Kirjoitukset avainsanalla Janita Autio

Instasize_1130151909.jpg
Instasize_1130151909.jpg

Jaoin torstaina ostolakkopostauksen kuvan Instagramiin ja yhtäkkiä minut valtasi tunne siitä, että olin nähnyt tämän kuvan joskus ennenkin. Tajusin kyllä, että tilanne oli mahdoton, koska kuva oli napattu vasta pari viikkoa aikaisemmin, mutta en voinut deja vulle mitään. Mietin hetken ja tajusin, että samainen villatakki oli ollut minulla päällä jo vuosia aikaisemmin toisissa kuvauksissa.

Kaivelin vanhan kuvan esille netin syövereistä ja en voinut kuin naurahtaa kun näin lopulta sen samankaltaisuuden uuden kuvani kanssa. Kuvassa oli sama nainen, välissä melkein tismalleen kaksi vuotta. Tukan väri oli vaihtunut, naamasta tullut jotenkin ”aikuisempi” (älkää sanoko rupsahtaneempi), mutta sama nainen siinä edelleen oli.

Ja kuitenkin niin eri. Parissa vuodessa minulle ja tälle elämälleni oli tapahtunut ihan valtavasti.

Muistan elävästi hetken, jolloin tuo ensimmäinen kuva otettiin Aution Janitan kanssa. Olin itkenyt koko yön. Meinasin jo aamulla perua kuvaukset, mutta en sitten kehdannut. Pistin vain enemmän meikkiä naamaan ja toivoin, että kauheimmat silmäpussit voisi häivyttää kuvankäsittelyssä. Oli sunnuntai.

Janita nauroi ja nauratti. Värisin Punavuoren kaduilla karmeassa talvituulessa ja oloni oli outo. Olin ihan uuden elämän alussa. Todella pelokkaana, väsyneenä ja olo kuin puristetulla tiskirätillä. Tiesin, etten olisi siinä olossa oma itseni, mutta en silti osannut olla oikein muutenkaan. Jokin Janitan tavassa olla sai minut kuitenkin rentoutumaan. Jostain sisimmästäni minulla kipusi toive – jopa tieto – siitä, että koko se ponnistelu, synkkien vesien läpi käynti ja hirveys olisi vielä joskus takana ja edessä näkyisi valo.

Kun katson puolestaan tuota tuoreempaa kuvaa, näen itseni nyt sellaisena, kuin tunnenkin olevani. Siinäkin palelee niin, että hartiat menevät vielä enemmän korviin kuin aikaisemmassa kuvassa. Näen iän tuomat rypyt ja sen, että kun ensimmäisessä kuvassa olin tyttö, nyt kuvassa on selvästi jo nainen. Ja vaikka silmäpussia on edelleenkin (ei näitä kestopusseja kai saa enää millään pois), näen itsessäni erilaisen rauhan kuin ennen. En tiedä, näkeekö sen ulkopuolinen, mutta minusta molemmissa kuvissa – vaikka niin loistavien kuvaajien linssin läpi onkin otettu – näkee vahvan eron olotilassani. Hymyillä kun voi niin monella tavalla.

Jos mietin, miten olen muuttunut, niin suurin ero on lienee se, että nyt luotan tulevaan. Muistan, kuinka voimaton olo minulla oli ollut aikana ennen ensimmäisen kuvan ottoa. Olin ikään kuin luovuttanut tulevaisuuden innokkaan odotuksen ja tavallaan jo alistunut siihen, että en voisi oikeastaan vaikuttaa oman elämäni kulkuun. Olin vaan elämän mukana ajelehtija, joka keinui laineilla. Nyt se ajatus tuntuu vieraalle, jopa pelottavalle, mutta silloin ja sitä ennen  pitkän tovin se oli ollut arkipäivääni. 

Ehkä uudesta kuvasta paistaa se, että minulla on taas pontta unelmoida ja suunnitella tulevaa. Odotan tulevaisuutta, ja vaikka en tiedäkään mitä se tuo, luotavan positiivisiin ylläreihin. Sitä paitsi vaikka tulevaisuus toisikin jotain kurjaa – niin kuin pitkässä juoksussa aina tuo – mitä sitä nyt murehtimaan. Pilaisi tämänkin hetken. Pääasia, että koen voivani vaikuuttaa moniinkin asioihin, jotka ovat ihmisen kokoisia. Suurempiin ei onneksi tarvitse eikä voikaan vaikuttaa.

Joskus abstrakteja asioita on vaikea käsittää. Sitä tietää, että elämä opettaa, muuttaa ja kasvattaa (joskus valitettavasti myös katkeroittaa ja nujertaa), mutta varsinkin omasta itsestään kehitystä (tai taantumusta) on kuitenkin vaikea havaita. Harvoin voi nimetä jonkin tietyn elämän pisteen tai kohdan, jossa käänteet tapahuvat tai muutos saa alkunsa.

Siksi onkin aika upeaa, etten perunut noita kuvauksia tammikuussa 2016. Koska ilman sitä ei olisi nyt tätä kuvaparia todisteena siitä, että aika monesta asiasta voi selvitä. Ihan silmin havaiten.

Kiitos ihana Janita Autio (vasen kuva), joka opetit minulle ensimmäisenä ihmisenä tässä maailmassa rentoutumaan kameran edessä. Ja Noora Näppilä (oikeanpuoleinen kuva), joka teet nykyisin samoja rentoutusharjoituksia kanssani viikottain! Tein ansioistanne se "pelkkä blogikuva" kun on usein myös paljon muutakin, 

-Karoliina-

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (14)

AaHoo
1/14 | 

Viimeiseen kappaleeseen viitaten; olisiko hyviä kameran edessä rentoutumiskeinoja? Tai muita vinkkejä (asentoja tms), miten niissä näyttäisi edes vähän siedettävällä :D?

Karoliina Sallinen

Ensinnäkin kuvissa pitää vaan olla. Vaikka se kuinka tuskallista onkin. Hyvän kuvaajan löytäminen on toinen juttu. Kun kuvaaja on mukava ja osaa hommansa (mä tarvitsen esim paljon ohjausta), rentoutuu. 

Asennoista en tiedä mitään. Naurattaa aina nämä ihmisten "parempi poski" jne. Mulla ei ole oikein tietouttaa sellaisista.

Vierailija
2/14 | 

Ihana kirjoitus!! Jälkimmäisessä kuvassa näytät aikuiselta, kauniilta ja ONNELLISELTA. Nauti siitä, olet sen ansainnut. Ihanaa joulun odotusta sinulle ja perheellesi!

sandrasu
3/14 | 

Mun mielestä näytät ekassa kuvassa jotenkin vapautuneemmalta (siis 2016-kuvassa)! Toisessa kuvassa jotenkin epävarmemmalta.. Vaikka tosiaan luulis että olisi toisinpäin, mutta näin näyttää ulkopuolisen silmään :)

T K

Mä myös nään nuo kuvat tavallan toisinpäin, mitä Karoliina sanoo. Kaunis kummassaki, mutta uudempi näyttää teennäisemmältä!

Karoliina Sallinen

Tämä on just ehkä se, mihin viittasinkin : En itsekään tiedä, näkyykö ero ulos vai "näenkö" sen siksi, että tiedän itse olotilat.

Lukija
4/14 | 

Tässä tekstissä oli jotakin ihanan aitoa. Olen lukenut blogiasi pitkään, ja aika ajoin se on sekä vihastuttanut että ihastuttanut. Se asia, mitä sinussa ihailen on se, että vaikutat olevan aidosti oma itsesi ja tekevän rohkeasti omannäköisiä päätöksiäsi. Tietyllä tavallisuudella, arkisuudella ja ”epähipsteriydellä” sinun jutuissa on mukavaa tarttumapintaa. Ja kyllä, vuoden 2017 kuvassa heijastuu vapautuneisuus, mikä on myös näkynyt osissa nykyisissä teksteissäsikin. Ihanaa joulun odotusta sinulle!

Karoliina Sallinen

Aaaws! Kauniisti sanottu <3 Ihanaa joulua sinne. Mä itse koen kanssa, että on ollut ihana kirjoittaa vapaammin. 

Eliisa K.
5/14 | 

Ennen kuin luin tekstiäkään katsoin, että oletpa tuossa oikeassa kuvassa niin onnelisen näköinen, se loistaa silmistä ja olemuksesta. Vasemman puoleisessa kuvassa on katsojalle myös ahdistuneempi fiilis, vaikka molemmissa nauratkin. Kyllä se sydämen tila näkyy ulos päin. Mukavaa joulun odotusta. .

Laurapa
6/14 | 

Mun täytyy kans yhtyy edellisiin kommentoijiin: mun silmään vasemman puolinen kuva huokuu onnellisuutta

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

IMG_8656.jpg
IMG_8656.jpg

IMG_8718.jpg
IMG_8718.jpg

Joku teistä kysyi minulta jo ennen joulua, millaisia arvoja haluan siirtää tyttärelleni. Kysymys oli hirveän hyvä, mutta samalla myös julmetun vaikea. Tai ei ehkä vaikeakaan, koska olen pohdiskellut tätä asiaa todella paljon, mutta niin laaja, että siitä kirjoittaminen tuntuu haastavalle. 

Luulen, että tämä arvojen pohtiminen liittyy ikään ja siihen, että on vanhempi. Olen nähnyt ympärilläni elämäni aikana sen, miten oikeanlaiset arvomaailmat ja kotikasvatus saakaan aikaan. Ja myös sen, mitä tapahtuu, jos arvot - minun ajatusmallini mukaan - ovat väärät. 

Olen kirjoittanut useaan otteeseen siitä, kuinka tyttöys ja tasa-arvo ovat yksi minua ja kasvatustyyliäni lähellä oleva teema, muttei se ole ainoa, jota kohti yritän tässä mennä. Tai millaisen ilmapiirin haluan F:n elämään omalta osaltani luoda. 

Eihän se  tietenkään niin mene, että itsekään näitä arvoja voisi täysin ja joka tilanteessa noudattaa, mutta uskon siihen, että jos ihmisellä - lapsella tai aikuisella - on jotkin tärkeät elämän ohjenuorat, vähän kuin oman elämän teema, on vaikeuksista ja omista mokistakin helpompi selvitä eteenpäin. Ja kun päässä on kirkkaana se ajatus, mikä on oikein, tajuaa myös sen, kun tekee vääriin. F:lle haluaisin siirtää seuraavat arvot:

  1. Rehellisyys. Se, että pitää sanansa, lupauksensa ja myöntää omat virheensä, eikä sysää niitä muiden niskoille, on varmasti oman arvomaailman ykköspointti. Ihminen on ihminen. Se tekee virheitä, erehtyy, loukkaa jopa toista, mutta silti niissäkin tilanteissa voi olla lopulta rehti ja toimia oikein. Ei se, että mokaa. Vaan se, miten hoitaa jälkipyykin. Minun on edelleen - vielä 32-vuotiaanakin - vaikea ymmärtää, ettei kaikki puhu totta. Että joillekin sanalla ei ole mitään väliä. Tyttärelleni haluan opettaa omalla esimerkilläni, että sanat pidetään. Ja sitä vaadin myös häneltä.
  2. Epäitsekkyys. Elämässä on hyvä olla terveellä tavalla itsekäs. Se on osa omanarvontuntoa, ja ilman oikeanlaista itsekkyyttä joutuisi vain muiden ihmisten heittopussiksi. Silti epäitsekkyys on myös hyvä, jota haluan F:lle opettaa. Se tarkoittaa yksinkertaisimmillaan sitä, että lapsi tarjoaa ensin karkkipussistaan muille, ja sitten ottaa vasta itse. Sitä, että yökylässä vieraana oleva saa valita leffan ja omistaan tulee jakaa muille. Epäitsekkyys on mielestäni vahvasti liitoksissa empatiakykyy. Siihen, että toisten ja yhteisn hyvän puolesta joskus tehdään myös sellaisia asioita, jotka eivät ole niitä omia suosikkeja.
  3. Toisten ihmisten kohteleminen. Tämä nyt on kohta, jossa sekoittuu niin tasa-arvo, käytöstavat kuin elämän kunnioittaminenkin. Olen puhunut F:lle paljon siitä, millainen ihminen on vaikkapa hyvä kaveri. Miten toisia ihmisiä tulee kohdella, mikä tuntuu pahalle ja miksi kaikkien kanssa on tultava toimeen. Haluan, että vaikka F tietääkin olevansa meille kaikkein rakkain, hän ymmärtää, ettei ole maailman napa. Että kaikki ihmiset ovat arvokkaita, maailmassa ei olla yksin.
  4. Perhe. En tiedä, onko perhe varsinaisesti arvo, mutta perheen tärkeys, tiiveys ja voima ovat asia, jonka haluan F:n oppivan. Perhekäsitys on väkisinkin saanut pienen kolauksen tässä viimeisten vuosien myötä, mutta olen silti ja edelleen sitä mieltä, että perhe voi olla koko elämän perusta ja suurin voimavara. Perhe menee kaiken muun edelle. 

Millaisia arvoja sinä haluat siirtää lapsillesi? Ja onko olemassa jokin yleinen arvo / oman lapsuudenkotisi arvo, jota et missään nimessä halua siirtää enää sukupolvelta toiselle?

-Karoliina-

*kuvat: Janita Autio // asu: Ivana Helsinki // stailus: Ida Nyrhinen 

Kommentit (4)

hennau
1/4 | 

Ajatuksia herättävä teksti - kiitos! Vaikka oma äitiyteni on vasta raskausvaiheessa ja asia ei siis sinänsä ole vielä omalla kohdalla akuutti, olen jo jostain syystä miettinyt vastaavia juttuja useasti. Itse haluaisin nostaa vielä armollisuuden omaksi erilliseksi arvokseen, koska tuntuu, että tämän hetkisessä täydellisyyteen pyrkivässä maailmassa sitä ei voi korostaa tarpeeksi. Toivoisinkin siis, että osaisin opettaa tulevalle lapselleni, ettei kukaan ole täydellinen. Epätäydellisyys on väistämätön osa ihmisyyttä, joten miksi taistella sitä vastaan. Riittää, että tekee itse parhaansa ja vastavuoroisesti ymmärtää, etteivät muutkaan voi tehdä sen enempää.

Karoliina Sallinen

Ethän sä yhtään turhan ajoissa ole. Tuossa vaiheessahan näitä asioita on hyvä pohtia jo etukäteen, koska arjen pyörteissä punainen lanka saatta kadota. Onnea odotukseen <3

heidisusanna
2/4 | 

Hyvä aihe!

Sen pidempään miettimättä, sanoisin:

1. Auta toisia. Menee samaan kategoriaan epäitsekkyyden kanssa. Ei saa tulla tallotuksi ja oman jaksamisen vuoksi pitää oppia sanomaan myös ei. Tämä maailma on kuitenkin paljon parempi paikka, kun ollaan ystävällisiä, autetaan tarvittaessa eikä aina tavoitella vain omaa etua. Hyvä kiertämään! Meidän 2,5 -vuotias on tämän kyllä sisäistänyt jo niin hienosti.

2. Välitä luonnosta. Toivon, että tyttäreni oppii yhtenä tärkeimmistä arvoista välittämään luonnosta, arvostamaan kaikkea elävää. Eläinten kohtelu on esimerkiksi arvo, jota välillä näkee järkyttävän huonosti opetettavan lapsille. Inhimillisyys ja empaattisuus on myös pitkälle lähtöisin siitä, kuinka osaa huolehtia eläimistä ja kantamaan vastuuta luonnosta. Kotoa meillä tuli tästä vähän erilainen kasvatus. Eläimistä kyllä pidettiin, mutta ekologiset arvot oli aika puppua ja äitini jaksoi vielä teini-iässä ollessani monta kertaa sanoa, että kyllä se aikuisiällä tuollainen vouhkaaminen unohtuu. No nyt on ikää 26 -vuotta ja entistä enemmän otan selvää ja suosin ekologisia arvoja. Eläimet myös hoidetaan kunnolla loppuun asti, meillä metsästäjä-suku, niin sieltä tullut aika kovasydämisiä juttuja lapsuudessa kuultua. Onneksi itsellä on mahdollisuus toimia toisin!

3. Rakasta itseäsi. Myös tämä on meidän suvun naisten kehno perintö. Itsensä vähättely on siirretty sukupolvelta toisille. En osaa sitä, tätä, näytän kamalalta, läski siellä, makkara täällä. Ei, ei, ei! Tämän kanssa on saanut totisesti tehdä töitä, ettei ne omat opitut tavat näy ja kuulu 2,5 -vuotiaalle kauniille ja arvokkaalle tyttölapselle. Sinä olet tärkeä, kaunis ja riittävä juuri tuollaisena. Toivon todella, että tämä oppi menee perille ja asiaan keskittyminen korjaa myös omaa kokemusmaailmaa. 

http://viivyvierellain.blogspot.fi/

-heidisusanna

Karoliina Sallinen

Voi kun hienoja arvoja. Tuo itsensä rakastaminen on kyllä tärkeä taito. Monesti lapsia ihastellaan, mutta sitten lapset kuulevat, kun aikuiset parjaavat itseään. On tärkeää näyttää myös se, että itsestään välittäminen on ok. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

karoliinakolmistaan_janitaautio_IMG_8935-2.jpg
karoliinakolmistaan_janitaautio_IMG_8935-2.jpg

 

karoliinakolmistaan_janitaautio_IMG_8950.jpg
karoliinakolmistaan_janitaautio_IMG_8950.jpg

karoliinakolmistaan_janitaautio_IMG_8970-2.jpg
karoliinakolmistaan_janitaautio_IMG_8970-2.jpg

karoliinakolmistaan_janitaautio_IMG_8988.jpg
karoliinakolmistaan_janitaautio_IMG_8988.jpg

2.jpg
2.jpg

3.jpg
3.jpg

4.jpg
4.jpg

Joinakin vuosina tämä lupausten tekeminen on ollut paljon helpompaa kuin nyt. Johtuu ehkä siitä, että edessäni häämöttää mitä todennäköisemmin vuosi, jolloin elämä muuttuu taas monella tavalla ja useakaan asiaa ei voi ollenkaan vielä ennustaa. F aloittaa esimerkiksi koulun ja kaipa tätä omaakin tulevaisuutta on taas monelta osalta rakennettava.

Silti minä rakastan tätä vuoden vaihtumista. Uutta starttia. Koska vaikka vuoden vaihtuminen on oikeasti vain kalenteritekninen juttu, on silloin mahdollisuus aloittaa monikin asia alusta. Minulle sellainen konkretia oikeasti toimii. Luo pontta ja inspiroi.

Päätin, etten tee varsinaisia lupauksia, koska lupaus kuulostaa tähän väliin liian ankaralle. Varsinkin, kun yritän olla vähän armollisempi itseni suhteen. Mutta sen sijaa teen toiveeni vuodelle 2017.

Liikkuisitko, hyvä nainen? Te blogini vanhat lukijat varmasti nauratte tälle, koska olenhan niin monta (kymmentä) kertaa aloittanut kuntoilun ja lopettanut hetken päästä kuin seinään, mutta nyt olisi melkein pakko alkaa tehdä tälle kropalle jotain. On myönnettävä, etten ole enää nuori tyttö. Vartalo ei pysy matkassa enää itsestään, eikä terveys ole itsestäänselvyys. Tiedän, että edelleenkin ajan löytäminen liikkumiselle on TODELLA suuri haaste, mutta minähän rakastan haasteita. Lenkkien lisäksi (joita pitäisi pidentää ja tihentää) päätin, että otan SALIKORTIN! Huhhuh! Ekan kerran sitten vuoden 2010.

Mitäpä jos vähän konmarittelisit? Vaikka kirjoitinkin syksyllä siitä, miten konmaritus on mielestäni osittain vain onnettomien ihmisten yritys hallita omaa elämäänsä, on myönnettävä, että pieni karsiminen – onnellinen tai onneton – tekee hyvää aina tasaisin väliajoin. Vaatekaappini on tällä hetkellä täysi katastrofi. Tiedän, etten pysty vuosia sitten haaveilemaani minimalistiseen vaatekaappiin vain muutamine vaatteineen – olen tajunnut rakastavani erilaisia, eri tyylisiä ja hassuja vaatteita liikaa – mutta nyt kaapeistani löytyy myös paljon sellaisia vaatteita, joita en käytä oikeasti koskaan. Ne on saatava ulos, jotta lempparit pääsevät paremmin esille. Ja niitä muistaa ylipäätään käyttää!

Muistapa keskittyä olennaiseen! Elämässä on aina asioita, jotka huolestuttavat, surettavat tai ärsyttävät. Mutta jos niille antaa vallan, häviää kaikki se ihana, iloinen ja elämisenarvoinen ympäriltä, vaikka sitä olisi kuinka paljon. Tämän vuoden tavoite onkin keskittyä vielä enemmän hyvään ja antaa huonolle sen ansaitsema paikka (eli hyvin pieni nurkkapaikka jos sitäkään).

Olethan rehellinen, edelleen? Vuosi 2016 oli todistus – taas kerran – siitä, kuinka omaa sydäntään kuuntelemalla ei voi mennä mönkään. Haluan nähdä, mitä oman itsensä kuunteleminen ja niihin elämän aidosti tärkeimpiin asioihin keskittyminen vielä voikaan saada aikaan. Veikkaanpa, että tällä taktiikalla paljon puhuttu sisäinen rauhakin voisi olla ihan vakio-olotila. 

Mitä lupauksia tai toiveita sinä teet? 

-Karoliina-

Kuvat: Janita Autio // Stailaus: Ida Nyrhinen // Asu:Ivana Helsinki 

Kommentit (19)

MariaJ
4/19 | 

Sori mutta en ihan ymmärrä näitä kuvia. Miksi olet jollain randomilla kadulla helsingissä kranssi päässä ja näytät peuralta ajovaloissa?

katriiiiina

Sori mutta en ihan ymmärrä miksi jättää tällainen tarkoituksellisesti ikävä kommentti. Toivottavasti vuosi 2017 tuo sullekin hieman sivistystä, MariaJ.
Karoliinalle ihanaa vuotta 2017 ja kiitos tosi kivasta blogista! Kaunis olet näissä kuvissa.

Karoliina Sallinen

MariaJ, katriiiiina ja Vierailija

It`s Art :D Hah! Minusta tämä oli ihana, hassu ja aivan helkkarin epäkäytännöllinen asu/tukkalaite ja hulvaton kuvaussessio pakkasessa. Eli sitä bloggaamisen hassua sivutuotetta!

Maili
5/19 | 

Peura ajovaloissa??? No minkäs sitä ihminen voi jos on upea kroppa ja isot silmät. Kaikilla ei vissiin ole? Kelpais kyllä mullekin olla tuon näköinen... Ihanaa vuotta 2017 sinulle Karoliina!!

Laamu
6/19 | 

Hyvää uutta vuotta! Mulla olis myös kaappien täysinventaario odottamassa tapahtumistaan! Ja myös se salille paluu! Meidän pieni täyttää kohta vuoden ja oma kunto on aika karsea, ja kaipaan sitä kun jaksaa eikä kroppa reistaa. Lisäksi oma aika salilla vaikka sen kerran viikossa tekis tosi hyvää. Olkoon se salikortti siis munkin-jos ei lupaus niin iloinen tavoite!
Kauniita kuvia!

Femme
7/19 | 

Kihlat, siis for real? Upeeta <3 Kaikkea hyvää teidän uusperheelle sekä etäsuhteen jälkeiseen arkeen ja likapyykkikasojen keskelle, toivottavasti kestät niitä tällä kertaa :) Pus.

Karoliina Sallinen

Femme ja MonaLisa.

Sarkasmi on taitolaji. Ja Femme onnistui siinä täydellisesti. 

Kihlat. Kyllä vaan! Kiitos <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

PC220160.JPG
PC220160.JPG

PC220180.JPG
PC220180.JPG

PC220177.JPG
PC220177.JPG

PC220182.JPG
PC220182.JPG

PC220194.JPG
PC220194.JPG

PC220218.JPG
PC220218.JPG

PC220234.JPG
PC220234.JPG

PC220239.JPG
PC220239.JPG

PC220253.JPG
PC220253.JPG

PC220252.JPG
PC220252.JPG

PC220261.JPG
PC220261.JPG

PC220269.JPG
PC220269.JPG

PC220273.JPG
PC220273.JPG

Huh minkälainen päivä takana! Tänään oli ensimmäinen joululomapäivä päivätöistäni, muttei se tarkoittanut sitä, etteikö hommaa olisi riittänyt.

F heräsi kuudelta. Hän oli kotona yötä, mutta lähti jo ennen ysiä isänsä koulun joulujuhlaan ja sieltä suoraan sen puolen isovanhempien luo ennakkojoulun viettoon. Kähersimme tukan, laitoimme ylle juhlamekon ja saipa tuo pieni neiti värillistä huulirasvaakin.

Minä taas suuntasin heti F:n lähdettyä ja omien aamutoimieni jälkeen keskustaan. Ostin farkut ja kollaripaidan, ja suuntasin siitä sitten lounaalle kaverini kanssa. Söimme sushia, koska se on yksi niistä ruuista, jota uskallan syödä (melkein) pelottomin mielin tähän vatsani tilaan.

Kun sisäistä minää oli hellitty ruualla, oli ulkoisen vuoro. Pyyhälsin tuulisessa ja koleassa ilmassa niin sanottuun kuukausihuoltooni eli The Spahan ripsi- ja kynsihuoltoon. Oli kyllä aikamoisen koominen olo, kun molemmat huollot tehtiin samaan aikaan. Suvi teki kynsiä, Jenni ripsiä.

Kun sanoin, että olo on kuin prinessalla ”puuttuisi enää, että joku vielä hieroisi varpaita, niin arvatkaapa mitä? Kohta hieroikin! Meinasin haljeta liitoksistani siitä hemmottelun määrästä. Voin sanoa, että todellista tehotyöskentelyä ja triplarentoutunut olot.  

No. Eipä päivä tähänkään vielä loppunut. The Span jälkeen kipittelin hirveää kyytiä Ivana Helsingin Uudenmaankadun liikkeeseen, jonne olimme sopineet Ivana Helsingin Idan ja Aution Janitan kanssa iltakuvaukset. Sain vihdoin pukea ylleni Ivanan uniikit iltapuvut, joita sovitin jo blogigaalaa varten, mutta joihin minulla ei lopulta ollut pokkaa pukeutua. Pelkäsin kai silloin olevani ylipukeutunut.

On se vaan hassua, miten minä – kameravihaaja – rentoudun aina, kun Janita kuvaa minua. Se jos mikä, on ammattitaitoa. Saatte nähdä nuo kuvat myöhemmin, mutta tuossa jo vähän esimakua.

Kun saavuin tuossa hetki sitten kotiin, piti hengittää syvään. Takana on ihana, mutta touhukas päivä. Onneksi huomenna saa vain löllötellä kotona yöpuvussa. Pakata joulukassia Hankasalmelle ja Saksa-kassia jo ensi viikkoa varten ja rupatella kylään tulevan ystävän kanssa.

Taidanpa siirtyä tästä vielä ilta-Skypeen. Syödä vähän jotain suolaista (sain äsken överiällötyksen jättimarengista) ja käväistä suihkussa. Mukavaa iltaa teille, muruset!

-Karoliina-

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat