Kirjoitukset avainsanalla hypoxi

// Kaupallinen yhteistyö: Hypoxi // 

 

P8165250.JPG
P8165250.JPG

P8165245.JPG
P8165245.JPG

P8165247.JPG
P8165247.JPG

Mä löysin kesällä puhelimeni kansioita siivotessa videon, jonka olin nauhoittanut A:lle eräänä aamuna toissa talvena Saksaan Whats app:illä lähetettäväksi. En tiedä, miksi en ollut laittanut vaan viestiä suoraan whats app-näytöltä, vaan viesti oli tallennettu tuonne minun kännykkäni videokansioihin. Joka tapauksessa video oli tallessa. Huiskin videolla menemään pitkin Munkkiniemeä. Aamu oli hämärä, päässä pipo, taustalla vielä hämärä taivas.

Juttelen videolla iloisena. Silminnähden rakastuneena. Tunne tuosta hetkestä tulvi salamana mieleeni. Vitsi tuo oli kutkuttavaa aikaa! Hassua oli myös se, millaisen yksityiskohdan – aika pinnallisen seikan – havaitsin. Videota katsoessa nimittäin mieleeni palautui myös se, miten kauniiksi ja erityisen ihanaksi tuolloin itseni koin. Itse asiassa sellainen itsevarmuus ja koko itsensä hyväksymisen riemu välittyi edelleen näytön läpi, vaikkei video itsessään keskittynyt mihinkään kauneusasiaan, enkä mitenkään erityisesti yrittänyt olla videolla nätti räpsytellen ripsiä tai mitä tahansa muutakaan maneerista.

Katsoessani videota miltei näin kaksi vuotta jälkikäteen, mielessäni alkoi sinkoilla miljoona ajatusta: Miten fiilikseni olivatkaan niin ylevät, vaikka todellisuudessa en näyttänyt videolla yhtään sen kummemmalle kuin tänäkään aamuna? Miten näytin sille, etten ollenkaan ollut huomannut tuona aamuna silmieni alla komeilleita silmäpusseja? Ja toisaalta: Miten näytinkään silti noin hyvälle, vaikka naama on talvikalvakka ja tukka sähköisenä piposta? Kuinka se on mahdollista?

Vastaus on tietysti yksinkertainen. Mutta samalla hyvin monimutkainen. Koin itseni kauniiksi, hyvinvoivaksi ja itsevarmaksi, koska pääni oli rakkaudesta aivan pilvissä. Video oli täydellinen esimerkki siitä, kuinka itsevarmuus ja ”kauneus” ei ole kiinni siitä, mitä ulospäin näkyy, vain siitä, miten itsensä kokee.

Mä olen vuosien saatossa tehnyt asioita enemmän ja vähemmän sen eteen, että kokisin oman oloni omassa kehossani hyväksi. Joskus hyvä olo on tullut aamu-urheilusta, joskus hyvästä hiusväristä, toisinaan taas parin kilon painon pudotuksesta tai toisaalta parin kilon painon noususta. Minä en ole osannut erottaa itsestäni koskaan ulkoisia ja sisäisiä seikkoja, koska olen kokenut kaiken vaikuttavan niin vahvasti kaikkeen. Hyvä meikki on saanut säteilemään hyvää oloa ulospäin ihan henkiselläkin tasolla. Toisaalta mikään maailman kosmetiikka ei ole voinut muuttaa elämää, jos sisäinen paletti on ollut paskana.

Olen pyrkinyt siis kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ennemmin kuin klassiseen – toisten ihmisten silmillä nähtävään – kauneuteen. Vaikka en tietysti sellaistakaan asiaa väheksy. Toki osa hyvänolontunteesta tulee siitä, että kokee olevansa hyväksytty oman luonteensa ja olemuksensa lisäksi myös ulkonäöltä. Uskon, että sellainen on aikalailla meidän ihmisten sisäänrakennettu tarve. Tulla nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Olen viimeisten vuosien aikana tehnyt ulkonäössäni asioita, joita olen kokenut olevan minulle itselleni hyväksi. Mistä minulle on tullut hyvä olo. On ollut tekoripsiä, huulitäytettä, blondattua megapitkää hiuspidennystä, microblading-kulmia ja sun muuta. Vaikka monet niistä ovatkin kohdanneet kritiikkiä täällä blogissa ja olen joutunut selittelemään valintojani, olen kokenut, että ne ovat olleet niihin hetkiin itselleni oikeita valintoja. Ehkä siksi, että en ole kokenut oman kroppaani tai kehooni tekemiä muutoksia mitenkään kovin vakavina omalla mittapuullani. Ne ovat tuoneet hyvää fiilistä ja se on riittänyt minulle.

Tämän kesän aikana suhteeni moneen kauneuteen liittyvään asiaan on kuitenkin muuttunut. Annoin microblading kulmien kulua jo viime talvena pois ja luovuin keväällä hiusteni blondauksesta tavoitteenani kasvattaa oma väri kokonaan takaisin. Elokuun projektini on ollut luopua ripsipidennyksistä. Kaikki tämä tapahtui ikään kuin huomaamattani ilman, että tein mitään erityistä päätöstä asioiden suhteen. Tuntui vain sille, että aika oli nyt sopiva.

Toki hyvän olon tavoittelu ei ole kauneuden eikä kehon osalta silti lähtenyt minnekään. En vetele luomuna menemään, vaan todellakin haluan opetella meikkaamaan ”uudet” ripseni oikein. Ja kyllä. Edelleen välillä oloni saa viikoiksi tukalaksi IBS, joka turvottaa vatsan aivan kuin olisi raskaana.

Syksyn teemani onkin ollut löytää hyvä olo ja ”kauneus” sisältä tulevasta hyvinvoinnista. Toki kaiken A ja O on hyvä henkinen olo. Olen pohtinut kauheasti sitä, kuinka saisin kanavoitua sisäisen onnentunteeni ja kiitollisuuteni myös siihen, että se loistaisi minusta ulospäin niin voimakkaana, kun sen sisälläni tunnen. Toisekseen olen alkanut miettiä, millaisessa kehossa tunnen olevani kotonani. Miettinyt, mitkä ruuat ja lisäravinteet tukevat terveyttä. Mikä on riittävästi unta ja kuinka saan liikunnasta parhaan hyödyn?

Osa tätä sisäistä hyvänolonprosessiani on Hypoxi, jonka pariin pääsin taas yli vuoden tauon jälkeen. Kutsuisin itse Hypoxia ”lempeäksi treenikaveriksi”, jonka avulla rasvanpoltto, sisäelin rasvan vähentäminen, selluliitin taltutus ja kiinteytys on helpompaa ja kivempaa kuin perussalirehkinnällä. Olen käynyt Hypoxissa nyt Tampereen Hypoxin uusissa tiloissa Stockmannin takana parin viikon ajan. Ja olo on nyt jo erilainen kuin pari viikkoa sitten. Tunnen oikein, kuinka aineenvaihdunta on alkanut vilkastua ja kuinka reisieni iho ei ole enää kipeä. Mullahan selluliitista tulee sellaista tietynlaista kipua jalkoihin.

Moni menee Hypxin ennen kaikkea painonpudotuksen vuoksi. Toki kiinteytys ei tee minullekaan pahaa, enkä vastusta, jos muutama kilo lähtee. Mutta oma päätavoitteeni kilojen sijaan on aineenvaihdunnan parantaminen, koska nuo mahavaivat tekevät minulle ärsyttävän usein sen, että kroppa jää ikään kuin jumitustilaan. Hiki ei meinaa lentää edes kunnon urheilussa, ja olo on raskas, vaikka söisi oikein ja kevyesti.

Mä olen tehnyt Hypoxi-käyntini aamuisin. Ensin olen maannut 20 minuuttia HDC-puvussa, jossa 400 ilmakuplaa ikään kuin hieroo vilkastuttaen pintaverenkiertoa ja aineenvaihduntaa. Mä nukahdan tähän melkein joka kerta. Sen jälkeen poljen pyörällä eräänlaisessa kapselissa joko selällään tai seisten 30 minuuttia. Treeni tehdään todella matalalla sykkeellä, mutta se on silti niin tehokas, koska vaihtelevat yläpaine-alapaine -erot tehostavat treeniä. Joka kerta, kun olen sukkulassa polkenut, olen ollut aivan hikinen.

Tästä syksystä alkoi näemmä siis matka sellaiseen oman kehon tuntemiseen ja sisäisen hyvinvoinnin löytämiseen myös kauneudenkin osalta. Koska tällä kertaa näin tuntuu hyvälle. Kerron sitten myöhemmin syksyllä, miten Hypoxi-treenini etenivät. Ja mitä tuloksia ne toivat tullessaan.

-Karoliina-

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Anskuti
1/1 | 

Kehokriiseilyn keskellä viime joulun jälkeen tein poikkeuksellisen uudenvuodenlupauksen. Ainaisten laihdutusyritysten sijaan asetin maaliksi kehotyytyväisyyden. Halusin oppia hymyilemään peilikuvalleni ja näkemään itsessäni asioita, joista pidän. Yhä useammin huomasin tiirailevani peilistä juurikin niitä ihania asioita.

 

Hymy katsoessani peiliin oli aidompaa kuin minkään muun kehoprosessin jälkeen. Ymmärsin, että ilman myönteistä suhtautumista kehooni, en tule olemaan tyytyväinen kehooni laihduin miten paljon tahansa. Jos olisin vain lähtenyt laihduttamaan, voisin ajatella voivani olla aina laihempi tai paremmassa kunnossa. Tavoitepainon alittaminen ei muuta mitään. Kriittinen puhe itsestä säilyy eikä häviä kilojen mukana. Pudonnut paino ei tuo mukanaan itsevarmuutta, kuten voisi ajatella. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

P3080376.JPG
P3080376.JPG

P3080377.JPG
P3080377.JPG

hypoxi.jpg
hypoxi.jpg

P3080371.JPG
P3080371.JPG

Kuulin taannoin kauneushoitolassa toiselta asiakkaalta, että nainen ei koskaan saisi paljastaa kauneusniksejään. Eikä ainakaan kuuluttaa kovaan ääneen omia epäkohtiaan, koska silloin niihin ainakin kiinnitetään huomiota. Nyt teen tismalleen päinvastoin.

Sain alkuvuodesta viestin kaveriltani. Hän oli aloittamassa työt Meilahden HYPOXI-studiolla, ja kysyi, haluaisinko päästä testaamaan kyseistä hoitomuotoa. Reaktioni meni jotenkin näin:

  1. Mikä Hypoxi? En ole koskaan kuullutkaan.
  2. Poistaa selluliittia? Jes! Todellakin tulen.
  3. En mä tulekaan. En kehtaa kirjoittaa aiheesta blogiin.
  4. Pyllykuvia en ainakaan laita.
  5. Ai ei tarvitse? Harkitsen silti.
  6. Perhana. Mä teen sen!

Minulla on ollut selluliittia ihan aina. Ja nyt siis puhutaan jo teini-iän alkuvuosista, jolloin painoin tällä kyseisellä kropan pituudella 42 kiloa. Muistan, kuinka sellu oli silloin oikea häpeäpilkkuni. Hinkutin illat pitkät kuivaharjalla, läträsin selluliittivoiteita ja tein koiranpissiliikkeitä. No arvatenkaan ne eivät juuri auttaneet. Eivät varmaan pahentaneetkaan tilannetta, mutta eivät kyllä vieneet muhkuroitakaan pois.

Niinpä selluliitti on seurannut minua koko elämäni teini-iästä tänne asti huolimatta siitä, kuinka olen liikkunut, rasvannut ihoa tai syönyt. Teiniaikojen jälkeen selluliitti ei ole kuitenkaan onneksi nauttinut kovinkaan suuresta huomiosta elämässäni. Mutta vaikka kuinka koen yleisesti ottaen olevani ihan ok:ssa suhteessa kehoni kanssa, eivät reidet ole olleet myöskään ensimmäinen asia, jota olen halunnut esitellä julkisesti. Täytyykin siis kai todeta, että vaikken ole selluliittejani itkenyt, olen tietoisesti ja tiedostamatta oppinut peittämään ne.

Tiedän kyllä, ettei ongelmani ole kauhean paha. Joskus ystäväni nauravatkin minulle, jos yritän puhua tästä. ”Sä olet tollainen riuku, turha valittaa.” Mutta kappas kun selluliitti ei olekaan kiinni siitä, minkä kokoinen on. Tiedostan kyllä osin, että selluliittikammoni on osin myös oman pääni sisällä luotu mörkö. Ei kenenkään ulkopuolisen luoma paine tai arvostelu. Mutta itse me kai kaikkein suurimpia kriitikoita itsellemme olemmekin. Ja kyllä minä koen, että tietoisuus reisien kunnosta on saanut minut esimerkiksi välttelemään shortsien käyttöä, joten ei suhteeni kroppaani ihan kaikilta osin ole aivan mutkaton.

HYPOXI, jota Elisa-ystäväni minulle tarjosi, on ikään kuin kevyen liikunnan ja alipainehoidon yhdistelmä, jossa rasvanpolttokohta voidaan täsmentää tiettyyn kohtaan vartalossa. Moni haluaa HYPOXIn avulla myös laihtua ja kiinteytyä ja sellaisiin asioihin HYPOXI toimii myös. Minun tarkoitukseni on kuitenkin vain saada selluliittia pois. Mitoilla tai kiloilla ei ole minun tapauksessani väliä.

Olen vasta aivan hoitojaksoni alussa, mutta tarkoitus on, että käyn HYPOXI-studiolla kolmesti viikossa aina 50 minuutin ajan kerrallaan, usean viikon ajan. Ensin pötköttelen sukelluspukukankaisessa asussa 20 minuuttia, ja silloin puvun sisällä olevat ilmakuplat hierovat reisiäni ja kiihdyttävät aineenvaihduntaani. Sen jälkeen poljen pyörää makuultani aivan avaruussukkulan näköisessä laitteessa. Kuulostaa erikoiselle, ja on aika superhauskaa ja rentoa. ”Sukelluspukuun” olen nyt ensimmäiset kerrat nukahtanut melkein poikkeuksetta, polkiessa plärään puolestani sähköpostit tai katson telkkaria.

Ai niin. Lopuksi pitää sanoa vielä tämä. Kun aluksi arkailin kirjoittaa aiheesta, ei ainoa empimisen syyni ollut se, että paljastaisin nyt kohdan, jota varmuudella muut ihmiset tulevat tuijottamaan kesällä (vaikka juuri sitä kohtaa itsessäni olen aina halunnut peittää). Suurin syy arkailuuni oli kai se, että jostain kummallisesta syystä olen pitänyt selluliittia aina jotenkin todella nolona juttuna. Moniin muihin kauneuspulmiin olen voinut suhtautua kylmänviileästi, mutta selluliitti on merkannut minulle laiskuutta ja kropan rapistumista, vaikka kun järjellä mietin, on sitä tosiaan ollut minulla myös niissä hetkissä elämässäni, joissa olen liikkunut todella paljon. Vaikka olen tiennyt, että selluliitin kertyminen on joillekin naisille vain kropan ominaisuus, eikä liity mitenkään laiskuuteen, ei se ole estänyt mielikuvien syntymistä päässäni.

Kolmas empimiseni syy liittyi siihen, tulenko leimautuneeksi HYPOXI-hoitojen suhteen turhanpäiväiseksi ja pinnalliseksi bimboksi. Ihan sama, kun sukkula veisi mennessän sen, etten voisi yhtä aikaa olla kiinnostunut ”oikeista” asioista ja silti käydä HYPOXIssa. Päätin pyristellä  tätäkin päänsisäistä stereotypiaani vastaan. Koska miksi lenkillä käynti kropan muokkaamiseksi olisi yhtään sen vähemmän pinnallista kuin saman – tai itse asiassa paremman – liikuntatehon suorittaminen sukkulassa.

Nyt olen tehnyt sen, mitä nainen ei olisi saanut tehdä: Paljastanut heikon lenkkini. Joten nyt ei voi kun toivoa, että hoito todella tepsii! Pitäkää peukkuja.

-Karoliina-

*HYPOXI-hoitojakso saatu blogin kautta 

Lue myös:

Lihaa luiden ympärille 

Kuinka olla sinut itsenstä kanssa? 

Kommentit (5)

Pyjama
1/5 | 

Ihana postaus. :D Siis varsinaisesti tuollainen hoito ei minua kiinnosta, mutta kaikki tämä selittely ja pohdinta selluliitistä ja turhamaisuudesta jne.  <3

Minä tulen melko hyvin toimeen asioiden kanssa, jotka ovat tuolla takana eikä niitä itse näe: takatukka ja takareisien selluliitti. :D

Karoliina Sallinen

Hah! Ihana! Takatukka, takareidet, seläntakanapuhuminen ja menneisyys <3 Hyvä asenne! 

Mangonsiemen
2/5 | 

Kiitos Karoliina! Tulipa hyvä mieli, kun itsekin on päässyt teinivuosien järjettömistä ulkonäköahdistuksista (reidet, olkavarret painoindeksillä 17). Nykyään nautin liikkumisesta, kaunistautumisesta ja miksei erilaisista hoidoistakin, eikä tämä ole ristiriidassa armollisuuden itseä kohtaan kanssa. Ulkonäköasioista puhuminen ja kirjoittaminen on vaikeaa niin, ettei osallistu stereotyyppisten muottien vahvistamiseen, mutta onnistuit taas älyttömän hienosti.

Karoliina Sallinen

No voi kiitos <3 Niinhän se on, että saa olla turhamainen, jos siitä tulee terveellä tavalla hyvä olo myös henkisesti. 

cherri
3/5 | 

Tosi hyvä postaus! Olen itsekin harkinnut hypoxia. Mullakin on ollut selluliittia ihan nuoresta lähtien vaikka olen ollut aina hoikka. Eikä mitään pelkkää muhkuraista ihoa vaan kunnon pahkurat roikkuvalla nahalla höystettynä. Mustakin se on jotenkin noloa kun oon muuten tikissä niin takalisto on kuin jonkun toisen. Tai kun rasvaprosentin mittauksessa varoitetaan liian alhaista lukemista, pikkuinen ristiriita sen ja peffan välillä. Kaikkeni olen yrittänyt ja ikäväkseni voin todeta että iän myötä sellu vaan lisääntyy kun iho menettää kimmoisuuttaan eli kaikki konstit käyttöön vaan!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat