Kirjoitukset avainsanalla kaksosraskaus

Synttäriaamunani (34 vuotta) olen viikon 7 ja 8 välissä. Riippuu, miten viikot lasketaan.

Mies ja lapsi ovat antaneet yhteisen lahjansa minulle jo edellispäivänä, koska lapsi ei ole aamulla enää kotona. Heräilen yllättävän hyvään oloon. Mies puuhastelee keittiössä aamupalaa. Kaikki menee, kuten ajattelinkin synttäriaamuna menevän.

Yhtäkkiä ovisummeri soi ja sitten alkaa koko tämä hurja yllärisynttäripäivä, josta kirjoitin heti juhlien jälkeen blogissakin.

Se, mistä kuitenkaan silloin en kirjoittanut, oli tietysti, että olin myös hyvin alkuraskaana omissa juhlissani. Kun mies oli alkanut järkätä juhlia joulun jälkeen, ei tietenkään ollut tiedossa, että olisin raskaana juhlissa. Ja kun raskausuutinen tuli, oli juhlajärjestelyt jo niin kovassa vauhdissa, ettei niitä voinut pysäyttää.

Mun sisko oli ostanut mulle ”alibi-mukin” juhliin, eli kannellisen juhlajuomamukin, jottei juomattomuuteni herättäisi kanssajuhlijoissa kummastusta. Sellainen sankarin mukihan olisi voinut olla vaikka täynnä viinadrinksua, joten muki toimi täydellisesti. Osa vieraista toki tiesi raskaudestani, mutta kaikki eivät. Tosin illan ja yön edetessä, ja minun mm. maatessa saunan pukkarin penkeillä, asia kuitenkin valkeni hyvin monelle. Mitäpä siitä: Lähipiiri siellä kuitenkin oli koolla!

Uskomattominta oli se, että jaksoin valvoa miltei kahteen asti yöllä ja vieläpä ajaa seurueemme mökiltä kotiin. Seuraavana aamuna minulla tosin taisi olla kaikista pahin ”krapula”, mutta sillä ei niin väliä. Olipahan edes yksi hyvä päivä, jonka ajoitus ei olisi voinut olla parempi.

Juhlahumu jälkeen raskausolot jatkuvat, kuten siihenkin asti. Töiden perumisesta on tullut jo rutiini. Enää en ajattele, että voin siirtää niitä muutamalla päivällä. Tiedostan sen, ettei tämä pahoinvointi ole minnekään vähään aikaan menossa.

Työkamu on hoitanut jo monta viikkoa Sidoste-hommat yksin. Hän käy meillä palavereissa kotona niin, että minä makaan sohvalla ja hän kirjaa asiat ylös, joista haluan muistuttaa tai jotka pitää hoitaa. Hän tekee lähes kaiken konkreettisen työn.

Joudun perumaan Joutsenen Tampereen liikkeen avajaiskemut osaltani, eli toisin sanoen myös Joutsenen somen osalta. Sidosteella minulla on takana toinenkin ihminen, mutta Joutsenella ei ketään. Työt laahaavat.

Raahaudun lapsen tanssin avoimiin oviin. Jännitän ihan oikeasti sinne menoa monta päivää jo etukäteen. Miten voin istua? Istua vieläpä hikisessä jumppasalissa peräti tunnin?

Valmistaudun tunnin kestävään tilaisuuteen kuin suurempaankin suoritukseen. Itse tilaisuus menee kuitenkin melko hyvin. Juon koko ajan urheilujuomaa (tämän vinkin olen saanut) ja toivon, etten oksenna. Jaksan olla salissa miltei koko ajan. Joudun lähtemään vain himppu verran aikaisemmin kotiin.

Viikonloppuna vietetään siskon tyttären ristiäisiä Keski-Suomessa. Pelkään, että emme pääse lähtemään ollenkaan. Lauantai on aivan horroripäivä. Jotenkin saan itseni kuitenkin lauantai-iltana autoon ja matka menee aika kivasti.

Meillä on autoeväät, mutta yhtäkkiä en voi sietää gluteenittomien leipien makua. Ja enhän minä edes vuosiin ole tajunnut, miltä gluteenittomat maistuvat, kun niistä on tullut itselleni niin normi. Mutta nyt jo pelkät gluteenittomat leivonnaiset haisevat etoville. Otan haukun miehen ja lapsen vehnäpatongista, ja olen taivaissa. Yhtäkkiä haluan oikean BigMac-hampparin, vehnällä, vaikka en A)tykkää Mäkki-ruuasta ja B) en ole vuosiin syönyt vehnää. Otan kuitenkin riskin, koska kerrankin tekee mieli jotain ruokaa. Yllärikseni mahalleni ei tapahdu mitään kummallista, vaikka vetelen kokonaisen hampparin. Ja kaiken lisäksi BigMac maistuu ihanalle. Ajo Keski-Suomeen menee aika kivasti.

Sunnuntaina, itse ristiäisten aikaan, jaksan olla jopa pieniä jaksoja ylhäällä vieraiden kanssa. Käyn toki viisi kertaa lepäämässä pedissä, vaikkeivat juhlat montaa tuntia kestäkään. Itse kasteseremoniaa kykenen katsomaan hetken, sitten pitää mennä makuulleen. En kuule puolikaan juhlasta. Onneksi nykyseremonioissa julkaistaan lapsen nimi heti alkupuheissa.

Lasta on vannotettu sanomaan, että äitillä on migreeni. 8-vuotias pitää pomminvarmasti salaisuuden.

Lue myös muut raskauspostaukset:

Meille tulee vauvoja! Raskaudesta kertominen.

Raskausviikko 4. Plussatesti. 

Raskausviikot 5-6. Pahoinvointi alkaa. 

Raskausviikko 7. Ensimmäinen ultraäänikäynti. 

-Karoliina-

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
1/1 | 

Siis tuo big macin himo! Ah mun molempien lasten alkuraskaudessa himoitsin mäkkärin juustohampurilaisia enemmän kuin mitään! Ja jos oikein halusi hemmotella itseään (ööö kokoajan koska kaamea alkuraskaus) niin juustohampurilaiset piimän kanssa. Ai että. Mä itkin ja söin koska se oli niin hyvä yhdistelmä ja tuntui etten oo ikinä syönyt mitään niin hyvää!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Ajatuksia tältä päivältä:

  1. Vitsi mä rakastan meidän kotia, jonka kiviseinien sisään ei helle pääse. 
  2. Olen aivan jäätävässä Cokis- ja minitomaattikoukussa.
  3. Ekan kerran toivon, ettei lämpö nouse yli +18 asteen. Olon tukaluus kasvaa potenssissa, kun lämpötila nousee.
  4. Viikonloppuna on juhannus ja meillä periaatteessa kahdetkin eri suunnitelmat jussiksi. Silti ei olla laitettu tikkua ristiin asioiden suhteen. Ehkä sitten torstai-iltana aletaan hommailla lähtöä ja ruokia ja kaikkea sellaista.
  5. Tässä vaiheessa, kun on voimia (varmaan enemmän kuin kesän lopulla) pitäisi tehdä vauvojen tulon eteen järjestelyjä. Jostain syystä näissä hommissa on tullut innostuksen stoppi, eikä ostosten kyttääminen ja kaappien raivaaminen tunnu kovin houkuttelevalle.
  6. En tajua mitä mun ripsille (ja osin tukalle) on tapahtunut raskauden aikana. Mulle ehti kasvaa ripsipidennyksistä luopumisen jälkeen tosi pitkät ja tuuheat ripset. Nyt ripsiä tippuu jatkuvasti ja ne ovat lyhentyneet aivan huomattavasti. En tiedä, vaikuttaako alkuraskauden kehno ruokavalio nyt ripsiin vai mitä ihmettä. Alan harkita takaisin pidennyksiin siirtymiseen. Ja ehdinkö kahden vauvan kanssa edes meikata tai pestä koskaan meikkejä. Tosin en tiedä, auttaisiko sellainen ripsien taivutus ja värjäys. Koska olen tumma, mulla ei ole koskaan värjätty ripsiä. Nyt tuntuu, että omat ripset ovat myös vaalentuneet.
  7. Miten olen voinut hävittää kolmet aurinkolasti viikon sisällä? Kaikki, mitkä omistan.
  8. Olo on kyllä silti seesteisempi kuin koskaan. Hassua, koska en varsinaisesti ole kovin seesteinen henkilö. (Toki edelleen olen välillä tulinen ja kipakka, mutta paaaaaljon vähemmän kuin ennen).
  9. Olo on kuin suurellakin onnistujalla. Kerrankin muistin ilmoittaa lapseni syksyn harrastukseen tarpeeksi ajoissa ja niin, että paikkoja oli vielä jäljellä. Taputeltiin F:n bestiksen äidin kanssa toisiamme selkään suuresta onnistumisesta. Tänä vuonna tytöt ei ole varasijalla,hah!
  10. Ei olisi kannattanut paukutella henkseleitä pahoinvoinnin hellittämisen suhteen eilen. Tänään on ollut karmea päivä. Oksennuskohtaukset laukaisi ihana juna, jossa oli arvioilta +35 astetta ja ilmastoinnista ei ollut kuultukaan. Jännä homma, että jos kerran VR:n junat, jotka eivät sovellu juuri pakkasolosuhteisiin, eivät sovellu myöskään kesään. Paskinta tässä raskauden aikaisessa pahoinvoinnissa on se, että vaikka tilanteen laukaisisi esimerkiksi kulkuneuvo, ei pahoinvointi poistu kropasta samalla tavalla kuin normaalissa matkapahoinvoinnissa. Olosta kärsii koko päivän.
  11. Olen alkanut haaveilla liikunnasta, vaikka oikeasti en ole juuri sporttipirkko. Ehkä sitten taas joskus vuonna 2020.
  12. Asensin myös itselleni ruutuajan rajoittimen puhelimeen. Hauskaa, miten skarpisti someilut voi hoitaa, kun on pieni paine persuuksissa siitä, mitä laskuri näyttää iltaisin.
  13. Matkustin tänään elämäni ekan kerran eläimen kanssa junassa, kun kuljetin kälyn perheen koiran Tikkurilasta Tampereelle hoitoon.
  14. Muistin taas, miksi rakastan niin paljon kirjastoja. Istuimme F:n kanssa lauantaina kaksi tuntia Metson lukusalissa lukien lehtiä. Sellainen hiljaisuus ja kiireettömyys saavat superonnelliseksi.
  15. Tänä keväänä ja kesänä mut on täyttänyt lukuisia ja lukuisia kertoja pakahduttava ylpeys siitä, millainen lapsi meidän perheessä on ja kasvaa. Jotenkin tuntuu sille, että vuosien – välillä rankkakin – kasvatustyö tuottaa tulosta ja kaikki ne valmiina hänessä olleet ihanat piirteet sen kun vain korostuu.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (3)

Henriikka
2/3 | 

Juuri tänä aamuna ripsiväriä laittaessa ihmettelin omia olemattomia ripsiäni. Juurikin samaa että ihan kuin ne olisi yhtäkkiä lyhentyneet ja harventuneet oikein reippaasti. Itse olen rv 22 ja kärsinyt myös tuon helvetillisen hypermeesin rv 17 asti. Närästyslääkkeen saamisen myötä tässä raskaudessa saatiin pahimmat olot sentään kuriin, toisin kuin esikoista odottaessa kolme vuotta sitten.

Pikkumyy
3/3 | 

Itsekin olen raskaana ja olen huomannut, että ripset ovat ohentuneet ja myös kulmakarvat! Säärikarvojakaan ei tarvitse enää höylätä juuri koskaan (mikä ei tosin haittaa yhtään). En muista, että aikaisemmissa raskauksissa olisi tällainen karvakato käynyt (meillä viisi lasta ennestään).

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kun odotin esikoista reilu yhdeksän vuotta sitten kevättalvella, kuvittelin, että aika maksimaalinen raskauspahoinvoinnin aste oli kohdallani jo saavutettu. Mutta enpä tiennyt, että edessä olisi vielä joku päivä raskauspahoinvointi, joka vetäisi vertoja myös tuolle keväälle.

Kuten jo kerroin tässä postauksessa, minun raskauspahoinvointi tässä raskaudessa alkoi miltei heti plussauksen jälkeen. Ensimmäinen viikko meni kuitenkin niin, että kykenin jollain ilveellä hallitsemaan olojani ruuan avulla, mutta sen jälkeen pahoinvointi kaatoikin jo vuoteeseen.

Minä olen itse syyllistynyt varmasti kymmeniä kertoja epäilemään ihmisten raskausoireiden suuruuttaa miettien, onko jokin oire tai valitus osittain myös asennekysymystä. Sellaista raskausvalitusta, joka ikään kuin sallitaan itseltä huterin perustein, jotta voidaan korostaa omaa raskautta. Siksi sen asian myöntäminen – silloin livenä lähipiirille ja nyt ihan julkisesti – että olin todella heikossa kunnossa, tuntuu osittain nololle. Nololle siksi, etten ollut (enkä ole edelleenkään) koko ajan reipas ja pystyvä odottaja. Enkä siksi, että joudun kasvotusten typerien ennakkoasenteideni kanssa.

Ja ehkä juuri siksi koen, että minun on avattava tätä pahoinvointiasiaa nyt niille, jotka eivät sitä ole kokeneet ja toisaalta vertaistueksi myös muille karmeasta olosta kärsiville. Ehkä se helpottaa ymmärtämään, mistä todella – ainakin joskus – on kyse.

Alkupahoinvointi alkoi siis öllöttävä ololla ja jo viikon 6-7 vaihteessa pahoinvointi oli kaatanut minut sänkyyn. Tämä tarkoitti käytännössä sitä, että kun makasin, pysyi oksennuskerrat vuorokaudessa kohtuullisissa (2-6), mutta jos olin pystyssä – edes istuin – oli minun juostava koko ajan laattailemassa. Se, että makasin, ei kuitenkaan millään tapaa poistanut pahaa oloa. Makaaminen ainoastaan auttoi siihen, että sai pidettyä osan juomasta ja ruuasta sisällä.

Jos pitäisi kuvailla omaa raskauspahoinvointia sellaiselle, joka ei ole moista kokenut, sanoisin, että se on 24h merisairaus, krapula tai oksennustauti, jota ei pääse pakoon. Itselläni ei ainakaan ollut minkäänlaista väliä vuorokauden ajalla, vaan heräsin oksentelemaan myös keskellä yötä.

Kuten voisi kuvitella, itse oksentaminen ei kuitenkaan ollut tässä setissä pahinta. Itse asiassa se saattoi tuoda jopa muutaman minuutin helpotuksen oloon. Kauheinta oli jatkuva pahoinvointi, joka esti kaikki normaalit toiminnot, ja joka veti myös mielen pian matalaksi. Pahoinvointi ja pahoinvoinnin pelko sai minut panikoimaan sitä paitsi etukäteen kaikkia niitä tilanteita, joissa tiesin, että minun oli pakko nousta sängystä ylös. Nyt tämän asian kirjoittaminen tuntuu jo täysin hullulle, mutta pelkäsin esimerkiksi Ratinaan työhommissa menoa etukäteen varmasti kahden viikon ajan. Miten pysyisin pystyssä? Entä jos alkaisin oksennella jo autossa menomatkalla? Kuinka kauan joutuisin kärsimään kotona jälkikäteen siitä, että olin joutunut olemaan hetken pystyssä? Nimittäin pystyssä olo kostautui usein monen päivän vielä pahemmalla olotilalla.

Pahimmilla viikoilla, joita kesti sellaiset 8, makasin ainoastaan sängyssä ja yritin selviytyä kaikista pakollisimmista työhommista. Saatoin kirjoittaa yhtä kirjoitusvirheitä ja höttöä täynnä olevaa postausta kokonaisen työpäivän ajan, koska pystyin pitämään konetta tai puhelimen muistioita edessäni muutama lause kerrallaan. Toisaalta tällainen kirjoittavan yrittäjän ammatti oli tässä kohtaa siunaus. Osa töistä rullasi tälläkin tavalla. Toisaalta mietin, kuinka paljon helpompaa olisi tehdä jotain ”normaalia” työtä, josta saisi edes joskus oikeaa sairauslomaa ja voisi keskittyä ainoastaan lepäämiseen. Oli yllättävää huomata, kuinka paljon henkiset työt – sähköpostit ja kirjoittaminen – rasittivatkaan fyysistä oloani. Joskus pelkkä työasioiden pähkäily sai voimaan vielä huonommin.

Osin henkistä helpotusta pahoinvointiin toi tieto kaksosista. (Kerron tästä ”löydöksestä” sitten, kun raskauviikkopostaukset ovat oikealla kohdalla) Lääkäri kertoi, että vaikka raskauspahoinvointi on geneettistä – ja minulla luonnollisesti tuo taipumus oli – teki kaksoset olooni aivan uuden twistin. Kropassa oleva hormonin määrä kun luonnollisesti on myös tuplana, joten siksi olonikin oli vielä kauheampi kuin yksösesikoisen kanssa. (Siis minulla. Jotkut naisethan ei ole taipuvaisia pahoinvointiin ja silloin kaksosodottaminenkaan ei tee juuri eroa oloissa.)

Mä koitin raskauspahoinvointiin varmasti kaikki kotikikat, mitä on keksitty. Oli magneettirannekkeet ja söin kaikkea sellaista, joista netissä vinkattiin. Todellisuudessa kaikki tuo oli olojeni kanssa täysin turhaa. Vasta kärsittyäni oloistani pari kuukautta, lääkäri päätti määrätä minulle pahoinvointilääkettä. Tutkimuksissa selvisi, että olin kuivunut jo niin paljon, että seuraava suunta olisi ollut tiputukseen joutuminen. Lääkäri kuitenkin kertoi, että yritetään ennen tätä kotinesteytystä pahoinvointilääkkeen avustamana. Minähän en siis saanut myöskään pahoinvoinnin aikana juuri juotua. Ensimmäinen reseptilääke ei tehonnut ollenkaan, mutta toinen – se, joka on alun perin tehty sytostaattihoitojen pahoinvointiin – olikin ihmelääke. Ensimmäisen kerran kuukausiin tunsin oloni hyväksi! Lääke tehosi myös kroppani kuivuustilaan välillisesti: Kun paha olo helpotti, pystyin myös juomaan enemmän.

Söin aluksi pahoinvointilääkettä ehkä kerran viikossa, mutta sitten lääkäri sanoi, että turhaan kärsin. Viimeiset viikot ennen pahoinvoinnin luonnollista loppumista söinkin sitten lääkettä lähes päivittäin. Lopulta pahoinvointi alkoi hiipua pois ja raskausviikon 17 alussa elämä alkoi voittaa. Olo oli, kuin olisi palannut taas omaksi itsekseen ja ylipäätään eläväksi olennoksi!

-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Kommentit (7)

-M
1/7 | 

Eikä tosiaan tarvitse olla edes kahta vauvaa mahassa kun on raju pahoinvointi. Kuulostaa niin tutulta mitä kirjoitit! Itse elän vielä niitä kuvailemiasi hetkiä tätä neljättä odottaessa, kaikissa edellisissäkin ollut hyperemeesi (en käsitä miten pystyn taas tähän!?). Nytkin olen käynyt tiputuksessa ja parhaillaan syön pahoinvointilääkettä. Se on kyllä tuonut apua arkeen, mutta ei ole täysin korjannut tilannetta. Saanko kysyä mikä lääke sinulla auttoi? Jotenkin jopa huojentavaa kuulla, että joku muukin on joutunut olla pitkällään pahoinvoinnin vuoksi sillä mietin, että onko tämä psykologista ja oon vaan reppana, mutta mulla ihan sama juttu: pitkällään oksentelu rauhottuu, pystyssä yltyy. Mitä enemmän on mahdollisuutta levätä ja pötköttää, pärjään paremmin, mutta kun joudun touhuamaan ja olla pystyssä, olon kanssa ei kohta pärjää. Tämä on vähän haastavaa, kun on kolme pientä lasta hoidettavana. 😬

Sonja
2/7 | 

Täällä nyt 34+2 ja oksennan edelleen päivittäin ja pahoinvointia on. Koko raskauden olen ollut sairaslomalla ja neljään otteeseen tipasss. Oksennuspussi aina laukussa jos johonkin uskaltaudun lähteä ja housuissa tenat. Mitkään lääkkeet ei auttaneet paitsi matkapahoinvointilääke joskus, joka samalla toimi unilääkkeenä. Odotan kun kuuta nousevaa että raskaus olisi ohi. Toki on parempia päiviä välissä mutta 5/7 päivästä on täydellistä hyperemeesiä.

Kirsi
Liittynyt17.6.2019
3/7 | 

Kamalalta kuulostaa tuo pahoinvointi, onneksi jo ohi.

Olen lukenut blogiasi jo kauan, ja nyt raskausjutuista tuli mieleen, että voisin lukea jonkun kirjasikin:).

Kirjoituksesi on jotenkin niin soljuvaa, rehellistä ja mielenkiintoista. Ja yllättävää että koen mielenkiintoiseksi,vaikka mulla noi raskausjutut on jo noin 30v sitten mennyttä aikaa.

Esikoistaan odottava
4/7 | 

Hymyilin kun luin raskausuutisistasi. Näin sinut sattumalta toukokuun alussa varmaankin bussissa ja näytit aika kiukkuiselta tai ainakin pahalla päällä olevalta. Itse olen raskaana ja en välittänyt ilmeestäsi sen enempää. Kun luin että olet raskaana ja kärsit pahasta pahoinvoinnista tajusin heti että et varmaan ollut kiukkuinen vaan todella huonovointinen. Ilmeestäsi tuli heti selkeämpi lukuisempi kun muistelin tapaamista. Tsemppiä jatkoon :)

Mary
5/7 | 

Voi onnea, että tuo pahoinvointihelvekko on jo sinulla takanapäin! ❤️ Itse muistan nuo fiilikset täysin, vaikka niistä on jo yli kymmenen vuotta. Karmivaahan se oli ja vaivuin jopa synkkyyteen, vaikka olinkin äärionnellinen raskauksistani. Olo oli vaan niin järisyttävän huono viikkoja läpi vuorokauden, että sitä oli vaikea kestää.. Eikä kukaan oikein ymmärtänyt eikä mikään helpottanut. Itkin itseni uneen ja toivoin makaavani alasti steriilissä sairaalahuoneessa vailla ääniä, hajuja, vailla mitään- ikkuna auki, tuuli olisi saanut olla ainoa vieras. Voisin jatkaa aiheesta päiviä.. 😅 Mutta nyt ihanaa loppuraskautta sinulle❣️ Se on ihan parasta.

JM
6/7 | 

Oi 😅 muistan tuon olon, minulla alkoi ”oksennustauti” joka ei loppunutkaan ja todettiin ylläri raskaus rv4. Oksensin niin pahoin että jouduin saikulla olemaan koko raskauden (olin töissä ehkö 3viikkoa yhteensä), olin tipassa melkein kerta viikkoon ja pahoinvointilääkettö täynnä. Sitten rv32 kun myrkytys alkoi päädyttiin hätäsektioon niin oksentaminen loppui 😂 ei varmaan yllätä ketään että meillä on vain tämä yksi lapsi, ja tulee olemaankin! Tsemppiä kaikille 🥰

Vierailija
7/7 | 

Joo, niin tuttua. Ensimmäisessä raskaudessa kärsin pahoinvoinnista. Mutta se ei ollut vielä mitään siihen mitä se kaksosraskaudessa sitten oli....Itselläni se kuitenkin loppui aika aikaisin eikä kestänyt pidempään kuin yksösraskaudessakaan. Ikuinen sympatia tuosta kärsiviä kohtaan, vaikka omat lapseni ovat jo teinejä. Aika vaan menee niin nopeasti ja pian se on muisto vain.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Varaan varhaisultran tasan ensimmäiselle mahdolliselle päivälle, vaikka minulle sanotaankin, ettei syke - vaikka sellainen olisi - välttämättä niin aikaisin vielä näy.

Pahoinvointi on kaatanut jo käytännössä vuodelepoon, mutta jaksan vielä raahautua tällaisiin pakollisiin menoihin, kuten lääkäriin. Tunnen itseni huijariksi, kun alan riisua ÄITIYShousuja pois ultralääkärillä, koska emmehän me ole saaneet vielä edes varmistusta sykkeestä. Olo on jotenkin yhtä aikaa synkkä ja odottava.

Astelen tutkimuspöydälle ja lääkäri ohjaa miehen viereeni penkille. Pian näytölle piirtyi musta iso kohtu ja siellä aivan selkeästi sykkivä piste! Lääkäri on ihana ja aivan innoissaan löydöksestään. Minä olen helpottanut ja mies hymyilee vieressä: "Mitä mä sanoin. Olisit uskonut mua, kulta." Siinä pitelevät toisiaan käsissä pessimisti ja optimisti, sykkivän sydämen vanhemmat.

Kun tutkimus on ohi ja nousen tutkimuspöydältä, lääkäri kysyy, saako halata minua. Tietysti saa! Jälkikäteen mietin, etten ole tainnut koskaan halata lääkäriä vastaanotolla. Ainakaan niin, ettei minulla ole rihmankiertämää alaosassa vartaloani.

Kotiin saavutaan onnellisina. Tuntuu, että hyvä mieli auttaisi vähän jopa pahoinvointiin. Päätetään, ettei kerrota asiasta lapselle, mutta jo parin päivän päästä pitää pyörtää päätös. Tokaluokkalainen on niin tarkkanäköinen ja pohdiskeleva, että harmaana sängyssä makaava ja oksenteleva äiti, joka ei mene töihin - edes suihkuun - alkaa huolestuttaa lasta.

Toisaalta kertominen ahdistaa: Olisi kauheaa, jos keskenmenon tullen lapsikin joutuisi kokemaan menetyksen surun. Toisaalta emme halua valehdellakaan aivan liian skarpille 8-vuotiaalle. Luottamus kun sattuu olemaan asia, jota ajattelen, ettei noin vaan saada takaisin ja koko meidän kasvatuksen peruspilari. Kolmanneksi elämän rajallisuus on fakta, jonka lapsi myös tietää - on nähnyt läheltä aikaisemminkin yhden  keskenmenon, joten asioista puhuminen realistisesti on lopulta helppoa.

Erikoiseksi tilanteen tekee se, että minun on kerrottava asiasta - ekojen ihmisten joukossa - myös tyttären isälle. Varsinaisesti entiselle kumppanille arkojen asioiden kertominen etunenässä ei ole lempipuuhaa, mutta totta kai lapsen kannalta välttämätöntä. Vaikka sanotaan, ettei koulussa asiasta saa vielä huudella, on hänellä toki lupa jutella asioista kotona ja isällään. En voisi koskaan antaa lapselle sellaista salaisuutta, jota ei saisi jakaa kaikkien vanhempiensa kanssa.

Heti ultran jälkeen yöllä alkaa ensimmäinen raskauden aikainen migreeni. Heräsin yöllä julmettuun kipuun ja oksentamiseen. Samaa settiä kesti kaksi vuorokautta ja panadol oli oireisiin kuin leipää olisi syönyt. Varasin ajan neuvolalääkärille. Fläsärit esikoisen odotuksesta oli käsin kosketeltavissa.

Edessä häämöttää syntymäpäiväni, pyydän miestä perumaan pöytävarauksen, jonka oletan hänen tehneen. "Mä en kykene minnekään. Enkä halua yhtään minnekään", sanon. En tiedäkään, millainen paine miehen päähän noista sanoista vielä tulee.

Lue myös muut raskausviikkopostaukset:

Raskausviikko 4

Raskausviikot 5-6

-Karoliina-

Kommentit (4)

-M
1/4 | 

Utelen lisää raskauden aikaisesta migreenistä, josta mainitsit. Oliko sulla sitä myös edellisessä raskaudessa? Onko se sulla jonkinlaista hormoniperäistä ns raskaudesta johtuvaa migreeniä vai onko sulla muutenkin migreeniä? Mä nimittäin odotan neljättä lastani ja nyt eka kertaa kärsin kovista päänsäryistä ja mietin, että mitä tää on?! Ei mulla oo ikinä ollut migreeniä! On kyllä hyperemeesi, ollut jokaisessa raskaudessa, mutta päänsäryt vain nyt. Liekö ne liittyy yhtään toisiinsa..?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat