Kirjoitukset avainsanalla vauvavuosi

Tytöt ovat tänään kolme kuukautta vanhoja. Keskosuudesta ei ole refluksioireita lukuun ottamatta tietoakaan. Kasvavat hyvin ja kehittyvät ikätasoisesti.

Kolme kuukautta on samalla pitkä ja lyhyt aika. Toisaalta ei enää osaa kuvitella elämää ilman heitä. Toisaalta tuntuu sille, että elämä on edelleen opettelua. Tai kaipa elämä aina on, mutta nyt on täytynyt totutella moneen uuteen asiaan.

Erikoista on ollut se, että minulla on ollut ihan oikeasti tekemistä uuden roolini kanssa. Vaikka olen ollut äiti yli 9 vuotta, en ole aikoihin ollut enää vauvan äiti. Saati koskaan vauvojen. Jännästi sitä oli unohtunut se, kuinka kovasti vauvat sitovat. Ja kuinka vähän jää aikaa millekään muulle kuin sellaisille perushoidollisille toimenpiteille, kuten pesuille, nukutuksille, ruokinnalle jne. Eniten olen kipuillut sen kanssa, että muut rakkaat – mies ja esikoinen – jäävät automaattisesti nyt pienemmälle ajalle ja energialle. Toki olemme yhdessä perheensä yhtä paljon (jopa enemmän?) kuin ennenkin, mutta sellaista rauhallista läsnäoloa on vähemmän. Joskus iltaisin mietin, muistinko kysyä, miten koulussa/töissä meni. Ja katsoinko heitä silmiin, kun kaiken keskustelunkin keskellä minä ja me hoidamme samalla lähes aina jotakin vauvojen käytännönpuuhaa. Joskus taas suren sitä, miten vähän yksittäistä vauvaa ehtii pitää ihan vaan hellitellen sylissä. Ilman, että on mikään erityinen syy. Usein kun hellittelyn katkaisee toisen vauvan todellinen tarve viedä äidin huomio. 

Yhtenä iltapäivänä toinen vauvoista nukkui, ja toinen pötkötteli tyytyväisenä viltillä. Ehdin jutella esikoisen kanssa samalla, kun valmistin meille iltaruokaa. Jutella, ihan oikeasti ja ilman tunnetta siitä, että minua kaivattaisiin jo toisaalla. Tilanne tuntui todella erikoiselle. Ei tarvinnut sinkoilla joka suuntaan ja huomioida kahta vauvelia yhtäaikaisesti. Mietin, että ei ihme, jos välillä tulee vähän sekopäinen olo, koska elämä on tällä hetkellä vähän sekopäistä.

Mä olen tavallaan vahingossa muodostanut meille sellaisen arkipäivärytmin. Osaksi se on vauvoja varten, jotta unta tulee tarpeeksi. Osaksi varmasti itseäni, jotta päivät lähtisivät aina kunnolla käyntiin ja uninen olo siirtyisi taka-alalle päivän ajaksi. Tytöt heräävät yleensä siinä 6-7 välillä, jonka jälkeen heidät ruokitaan, pestään ja puetaan päivävaatteisiin. Noin tunnin valvomisen jälkeen he ottavat 20-60 minuutin mittaiset pikatorkut. Sitten taas valvotaan ja syödään ja viimeistään 11 maissa lähdetään vaunulenkille. Perhana vieköön, kun olisin toivonut, että tytöt nukkuisivat pitkiä unia myös sisällä, mutta eihän kaikki toiveet toteudu. He kyllä nukahtavat sisälle, mutta harvoin nukkuvat 30-45 minuuttia kauempaa (muulloin kun yöllä). Siksi vaunulenkki on ikään kuin pakollinen. Tosin. Tekeehän se hyvää myös mulle, pakko myöntää. Liikunta ja happi vaan piristää aina mieltä ja kehoa. Yleensä yhdistän tähän jonkun pakollisen homman, kuten vaikka postissa tai apteekissa käynnin.

Hormonit tuntuvat välillä edelleen heittelevän mun mieltä, vaikka olo toki onkin huomattavasti tasaisempi kuin aluksi. Joskus on päiviä, kun ajattelen, ettei musta ole tähän kotona kökkimiseen sitten ollenkaan. Välillä taas tuntuu ihanalle, että elämän suurin tehtävä on tällä hetkellä vaan ruokkia, nukuttaa, silittää, suukottaa, sylittää ja pestä.

Sellaista tänään!

-Karoliina-

P.S. Kenelle muulle särähtää korvaan tuo otsikon termi, kotiäiti? Musta kotiäitiys on siis oikeasti kaikista kunnioitettavin duuni ikinä, koska musta se vaatii luonteelta niin paljon. Oma pääkoppani esimerkiksi hajoaisi aivan varmasti, jos olisin jonkun +3 vuotta kotosalla. Mietinkin, että olenkohan minä kotiäiti? Että onko kaikki äitiyslomalaiset? Onko silloinkin, kun tekee töitä vauva-aikana? Periaatteessahan tällä termistöllä ei ole mitään merkitystä, mutta tällaista nyt kuitenkin mietin. 

Kommentit (18)

Äiti minäkin
1/18 | 

Blogiasi olisi mukava lukea, mutta tuo sinun kiroilusi häiritsee. Vaikka kotioloissa kiroilisitkin, älä käytä blogissa ja kolumneissa alatyyliä.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Kiroilu on toki pahe, mitä ilman olisi parempi olla. Mutta se on mun pahe - blogissa ja vapaa-ajalla, ja tämä on mun blogi. Moni olettaa, että blogi on ikää kuin tilaustavaraa, jonne lukijat voi sanella, mitä pitäisi kirjoittaa. Ja miten. Niin se ei kuitenkaan mene. Kirjoittajat kirjoittaa ja lukijat lukee, jos lukee ❤️

Vierailija
3/18 | 

Minun piti ihan uudestaan uusin teksti lukea, kun en mielestäni kirosanoja tekstissä nähnyt ja ilmeisesti nyt oli kyseessä ”perhana vieköön” -ilmaisu? Itse en voi sietää kiroilua ja kumma kyllä minulla ei ole silmiinpistänyt Karoliinan kiroilu blogissa (oikeastiko hän kiroilee?? 😊), vaikka inhoan yli kaiken kiroilua tv- ja radio-ohjelmissa 😊

3x äiti
5/18 | 

Olen mielessäni surrut sitä, että en ole kokenut olevani kotiäitityyppiä, vaan olen kahden edellisen lapsosen vauvavuonna paennut työelämään heti äitiysloman päätyttyä. Olen kokenut kotiäitiyden todella ahdistavana ja päivät vauvan kanssa pitkinä ja yksinäisinä. Vasta nyt kolmannella kerralla olen ymmärtänyt kärsineeni kaikilla kerroilla lievästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka on ollut kaikkien ahdistuksen tunteiden taustalla. Olen osannut hoitaa itseäni tällä kertaa paremmin ja kotona oleminenkin on nyt ihan eri tavalla palkitsevaa ja leppoisaa. Tällä kertaa se ei siis olekaan uhka vaan mahdollisuus!

Äiti täällä myös
6/18 | 

Minua ei kiroilu häiritse yhtään, se sopii tyyliisi ja tekstiisi. Eikä perhana vieköön ole ollenkaan mielestäni edes kirosana.

Suvi Maarit
7/18 | 

Kummasti tähän kotiäitiyteen tottuu ja tähän jämähtää. Ajattelin just noin vauvavuotena, että kiire takaisin töihin, mutta aina vain lykkäsin sinne menoa ja lopulta hul.asin, että rakastan olla kotona pojan kanssa. Toki aktiivisesti liikumme siellä sun täällä, emmekä ole yhtenäkään päivänä vain kotona.

Vierailija
8/18 | 

Mielestäni kotivanhempi on sellainen, joka hoitaa pääasiassa  lasta / lapsia kotona. Siis siten, ettei lapsi ole kodin ulkopuolella hoidossa. Eli kaikki vanhempainvapaalaiset (ja toki myös äitiysvapaalaiset) ja kotihoidontukea nostavat vanhemmat. Se, että näppäilee välillä jotain työjuttuja kotona, ei minusta poista kotivanhemman "statusta". 

Mua taas vähän vaivaa tämä "olen / en ole kotiäitityyppiä"-tyyppinen argumentointi. Itse en jaksa edes uskoa, että se on mikään "tyyppikysymys". Itse esim. olen kai aika uraorientoitunut - korkeakoulututkintoja on kaksi ja rakastan vaativaa työtäni. Ensimmäisen lapsen sain aika vanhana. Tästä varmaan voisi päätellä, etten tosiaan ole "kotiäitityyppiä". Olen kuitenkin tykännyt olla kotona hoitamassa lasta (kohta vuoden). En usko, että olen kolmea vuotta kotona, ehkä lähemmäs kaksi? Mistä sitäkään tietää, aika näyttää. Tilanteet vaihtelee ja myös perheen tarpeet. Nyt mua tarvitaan eniten kotona ja siksi oon tehnyt meidän kotiarjesta sellaista, että myös äitin pää sen kestää :D Paljon harrastuksia ja ystävien tapaamisia. Tai sitten ei, jos takana on rikkonainen yö tai on sairastelua. Summa summarum, mielestäni tämä on asennekysymys pitkälti. Niinku aika moni muukin asia elämässä :)

Vierailija
9/18 | 

Esikoisen vauvavuosi oli todella raskas. (Myöhemmin sairaaksi osoittautunut) lapsi ei nukkunut yöllä eikä päivällä puolta tuntia kerrallaan. Neuvola ja muukin ympäristö kuittasi huoleni ja väsymykseni lähinnä sellaisella ”vauvat nyt aina valvovat” -kommentoinnilla. Elämä oli väsymyksen ja pettymyksen kaaosta, selviytymistä omista ja ympäristön asettamista paineista ja odotuksista.

Jos olisin lähtenyt töihin heti siitä äitiysloman päätteeksi, olisi suhteeni pieneen lapseeni jäänyt todennäköisesti todella ohueksi. Onneksi jäin vielä rauhassa kotiin. Ajan kanssa arki vielä tasoittui ja selkeytyi. Meillä siihen vain meni enemmän aikaa kuin ehkä muilla. Meistä tuli oikein hyvä tiimi, kun vain saimme siihen tiimiytymiseen enemmän aikaa. Ja yöunia.

Lopulta olin kotona pienten lasteni kanssa yhteensä kahdeksan vuotta. Enkä kadu tai häpeä niistä yhtäkään. Tutustuin muihin aikuisiin, jotka olivat kotona myös ja kasasin viikkoon ja päiviin sellaista ohjelmaa, joka toi sopivaa rytmiä, muttei liikaa. Ei minusta olisi ollut kauppakeskuksissa päämäärättömästi vaeltamaan kahdeksaa vuotta.

Toki minulla oli ammatillista pohjaa lasten hoitamiseen. Ei tullut yllätyksenä, että pikkulasten kanssa yksin kotona voi tulla luvattoman tylsää, että puistossa hiekkalaatikon vierellä istuessa toivoisi toisinaan todella olevansa jossain ihan muualla. Mutta se, mikä minua kantoi läpi tylsienkin päivien, oli ajatus siitä, kuinka paljon lapseni rauhallisesta kotiarjesta saavat. Päiväkoti on toki tosinaan perheiden ainoa vaihtoehto, ymmärrän sen, mutta olen iloinen, että pystyi itse valitsemaan toisin. Uskon siihen, että lapsen hermostolle on parempi kasvaa ja kehittyä rauhassa, ”ihan tylsässä” arjessa. Luotin siihen, että perheen sosiaalinen piiri on heille varhaisvuosina ihan riittävä kenttä opetella sosiaalisia taitoja. Samoin luotin siihen, että itselläni on työvuosia edessä vielä toistakymmentä senkin jälkeen, kun lapseni jo ovat täysi-ikäisiä.

Meillä kävi hyvin. Lapsista kasvoi loistotyyppejä ja meistä perheenä tiivis ja toimiva yksikkö. Jossain vaiheessa jokainen lapsi sai kokeilla päiväkotiakin ja äiti työelämää.

Koska kotitiydesta yleensä puhutaan ja ajatellaan vain pikkulapsien vanhempien osana, nostettakoon esiin vielä ajatus, että kotiäitinä voi olla myös isommille lapsille. Teinikin arvostaa kotona odottavaa aikuista, valmiina odottavaa ruokaa ja kuuntelevaa korvaa. Moni lapsi vaihtaisin yksinäiset iltapäivät tai iltapäiväkerhot välipalaan omassa keittiössä omien vanhempien kanssa.

Ei ole olemassa ”kotiäitityyppiä”. Sen enempää kuin olisi olemassa mitään ”koti-isätyyppiäkään”. On vain olemassa vahva aavistus siitä, että näin on nyt parempi ja ehdin kyllä muuta myöhemmin.

Elämä on !
11/18 | 

Kun olette 73 v. kuten meikäläinen nyt, olette Onnen-Pekkoja, kun tuli oltua kotiäiti, uraäiti, vuorottelu vapaa äiti (tai -isä) tms. . Kerkisin olla työelämässä ihan tarpeekseni 41 vuotta, jäädä eläkkeelle määräaikana ja NYT on hienoa seurata perheeni elämää kaikilta kanteilta. En ole koskaan yksinäinen, koska tuli lapsia ja lapsenlapsia ja saa nauttia eri ikäkausien harrastusten ja muun tekemisestä täysin rinnoin !

Vierailija
12/18 | 

Joo mä kanssa luulin etten ole kotiäitityyppiä, kunnes tajusin ettei sellaista oikein olekaan. 6v olin kotona, toki kevytyrittäjänä töitä tehden. Samaa mietin kuin joku edellä, että esikoisen vauvavuosi oli niin rankka (suurimmaksi osaksi talo-ongelmien vuoksi) ettei meillä olisi kunnon suhdetta jos en olisi ollut kotona pidempään. Osaksi olin pakon edessä, kun töitä ei vain löytynyt.

Mutta eipä minusta tullut mitään pullaa pyörittävää kotiäitityyppiä, joka taitaa olla joku yleinen harha. Tuli lastensa kanssa paljon puuhavaa ja liikkuva ja heistä täysillä nauttiva tyyppi. Sain hyviä ystäviä perhekerhoista, olin aina näkemässä ekana uudet taidot, sanat ja muut ja videoin ne isälleen. En ikinä vaihtaisi pois tuota aikaa, vaikka olihan se raskastakin. Edelleen onneksi on kotiäitipäiviä, kuopus on kotona osan arkipäivistä ja odottaa niitä kovin. Vaikka on kohta jo 4v, väsyy silti päiväkodissa ja on hirveän onnellinen kotipäivistä.

Kliseistä, mutta he ovat pieniä järjettömän lyhyen ajan. Nautitaan siis. <3

Katja
Www.optimismiajaenergiaa.fi

Vierailija
13/18 | 

Minä olen jotenkin aina ajatellut itseni äitiyslomalaisena silloin kun perheessä on ollut vauva (aina,vaikka myös isommat lapset ovat tietenkin olleet silloin kotona ”hoidossa”).Kotiäidiksi minä itseni ajattelen muuten.Kotiäiti-identiteettini on hyvin vahva siitäkin huolimatta, että teen töitä kodin ulkopuolella ihan vakituisesti, olen tehnyt jo vuosia (ehkäpä siitä tuo äitiysloma-ajatuskin juontaa juurensa). Meidän lapset on kuitenkin olleet kotihoidossa aina (minä teen puolikkaana töitä yöntunteina, mies kokopäiväisesti päiväaikaan) ja juuri tuossa lienee se syy, miksi itseni kotiäidiksi luokittelen. Minä olen aina viihtynyt kotona loistavasti, tykkään meidän kodista valtavasti , eikä minulla lton koulutuksen saaneena ole ollut vaikeuksia viettää aikaani noiden kääpiöiden (tai isompien ) kanssa.Toisaalta elämä useamman lapsen kanssa on ollut arkeani niin kauan, etten koskaan ole ehtinyt kipuilla esim. oman ajan puutetta. Me ulkoillaan paljon, tavataan tuttuja (mutta sopivasti, introverttinä en useinkaan kaipaa liikaa ihmisiä ympärilleni rakkaiden ja työkavereiden lisäksi ),perhekerhot ja kauppakeskukset eivät ole meitä varten. Illat menee pitkälti harkkakuvioissa. Ehkäpä jollakin tavalla ajateltuna olen heittänyt hukkaan yhden yliopisto-ja yhden ammattikorkeakoulututkinnon tämän ” kotiäitimissioni” vuoksi, mutta työuraa teen kuitenkin (joskin eri alalla), pystyn tarjoamaan lapsillemme kiireettömän lapsuuden ja nuoruuden, ja olemaan läsnä heidän elämässään tiiviisti, parisuhdekin voi mainiosti kun molempien ei tarvitse stressata henkisesti vaativan työn vuoksi. Tämä on kuitenkin vain minun/meidän perheen kokemus/tuntemus asiasta. Jokainen perhe,äiti tai isä tekee omat ratkaisunsa omista lähtökohdistaan ja voi ihan varmasti saavuttaa ihan yhtälailla tasapainon ja onnellisuuden kuin mekin omilla ratkaisuillamme. En tiedä, voiko ihmisen luokitella kotiäiti tai-isä tyyppiseksi, ei kai. Joskus elämä saattaakin yllättää ja se, mitä ei koskaan ajatellut ainakaan tekevänsä, onkin arkipäivää.

äiti kolmelle
14/18 | 

Olen äitiyslomalla 3 kk-ikäisen kanssa. Jos joku tuntematon kysyisi, mitä teen työkseni, vastaisin todennäköisesti ammattini ja tällä hetkellä äitiyslomalla. En siis vastaisi, että olen kotiäiti. Meillä lastenhoito on jakautunut siten, että olen ollut kunkin vauvan kanssa vuoden kotona ja mieheni on sitten toisen vuoden. Ehkä mieheni onkin enemmän kokenut olevansa koti-isä noiden vuosien aikana, koska ei ole itsestään selvyys olla kotona taaperon kanssa, eivätkä kaikki, varsinkaan isät, ole kotona.

Miamm
16/18 | 

Itselläni kotiäitiys särähti korvaan ennen, kun ajattelin käsitteen hyvin stereotypisestä näkökulmasta. Nyt ajattelen, että kotiäitejä on tyyppinä yhtä monta kuin äitejäkin ja jokainen muokkaa itselleen siitä omanlaisen käsitteen 😊 Mielestäni kotiäitejä ollaan silloin kun ollaan pääsääntöisesti kotona hoitamassa lapsia. En näe sitä työnä, mutta en myöskään yhtään vähempiarvoisena kuin jossain ammatissa toimiminen vain siksi etten juuri nyt tienaa tilipussia kuukausittain. "Tienaan" lapselleni omiin ja meidän perhearvoihin sopivaa lapsuutta olemalla juuri itseni näköinen kotiäiti. 😊 ❤️

KSe
17/18 | 

Tätä kommenttia ei tarvitse edes julkaista mutta pitkään on ihmetyttänyt nuo blogissasi Lue myös- palstalla näkyvät Cape Ann jutut. Et ehkä mahda niille itse mitään - oletan -
mutta saisinkohan nuo jotenkin estettyä?
Muilla Me naiset bloggaajilla näkyy ihan järkeviä blogeja ristiin suosituksia mutta tässä pelkästään näitä enkä usko hetkeäkään että itse suosittelisit tuollaista ;)
Vai oletkohan itse saanut asiaa näkyville...blogi varmasti näyttäytyy teknisiltä ominaisuuksiltaan kirjoittajalle ja lukijalle eri näköisenä.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Totta. Itse en vaikuta mitenkään sivun tekniikkaan, mainoksiin yms. Mutta nyt alkoi kiinnostaa, mitkä Cape Ann - jutut. Saatko laitettua vaikka instaan kuvakaappaukset?

Nippe
18/18 | 

Äitiys on minulle osa identiteettiä.
Siitäkin on nykyaikana saanut kokea negatiivisuutta, kun juuri kotiäitiys on ollut eniten tärkeintä. Pysynyt mukana lapsen kehityksessä parhaiten. Varsikin henkisesti.
Äiti voi olla monella tapaa. Ei kotiäitiys automaattisesti tarkoita pullaa leipovaa keittiöhengetärtä. Voi olla myös keskusteleva, kuunteleva äiti. Ulkoilmaäiti (yhteiset retket ja seikkailut lasten kanssa) ym...

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Perjantai. Viimeinen ennen joulua. Lukuvuoden viimeinen sellainen. Päivä, jolloin F:n 3.luokasta puolet tuli suoritetuksi. Mihin tämä syksy oikein livahti?

Tai kyllähän minä tiedän, minne. Vauva-asioihin. Ensin loppuraskauteen ja sitten pienten syntymään.

Mä olen ollut tällä viikolla suorastaan hilpeä. Sanon tämän silläkin uhalla, että onnen suunta kääntyy. Tytöt ovat nimittäin itkeneet tällä viikolla HUOMATTAVASTI vähemmän kuin viimeisen kuukauden aikana. En tiedä, johtuuko se aloitetuista maitohappobakteereista, refluksilääkkeestä vai Lähineuvolan Mushkan antamista vyöhyketerapeuttisesta vauvahieronnoista*, mutta joka tapauksessa tytöt ovat olleet paljon tyytyväisempiä ja iloisempia kuin aikaisemmin. He jopa nukkuvat päivällä pitkiä pätkiä ja itkut ovat pääsääntöisesti sellaisia, että niihin aikuinen osaa vastata. Kurjinta kun on sellainen lohduton itku ja karjunta, jolle ei voi osaa mitään ja joka ei lopu sitten millään.

Ja voi hitsi, miten tämä käänne vaikuttaakaan mun mielialaan! Tuntuu, että olen ihan eri ihminen kuin pari viikkoa sitten. On ihanaa, kun iltaisin kotona on ollut rauha(hko) . Kun nukkumaanmenoaika ei ole tuntunut täydelle kaaokselle ja metelitaso on pysynyt maltilliselle. Tyytyäisemmät vauvat kun vaikuttavat ihan kaikkeen: mielialaan, kotitöidentekoon, aktiivisuuteen, käytyihin keskusteluihin, vireystilaan jne.

No jottei nyt kuitenkin mene liian ilakoinniksi tämä elo, kävin eilen lääkärissä kuukauden kestäneen flunssan jälkeen. Mähän olin sairas jo ennen vauvojen sairaalareissua, eikä tauti ole lähtenyt minnekään. Se on vaan vaihtanut paikkaa nenästä korviin ja sieltä kurkkuun jne. Havahduin kuitenkin keskiviikkoiltana, että mun henki ei kulje kunnolla ja mun olo on samanlainen kuin melkein pari vuotta sitten, jolloin ilmeisesti mykoplasma tai keuhkokuume ajoi mut todella huonoon jamaan: Ramppasin lopulta kolmesti päivässä Acutassa, liki kuukauden ajan, ottamassa spiiralla astmalääkettä, kun mikään muu ei tehonnut. Koristoniakin tuli syötyä tabletteina niin paljon, etten lopulta nukkunut ollenkaan. Tässä samassa tautikierteessä multa löytyi myös lektiinitien puutos.

Anyway. Olo oli siis keskiviikkona hyvin samanlainen kuin pari vuotta sitten ja päätin puhaltaa astmaatikoille tuttuun pef-mittariin. Ne, jotka tuosta mittarista tietävät, tietävät , ettei lukema 250 ole todellakaan hyvä. Se on jopa huolestuttava. Siksi varasin keuhkolääkärille ajan heti torstaille. Ja onneksi menin..Vasta, kun pysähdyin tuon pef-lukeman äärellä, tajusin, että mullahan on pitkään ollut todella huono olo. Itse asiassa koko mun rinnan ja kurkun lihakset oli aivan jumissa, kun olin joutunut tekemään niin paljon töitä hengityksen eteen.

Lääkäristä tuli kouraan antibiootti ja tablettikortisonit. Keuhkoissa oli ilmeisesti ollut joku virus, joka oli pitkittyessään saanut päälleen bakteerin. Nyt pidetään sormet ristissä, että tämä lääkeyhdistelmä toimii. Spiira on taas mukana kuvioissa.

Nyt sitten parannellaan mammaa ja yritetään pitää tytöt iloisina. Tänään tulee vieraita ja huomenna mennään tyttöjen kummeille kylään. Muutama lahjakin pitäisi ostaa  Sunnuntaina teen vielä vikan työpäivän ennen jouluun laskeutumista.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

*Lähineuvola-palvelu saatu

Kommentit (7)

Vierailija
1/7 | 

Voin kyllä lämpimästi suositella vyöhyketerapeutin vauvahierontaa vauvan vatsankipristelyihin. Me käytettiin jopa ennaltaehkäisevästi vyöhyketarepeutin palveluja vauvallemme, koska hän selkeästi nautti hieronnasta ja nukkui aina hieronnan jälkeen tosi hyvin. Käsittääkseni alkaa olla jo ihan tutkimuksellistakin näyttöä siitä, että vyöhyketerapialla voidaan helpottaa/jopa poistaa vauvan koliikkioireita.

Vierailija
2/7 | 

Multakin lämpimät suosittelut vauvojen vyöhyketerapiaan. Meidän keskimmäinen oli tooosi huono nukkumaan ja lopulta vyöhyketerapian avulla saatiin se nukkumaan öisin. Suosittelen käymään säännöllisesti mahdollisuuksien mukaan. Onhan se hemmottelua lapsillekin. Ja toki hyödyllistä myös itse hieroa lapsia.

Vierailija
3/7 | 

Haluaisin heittää ilmoille ajatuksen, että mitä jos sun kroppa yrittää kertoa, että olisi tarpeen hiljentää vauhtia? Teet ilmeisesti paljon töitä, vaikka vauvat ovat vielä hurjan pieniä. Toki en tiedä, minkä verran oikeasti töitä teet, ainoastaan somen perusteella saanut kuvan kovasta työtahdistasi. Kroppasi on kuitenkin kokenut isoja ja mullistavia juttuja kaksosraskauden ja synnytyksen vuoksi. ♡ Kaikkea hyvää ja toivottavasti paranet pian!

Vierailija
4/7 | 

Suosittelen muuten lämpimästi vyöhyketerapiaa sinullekin. Auttaa varmasti niiden mainitsemiesi alueiden jumeihin, ja keho on varmasti tietyllä tapaa fyysisesti epätasapainossa/jumissa raskauden ja vauvojen kanniskelun jäljiltä. Tuli muuten liikutuksen tippa linssiin, kun muistelen miten kanniskelin omaa iltaitkuista esikoistani aikoinaan ympäri kotia - nyt hän on 17 - vuotias vanhojen tansseihin ja ekoihin kirjoituksiin valmistautuva nuori nainen. Ja pikkusiskonsa, jonka vauvantuoksua nuuhkin iltamyöhällä enkä raaskinut heti laskea pinnasänkyyn, kun muut olivat nukkumassa - päättää peruskoulun keväällä. Aika on ohikiitävää. Ihanaa joulua perheellesi!

Vierailija
6/7 | 

Mulla on ollut nyt tosi pitkään (siis puhutaan reilusta vuodesta) pef-arvot tuota luokkaa, enkä todellaaan vois kuvitellakaan huolehtivani vauvoista tässä tilanteessa. Toivottavasti lääkkeet toimii pian, niin että saat voimat takaisin!

Vierailija
7/7 | 

Hei. Miten kävi blogisi nimiehdotusten kanssa, löytyikö sopivaa? En muistaakseni seurannut loppuun saakka kommentteja.. miten olisi Viisikko, olikin varmaan jo ehdokkaana. :) Rauhaisaa joulunaikaa! T. E

Vierailija
8/7 | 

Varmaan on liikkeellä jotain tuollaista tautia. Minäkin puhalsin huonosti, (300) ja sai kortisonitabletit ja antibiootit. En nukkunut kuin pari tuntia yössä viikon ajan. Kortisoni antaa sellaisen buustauksen! Meni kolmessa viikossa sitten ohi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Se on taas torstai. Vaikka vastahan oli viime torstai ja päästiin tyttöjen kanssa sairaalasta kotiin. Viikko on mennyt taas jotenkin siivillä. Vai pitäisikö sanoa rehellisesti. ”Siivillä” kun kuulostaa sellaiselle kepeälle liihottelulle. Viikko on mennyt nopeasti, mutta osin sumuisasti. Päivät ovat toistaneet aikalailla itseään, mutta silti kuitenkin viikko on yhtäkkiä taas mennyt ohi. Ei ihme, että pikkulapsiajasta sanotaan seuraavaa: Päivät pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Juuri tuolle nyt tuntuu.

Vauvat ovat onneksi jo melkein terveitä. Nenästä saa imeä räkää vielä muutaman kerran päivässä ja yössä, mutta meno on onneksi jo erilaista, kun viikko sitten. Minä olen edelleen räkäinen, mutta lämpöä ei enää ole. Parempaan suuntaan ollaan siis menossa.

On jännä huomata, kuinka vauvojen tavat ja rytmit vaihtuvat jatkuvasti. Nyt on meneillään iltapäivä- ja iltaitkujen vaihe, mutta sen vastapainoksi on tullut myös yöt, jolloin he saattavat nukkua pidempiäkin kuin kolmen tunnin pätkiä. Itkuisuus helpottaa, tosin ei tietenkään aina lopu, kun tyttöjä pitää sylissä. Ja sitä tässä onkin nyt sitten taas tullut tehtyä oikein olan takaa ja jatkuvasti. Kahdestaan A:n kanssa illat vielä menevät jokseenkin hyvin (paitsi silloin, kun toisen on mentävä vaikkapa suihkuun), mutta yksin illat lasten kanssa ovat aika raskaita. Yksi aikuinen kun ei vaan voi revetä kahden vauvan ja yhden isomman lapsen tarpeisiin aivan koko ajan. Hankalaksi tilanteen tekee se, että vauvat myös innostavat toisiaan itkuun. Jos toinen vauva on ihan rauhassa, mutta toinen saa itkukohtauksen, alkaa toinenkin itkeä sympatian vuoksi. Siinä sitten yritetään pitää kaikki tyytyväisinä ja sen verran myös hiljaisina, että unta kaipaavat lapset saavat myös rauhan nukkua.

Mä olen tiennyt itsestäni jo aikaisemminkin, että kaipaan kotona paljon hiljaisuutta, mutta nyt vauva-aika on taas muistuttanut tästä seikasta lisää. Pystyn oikein hyvin hoitamaan kotia ja lapsia ja touhuamaan kaksosarjessa ilman, että kokisin sellaisen työmäärän liian suureksi. Moni kysyy, onko kahden vauvan kanssa vaikea lähteä ulos tai onko vauvanhoito- ja kotitöitä paljon, mutta itse en koe sellaista haastavaksi. Se, mikä kuitenkin riipii sydäntä, on lapsen itku. Ja erityisesti silloin, kun en voi vastata siihen. Kun toinen vauva on vaikka syötössä/vaipanvaihdossa/puettavana ja toinen itkee nälkäänsä tai sylin perään, en voi vastata hänen tarpeisiinsa aina haluamallani tavalla, haluamassani ajassa. Sellainen tekee olon voimattomaksi.

Tiedän varsin hyvin, että itku on ihan luonnollista, eivätkä vauvat mene sellaisesta rikki. Silti koen noissa hetkissä riittämättömyyttä. Minusta kun aikuisten tulisi lähtökohtaisesti luoda kotiin sellainen tunnelma, että siellä olisi rauhallista ja iloista. Eikä naama punaisena parkuva vauva varsinaisesti välitä zen-henkeä.

Itkuisuuden lisäksi vauvat ovat onneksi kehittyneet myös toisella tavalla. On ollut ihana seurata, miten tytöt ovat kasvaneet, voimistuneet ja tulleet virkeiksi. He hymyilevät takaisin, seuraavat ympäristöä todella tarkasti ja rakastavat ”jumpata” niskaansa. Erityisesti tuo hymyily on niin sydäntä sulattavaa! Miten kaunista oman lapsen ilo onkaan. Nyt kun katson vajaan kahden kuukauden takaisia kuvia minisinteistäni, niin hyvä, kun enää tunnistan heitä samoiksi tytöiksi. Ihanaa, miten hyvin he ovat kasvaneet, eikä keskoskontrollejakaan enää edes tarvita.

Mä itse odotan kauheasti jo joululomia ja sen jälkeistä tammikuuta. Tuntuu sille, että perheen yhteinen aika, A:n ja F:n lomat, sekä uuden vuoden persuuksille potkiva voima ovat asioita, joita kaipaan juuri nyt erityisesti. Tyttöjen kasvua ja sitä, että saan itseäni niskasta kiinni liikuntahommissa. Tiedän, että kun valo alkaa lisääntyä, energiatasot myös nousevat…Mutta ehkä ennen sitä vielä muutama rasia konvehteja ja sohvalle käpertymistä viltin alle.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

 

 

Kommentit (7)

Elluhoo
1/7 | 

Tsemppiä paljon teille ja ihanaa joulun odotusta! Tätä ei tietenkään saa ehdottaa, mutta ehdotan silti: itse olen lainannut vauvan itkun aikaan päivällä isosiskon (9v) Peltoreita. Itku kuuluu, mutta ei niin vahvana ja voimakkaana. Kestän sitä kuulosuojainten läpi paljon helpommin ja jaksan paremmin.

Vauvamuistot
2/7 | 

Kuulostaa tutulta. Sä selviät ja teet parhaasi. Vauvan itkua ei haluaisi kukaan mutta se on täysin luonnollista. Ihan varmasti teet kaiken parhainpäin. Yrität vain oppia ”sietämään” sitä itkua, ettet heti voi revetä molempien toiveisiin ja tarpeisiin. Älä murehdi liikunan puutteesta. Ehdit kyllä. Itselle henkireikä kun aloitin joogan vauvan ollessa 8kk. Se oli parasta. Suosittelen! :) Parempia vointeja sinne! ❤️

Vierailija
3/7 | 

Tuo vauvan itku on kyllä itsellekin edelleen niin sydäntä raastavaa, vaikka monta vauvaa on tullut hoidettua. Itselläni vain yksi vauvaikäinen tällä hetkellä mutta isommat sisaruksetkin vaativat osansa plus ne kotityöt, jotka eivät tekemällä lopu. Joululomaa täälläkin odotellaan ja siinä erityisesti sitä, kun puolisokin on enemmän kotona :-)

Vierailija
5/7 | 

Oh, tuo on todella sydäntä särkevää. Muistan, että omien kaksosten kanssa en myöskään kokenut (juuri) mistään yhtä paljon riittämättömyyden tunnetta kuin tuosta että tarpeisiin vastaaminen oli haastavaa. Tämän vuoksi tuntuikin siltä kuin olisin asunut lattialla ensimmäisen vuoden. Lattiatasoon siirtyivät niin "hoitopöydät" vaipanvaihtoineen (eli muovitettu frotee) kuin vaatteiden vaihdot/pukemiset. Näin toinen vauva oli aina vieressä ja tarpeisiin reagoiminen oli vähän helpompaa. 

Hurjasti tsemppiä vauvavuoteen! On ihana tunne kun (muutaman vuoden päästä) kaksosuus kääntyy arjen touhussa oikeasti elämää helpottavaksi asiaksi. Arvokasta ja ihanaa se on toki alusta asti, mutta kyllä siinä puuhaa piisaa! :D

Vierailija
6/7 | 

Mulla oli vauva-aikana käytössä korvatulpat (vaikka vain yksi vauva). Hällä kun oli tapana jossain vaiheessa huutaa vaipanvaihdossa ym. hoitotoimenpiteitä tehdessä kovaa ja korkealta. Hoitotarvikkeet oli kylppärissä, jossa tietty kaikui ihanasti. Korvatulpat vaimensivat sopivasti huutoa, omat hermot piti sitten paremmin, ja ihan mukava, etten äitiysloman aikana hommannut itselleni kuulon alenemaa. Suositteluni.

Vierailija
7/7 | 

Korvatulpat käytössä täälläkin yhden vauvan kanssa. Varsinkin nyt öisin, kun vauva on nukkunut vieressä (vaikka perhepetihän on hippien touhua ;)) flunssan ja hampaiden teon vuoksi. Yöllä on huomattavasti mukavampaa havahtua / kestää tulppien vaimentamaa kiljuntaa. Kuulee kuitenkin varmasti siten, ettei vauvan tarpeet jää huomioitta.

Mun mielestä muuten sulle aiemmin lukijoiden toimesta suunnatut ”ota iisisti”-kommentit tähtäsivät juuri tähän, minkä olet nyt itsekin todennut. Armollisuuteen ja lepäilyyn. Silloin tulit silmille vauvakuplaöyhötyksestä, mutta ei siitä minun mielestä ollut silloin(kaan) kysymys. Niitä pudotettavia kiloja, personal trainereita ja ”omaa liikuntaa” ehtii miettiä sitten vähän myöhemminkin.

Armollisuutta ennen kaikkea itselle <3

Vierailija
8/7 | 

Korvatulppia ja kuulosuojaimia käytin minäkin. Itku ei tunkeudu pään sisään niin riipivänä, että pystyin keskittymään rationaaliseen toimimiseen, huolestuneen hosumisen sijaan. Totta on myös se, että kuulonsuojaus ei ole yyhtään liioiteltua, kun lapsi huutaa korvanjuuressa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

​​​​​​Vuorokausi meidän elämästä kuluneella viikolla meni näin:

Klo 20.00 Takana on koko perheen yhteinen vaunulenkki sysipiemässä marraskuussa. Isosisko on jo pedissä lukemassa. Pienet yöpuvussa ja ruokittu. Ollaan päätetty A:n kanssa tehdä iltatoimet ajoissa, jotta kaikki saa paljon unta.

20.08 pienet sänkyyn. Eivät kuitenkaan rauhoitu sinne. Milloin toinen itkee, milloin toinen. Puklua lentää kaaressa, vaihdetaan yhdet kakat. Mies tekee iltapalaksi meille hedelmäsalaatin, minä leivät. Välissä juoksennellaan antamassa tuttia.

20.23 menen isosiskon viereen makaamaan. En välitä nyt pienten ulinoista, vaan yritän antaa 6 minuuttia jakamatonta huomiota esikoiselle. Harjaan ja letitän F:n suihkusta märät hiukset. Makaamme kainaloikkain ja puhumme kivoja. Lopuksi ollaan ihan vaan hiljaa, silitellään, luetaan iltarukous ja annetaan paljon suukkoja.

20.42 mies menee omille iltatoimilleen ja minä pienten kanssa rauhoittelemaan heitä. Vielä ekoina viikkoina vauvat rauhoittuivat 20.00 aikaan, mutta nyt molempia pitää pitää rinnalla makaamassa, jotta mahavaivat helpottavat. Mahallaan nukutus veisi kipuja, ja niin päivällä tehdäänkin kun vauvojen unta voi itse valveilla valvoa. Yöllä ei kuitenkaan uskalla ja siksi vauvat myös rauhoittivat yöunille huonommin. Paitsi, jos saavat nukkua meidän päällä.

21.08 makaamme miehen kanssa vieretysten, molemmilla vauvat sylissä. Mies kehottaa minua unille, mutta en voi mennä, jos kuulen, että vauvat itkevät. Tai siis aina se vauva, joka jää ilman syliä.

21.58 rauha maassa. Raahaan peiton ja tyynyn sohvalle ja isken korvatulpat korviin. Sovitaan, että mies tulee herättämään minut vahdinvaihtoon ruokailun jälkeen, eli 1 maissa.

1.23 herään. Kauhistu, kuinka pitkään olen nukkunut, eikä mies ole vielä herättänyt. Löydän miehen ruokkimasta toista vauvaa sängyssä. Otan toisen vauvan vaipanvaihto ja ruokintaan. Mies kertoo, että on vähän heikko olo.

1.37 on jo varmaa, että miehelle on iskenyt joko vatsatauti tai ruokamyrkytys. Hän on harvoin kipeä, joten alan jo kehitellä päässäni teoriaa suuremmastakin sairauskohtauksesta. Minä jatkan lasten uudelleen nukuttelua.

2.49 mies on vihdoin päässyt myös takaisin petiin, eli sohvalle. Päätän sulkea myös itse silmät.

3.38 toinen vauvoista herää. Heti perään myös toinen. Likkojen ruokinta.

4.26 alan uudelleen unille. Tosin tytöt puhisevat ja örisevät niin, että nukahdan ehkä 30 minuutin päästä.

6.15 vauvat alkavat perusaamupuhinansa. Vaihdan vauvoja vuoron perään rintani päälle unille. Siihen rauhoittuvat aina. Tosin tällainen toinen joutuu aina odottamaan ja silloin hän usein parahtelee itkuun.

6.32 esikoken saapui sänkyyn. Ei kuulemma enää nukuta. Makaamme koko talon naisväki vieretysten. Tunnun olevan ainoa, joka haluaa vielä nukkua.

7.01 Esikoinen tekee aamutoimiaan. Syö, pukee, pesee hampaitaan. Teen hänelle letit ja lämmitän samalla vauvoille maitoa pulloihin. Vauvojen ruokintaa ja vaippojen vaihtoa. Mies on edelleen heikossa hapessa. Hän siirtyy sohvalta makuuhuoneeseen, kun me menemme olkkariin.

8.10 en yleensä nuku päiväunia, koska se vauvojen kanssa aika mahdotonta. Nyt väsyttää kauheasti, joten päätän yrittää. Todellisuus osoittaa, että ideani on huono. Vauvat parahtelevat vuorotellen ja rinnan päällä "nukuttaminen" jatkuu. Lopulta toinen vauvoista puklaa kaulalleni niin, että maitoa valuu niskaan, paidalleni ja hiuksiini.

9.16 luovutan. Unen yrittämisen vaan väsyttää ja ärsyttää enemmän kuin ylös nouseminen väsyneenä. Aloitan perusaamutoimet. Keitän kahvin ja puuron. Alan siivota keittiötä ja olohuonetta. Otan kuivat pyykit pois koneesta ja alan pestä uutta koneellista. Yhdessä vaiheessa aina sytyttelin aamuisin kynttilät, nyt en enää uskalla. Pelkään, että lähden ulos ja jätän ne palamaan. En luota enää oikein havainnointikykyyni ja muistiini. Vauvat puhisevat unipesässä olkkarin lattialla. Väliruokin toista vauvaa. Hän rouhoittuu.

10.04 menen suihkuun. Samalla ei-ruokittu vauva alkaa itkeä. Päätän jättää tukan pesun, tänäkin aamuna, väliin. Kun saavun vauvojen luokse 3,5 minuuttia myöhemmin, katselee äsken itkenyt vauva isoilla silmillään lamppua. Ja pitää siskoaan kädestä kiinni. Väliruokin hänet. Saan puklut päälleni. Myös juuri pestylle kaulalleni.

10.17 alan tehdä tyttöjen aamupesuja. Lopulta ne vievät 45min, koska molemmat pitää pestä suihkun alla, väliin tulee kakat ja nenästä roiskuu maitoa, joka pitää imeä nenäimurilla pois. Alkaa heikottaa. Muistan, että puuro odottaa edelleen liedellä. Toinen vauvoista itkee pesässä. Lämmitän puuron toistamiseen, otan sen mukaan sohvalle ja nostan vauvan syliin. Syön toisella kädellä. Puuro tosin paloi pohjaan, koska samalla kun lämmitin sitä, unohdin sen liedelle iskiessäni toista koneellista pyykkiä koneeseen ja lämmittäessäni samalla vauvoille jo "varsinaista päivämaitoa".

10.50 seesteinen hetki. Toinen vauva nukkuu, toinen syö sylissä. Katson Netflixistä eilen kesken jäänyttä Holiday-elokuvaa. Syöjä tapittaa ihanilla silmillään koko ruokailun ajan minua. Puolet leffasta jää luonnollisesti tästä syystä näkemättä. Alkaa itkettää. Vauva on niin kaunis ja ihana.

11.20 ruokin toisen vauvan, mutta hän ei olekaan halukas syömään. Harmittaa, kun joinakin päivinä lasten yhteinen rytmi katkeaa. Ensin syötetty vauva kaipaa lisää syliä. Lasken huonosti syövän alas ja nostan toisen syliin.

12.00 mies herää. Voi vielä huonosti, mutta paremmin kuin yöllä. Hän yrittää tehdä kotitöitä. Pakotan hänet takaisin petiin.

12.15 vastaan viesteihin ja instan inboxiin. Täytän tiskikoneen ja pesen pulloja. Pääosin kuitenkin pidän vauvoja sylissä, koska se on ainoa paikka, jossa ovat tänään tyytyväisiä.

13.20 isosisko kavereineen saapuu meille. He tekevät välipalaa. Minä pikameikkaan ja  laitan tukan ponkkarille. En ehdi syödä lounasta. Nappaan palan kuivakakkua. Vaipotan vauvat ja syötän heille välipalaksi maitoa. Reissussa menee aikaa, enkä halua, että heräävät nälkään. Puen vauvoille ulkotamineet ja ängen heidät vaunukoppiin. Samalla juttelen isojen kanssa koulupäivästä, hoputan pakkaamaan harrastekassin ja raivaamaan voikkariainekset pois pöydiltä.

14.15 olemme koko sakki miestä lukuun ottamatta ovesta ulkona. Häntä ei voi ottaa mukaan, ettei tartuta muita. Marssimme koululle, jossa on isosiskon vanhempainvartti. Hissi on koulussa tietysti rikki. Minun tulee irrottaa vauvojen kopat vaunurungosta ja kantaa heidät kopissaan F:n luokkaan.

15.05 keskustelu ohi. Tulen ulos koulusta hyvillä mielin. F ja tämän ystävä suuntaavat harrastukseen, me vauvojen kanssa kotiin.

15.20 kotona. Toinen pienistä herää heti sisään kannettua. On nälkäinen, koska maitomäärä ennen koululle menoa oli pieni ja varsinainen ruoka-aika jo ohi. Olemme "kahdestaan" . Hän on sylissä pusuteltavana. Sitten syötän hänet.

16.10 päätän syödä itse edellispäivän pastan jämiä. Yleensä syömme aina yhdessä, mutta nyt kun mies on kipeä ja lapsi poissa, päätän syödä yksin. Yleensä herätän lapset syömään yhtä aikaa, mutta nyt annan toisen vauvan nukkua. Heti kun saan ruuan eteeni, nukkuva vauva herää. Oma ruoka jää siihen. Ruokin sen sijaa herääneen vauvan.

16.50 otan vauvan olalle, avaan Netflixin ja syön kylmeentyneen ruuan. Juon Cokista, vaikkei pitäisi. Alan katsoa Diana-dokkaria. Koti on sotkuinen. Se ärsyttää, koska vasta eilen kävi siivoojaa. En kuitenkaan ole saanut vauvojen käytännössä sylistä koko päivänä, joten urotekoihin ei ole mahdollisuutta.

18.30 muistan miehen, joka makaa edelleen sairaana makuuhuoneessa. Hävettää, etten ole kertaakaan käynyt katsomassa häntä,tai edes tarjonnut juotavaa. Käyn viemässä hälle banaanin ja Cokista. Hän kysyy, mitä opettaja puhui F:stä ja minä kerron. Ollaan ylpeitä siitä, että meidän kasvatuspainotukset näkyy kouluarjessa (vaikka ei ihan aina kotosalla).

18.50 isosisko tulee kotiin. Koska perheemme kokki on pedissä, päätän antaa lapsen syödä lempiruokaansa, vaikka yleensä hän ei sitä saa aivan nollaisten ravintoarvojen vuoksi syödä. Kyseessä on spagetti parmesaanilla, oliiviöljyllä ja mustapippurilla. Ei ainoatakaan kasvista. Lapsi kokkaa ruuan kaiken kukkuraksi itse. Ja on hyvin tyytyväinen.

19.05 pienten iltapesuja, F:n suihkua, iltapalaa ja yhdessä oloa. Mies kömpii mukaan menoon. Alkaa siivota (jota en enää kiellä) ja pienten ruokkimista. Oikein tosi kiva hetki yhdessä, kun jokainen lapsi saa murkinaa ja on aikaa jutella porukalla. Tulee hyvä mieli meidän sakista.

19.30 mies syöttää minulle lusikalla iltapalarahkaa, koska en itse pysty syömään pitäessäni molempia vauvoja sylissä..

19.55 isosisko on pedissä lukemassa. Nostan A-vauvan syliini luullen, että hän on B-vauva. Tokaisen: "no onpas susta tullut A-vauvan näköinen". Vilkaisen lasta uudelleen, sitten miestä ja repeämme nauruun, josta ei ole tulla loppua. "Johtuuko ehkä siitä, että hän ON A-vauva?". Sellaista se on tämä aivosumu välillä.

-Karoliina​​​​​​-



















 

Kommentit (35)

Vierailija
1/35 | 

Nyt oli arjenmakuinen ja mukava teksti. Tätä me kaipaamme, tavallista arkea. Ei mitään luksusta. Elämä on tuota. Myös yhden koliikkivauvan ja allergisen taaperon kanssa. Minä jätän suosiolla meikkaamiset ja Netflixitkin väliin. Niiden aika on sitten myöhemmin.

Vierailija
2/35 | 

Huh, miten hektistä elämään. Lähetän tuhannesti voimia ja olen niin vihainen kaikille jeesustelijoille. Muistakaa jatkossakin pyytää apuja. Älä vaan yhtään syyllisty tyhmistä kommenteista. Voi että. Hienosti te vedätte.

Vierailija
3/35 | 

Ja kun tätä on jatkunut esimerkiksi kuukauden, ei liene kohtuuton toive saada nukkua yhden yön katkeamattomat yöunet!
Värikästä elämää, kirjoituksestasi välittyy lämpö ja rakkaus :)♡

Vierailija
4/35 | 

Hei, tuli mieleeni että oletteko kokeilleet esim. Vyöhyketerapiaa vauvojen kanssa? Voisi olla apua vatsavaivoihin :)

Käyttäjä19693
Liittynyt27.7.2018
5/35 | 

Vierailija kirjoitti:
Nyt oli arjenmakuinen ja mukava teksti. Tätä me kaipaamme, tavallista arkea. Ei mitään luksusta. Elämä on tuota. Myös yhden koliikkivauvan ja allergisen taaperon kanssa. Minä jätän suosiolla meikkaamiset ja Netflixitkin väliin. Niiden aika on sitten myöhemmin.

Anteeksi, mutta repesin aivan täysin tuolle ylevälle ”minä jätän meikkaamiset ja netflixitkin väliin. Niiden aika on myöhemmin” Aaah, miten mainion erinomainen äiti varmasti oletkaan kun tuollaisetkin ”turhuudet” on arjestasi karsittu :D

Kiitos tästä, lähes pelasti tämän illan. Nyt taidan pestä omat meikit kasvoilta ja katsoa hiukan netflixia. Sen aika on nyt.

Vierailija
6/35 | 

Onko teillä minkäänlaista kantovälinettä käytössä? Itse ainakin sain paljon helpotusta kun Nosti vauvan rintareppuun, jäi kädet vapaaksi. Vaikka ei ollut kuin yksi vauva :)

Tsemppiä teille arkeen, kuulostaa aika rankalta!

Vierailija
8/35 | 

Tsemppiä! ❤️ Vaikutat kaiken lukemani perusteella hirmuisen hyvältä äidiltä!

S. Kivimäki
9/35 | 

Herkistyin kyyneliin asti, niin onnelliseksi tulin isosiskon kanssa vietetystä yhteisestä iltahetkestä.

Vierailija
10/35 | 

Ihana postaus, onnellisuus ja tyytyväisyys elämään paistaa tekstin läpi. Paljon voimia ja tsemppiä tähän pikkuvauva-aikaan sekä kaikkea hyvää koko perheelle!

pelokas
11/35 | 

Mä järkytyin että F:n kaveri tuli teille, vaikka mies sairaana :D ja tämä ei ole ollenkaan negailua ja arvostelua muita kohtaan, vaan oma henk.koht. suuri pelon aiheeni.

Jotenkin helpottavaa nähdä tavallista arkea, jossa joku voi olla sairaana ja minun tavoin muut eivät katoa karkuun, elä kloritepullon ja kumihanskojen kanssa ja vielä kaverinkin uskalsi päästä sisään.

Mulla on vielä matkaa tuohon normaalimpaan ajattelutapaan, mutta koko sydämestäni (ja jopa terapian käyneenä) toivon että joskus siihen vielä pystyisin.

Vera
12/35 | 

Yhdyn ekaan kommenttiin, ihanan elämänmakusta! Tällasta on kivempi henk koht lukea koska tähän vauva-arkeen on helpompi samaistua :) tuli ihan hiki ku luki teidän menoa, hommaa riittää! Eiköhän ne yötki siitä rauhotu, olis kiva lukea samanlainen postaus esim puolen vuoden ikästen vauvojen kanssa :D tsemppiä ja jaksamista!

Vierailija
13/35 | 

Mahtavaa! Kuulostaa ihan normipäivältä myös yhden vauvan perheessä :D. Ainakin rintaruokkiessa pystyy muuten itsekin syömään samalla. Suosittelen varaamaan pientä naposteltavaa syöttöhetkiin, esim pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä ja muuta mitä voi kaataa vaan suoraan pussista kippoon. Ja imettäessä pystyy kyllä voileivänkin tekemään, paitsi juuston leikkaaminen on hankalaa yhdellä kädellä :D. On ihan ok välillä myös itse vaikkapa syödä samalla kun syöttää vauvaa. Tsemppiä arkeen, kyllä ne parhaat keinot vielä löytyy!

memmu
14/35 | 

Ihana teksti arkesta kaikkine kaaoksineen =) Tuota se oli, unohtuneita ruokia ja kylmentyneitä kahveja =) Voimia arkeen!

Vierailija
15/35 | 

Aivan ihana teksti! Kuten joku sanoi tuossa aiemmin, aivan hengästyttämään rupeaa kun lukee tuota menoa. Itsellä ensimmäisen odotus puolivälissä, ja ihana lukea myös tämmöisiä tekstejä, koska etenkin (vielä) lapsettomana kahden aikuisen taloudessa ei ole kokemusta ja tietoa siitä ihan oikeasta vauva-arjesta. Tsemppiä!

Vierailija
16/35 | 

Hei, kovasti tuntuvat puklailevan. Onko teillä tapana röyhtäyttää ruokailun jälkeen. Muistan vaan, kun lapsenlapseni olivat vauvoja muutama vuosi sitten, niin ei tyttärelläni ollut tapana röytäytellä lainkaan. Ennen sitä pidettiin niin tärkeänä ja todellakin taputeltiin lasta huolella olkapäällä. Joka ruokailun jälkeen. Se auttoi pukluihin . Välillä röyhtäytettiin kerran jopa syötön välissä, jos vaikutti, että imeminen oli kovin ahmivaa. Myös vatsaan auttoi.Vie tietysti enemmän aikaa, mutta mielestäni kannatti.
Mukavia päiviä teille.

Vierailija
17/35 | 

Jotenkin tutunkuuloinen teksti, vaikkei meillä kaksosia olekaan. Ainoastaan monta pientä lasta ja (ainoastaan sylissä viihtyvä, ns. vaativa) vauva :-) Olen aina ajatellut, että kaikesta tästä selviää kunhan läheiset pysyisivät terveenä eivätkä sairastuisi kovin vakavasti.

Vierailija
18/35 | 

Siis niin hyvä kirjoitus, huumorilla höystettynä! Hah, 18 vuotta sitten meillä meni noin, kaksoset siis jo täysi-ikäiset. Te, ketkä siellä nyt viisastelitte aikaisempaan blogin kirjoitukseen, kun lähtivät hotelliin nukkumaan,  niin laskekaas ihan huviksenne, montako tuntia tulee vanhemmille unta yössä ja sekin tulee PÄTKISSÄ! Ja tämä toistuu joka ikinen yö, ja kun tulee flunssat kehiin, niin sillon pakka menee täysin sekaisin!

Meillä meni puoli vuotta noin, välillä ei nukuttu ollenkaan, välillä 2 tuntia, viisi tuntia yössä oli luksusta, sitäkään ei tietenkään pötköön nukuttu! Minulla on vielä kalenteri tallessa, johon olen kirjoittanut puolen vuoden kohdalle: jippii, nukuin 7 h pötköön :)

Ja kun kaikki luulee, että kaksi vauvaa syötetään peräjälkeen ja he tyytyväisinä nukahtavat omiin sänkyihinsä, höhö höpö! Ehkä joudutaan vaihtamaan vaippa, kaksikin ja ehkä juurikin röyhtäytetään KAKSI vauvaa.. meillä oli toinen koliikki ja toinen puklaili. Joskus kun sait vauvat vihdoin ja viimein unten maille, katsoit kelloa, että kahden tunnin väästä taas sama rumba, joskus sait tuntia ennen itse unen päästä kiinni. 

Kun tuli se puolivuotis aika, niin vauvojen unet pitkitty ja päästiin yösyötöistä eroon, kiitos velliruuan! Sitä haettiin ääsmarketista viikon satsi kerralla ja siitäkin minä koin huonoa omaatuntoa, kun yksi arvosteli minua, että et tee velliä itse!?? Kun yritin miehelle sanoa, että tehdään vellit itse, hän onneksi oli jääräpäinen ja sanoi, että kyllä valmisvellillä mennään ja se ketä arvostelee, sano hänelle, että tervetuloa katsomaan meidän tuplavauvaarkea:)

Rankkuudesta huolimatta, yrittäkää nauttia ajastanne väsymyksestänne huolimatta ja älkää pahoittako mieltänne, jos joku arvostelee teitä, miten teidän pitää menetellä. Meille sanottiin suoraan neuvolassa, että menkää siitä mistä aita on matalin, tärkeintä on että vauvat kasvavat ja TE VANHEMPINA JAKSATTE! Tsemppiä!

MML
19/35 | 

Hui, tsemppiä! Itselläni vain yksi vauva, mutta alku oli raskasta kun pulautteli, ähisi puhisi, itkeskeli koko ajan. Jouduin monta kertaa yössä suihkauttaa nenään keittosuolasuihkeet ja imeä, muuten ei rauhoittunut.. lopulta nukkui parhaiten vaununkopassa yön makuuhuonessa yksin, minä siirryin olohuoneen sohvalle ja menin makkariin vasta kun kunnolla oli herännyt syömään.. (alkoi usein heräillä 30 min ennen varsinaista heräämistä ähisemällä jne, jolloin itse tietenkin valvoin ja odotin että herääkö se vai ei 😃). Mutta lopulta tuo vauvan nukkuminen eri huoneessa auttoi kaikkien unta, on nukkunut nyt siitä lähtien yksin jo yli puoli vuotta. Kukaan ei enää heräile toisten ähinöihin. Lisäksi imuongelmien takia sai ilmaa mahaansa, eli kun se korjaatui, myös vatsavaivat varmaan helpotti, vaikka vaikea nuista vauvoista aina sanoa mikä millonkin oikeasti auttoi!

Vierailija
20/35 | 

Ihan kuulostaa vauva-arjelta, vaikka ollsi vain yksi vauva! Minä harrastan yhdellä kädellä lämmitettäviä ja syötäviä juttuja. Puuron keittäminen kattilassa ei todellakaan ole vaihtoehto :D Sullahan on todella hyvä tuo illan / alkuyön unipätkä! Siitä oon kade. Onneksi on hyvinvointivaltion äitiysloma! Jossain muussa maassa olisit lisäksi töissä.

Vierailija
22/35 | 

” Minulla on vielä kalenteri tallessa, johon olen kirjoittanut puolen vuoden kohdalle: jippii, nukuin 7 h pötköön :)”

Täähän on siis aivan todella hyvä saldo. Vaikka olisi vain yksi vauva! Itsellä on vain yksi 10 kk eikä tuollaisista unista vielä voi kuin haaveilla. Ei tosin harrasteta mitään kaupan vellejä tai korvikkeita.

Vierailija
23/35 | 

Niin kyllä sanoisin näin, että töissä olisin päässyt helpommalla kuin pienten kaksosten kanssa kotona. Mieheni aina sanoi, että töihin pääsi itkua karkuun, minä kuuntelin itkua 24 h, siihenkin väsyi, todella. Kyllä kahden itku kuorossa ja erikseen on aikamoista!

Vierailija
24/35 | 

”Mä järkytyin että F:n kaveri tuli teille, vaikka mies sairaana :D ja tämä ei ole ollenkaan negailua ja arvostelua muita kohtaan, vaan oma henk.koht. suuri pelon aiheeni.”
Minä myös kiinnitin huomioni tuohon. Mutta olen kai samanlainen pelkuri: en missään nimessä haluaisi oman lapseni olevan ehdoin tahdoin tautivaarassa.
Mutta ehkä tästä on esimerkiksi viestitelty vierailijan vanhempien kanssa ja se on ollut heille ok.

Vierailija
25/35 | 

Edelliseen kommenttiin vastatakseni; -taas tulee tämä vähättely ja superäitiys täällä, todella hienoa sinulle, että teet lapsellesi vellit itse. Minä olin kyllä todella väsynyt sillon puolen vuoden valvomisen jälkeen, että en olisi jaksanut enkä häpeä sitä myöntää. Kun vihdoin vauvat alkoivat nukkua, kyllä minä menin siitä, mistä aita oli matalin. En koe, että kaksosäitiys olisi mikään uroteko, mutta ei se kyllä mene niin, että kaksi menee samalla kuin yksi. Ja kyllä, oli se hieno hetki aamulla, kun olin nukkunut 7 h putkeen, kun oli myös niitä täysin nukkumattomia öitä myös vietetty.

Salla
28/35 | 

Alkoi jotenkin naurattaa, kun niin tutun kuuloista :) meillä nyt 7kk kaksoset enkä muista mitään ensimmäisistä kuukausista. Mutta tuollaista se taisi olla, kaikessa ihanuudessaan ja univajeessa. Tsemppiä hurjasti sinne ensimmäisiin kuukausiin teidän suloiselle perheelle ❤️ Kyllä se siitä helpottaa, vaikkei siltä tunnukaan.

Vierailija
30/35 | 

” Edelliseen kommenttiin vastatakseni; -taas tulee tämä vähättely ja superäitiys täällä, todella hienoa sinulle, että teet lapsellesi vellit itse. ”

Ei ollut mitään superäitiyttä. Kunhan kerroin, miten meillä nämä asiat menee. Tätähän Karoliinakin painottaa - kerrotaan omasta mutta ei dissata muita. En sanonut että teen vellit itse. Meillä ei syödä vellejä enkä niiden tarkoitusta ylipäätään ymmärrä. Ravintoarvot on olemattomat. Hyvä iltapala ja rintamaitoa päälle <3

Vierailija
31/35 | 

Sinähän tässä dissaat muita, mikä ei teille sovi tai mitä et ymmärrä, niin joku toinen voi toimia juurikin toisin. 18 vuotta sitten vellejä annettiin jo reilun 3 kk ikäiselle ja varsinkin juuri illalla ennen nukkumaanmenoa, - näin ollen nukkumisaika venyi ja vauvat saivat vatsansa täyteen, koska minun rintamaito ei sitten riittänyt enää siinä vaiheessa molemmille. Meillä toimi ainakin, oli sitten köyhempää ravintoa tai ei, mutta nukkuivat pidempiä jaksoja ja kasvoivat kyllä hyvin. Puuroon siirryimme kyllä, kun vauvat olivat isompia. Eli juurikin näin, kukin tehköön parhaaksi näkemällään tavalla jotta arjesta selviää😊ja tietysti ajat ovat muuttuneet, 18 vuotta sitten nimenomaan neuvolassa ohjeistettiin siirtymään mahd. pian velliin iltaisin, jos vauva/vauvat heräsi jatkuvasti syömään yöllä.

Vierailija
32/35 | 

Olisi kiva kuulla mitkä kaikista vauvatarvikkeista on olleet tarpeellisia mitä esittelit ennen vauvojen syntymää? Tuntui että sulla oli kaikea tarviketta paljon blogin kautta?  Oletteko käyttäneet esim ammetta? Onko rintapumppu ollut hyvä?

Vierailija
33/35 | 

"Nyt oli arjenmakuinen ja mukava teksti. Tätä me kaipaamme, tavallista arkea. Ei mitään luksusta."

Sinulle tämän kirjoittaja sanoisin, että älä puhu muiden puolesta. Tavalliseen arkeen kuuluu jos ei niin luksus, mukava vaihtelu kuitenkin. Tunnut kärjistävän täällä asian kuin asian.

Vierailija
34/35 | 

Ja sitten ne saat kuraa niskaan, kun kävitre yhden yön keräilemässä voimia. Se toinen vaihtoehto olis paahtaa voimattomana, mistä sit mahdollisesti seurais totaalinen uupumus ja muut mukavat. Ja sitten saatais lisää arvosteltavaa, kun teki lapsia eikö edes jaksa niitä hoitaa. Hohhoijaa! Itse oon päässyt hävettävän helpolla vauva-ajan, ja välillä omassakin mielessä käy nämä "täydellisten äitien ajatukset". Sitten luen jonkun tällaisen rehellisen tekstin ja mietin, että hitto, voi kun kaikilla olis sellanen turvaverkko, joka tukis myös niitä vanhempien voimavaroja ❤️

Tuplis
35/35 | 

Joopa joo. Arjen sujuvuus ja jaksaminen siinä arjessa on tärkeintä! Minä kun aikoinani valvoin kaksosieni kanssa, niin laitoin lähes joka aamu ripsiin ripsarit ihan itseni vuoksi, vaikka ei oltas lähdettyään mihinkään. Päivä lähti paremmin käyntiin ja itselle tuli siitä pirteämpi olo. Kaikki keinot sallittakoot teille ihanille äideille!

Vierailija
36/35 | 

Huhhuh, vauvakuume laantui kun tämän luki. Tuli niin elävästi mieleen vauva-aika ensimmäisen lapsen kanssa, jolla oli koliikkia.
Voimia arkeen teille, pitäkää huoli itsestänne että jaksatte huolehtia pienistä❤️

Hoitsu
37/35 | 

Muistan itsekin ajan 20 vuoden takaa. Katsoin ikkunasta kaihoisasti, kun toiset äidit olivat aamupäivällä hiekkalaatikolla lapsineen. Itse en kerennyt yöpukua riisumaan ennen puoltapäivää! Mies oli toisella paikkakunnalla töissä, ja vauva huusi yöt koliikkiaan. Suihkussa käydessä vauva istui sitterissä vieressä!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat