Kirjoitukset avainsanalla esimies

P5101092.JPG
P5101092.JPG

P5101095 (1).JPG
P5101095 (1).JPG

P5101098.JPG
P5101098.JPG

P5101116.JPG
P5101116.JPG

Minulle tapahtui muutama viikko sitten aika eriskummallinen tilanne. Olin menossa asiakkaana erääseen yritykseen*, jonka kanssa asiat olivat menneet jo vähän alunalkajaankin vähän hassusti. Meillä oli aikaisemin viikolla ollut eri käsitys ajanvaraukseen liittyvistä asioista, mutta luulin jo asioiden selvinneen puhelinkeskustelussa aikaisemmin. Olimme olleet eri mieltä eräästä käytännönasiasta, mutta mielestäni kyse oli ollut nimenomaa asiasta. Ei sellaisesta jutusta, jonka olisi tarvinnut mennä mitenkään tunteisiin tai muodostua muuriksi ihmisten välillä. Olin kuitenkin tulkinnut tilanteen hieman eri tavalla, koska kun astuin liiketilaan sisään, yrittäjä toivotti minut sisään aika jäätävällä vastaanotolla.

Aluksi minulla meni pala kurkkuun. Sitten alkoi verenpaine nousta. Alkoi kiusaannuttaa. Toisaalta olisi tehnyt mieli juosta itkien karkuun. Toisaalta hyökätä vähintään tuplatöykein sanoin takaisin. Näiden kahden tunteen – heikkouden ja kiukun – jälkeen tajuntaani iski kuitenkin järki. Tämä edessäni seisseen yrittäjän herättämä tunne kun ei nimittäin ollut minulle mitenkään uusi minulle. Eikä tuollainen kohtelu valitettavasti myöskään. Sekunnin sadasosassa tunnemuistini vei minut hetkiin historiassani. Sellaisiin tilanteisiin ja olotiloihin, joissa olin kokenut olevani maailman paskin tyyppi. Sellainen, jota saisi nöyryyttää ja haukkua.

Minulla on ollut elämässäni kymmeniä esimiehiä. Ihania, empaattisia, inhimillisiä, hyviä ihmisiä. Mutta varsinkin aikuiselämäni kynnyksellä, juuri niissä huonosti palkatuissa hanttihommissa, myös sellaisia pomoja, joita olin pelännyt ihan tosissani. Sellaisia, jotka saivat minun vatsan pyörähtämään kolme ylimääräistä kierrosta ja poskieni muuttuvan punaisen läikikkääksi pelkästään siitä syystä, että he astuivat huoneeseen. He olivat niitä ihmisiä, jotka olivat tehneet nuorelle minulle selväksi, että en olisi mitään. Korkeintaan piikki lihassa. Se, joka teki asiat ihan väärin ja oli koko ajan tiellä.

Vaikka tuollaisista kokemuksista on sekä työ- että yksityiselämän puolella jo aikaa, sai parin viikon takainen kohtaaminen minut hetkessä samoihin olotiloihin kuin silloin joskus. Mutta mikä upeinta, tajusin myös – tällä iällä ja kokemuksella – etten ottaisi enää sellaista paskaa niskaan, joka ei sinne kuulu. Ymmärrän kyllä toki, että teen edelleen elämässä ihan sairaasti virheitä ja ansaitsen välillä ihan todellisia palautuksia, jos olen tehnyt jotain hölmöä. Mutta silloin kun en ole tehnyt mitään väärää, en kyllä (enää) halua tuntea, että olisin tehnyt jotain pahaa.

Tuli aika voimakas tunne siitä, että en hermostunut, enkä toisaalta murtunut. Pystyin händläämään tilanteen läpi niin, että pysyin jämäkästi kannassani, mutta silti säilytin normaalin puhetavan, enkä mennyt samoihin henkilökohtaisuuksiin kuin itse yrittäjä. Ja lopulta saavutimme kompromissin, jonka voisin kuvitella, että tyydytti meitä molempia osapuolia.

Pääpointti ei ollut kuitenkaan tilanteen lopputulos. Vaan se, että minusta tuntui todella, että olin ollut tilanteen ja toisen ihmisen törkeyden edessä sillä tavalla yläpuolella, mihin en olisi vielä vaikka muutama vuosi sitten pystynyt.

Ihanaa oli myös se, että huomasin, että tuollainen ihminen ei voinut pilata päivääni. Kai sellainenkin on jotain kypsyyttä, ei anna oman fiiliksensä mennä siitä, että saa itse kohtuutonta kohtelua.

Joskus minulta on kysytty, mitä haluaisin sanoa 20-vuotiaalle itselleni. Silloin kun asiaa on kysytty, en ole oikein osannut vastata tähän mitään. Mutta nyt tiedän. Sanoisin parikymppiselle itselleni, että ensinnäkin minun kannattaisi opetella suhtautumaan kritiikkiin ilman liian suurta vastarintaa. Koska aika usein kritiikissä – varsinkin jos se tulee läheisiltä – on pointtinsa. Ja niistä kannattaa ottaa opikseen, vaikkei se helppoa ja kivaa aina olekaan. Toisaalta haluaisin opettaa myös sen, että jos jonkun ihmisen seurassa tulee niin paha olo, että tekisi mieli oksentaa, täytyisi jonkinlaisten hälytyskellojen soida. Silloin vika ei nimittäin ole useinkaan enää sinussa.

Valoisaa iltaa!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: korvikset, Uhana Design* // Rena-mekko, Ivala Helsinki  (IVALO)* // kengät, Converse

*saatu

*ei mikään yritys, josta olisin täällä/omissa somekanavissani hiljattain kirjoittanut 

Kommentit (1)

Mediakka
1/1 | 

Todella hyvä, että kirjoitit aiheesta. Tällaisten aiheiden käsittely ei todella ole helppoa. Itse ainakin pelkäisin. En edes tiedä, mitä! Ehkä työkuvioiden puolesta, vaikkei ole mitään pelättävää. Pelko siis varmasti kumpuaa tarpeettomasti ikävistä pomokokemuksista, vaikka niitä ei onneksi ole sattunut kohdalleni kuin yksi, muut eli noin viisi ovat olleet aivan ihania. Siitä kiitos heille! Oli myös jotenkin ihana saada oikeutus omalle pahalle ololle, joka eräästä menneiden vuosien työstä kumpusi. En ehkä ollutkaan väärässä tuntemusteni kanssa enkä ollut sysisurkea työmyyrä.

Anna, Mediakka // https://mediakka.com/

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aupairit
aupairit
aupairhenna
aupairhenna

Kun olin tällä viikolla todella monta päivää kipeänä, ja F oli varannut DVD-soittimen itselleen, katselin Pädiltä YleAreenan ohjelmia. Olen aina ollut aikamoinen (Ylen) dokkareiden fani, mutta nyt katseluaikani vei kyllä kokonaan ihan toisenlaisen ohjelmaformaatti.

Jäin nimittäin aivan koukkuun Au pairit Los Angelesissa –sarjaan. Ja katsoin, ihan oikeasti, jokaisen sarjan jakson vain muutaman päivän sisällä.

En oikein tiedä, mikä sarjassa oli niin koukuttavaa. Ehkä se, että tytöt olivat niin hirveän erilaisia keskenään. Perheet niin jenkkijenkkejä tai sitten jotain sellaista, jota ei olisi voinut edes kuvitella. Toisaalta sarjaa katsoi sellaisesta tätinäkökulmasta. Vaikka jotkut tyttöjen jutuista jopa ihan nolottivat, oli sympatiat koko ajan mimmien puolella; Niinpä niin, tuollaistahan se oli olla melkein parikymppinen!

Kun näin jakson, jossa isäntäperhe kohteli todella huonosti Muuramesta (symppispisteet jo siitä!) kotoisin olevaa Hennaa, iski tajuntaa montakin työpaikkakokemusta omista ensimmäisistä työpaikoistani. Henna jenkkiperhe simputti reipasta ja ahkeraa, mutta samalla myös hirveän viattoman oloista tyttöä mennen tullen saaden tytön itkemään ja epäilemään omia kykykään. Lopulta homma kärjistyi niin pahaksi, että Henna joutui lähtemään isäntäperheestään pois. Koko prosessin ajan nämä ”aikuiset” ihmiset käyttivät valtaansa nuoreen tyttöön, ja mikä karmeinta, pitivät kulissit kameroiden ollessa päällä pystyssä. Silti en hetkeäkään uskonut, etteikö Hennan kertomukset sairaista esimiehistä olisi ollut totta. Juttu kuulosti nimittäin niin tutulle…

Vaikka olen aina ollut reipas ja työtä karttamaton tyttö, on minullekin käynyt samantapaisia työnantajakokemuksia elämäni aikana, juuri tuossa parin kympin korvilla, useammankin kerran. Vaikka luulin unohtaneeni nuo kokemukset jo kokonaan, toi Hennan tapahtumat omatkin muistoni mieleen. Tiedän todella miltä tuntuu, kun itsevarmasta ja rohkeasta mimmistä kuoriutuu tarpeeksi ilkeän esimiehen käsissä kädet täristen töitään hoitava itkuherkkä hermoheikko. Tiedän, kuinka 40-asteen kuumeessa pomolle soittaessa esimies ei usko sairautta, vaan pakottaa hoipertelevassa kunnossa olevan tytön töihin. Tiedän miltä tuntuu, kun puolentoista vuoden työsuhteen kiitoksena pomo pimittää lomarahat niin, ettei opiskelijatyttö saa pennin penniä.

Noiden kymmenen vuotta sitten tapahtuneiden esimieskokemusteni jäljiltä olen onneksi saanut jo useita ammattitaitoisia ja inhimillisiä esimiehiä. Silti tuollaiset ihmiset ovat jättäneet minuun jäljen. Edelleen häpeilen soittaa esimerkiksi sairaana esimiehelleni. Edelleen ihmettelen, jos esimies sanoo, että ”paranna nyt itsesi kuntoon, äläkä tule tänne kipeänä heilumaan”.

Olen myös monta kertaa miettinyt noita vanhoja simputtajaesimiehiäni. Miksi he kohtelivat minua (ja lukuisia muita nuoria tyttöjä) huonosti? Ja ennen kaikkea: Kuinka ne saivat ihan ok-itsetuntoisen tytön hetkessä niin paniikkiin, että vatsa käänsi ympäri ja olo tuli aivan karmeaksi?

Nyt kolmekymppisenä tietysti ymmärrän, että kaksikymppinen sinisilmäinen maalaistyttö on mitä parasta materiaalia hänelle, kuka tahtoo vähän ilkeillä. Viattomuus paistoi Au pair -Hennasta ja varmasti minustakin vuonna 2004 satojen metrien päähän, ja juuri sellaisia mimmejähän sitä on varmasti kiva vähän taklata. Opettaa, ettei elämä olekaan niin helppoa ja auvoisaa. Ettei rehellinen työnteko ehkä kannakaan mihinkään, tarvittaisiin kyynärpäitä.

Mutta tiedättekö mitä, Hennan jenkkiperhe, minun esimieheni teiniajoilta ja muut ilkeilijät! Ette nuivertaneet minua, ette luultavasti Hennaa, ettekä montaa muutakaan tyttöä. Onneksi! Nimittäin viattomuus, rehellisyys ja oikeanlainen sinisilmäisyys ovat asioita, joita rahalla ei saa! Ja uskon – ihan oikeasti – että lopulta hyvät vie voiton, ja ilkeilijät jäävät rannalle ruikuttamaan.

Pitäkää siis tytöt, iästä riippumatta, kiinni siitä maalaisen rehdistä asenteestanne ja reippaudesta. Viaton ja avoin saa olla, se ei ole hölmöyttä. Se on ihmisyyttä!

Tsemppiä Henna ja muut mimmit :) On kivaa olla kiltti!

-Karoliina-

*kuvat: Yle

 Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Kommentit (20)

Hanna
1/20 | 

Katsoin myös pari jaksoa ja sen punatukkaisen tytön kohdalla nousi kyllä sellainen myötähäpeä että oksat pois…Tyttö käyttäytyi niin huonosti eikä häntä kiinnostanut lastenhoito pätkän vertaa - eikä edes yrittänyt peitellä sitä! Apua! Olin itse myös 19-vuotiaana au pairina ja en olisi ikinä kehdannut käyttäytyä noin huonosti ja välinpitämättömästi isäntäperhettä/lapsia/työtä kohtaan, huhhu.

2/20 | 

Itse olen Hennan kanssa melko samanikäinen ja kohdalleni sattuneet esimiehet (kaikki samassa paikassa, mutta joka vuosi työnkuva ja sen mukan esimies vaihtunut) ovat olleet aivan ihania tapauksia! Vaikka myönnän olevani vanhempieni silmäterä ja töissä käymisestä huolimatta usein vanhempani osallistuvat kustannuksiin, siltikin esimieheni ovat olleet minulle suopeita ja ystävällisiä, eivätkä ole yrittäneet "pudottaa minua karuun maailmaan" esimerkiksi simputtamalla. Oma äitinikin on nykyisen aviomiehensä esimies, eikä simputusta ole edes kotioloissa havaittavissa!;) Kokemuksia on niin monia! Toivon Hennalle tulevaisuudessa mukavempia kokemuksia!<3 Ihanaa kesän odotusta myös Eskolle, Fiidulle ja sinulle Karo!<3

Arja
4/20 | 

Minä katselin myös kaikki jaksot. Välillä olin "sydän syrjällään" tyttöjen puolesta, monestakin syystä.
Olen ollut työnantajan asemassa joissain asioissa. En voisi mitenkään käyttäytyä huonosti/ilkeästi työntekijää kohtaan, vaan asiallisesti, korrektisti. Minun ongelmani on se, että tulen liiankin läheiseksi/ystäväksi työntekijän kanssa. Sekään ei ole hyvä vaan pitäisi löytää kultainen keskitie.

ulla
5/20 | 

Minäkin dokkarifani :) Tämä sarja tuli seurattua . Kyllä oli ilkeetä menoa , oikein Jenkkilää. :/ Oli niin jenkki jenkkiii.
Tuollainen lujittaa ihmistä. - se on fakta.
Ihania tyttöjä olivat. :)

Noora
7/20 | 

Katoin yhdessä päivässä kaikki jaksot ja suoraan sanoen itkin joka kerta, kun Hennakin videoillaan. Meni vissiin liikaa tunteisiin, mutta jotenkin harmitti Hennan puolesta kun sattui tuommoinen perhe!

Jenna M.
8/20 | 

Itsellä on myös kokemusta hirveistä esimiehistä, tälläkin hetkellä työskentelen sellaisen alaisena. Pudotus edellisen työpaikan ihanasta ilmapiiristä on ollut hurja ja millään en tähän meinaa tottua. Näen toistuvasti painajaisia, töihin meno pelottaa ja ylipäänsä työpaikalla vallitsee kyttäysilmapiiri, jossa muita puukotetaan selkään ja juoruillaan. Positiivista on se, että on edes töitä! :) Ja ehkä sitä vielä löytää paremman paikan! Kiitos tsemppaavasta postauksesta, tiedän etten ole yksin ja eiköhän täältäkin ponnisteta vielä ylös! :D

9/20 | 

Mun on ihan pakko nyt myöntää että katsoin sekä Au Pairit Los Angelesissa että Au pairit Lontossa jaksot YHDEN päivän aikana. Siis ihan jokaikisen niistä :D

Pauliina
19/20 | 

Olen ollut au pairina, ja perheeni oli erittäin ihana, suorastaan täydellinen. Olen ollut myös muissa töissä parikymppisenä, ja näissä töissä olen saanut maistaa simputusta. Esimieheni muun muassa pakotti minut tekemään työvuoroni, vaikka olin työmatkalla murtanut käteni ja jouduin tekemään työni yhdellä kädellä. Nykyään tuo tuntuu käsittämättömältä, mutta nuorelle kiltille esimiestään pelkäävälle tytölle normipäivä.

Jenny
20/20 | 

Voi, tiedän ton tunteen että sairaana soittaessa pomolle suorastaan kädet tärisee.. Miksi se on niin hankalaa ? Sehän on itsestäänselvyys ettei sairaana ole työkykyinen ! Kyllä pomon sanat " paranna itsesi" tuntuu lotto voitolta. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2020
2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat