja kuulla, jos ensimmäinen kommentoija tässä ketjussa kokee, että pidän lukijoita tyhminä. En keksi mitään hetkeä, milloin olisin niin sanonut tai sanonut rivien välistä, koska en niin myöskään ajattele. Mutta toki sinulla on oikeus tulkintaasi ja se tunne, jonka olet kokenut, on varmasti totta. Tunteet ei voi koskaan olla väärässä, koska ne ovat subjektiivisia. 

Ihanaa ja valoisaa helmikuista päivää <3 

 

Vierailija

Vastaan yhtä ystävällisesti kuin sinäkin: Katso nostettua keskisormeani, ja haista........dear, why don't You! <3 <3 :) :) Oletpa hirmuisen viisas ja fiksu itse, kun et pystynyt näkemään kuinka monia (kymmeniä) samasta asiasta kommentoivia on jo ollut. Emme todellakaan ole yksi ja saman henkilö.

Vierailija

Tämäkään ei tässä blogissa toimi; koetin vastata 7:49 tulleeseen kommenttiin, vaan niinpä se siirtyi eteenpäin Karoliinalle.. :(

Vierailija
9/43 | 

En minä ainakaan oleta, että julkistaisit palkat sellaisenaan (miksi ihmeessä näin pitäisi tehdä?) vaan tuosta ekasta postauksesta sai sellaisen mielikuvan, että et mitään aio maksaa ja tässä kontekstissa se vain oli tosi outoa; kun siis olet pitkään blogannut ja työskentelet alaa liippaavassa yrityksessä. En itse edes ole media/kulttuurialalla, mutta silti tiedän, että tapana voi olla se, ettei makseta kunnollista korvausta näkyvyyden, kokemuksen saamisen tms. takia. Tiedän myös että monilla muilla aloilla tykätään ottaa ihmisiä määräaikaiseksi tai erilaisilla tukirahoilla töihin. Siksi olisin ainakin itse maininnut ilmoituksessa, että korvaus maksetaan, jotta siitä ei tulisi epäilyksiä.

Ja vaikka epäilemättä loukkaa, että oletetaan, ettet aio maksaa mitään niin ensimmäinen sääntö kriisiviestinnässä on se, että asiaan vastataan heti eikä anneta sijaa huhuille. Somessa kohut/huhut leviää nopeasti. Kun olet mainostanut itseäsi media-alan ammattilaiseksi niin lukijat myös olettavat, että toimit sen mukaisesti. Ja toisaalta et koulutustaustasi ja aiemman työsi takia ole mikään aivan ummikko kielen käyttäjänä, joten ei pitäisi tulla yllätyksenä se, että tekstejä ei välttämättä ymmärretä niin kuin itse olet ajatellut.

Joka tapauksessa tämä kuvittajaidea on tosi kiva!

Karoliina Sallinen

Hih, "kriisiviestintä"! Itse en ajatellut tilannetta ihan niin vakavasti. Yritän vastata kommentteihin pari kertaa viikossa, joten ihan rehellisesti (kun iltaa perheen kanssa viettelen, enkä puhelinta katso) en aina tiedä, jos kriisi on ilmaantunut postauksen ylle. Mutta tästäkin opittiin varmasti vaikka sun mitä, voi elämässä ja töissä ihan hyödyntää. 

Ihana, jos tykkäät kuvista. Minustakin ne on superkauniita <3

Vierailija

Haluaisin tarttua tähän ilmaisuun: "Hih, "kriisiviestintä"! Itse en ajatellut tilannetta ihan niin vakavasti." Tässä lukijaa pilkataan siitä, että lukija käytti liian vakavaa termiä, koska kyseessähän on vaan blogi. Se tuntuu kovin ristiriitaiselta, koska blogihan on blogin kirjoittajan työ (olettamus, että bloggari ottaa työnsä vakavasti). Kriisiviestintä -termiä käytetään yleisesti sekä someviestinnässä että muussakin viestinnässä. Vaikka itse kriisi ei olisi vakava, termillä viitataan enemmänkin hämmennystä ja kysymyksiä herättävään tilanteeseen, joka voi eskaloitua ei toivottuun suuntaan ja aiheuttaa "brand damagea".

Vierailija
10/43 | 

Ja taas mennään. Juuri tästä selittelystä sait palautetta jo edellisessä kommenttiketjussa. Miksi sulle merkitsee niin paljon se, mitä muut ajattelee? Mikset vain vastannut kommentteihin, että palkkiot on sinun ja kuvittajien välinen asia. Ja piste.

Kommentteihin vastaamisen voisi kai hoitaa kommenttiketjussakin, eikä aina aloittaa näitä uusia postauksia? Vai onko silloin pelko, että kaikki eivät niitä selittelyjä näe?

Syy miksi marmatan, on se, että olen ollut pitkään lukija ja pitänyt blogistasi tosi paljon, mutta tämä uusi(?) selittely- ja bloggausblogi on menossa todella kummalliseen suuntaan.

Vierailija

Kahteen edelliseen kommenttiin oma kommenttini:
Kriisiviestintä???? Voi hyvä luoja! Se että joku tulkitsee yksittäisyä blogitekstiä miten haluaa??? Te ette kuulkaa kriisiviestinnästä tiedä mitään!! Terroriteko tai Estonia oli kriisi. Pientä suhteellisuudentajua nyt hyvät ihmiset :):)

Ja en minäkään vadtaisi erikseen joka nillitykseen jota tänne kirjoitetaan ilman että on edes luettu koko viestiketjua ja kun kaikkien sniiden sisältö on suunnilleen sama. Just sen takia on hyvä hetken eli 2 pv odottaa niin voi vastata kerralla. Tässähän se tuli kaikilke kerralla vastattua, EIKÖ? Mutta otraahan se tietysti pattiin että just minun henkilökohtaiseen loanheittoon ei tuke samalla sekunnilla vastausta.

Vierailija

Lisäksi vielä edelliseltä kysyisin että mikä ihme on bloggausblogi??? (Hikotusnaurua)

Karoliina Sallinen

Kolmeen edelliseen:

Lähtökohtaisesti varmasti aika vähän välitän muiden mielipiteistä, koska en usko, että miellyttämisgeeneillä tätä työtä voisi juurikaan (ilman hermoromahdusta) tehdä. MUTTA: On kyllä ihan totta, että siinä vaiheessa muiden mielipiteet alkaa kiinnostaa, jos julkisesti kirjoitetaan itsestä/perheestä täysiä valheellisia olettamuksia totuuksina. Silloin mun oikeudentaju ei sulta, ja musta on tärkeää oikoa asioita, ettei tule tunne, että netissä - ylipäätäänkin - voi levittää mitä tahansa shaiberia vaan.

Itse kuvittaja-gatesta esittämiinne kysymyksiin taisinkin jo vastata postauksessa. Ja uskon, että se on bloggaajan työn vapautta, että voi miettiä, vastaako boksiin vai kaikille yhteisesti, jolloin on enemmän tilaa ja aikaa paneutua tekstiin kunnolla.

Minuakin kiinnostaisi, mitä tarkoitat termillä blogiblogi? Ja jos tuntuu, että tiemme eivät enää blogimaailmassa kohtaa, toivon sinulle kaikkea hyvää jatkoon :) 

Vierailija

Jännä miten noinkin viisaat ihmiset kuin te kaksi ette tajunneet kommentoijan tarkoittavan tietenkin sitä että nykyään tässä blogissa bloggaaja bloggaa siitä miten raskasta, väärinymmärrettyä ja mitä milloinkin on blogata. Bloggausblogi on hyvinkin selvä termi. :)

Vierailija

Juuri näin, kiva että joku ymmärsi. Tuo termi tuli mieleen siitä, kun tämä on (tai oli?) perheblogi ja nykyään painottuu bloggaamiseen, eli bloggausblogi.

Saa käyttää, muttei oo pakko :)

Vierailija

Kriisi olisi pitänyt laittaa lainausmerkkeihin, kaikki tällaiset polemiikkia aiheuttavat asiat on ns kriisejä, kun niihin ei heti reagoida ja ne turpoavat. Melko mitättömistä asioista julkkikset ja yritykset joutuvat joskus luupin alle. Tämä keräsikin turposi niin että piti tehdä selittelypostaus.
En tiedä minkälainen alusta Lily on blogata, mutta oletin että kommenttien seuraaminen on suht helppoa. Harva lukija tuskin odottaa jatkuvaa vastailua iltaisin/vapaa-aikana tai edes päivittäistä postausta.

Asile
11/43 | 

Kiitos, kun selvensi! Tosi hyvä postaus ja hienoa, että teet asioihin aina perusteelliset taustatyö. Jos vastaa heti ja tilanteessa, on usein kyseessä "mutu", joka sitten menee taas viestinnällisesti pieleen. Minulle tämä postaus avasi bloggaamisesta uutta näkökulmaa. Pidän ylipäätään tärkeänä, että työn tekemisestä ja palkkauksesta voidaan avoimesti puhua. Salamatkustajan Satu on puhunut tästä paljon ja viisaita. Se on kaikkien työntekijöiden etu. :) Työn palkkausta eivät saisi säädellä minkään alan kirjoittamattomat säännöt. Puhumattomuus mahdollistaa kirjavat käytännöt, jossa alalle tulevat eivät tiedä, mitä työstä saa ja kuuluu pyytää.

Karoliina Sallinen

Mä olen tässä asiassa kyllä ihan mummo. Tiedän, että palkoista avoimesti puhuminen on tätä päivää, jopa trendi, mutta itseäni aihe kiusaannuttaa usein. Ei toki perheen, omien työkavereiden tai kavereiden kanssa, mutta julkisesti kyllä. Mutta olet TÄYSIN oikeassa siitä, että avoimuus auttaa kaikkia: On tullut itsekin moni oman työn osanen aikanaan myytyä liian halvalla, kun ei ole kertakaikkiaan tiennyt palkkauksesta mitään. 

Lottajjoo
12/43 | 

"Mutta hirveän usein (vaikkapa täällä), niin ei ole. Minä nyt kun vaan satun rakastamaan kiivaita keskusteluja, ajatusten vaihtoa, jopa eriäviä, hyvin tapojen mukaisesti esitettyjä, vasta-argumentteja. Ja koen, että blogi on yksi hyvä väylä myös tällaisille keskusteluille. "

Juuri tästä syystä ihailen sua NIIN PALJON!! Olet niin rohkea ottaessasi välillä kantaa asioihin, joista varmasti tulee joltakulta lokaa niskaan. Samaistun sun paloon keskustella, väitellä ja saada HYVIÄ ja pohdittuja argumentteja ja saan susta voimaa jatkaa niiden vaatimista ja antamista. Oot vaan niim super rohkea!!!
Ihanaa loppuviikkoa sulle ja kaikille fiksuille lukijoille!

Siiri N
13/43 | 

Moikka Karoliina.

En ole aiemmin blogiisi mitään kommentoinut, mutta keskustelua olen käynyt pääni sisällä jo pidempään. Ja nyt mielestäni on aika jakaa ajatuksia kanssasi.

Tällaisia ulostuloja tarvittaisiin mielestäni enemmän. Kun mokataan/loukataan/tullaan väärinymmärretyksi, niin ainoa keino korjata asiat on keskustella niistä - juuri niinkuin tässä teit. Hieno keskustelunavaus! Silti täälläkin on kommenttien perusteella niitä, joiden mielestä virheen jälkeen on seisottava toimintansa takana eikä saisi pyytää anteeksi tai selittää väärinymmärrykseen johtavia tekijöitä. Hmmm, miksihän näin ajatellaan?

Toinen asia liittyy aiemmassa postauksessasi käytyyn kommenttiboksikeskusteluun, jossa hyvin mielestäni tuotiin esille se, miten perheblogiksi mainostettuna blogina tämä ei enää ehkä toimi. Itse luen perheblogeja juurikin sillä ajatuksella että mielenkiintoni kohdistuu siihen, "mitähän Eskolle kuuluu" tai "onkohan se Jaana-tyttö aloittanut koulun". Tuntemattomien henkilöiden tarinoihin. Minua siis kiinnostaa kuulla tuntemattomien ihmisten elämästä kaikkea "turhaa" ja se onkin pääkriteeri, jolla blogivalintani teen. Toki saat itse määritellä omat rajasi siihen, mitä perhe-elämästäsi näytät, mutta uskoisin, että se mikä lukijoita harmittaa tällä hetkellä on se, miten etäiseksi se teidän perhe on blogista oikeastaan jäänyt. Haluaisin kuulla enemmän niitä pinnan alla olevia juttuja, jotka sinä todennäköisesti koet liian henkilökohtaisiksi kirjoittaa blogiin. Tiedän, että on olemassa niitä avoimempiakin, toiveeni täyttäviä blogeja, joita voin rauhassa seurata, mutta kyllä minä myönnän, että minua kiinnostaisi lukea jostain ihme syystä myös sinun perhe-elämästäsi enemmän. Tulevista/menneistä häistä, F:n ajatuksista koulusta, A:n kokintaidoista, kuka teillä siivoaa, ja mikä sai sinut kotona hymyilemään juuri tänään. Sopivasti myös sitä, mitä teillä syödään oikeasti (btw nallemysli on päätynyt blogin ansiosta minunkin ruokavaliooni) ja mitkä lastenvaatteet on ollut hutiostoja. Mutta ensisijaisesti teidän perheen tyypeistä ja meiningistä. Tällainen toive vaan. :)

Vierailija

Täällä toinen monen vuoden takainen lukija mutta ei kommentoija jonka ajatukset tämän tekstin kirjoittaja tiivisti! Arkipäivän perheasia postaukset kunnioittaen omia rajojasi ovat parasta luettavaa :) Tähän postauksen vielä, ihana että kirjoitit pitkän jutun jossa myönsit omat virhe ajatukset ja muutenkin omien ajatusteni kulkua :) hyvää kevättä sinulle ja perheellesi!

Vierailija

Olisi kiva tosiaan kuulla Karoliinankin ajatuksia siitä, mihin suuntaan blogi on menossa? Varsinkin silloin, kun voitit sen perheblogi-kategorian, perustelit hyvin, miksi blogisi kuuluu perheblogi-kategoriaan. Kuuluuko se mielestäsi edelleen siihen?

Ei toki kaikkia blogeja tarvitse tiukasti lokeroida, mutta kyllä jonkinlainen punainen lanka pitäisi löytyä.

Tästähän voi tehdä vaikka ihan oman postauksenkin, jos et tähän halua vastata ;)

Johanna
14/43 | 

Tosi hyvä kirjoitus, sulla on kyllä kirjoittamisen lahja :)! En ymmärrä noita negatiivisten kommenttien ryöppyjä joihinkin postauksiin, välillä tuntuu, että tämä maailma on mennyt ihan sekopäiseksi... Mutta ei siitä sen enempää ja vaikka inhoan vinkki viitosia, niin rohkeasti annan sellaisen poskiontelontulehduksiin (asiasta kukkaruukkuun :)). Mulla oli myös poskiontelokierre ja oon saanut paljon apua sarvikuonosta (sellainen nenäkannu). Nykyäään kun nuha iskee, niin alan melkein heti kannuttelemaan, ettei tukoksia tule niin helposti. Sitten joku lekuri kirjoitti sellaisen nenäsumutteen allegiseen nuhaan, jota voi käyttää huoletta pidempäänkin. Jos nuha alkaa tuntua, niin suihkin sitä heti muutamana päivänä ja se on jotenkin hillinnyt nuhat alkutekijöihinsä. En tiedä onko sattumaa, mutta sumutteen ja kannun jälkeen mulla ei ole enää ollut poskiontelontulehduksia, voi toki olla että aikakin vaan teki tehtävänsä. Varmasti olet kaikkea jo kokeillut, mutta sanon nyt ääneen kun kerrankin kommentoin :) Kiitos kivasta blogista ja aurinkoista kevättä!

minetsuukkeli
15/43 | 

Ihan samoja asioita peräänkuulutan kuin useat aiemmin kommentoineet. Eli perheblogia haluaisin lukea, mutta tämä alkaa edustaa enemmän pelkkää pinnallista lifestyle-genreä tai jotain. Tapasi kirjoittaa ja ilmaista itseäsi on koukuttava, joten harmittaa niiden aitojen, perhe-elämää käsittelevien tekstien poissaolo.

Olisi myös mukavaa, jos viitsisit vastata kommentteihin jotain. Mielestäni ammattibloggaaja voisi omasta mielestään kiusallisten tai epämiellyttävien kommenttien sivuuttamisen sijaan vastata tyyliin: "Tätä asiaa en nyt halua enempää avata." tai jotain vastaavaa. Vastaamatta jättäminen luo tylyn mielikuvan, vaikka tuskin sellaista mielikuvaa haluat luoda.

Vierailija
16/43 | 

Itselleni myös kuvittajapostausta lukiessa oli jotenkin itsestäänselvää, että maksuasiat varmaan sovitaan yksityisesti Karoliinan ja kuvittajan välillä. Eihän ne meille kuulu, eikä itseäni edes kiinnosta! Ihmetyttää kohu ja jatkuva jankkaus asiasta joidenkin lukijoiden toimesta. Tämä postaus oli kuitenkin hyvä lopetus sille keskustelulle.

Negatiiviset kommentoijat/kommentit nousevat helposti kommenttivirrassa pinnalle. Pakko kuitenkin kehua, miten paljon täällä tuntuu olevan kuitenkin myös fiksuja ihmisiä, jotka osaavat antaa palautteen rakentavasti ja keskustella toisen ihmisen huomioon ottaen!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

surrur2.jpg
surrur2.jpg

Kirjoitin eilen siitä, millä keinoilla ja pienillä vaihtokaupoilla (kuten vaikka suklaan vaihtaminen pähkinöihin) selvisin sokerittomasta tammikuustani. Nyt kerron, mitä kaikkia muita ryhtiliikkeitä tein elämäni suhteen.  Ja vastaan samalla myös klassiseen urheilukysymykseen: ”Miltäs nyt oikein tuntuu?”

Varsinainen ainoa uuden vuoden lupaus minulla oli sokerittomuus, mutta ajattelin toki jo samalla, että tässä olisi hyvä aika tehdä myös muita ryhtiliikkeitä oman olonsa suhteen. Ja niinhän siinä kävi, että tammikuusta tuli melkein vahingossa kokonaisvaltainen terveystammikuu.

Ensinnäkin aloin liikkua. En ole ottanut salilla käynnistä mitään stressiä, mutta heti parin käyntikerran jälkeen salilla vierailu alkoi tuntua – jopa omaksi yllätyksekseni – todella luontevalle ja kivalle. Aamulla tehty salitreeni on antanut voimaa koko päiväksi ja toisaalta näkyvät tulokset kannustavat – jaksan juosta nopeampaa, nostella painavampia puntteja ja tehdä enemmän vatsalihaksia kuin tammikuun alussa. Pyrin liikkumaan kolmesti viikossa. Neljä olisi ihanteeni, mutta nyt tuntuu, että minun on annettava itselleni myös aikaa totutella uuteen aktiivisempaan elämäntapaan, jotten väsy alkuintoni jälkeen. Joskus tuo kaikki kolme liikuntakertaa on saliharjoittelua, joskus skippaan yhden salin ja menenkin sen sijaa lenkillä. Pääpointtini on kuitenkin se, että kaikki liikunta tekee minulle hyvää ja tuo voimia muuhun arkeen.

Kun sokeri jäi, muu terveellinen syöminen on tuntunut todella helpolle ja luonnolliselle. Itse asiassa minulla ei ole ollut kertaakaan kuun aikana nälkä tai nälästä johtuva herkkumieliteko, vaan jostain syystä olen oppinut nyt myös syömään sen verran ja sellaisilla väleillä, ettei kauheita nälkäkuoppia vaan ole tullut enää vastaan. Olen tosin tulkinnut tämänkin asian olevan osin sokerittomuuden ansioita: Kun en ole täyttänyt vatsaani sokerilla, olen syönyt parempia annoksia oikeaa ruokaa, ja näin ollen verensokerini ovat pysyneet paremmin hallinnassa. On ollut aika avartavaa näin käytännössä huomata se, kuinka paljon yletön sokerin syönti vaikutti näläntunteeseeni. Toisaalta sokeri siirsi oikean ruuan nälkääni, mutta siltikin juuri sen vuoksi koin kauheita nälkäkuoppia ja ylitse hyökyviä mielitekoja erilaisiin herkkuihin. Nyt olen syönyt paljon enemmän ja useammin, mutta silti tuntenut oloni paljon kevyemmäksi. Myös ruuan jälkeinen tappava väsymys on hävinnyt.

En ole – sokeria lukuun ottamatta – kuitenkaan kieltänyt itseltäni mitään. Enkä kyllä kiellä jatkossakaan. Olen juonut muutaman lasin viiniä, syönyt useamman pitsan ja käynyt hampparilla. Olen kuitenkin luopunut ilman sen suurempaa päätöstä turhista suolaisistakin herkuista. Viikonloppuna on ihanaa tehdä pitsaa perheen kanssa, mutta lounasmätöt olen vaihtanut sushiin, keittoon tai vaikka salaattiin. Siinä taas niitä pieniä, mutta merkityksellisiä vaihtoja.

No sitten ne varsinaiset fiilikset ja tuntemukset. Ensinnäkin olen kokenut olevani paljon virkeämpi ja töiden teko saliaamun jälkeen on selvästi ollut paljon tehokkaampaa kuin niinä päivinä, joina en ole käynyt aamulla salilla. Minulle tulee kroppaan pienestä hikoilusta niin hyvät jälkiolot, että sen vaikutukset tuntuvat positiivisesti vartalossa koko päivän.

Toisekseen aktiivisuus, hikoilu ja rehkimisestä kipeiden lihasten saanti on kyllä ihan oikeasti vaikuttanut omakuvaani mukavalla tavalla. Olen aina ollut hoikka, mutta ennen joulua tajusin, että oloni oli tosi tukkoinen, tahmea ja minusta tuntui, etten oikein tunne vartaloani.  Nyt omaa vartaloa on sen sijaa tullut kuunneltua paljon paremmin. On ollut ihana huomata, että kroppa sittenkin pystyy vaikka mihin. Ja sitä voi myös lempeästi ohjailla, kannustaa kehittymään ja tukea niin, että se jaksaa kanssani seuraavatakin vuodet. Tässä iässä alkaa ymmärtää, ettei terve ja toimiva vartalo olekaan itsestään selvyys, vaan sen eteen on tehtävä asioita.

Olen aina ajatellut, ettei minun tarvitse pudottaa painoa. Jouluinen käynti vaa`alla kuitenkin osoitti, että jopa minä pystyn lihomaan. Ja vaikka ymmärrän, että olen ja olin normaalipainoinen, en nähnyt kovin terveeksi sitä, että olin huonoilla elämäntavoilla lihonut vuoden aikana melkein viisi kiloa. Jos samat kilot olisivat tulleet luonnollisesti vaikkapa iän tuoman aineenvaihduntahidastumisen seurauksena, en olisi ollut lainkaan huolissani. Mutta koska tiesin niiden johtuvan liikkumattomuudesta, sokerista ja vääränlaisen ruuan syömisestä, havahduin. Halusin ensimmäisen kerran elämässäni pudottaa kiloja. Tavoitteeni kesään mennessä oli karistaa kolmesta neljään kiloa, ja nyt niitä on pudonnut jo kaksi ja puoli. Puolen kilon viikkotahti on tietysti ihan normaali – eikä omien tietojeni mukaan edes mikään liian nopea – mutta silti nopeat muutokset ovat yllättäneet. Ajattelin, että painonpudotus olisi vaikeampaa. Nälässä oloa ja kaikesta kieltäytymistä. Mutta eipä ollut: Positiivinen yllätys jos mikä! Valehtelisin, jos väittäisin, ettei karistetut kilo tuntuisi olossa. Ja samoin myös hymyssä silloin, kun näkee, kuinka se tuttu ja vanha jäntevä vartalo alkaa pikkuhiljaa pilkistää peilikuvastakin. On kivaa näyttää itselleen, tuntea vartalonsa omakseen.

Se pitänee sanoa tähän selvennykseksi, että tikkulaihaksi en ehdoin tahdoin koskaan halua. Se ei sovi minulle (naama roikkuu ja näytän sairaalle), enkä koe, että saavuttaisin sellaisella liian tiukaksi vedetyllä painolla yhtään mitään. Mutta sen oman ”normaalipainoni”, jossa olen koko kaksi-kolmekymppisen elämäni normaalitilanteissa (ilman kriisien tuomaa heittelyä) ollut, haluan takaisin. Vieläpä, jos tällä kertaa siihen saisi muutaman lihaksenkin antamaan tukea ja voimaa.

Tämmöisiä oloja tänään. Ensimmäinen päivä helmikuuta. Ja mitä sokerilakkoon tulee, en näe mitään syytä, että alkaisin vetämään nyt valkoista sokeria kaksin käsin jatkossakaan. Jos kerran sokerittomuuden palkinto on tämä olo, olisi silkkaa tyhmyyttä sabotoida sitä. Ihan varmasti joskus annan itselleni luvan – jos sille tuntuu – juoda pitsan kanssa Cokisen tai ostaa karkkipussin perjantai-iltaan. Mutta toivon, etten koskaan enää ajaudu samanlaiseen valkean sokerin koukkuun kuin ennen vuodenvaihdetta.

-Karoliina-

Kuva: Laura Ikonen 

Kommentit (3)

sakite
1/3 | 

Olipa kiva lukea kokemuksiasi sokerittomuudesta. Olen itsekin aika riippuvainen sokerista, ja välillä tuntuu, että minulla ei ole mitään rajaa esim. karkkien suhteen. Nyt olen ollut n.viikon ilman sokeria, tarkoitus jatkaa niin pitkään, kuin hyvältä tuntuu. En aio loppuelämääni olla ilman herkkuja, mm. suurta intohimoani, suklaata, mutta jospa jatkossa oppisin syömään vain pienen suklaapatukan kokonaisen levyn sijaan.

Karoliina Sallinen

Mulla sama: Tarkoitus on löytää tulevaisuuden tasapaino. Ei olla loppuelämää lakossa. Tsemppiä koitokseen! 

^^
2/3 | 

Tuli vain mieleen että monet ei tiedä että sushiriisi sisältää yllättävän paljon ihan puhdasta sokeria - ainakin tyypillisissä ketjuravintoloissa. Terveysvalintana sitä tuskin siinä mielessä voi pitää.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat