Kirjoitukset avainsanalla #vodkaakirjailijasallinen

P4130786.JPG
P4130786.JPG

P4130789.JPG
P4130789.JPG

P4130790.JPG
P4130790.JPG

t:

P4130797.JPG
P4130797.JPG

P4130802.JPG
P4130802.JPG

P4130804.JPG
P4130804.JPG

P4130805.JPG
P4130805.JPG

P4130809.JPG
P4130809.JPG

P4130810.JPG
P4130810.JPG

P4130811.JPG
P4130811.JPG

P4130813.JPG
P4130813.JPG

P4130817.JPG
P4130817.JPG

P4130823.JPG
P4130823.JPG

P4130837.JPG
P4130837.JPG

P4130841.JPG
P4130841.JPG

P4130844.JPG
P4130844.JPG

Maanantaina kirjoitin, kuinka minua jymäytettiin polttariyllätykselläni niin isosti, että meinasin saada sydänhalvauksen. Tarinan tästä polttarien alusta ja vaanivasta stalkkerista voi lukea täältä. Mutta nyt siis jatkoa jymäytykselle.

Kun olin saanut ääninauhasta ohjeet marssia suorintatietä kotiini, pakkasin äkkiä tavarani töistä, jätin kokouksen kesken ja pyyhälsin naama aivan punaisena kohti kotia. Olo oli aivan epäuskoinen. Olin niin vahvasti muka-tiennyt oman polttariviikonloppuni, että oli melkein mahdoton uskoa, että ne olisivatkin juuri nyt.

Avasin kodin oven ja revin jo eteisessä auki sen paketin, jonka stalkkeri oli tuonut, mutta joka nauhassa käskettiin avata vasta kotona. Paketista paljastui salapoliisitakki, viikset, sikari, knalli ja lappu, jossa luki:  #vodkaakirjailijasallinen ja #hiljaistenseiväshyppääjienkerho. Kyseessähän oli siis Komisario Palmu -polttarit! Olen ollut aina jäätävä Komisario Palmu -fani, joten polttarin teema oli valittu minulle aivan nappiin. Oikein hykerrytti se, kuinka tytöt olivat valinneet juuri sellaisen teeman, joka oli niin minua ja ehkä jopa sellaista ”salaista minua”, jota harva ehkä tiesikään minusta.

(Tähän väliin on pakko kertoa sekin, että olen niin suuri Palmu-fani, että molemmissa kirjoissani esiintyvä kissa, Usvan ja Juhan katti Neiti Amalia Rygseckhän on saanut nimensä Komisario Palmun erehdys -elokuvan henkilöhahmon mukaan).

Salapoliisivaatteiden lisäksi paketistani paljastui qr-koodi, jota en kyllä osannut itse avata, mutta jonka työpaikan pojat etänä avasivat minulle. Tämän linkin takaa löytyi kirje, jossa minun käskettiin pakata pikaisesti listan mukaiset vaatteet ja saapua klo 15 ”sinulle tuttuun olohuoneeseen osoitteeseen Hämeenkatu 26”. Kyseessähän oli entinen Living Room, nykyinen Kulma26, joka toden totta on minulle tuttu olohuone.

Niinpä vetelin hiki hatussa kaikki kamat F:n Minni Hiiri -matkalaukkuun (omani olin lainannut A:lle Berliiniin), puin Palmu-asun ylleni ja suuntasin taksille Kulma26:n. Siellä minua odotti jo aikamoinen sakki ihania, rakkaita salapoliiseja. Minkä vaivan tytöt olivatkaan nähneet asujensa suhteen! Oli Basil Hiiri, Austin Powers, Sherlock Holmes ja vaikka kuinka moni muu. Kaiken kukkuraksi pääsimme syömään ja kilistelemään aivan kaikessa rauhassa. Kulma26 nimittäin avasi ovensa uudistuksen ja uuden nimensä kanssa vasta iltapäivällä, joten me saimme olla ravintolan aivan ensimmäiset asiakkaat.

Syönnin, kuoharin ja rupattelun lomassa esittelin kaikki vieraat toisilleen. Oli ihana kertoa sille sekalaiselle seurakunnalle, josta harva tunsi toisiaan, kuka kukin oli. Niin ja mitkä muistot ja ajat yhdistivät meitä. Joukossahan oli niin ihan viime vuosina ystävikseni tupsahtaneita ihania naisia kuin ihan sieltä ala-asteajoiltakin mukana pyörineitä naisia.

Tämän kaksituntisen jälkeen suuntasimme Mysteeri-huoneeseen. En ole koskaan pelannut mitään pakohuonepeliä, mutta tykkäsin pakohuoneesta ihan hurjasti. Tarkempi kuvaus meidän jengin hieman hilkulle menneestä ratkaisusta löytyy muuten Nooran blogista. Sen voin kuitenkin sanoa, että illan hokemaksi muodostui lausumani: ”mä en ikinä pääsisi täältä yksin ulos!”. Voi siis sanoa, että kyllä meidän pelastuminen huoneesta oli aivan muiden kuin minun ansioitani.

Perjantai-ilta menikin sitten pakohuoneen jälkeen leppoisissa tunnelmissa. Suuntasimme siskoni ja tämän miehen kotiin toiselle puolelle kaupunkia koko polttarisakille. Söimme mieletöntä herkkuruokaa, rupattelimme ja nauroimme. Tämän illan viimeinen salapoliisitehtäväni oli ratkoa se, minkä biisin kukakin vieras oli valinnut minulle. Joukkoon mahtui niin love metallia, jääkiekon maalilaulu kuin Maija Mehiläinenkin. Näistä arvauksista syntyi taas uutta kertomusta ja ihania muistoja, jossa sai käydä läpi jotain tärkeitä hetkiä minun ja kulloisenkin vieraan historiasta.

Kun ilta alkoi kääntyä yöhön, osa polttarikansasta lähti kotiinsa unille, osa jäi siskolleni yöksi. Minäkin kömmin kirjaimelliseen siskonpetiin ja heräsin vasta lauantaiaamuna kuudelta. Julmettuun migreeniin!

Oli tarkoitus iskeä nämä polttarit nyt tällä postauksella jo pakettiin, mutta näköjään vielä riittää asiaa yhteen postaukseen. On jotenkin ihana purkaa viikonlopun tapahtumat tällä tavalla vielä kerran mielessään.

Joten jatkoa on vielä luvassa. Lauantaista, joka oli arvoituksia täynnä. Ja ennen kaikkea aktiviteetistä, jota ennen en saanut nauttia yhtään alkoholia ja joka pohjustettiin ”tässä on sitten moni kuollut”. Osaatteko jo arvata, mikä on kyseessä?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (3)

Vierailija
1/3 | 

Oliko nuo viikset peittämään juuri laitetun huulitäytteen aiheuttaman turvotuksen?

Vierailija

Onko fiksu kommentoija koskaan nähnyt komisario Palmu elokuvia?? Ilmeisesti on siinä kohtaa aukko sivistyksessä.

Karoliina Sallinen

Kuten tuonne edelliseen postaukseen kirjoitin, mulla on huulitäytettä, mutta siinä tapauksessa tässä olisi pitänyt kulkea viiksillä parisen vuotta :D

Mutta toisaalta salapoliisiteeman mukainen tämmöinen "paljastus" on toki ihan ajankohtainen.

Komisario Palmu on kyllä aina ja ikuisen ihan paras. Ja just viiksillä <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

P4130810.JPG
P4130810.JPG

IMG-20180415-WA0026.jpg
IMG-20180415-WA0026.jpg

Voi apua! Takana on päivä, jota edelsi kymmenen tunnin yöunet, mutta olo edelleen kuin jyrän alle jääneellä. Naama on niin turpea, ettei edes kolmen viikon kortisonikuurista. Oikein naurattaa, kun katson peiliin. Mistä-kaikki-tämä-neste-on-peräisin?

Syy tähän kaikkeen on mun viime viikonlopun polttareissa. Siinä yllätyspläjäyksessä, joka sai mut ihan oikeasti melkein – enkä liioittele yhtään – pissaamaan kauhusta housuun. Ai miksikö? No nyt tulee todella pitkä ja polveileva kertomus.

Mähän olin TÄYSIN VARMA siitä, että mun polttarit on toukokuun ensimmäisenä viikonloppuna. Olin sahannut kalenteriani eteenpäin monet kerrat ja päätellyt tarkkana salapoliisina, että näin se vaan tulisi olemaan kaiken maailman serkun pojan valmistujaisten, oman Lapsimessu-esiintymiseni ja muiden syiden vuoksi. Yksi syy, miksi minun polttareideni ei missään nimessä pitänyt olla tänä viikonloppuna, johtui puolestaan siitä, että A oli työporukallaan Berliinissä torstaista sunnuntaihin. Koska F:llä taas oli kotiviikonloppu, ajattelin, ettei polttarit tietenkään voi olla tänä viikonloppuna, koska kuka nyt tytöstä huolta pitäisi, jos sekä A, että minä olisimme jossakin. Ei vaan tullut sitten itselleni mieleen, että tuolla lapsellahan on myös isovanhemmat.

Anyway. Lähtökohta oli siis se, ettei viime viikonloppu edes käynyt mielessäni mahdollisena polttariviikonloppuna. Tähtäimessäni oli toukokuu, josta kovaan ääneen olin puhunutkin, että tiedän polttareideni olevan tuolloin.

Minun polttarit alkoi kuitenkin viime perjantaina. Tai no. Jo oikeasti torstaina, mutta minäpä en tajunnut juonta siinä hetkessä vielä ollenkaan. Nimittäin. Kun torstaina olin töissä H23:lla, meidän toimiston ulkopuolelle ilmestyi outo hyyppäri. Meidän toimiston seinäthän ovat kahteen suuntaan pelkkää ikkunaa, ja siinä iltapäivällä kokoustaessa yhtäkkiä joku meistä huomasi (en muista oikeasti, olinko se minä vai ”huomasiko” miehen joku meidän toimiston pojista) kadulla seisovan oudon näköisen miehen.

Ensin koko homma tuntui ihan vitsille. Stetsoniin, aurinkolaseihin ja hiipparitakkiin pukeutuneelle miehelle naureskeltiin, mutta kun äijä vaan törötti toimiston ulkopuolella tunnista toiseen vähän vaan vaihdellen palkkaa ja ilmestyen sitten uudelleen, alkoi homma kuumottaa ihan toden teolla. Alettiin yhdessä pohtia, mikä juttu tämä nyt oikein oli ja pitäisikö tästä oikeasti huolestua. Kotiin lähdettyä koko homma kuitenkin unohtui minulta ja torstai-ilta menikin sitten valmistautuessa siskoviikonloppuun. Olin nimittäin kutsunut A:n matkan ajaksi pikkusiskoni meille F:n ja minun seuraksi, ja perjantaihin asti tosiaan uskoin, että he myös tulisivat meille.

Perjantaina kiertelin kaupungilla, kun minuun iski kauhea pääkipu. Olin jo vähällä perua perjantaiaamupäivälle sovittua lounasta työpaikan poikien kanssa, sekä palaveria Sidosteen kanssa. JOSTAIN KUMMAN SYYSTÄ pojat kuitenkin kovasti kannustivat lounaalle (skumpalla) ja Sidosteen toimarikin laittoi viestiä, että minun olisi tärkeä olla palaverissa paikalla. Niinpä vetäisin oikein ison annoksen päänsärkylääkettä, selätin olotilani ja pääsin molempiin sovittuihin menoihin. Paitsi. Kesken lounaan meinasin saada sydänkohtauksen, kun näin edellispäivän stetsonhiipparin lounaspaikkamme ulkopuolella. Mies seisoi kadulla ja tuijotti meitä. Kiljahdin vaistomaisesti ja vinkkasin poikia katsomaan kadulle. Kaikki olivat ihan mitä helvettiä -reaktiolla.

Kun astuimme lounaspaikasta ulos, näin, kuinka hiippari oli siirtynyt kauemmas meistä, mutta kännykän salamavalo vaan vilahti, kun mies otti meistä kuvia ja livahti sitten pois näkökentästä. Tässä vaiheessa meikäläinen alkoi olla jo aika kauhun vallassa. Edellispäivän päivystys olisi voinut mennä vielä vaikka minkä piikkiin, mutta tämä alkoi tuntua sille, että joku ihan oikeasti kyttäsi meitä. Kävelimme takaisin toimistolle ja vilkuilimme ympärillemme.

Noh. Perjantaille sovittu Sidoste-kokous aloitettiin meidän H23-jengin ja Sidosteen toimitusjohtajan kanssa. Toki sen pyöreän pöydän ääressä, joka majailee meidän molempien lasiseinien vierellä. Kun kokousta oli käyty (ihan oikeasta asiasta ehkä 20 minuuttia), näin, kun stetsonimies seisoi taas kadulla. Tässä vaiheessa meikä oli jo aivan raivona. Aloin puhua poliisille soitosta ja vähintään siitä, että kohta minä marssisin ulos kysymään äijältä, mikä on homman nimi. Yhtäkkiä mies katosi. Ja kun hän seuraavan kerran ilmestyi, näin kuinka mies marssi ison paketin kanssa meidän toimiston ovesta sisään.

”Ei helvetti, se tulee sisään”, sanoi työkaverini, ja marssi meidän ulko-ovelle (lasia sekin) ikään kuin portsariksi. Tässä vaiheessa minä meinasin ihan oikeasti pissata alleni. Kauhuskenaarioni stalkkerista tuli toteen.

Mies astui sisään, ei sanonut mitään kenellekään. Käveli vain eteeni ja sanoi matalalla äänellä: ”Karoliina Sallinen”. Vapisevalla äänellä sopersin jotakin ”joo”, sitten mies laski pöydälle eteeni kaksi pakettia, kohotti hattuaan, hymyili HELVETIN pelottavasti ja marssi ulos.

Samalla, kun minä yritin kerätä itseäni, olivat pojat alkaneet kuvata koko hommaa jo videolla. Nimittäin tästä alkoi mun polttarit. Tosin meni edelleenkin monta minuuttia, ennen kuin tajusin sen.

Pöydälle lasketuissa paketeissa luki toisessa ”Älä avaa minua vielä” ja toisessa – siinä pienemmässä – ”avaa minut nyt”. En kuitenkaan uskaltanut avata paketteja, koska pelkäsin, että siellä olisi vähintään pommi. Niinpä ystävällinen työkaveri teki sen puolestani. Paketista paljastui vanhanaikainen kasetillinen sanelukone.

Painoin sen päälle ja möreä miesääni aloitti jotain tyyliin ”Arvoisa kirjailija Sallinen, olen tarkkaillut sinua jo pidemmän aikaa.” Olisi voinut kuvitella, että tässä vaiheessa olisin alkanut itkeä kauhusta, mutta sen sijaa minut valtasi ihan ääretön helpotuksen tunne. Ääni ei ollut nimittäin tuntemattoman stalkkerin, vaan minun yläasteaikaisen historianopettajani.

Vaikka moni asia häkeltymiseni vuoksi unohtui samoin tein kun kuulin nauhan, sen muistan, että minulta meni – niin typerälle kuulostaakin – todella pitkä tovi, että tajusin tämän viestin olevan polttareideni aloitus. Vasta kun nauhurin ääni käski ottamaan salapoliisitehtäväni vastaan kuittaamalla sen Insta Stories -viestillä, jossa kerron ostavani tänä viikonloppuna punaisia neilikoita, minulla välähteli. Yritin kysellä pojilta alkoiko mun polttarit nyt todella, mutta kaikki vaan nauroivat. Ne penteleet – Sidoste mukaan lukien – olivat olleet aivan täysillä juonessa mukana. Molempien päivien palaveritkin oli sovittu vain ja ainoastaan tämän stalkkeriaikataulutuksen mukaan.

En voinut muuta kun pakata tavarani, lähteä kotiosoitteeseeni (kuten nauhurissa käskettiin) ja napata kainalooni sen paketin, jonka saisin nauhan mukaan avata vasta kotona.

Häkeltyneenä aloin pohtia F:n hoitoa ja kaikkea muuta, mutta sain vain vastauksen tekstarilla ”kaikki on hoidettu”. Siitä alkoi viikonloppu, jota en kyllä tule unohtumaan koskaan. Alkoi minun Komasario Palmu -polttarini! 

Tarina jatkuu myöhemmin tällä viikolla… the story will be continued!

-Karoliina-

P.S. Edelleen kauhistuttaa, kun edes katson tuota stalkkerin (Hipu-siskoni Jussi-kaverin)kuvaa!

P.P.S. Sikari pilailusikari. 

Kuvat: 1, Noora Näppilä // 2, Sallisen Hipu

Kommentit (16)

Kaa

Arvasin, että jonkun pitää päästä taas sanomaan tämä.

Aika kuumottava aloitus polttareille, mahtavaa!

Vierailija

Varmasti jos olisi ollut hätätilanne.
Eiköhän polttareiden järjestäjät kuitenkin ihan ensimmäisenä järjestäneet tämän asian, otaksun.
Voihan muuten isälläkin olla sovittuja menoja...

Kerttukoo
7/16 | 

Ei vitsi miten huikee aloitus polttareille pikkasen mahtavia ystäviä ja läheisiä sulla ja minkä vaivan ne on kaiken ton eteen nähnyt! Meni ihan kylmikset tätä lukiessa! En malta odottaa jatko-osaa !!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat