Kirjoitukset avainsanalla itkeminen

P2250405.JPG
P2250405.JPG

P2250397.JPG
P2250397.JPG

Stabiilissa elämäntilanteessa on joskus helppo unohtaa se, kuka on. On helppo liukua elämää kuin loivassa putkessa, jossa arkiset toiminnot seuraavat toisiaan. Kun arjessa pyörii vuodesta toiseen samojen ihmisten kanssa tehden samoja asioita samalla tavalla, ei ole pakko pysähtyä itsensä eteen. Ei ole välttämätöntä tarkastella omaa käytöstään, toimintamallejaan ja reaktioitaan. Ja kun lähellä olevat ihmiset ovat myös tottuneet sinuun, teihin ja dynamiikkaan, ei välttämättä kukaan ympärilläkään ole herättelemässä. Työpaikalla saatetaan hyväksyä outokin käytös, koska ”hän nyt vaan on tuollainen”, kotona taas saatetaan tottua ihan kummalliseenkin eloon, jos siitä on tullut tapa. Kukaan ei enää edes tiedä, millaista olisi, jos asiat olisivat toisin.

Kun koko elämä – kuten minun elämäni erotessani F:n isästä – heittää täyskäännöksen, ei omaa sisintään ja itseään voi enää paeta. Kun seisoo uuden, pelottavan ja täysin tuntemattoman elämän edessä, ei eteenpäin voi jatkaa, jos ei samalla tee matkaa itseensä. Myös niihin inhottaviin ja epäimarteleviin piirteisiin.

Minä olen isosisko. En vain ensimmäisenä syntynyt, konkreettisesti vanhin, vaan myös se, joka on pienestä asti tilanteessa kuin tilanteessa ottanut isosiskoroolin. Olen ollut se, joka on pitänyt huolta pienemmistä. Niistä biologisesti pienemmistä, mutta myös monista muista. Oman luokkani kiusatusta, vähän syrjään jäävästä kaverista ja kaipa ammatinvalintakin on jokin merkki luonteesta. Ja vaikkei yksi ihminen tietenkään voi kaikkia auttaa, on tietty vastuuntunto ja olo siitä, että minun pitäisi händlätä tilanteet, kulkenut sisäänrakennettuna ominaisuutena minussa varmasti koko elämäni. On pitänyt olla se vahvin ja reippain. Se, joka ei ainakaan murru ensimmäisenä ja tuota näin muille lisätaakkaa tai harmia. 

Jos totta puhutaan, olen ollut isosiskona oikein hyvä. Se hymytyttöpatsaan saaja, oppilaskunnan hallituksen puheenjohtaja ja vaikka mitä muuta, jossa on vaadittu reippautta ja pärjäämistä. Kuulostaa ihan hyvälle, vai mitä? Mutta ei siinä kaikki. Reippaan tytön syndrooma on ollut myös heikkouteni. Se huono ja inhottava piirre minussa, joka on tehnyt – tekee vielä edelleenkin –läheisilleni elämän kanssani välillä hirveän vaikeaksi.

Monet hyvät ystävyys-, perhe- ja parisuhteet perustuvat siihen, että apua ja tukea annetaan ja otetaan vastaan. Mutta millaista on minunlaiseni ihmisen lähellä, joka ei ottaisi apua vastaan sitten millään? Ei edes silloin, kun kaikki muut ympärillä näkevät, että tuki olisi tarpeen. En vaan halua, että annokseni maksetaan, että joku helpottaisi arkeni taakkaa, että minut passitetaan nukkumaan. Olenkin viimeisen vuoden aikana oppinut, että olen ihan hirmuinen jääräpää. Sekä sinkkuus, että uusi suhde ovat näyttäneet minusta minulle sen, että vaikka kuinka haluaisin joskus käpertyä toisen ihmisen kainaloon, nostaa kädet ylös ja ottaa apua vastaan, puren hammasta, vedän reippausilmeen päälleni ja runttaan menemään. Yksin. Tietenkin.

Olen miettinyt, miksi minusta on tullut tällainen. Äitini pohti, että johtuuko se siitä, että lukioikäisenä minä hoidin esimerkiksi meidän perheemme iltaruokapolitiikan, kun vanhempani olivat töissä ja opiskelivat Jyväskylästä, josta pääsi vasta viiden jälkeen kotiin. Minä olin aikaisemmin koulusta kotiin tulleena tehnyt ruuat koko sakille. Itse en usko tuohon teoriaan lainkaan. Yksi abivuoden ruuanlaitto ei voi olla syynä näin kokonaisvaltaiseen luonteenpiirteeseen.

Ehkä reippaus on aina ollut minussa. Ja kun se on huomattu, olen saanut vahvistusta sille. Opettaja on antanut ala-asteella joulujuhlajuontajan roolin, harrastuksessa minut on laitettu liidaamaan pienempiä ja ylästeellakin, vaikka kuinka teiniangsteissani pelkäsinkin uskottavuuteni menevän aktiivisen oppilaan maineella, jostain syystä moni vastuuhomma lätkäistiin minulle. Ja miten ihminen toimii? Kun se saa kehuja ja hyväksyntää tietyn piirteen ansiosta, sitä alkaa oikein erityisesti toimia niin. Siihenhän moni nykyinen kasvatusoppikin perustuu – vahvistamiseen.

Mutta entä kun reippaus menee yli? Kuten kerroin keväällä, minun on ihan hirveän vaikea ollut itkeä kenenkään nähden. F:n syntymään asti en itkenyt juuri ikinä. Esimerkiksi kun ala-asteella varpaani katkesi. Kyllä vain. Ei murtunut, vaan katkesi niin, että se roikkui vain nahkojen varassa, purin hammasta niin pontevasti, että opettaja ei meinannut aluksi edes uskoa, että minuun oli sattunut (kunnes kurkkasi sukan alle ja valahti kauhusta valkoiseksi). F:n syntymä ja hormonit sentään aukaisivat itkuhanat, mutta silloinkin pystyin itkemään vain muiden katseilta piilossa.

Kuluneen vuoden aikana olen tiedostanut tämän ikuisen reippauteni taakan. Uudet ihmiset ja ihmissuhteet, mutta myös yksin oleminen ovat saaneet minut huomaamaan, että voisin todellakin toimia monella tapaa toisin. Vielä en osaa kuitenkaan tehdä käytökselleni oikein mitään. Avun vastaanottaminen, saati pyytäminen, on kauheaa. Ja itku. Olen kai edes siinä jo hieman oppinut jotain, kun osaan nykyisin tirauttaa kyyneleet muulloinkin kuin humalassa ja hautajaisissa.

Mietin vaan, kuinka moni muu reipas tyttö, josta on kasvanut tunnollinen ja tehokas nainen, siellä ruudunkin takana on? Mitenhän me opittaisiin olemaan armollisempia itsellemme. Ottamaan apua ja olemaan edes joskus se, jonka ei tarvitse jaksaa. Se, joka ei kahmi työpaikalla vastuualueita ja pode koko ajan silti huonoa omaatuntoa tekemättömiä töistä. 

Hitsi kun on vaan niin paljon helpompaa näyttää vihaisuutta kuin surua ja epävarmuutta. Pitää kovaa kuorta kuin olla heikko. 

Juttelin erään kuvaajan kanssa. Hän etsi kuvattavaa kuviin, jossa näkyisi sielun herkkä puoli. Hänen mielestään olin kuitenkin ennemin "aika edgy". Vastasin, että hän oli aivan oikeassa. Ei minusta olisi sellaisiin kuviin. Nyt mietin, miksi ei. 

-Karoliina-

Lue myös: 

Kun mä hymyilen, nii ei kukaan kysele 

Eroista ja uusista aluista

Mä ja mun tytär

 

 

Kommentit (12)

myma
1/12 | 

Suosittelen lukemaan Kimmo Takasen Tunne lukkosi! Se on vaan niin hyvä että sen lukeminen pitäisi olla kansalaisvelvollisuus. Sen avulla ymmärrät omaa käyttäytymistä ja voit myös päästä eroon tuollaisestakin kiltin tytön syndroomasta. Vaatii matkaa syvälle sisimpääsi ja lapsuuteesi mutta on niiin mielenkiintoista!

Karoliina Sallinen

Olen lukenut, mutta on kyllä raskas kirja kahlata. Pitänee ottaa uudelleen käsittelyyn :) 

coraline
2/12 | 

Täällä on kans yks reipas tyttö, jonka pitäis opetella armollisuutta itseä kohtaan. Viime viikolla oli pakko myöntää oma jaksamattomuus, kun olin kerennyt kehitellä itselle burnoutin. Tää postaus toi mulle hieman lohtua, vaikka yhtälailla oon vailla vastausta siihen miten sitä osaisi olla armollisempi itselle. Tosin huomenna pääsen juttelemaan asioistani ammattilaiselle, toivon hartaasti että häneltä löytyy neuvoja ja pystyn jatkamaan elämää täysin voimavaroin :)

Karoliina Sallinen

Voi sinua! Toivottavasti juttelusta oli apua, etkä jättänyt sitä vain yhteen kertaan. Voimia ja halauksia <3

jenjen
3/12 | 

Tunnistan niin itseni tästä kirjoituksesta. Mukaan soppaan vielä se, että olen kasvanut kuunnellen kommentteja kuten "Sinä teet kaiken aina niin hyvin.", "Onnistut aina kaikessa, et koskaan mokaa tai tee tyhmiä juttuja." Olen siis ollut reipas ja täydellinen ihan aina, se on saanut asettamaan omat odotukset ja vaatimukset korkealle.

Sitten tuli suuri ja koko elämän rikkonut suru. Ensimmäiset kuukaudet vietin piilotellen omaa surua, leikkien reipasta, siivoten ja huolehtien muista. En osannut näyttää kenellekään, miten suuresti rikki olin. Lähdin opiskelemaan, enkä silloinkaan en halunnut tai osannut näyttää tai kertoa kenellekään, että yliopistopäivän päätteeksi istuin usein kotona eteisessä itkemässä, joskus jopa tunteja. Jättäydyin yksin, sillä en osannut olla kertomatta, mutta en myöskään osannut kertoa. Lopulta osasin pyytää apua ja onnekseni sitä sain.

Olen erityisen herkkä, joten aina en edes pysty itkua peittämään, mutta useimmiten vieläkin peitän todelliset tunteet ja säästän ne hetkeen, jossa kukaan toinen ei näe. Mutta hiljalleen harjoittelen niitä näyttämään. Tärkein oppi lienee ehkä ollut se, että muistan antaa itselleni aikaa ja olla armollinen. Armollisuutta harjoitan erityisesti työssäni, johon vasta valmistuin, opettajana, kuinkas muutenkaan.

Karoliina Sallinen

Kuinkas muutenkan <3

Voimia sinulle työuraan ja elämään. Ja muista tämä: Opettajalla saa olla muutakin elämää kuin työ. Niin tärkeää työtä kun se onkin! 

JoYlimys
5/12 | 

Täällä myös. Paljonkohan se vaikuttaa, että on isosisko. Itsekin koen suurta vastuuta pienemmistä ja heikommista, ja kyllä se palkitseekin kun on sen ns. heikomman puolella. Mutta haluaisin osata pyytää apua ja osata olla heikko. Meille kyllä lapsesta saakka osoitettiin kotona, että heikkous ei ole hyväksyttävää ja varmasti siksi koko sisarusparvi ollaan enemmänkin niitä koviksia kuin herkkiä, eikä kukaan meistä halua pyytää apua tai ottaa sitä vastaan. Oon myös ollut taitava itkun pidättelijä, jos tosi paljon itketti päätin aina "säästää itkua" eli itkisin vasta kun olisin yksin - ja se toimi. Toimi kunnes sain lapsen, nyt on tosi vaikea pidätellä itkua jos on tullakseen. Mutta en haluaisi olla tällainen yksinpuurtaja, että hammasta purren eteenpäin... Oon kuullut tosta tunne lukkosi -kirjasta ennenkin, ehkäpä nyt on aika metsästää se ja lukea. 

Karoliina Sallinen

Lue se. Ja minusta myös Maaret Kallion Lujasti lempeä on hyvä teos meille reippaille :) 

Niina Maria V.
6/12 | 

Kiitos hyvästä kirjoituksesta! :) näitä juttuja on hyvä välillä pohdiskella ja tunnistin osittain itseni kuvauksesta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Mä itken keväjuhlissa ja kissavideoille. Niin ja sille, kun F laulaa joulujuhlassa tai kun häissä pärähtää ensimmäiset häämarssin sävelet. Mä itken ihan julkisesti, eikä se nolota. Ei silloin, kun itkun aihe on pieni tai hassu. Silloin on helppo itkeä. Silloin, kun ei tarvitse kuitenkaan todellisuudessa ole ihan auki ja rikki.

Joskus olen pohtinut, kuinka paljon helpompaa tämä tilanne tai ylipäätään elämä olisi, jos oikeiden asioiden keskellä voisin näyttää samalla tavalla heikkoutensa kuin Youtube-videoita katsellessa. Kuinka paljon helpompaa olisi, jos kyynel valuisi silmäkulmasta myös muiden edessä - oikealla hetkellä - eikä vasta silloin, kun illalla istun yksin sängyllä ja katselen sälekaihdinten välistä vastakkaisen talon ikkunoista loistavaa valoa.

Moni järkyttyi erosta. Oli ihan, että nyt on kyllä luovutettu ihan liian helposti. Kaikkihan oli hyvin, ehkä täydellisesti. Päätöksen täytyi oli helppo, kun elää ja porskuttaa niin täynnä intoa. Ihan liian nopeasti tehty ja toivuttu. Reippaana. Miten kylmä.

Mutta kylmyys, lämpö ja tunteet ovat jännä asia. Toisille oman itsensä näyttäminen on helpompaa kuin toisille. Toisten mielestä kaikki oma on julkista, toisten - minunlaisten - defenssit blokkaavat puolestaan monta tunneskaalan väriä pois ainakin silloin, kun ne pitäisi esittää muille. Erityisesti niille, jotka eivät minua tunne. Joskus valitettavasti niillekin, jotka rakastavat.

Ennen ajattelin, että kirjoitusteni sisällön rajaaminen suojelee minua ja perhettäni. Että sensuroiduilla näppiksillä kirjoitettu osa elämääni riittää. Tänä keväänä olen huomannut, että rajat ovat kääntyneet myös itseään vastaan. Kun ei kerro kaikkea, on lupa tehdä omat johtopäätökset. Kun ei kerro kaikkea, täytyy sen olla merkki siitä, ettei välitä.

Vaikka välitänhän ja välitinhän minä. Ehkä jopa liikaakin, koska se kokonaisuuden ylläpitäminen ja muiden tunteista välittäminen oli melkein tuhota oman itseni. Tuntui nimittäin sille, että viime vuosina oma olo jäi jonnekin kaiken jalkoihin. Kesti vuosia tajuta ja samalla myös vuosia niin, että illalla nukkumaan mennessä katselin kattoon ja pohdin, miten tästä kaikesta selviää. Miten selättää pahan olon niin, etteivät muut kärsi. Miten selvitä syyllisyydestä, surusta, pettymyksestä ja jopa vihasta. Miten välittää itsestään, kun se tuntui olevan ristiriidassa toisen ihmisen hyvinvoinnin kanssa.

Joskus oli hetkiä, jolloin itkin joka päivä. Joskus taas tuntui, ettei kyynel tullut ulos, vaikka paha olo aiheutti päätä painavan migreenin. Mutta enää en murehdi. En, vaikka kroppa onkin vielä hajalla ja heräilen öisin vain tunneiksi miettimään tätä kaikkea. Hyvää ja huonoa. Mennyttä, tätä hetkeä ja tulevaa.

Sanotaan, että toiset eroavat jo suhteen aikana, toiset vasta, kun kattilat on jaettu. Minun itkuni ja suruni on koettu vuosia ja kuukausia sitten, mutta se matka onkin ollut tavallista pidempi. Vaikka toisaalta, onko sittenkään? Mistä sitä tosiaan tietää niiden muiden helppojen ja tavallisten suhteiden ja erojen laidan. Sinne toisten ihmisten seinien sisälle, parisuhteen sisälle, kun harva ulkopuolinen koskaan näkee.

Voi kun elämä olisi yhtä helppoa kuin kissavideoita itkiessä. Tai silloin, kun tajuaa Spotifytä kuunnellessa, että joku muukin tietää, millaista on olla.  Silloin, kun sisällä myrskyää, mutta kuulumisia kysyessä väläyttääkin vain sen kaikki on hyvin -hymyn.

"Oon kaiken osannu liian hyvin piilottaa
mut täytyy myöntää
et on ollu vaikeaa
ja kun mä hymyilen
nii ei kukaan kysele,"
(Anna Puu: Aika)

-Karoliina-

Kommentit (75)

1/75 | 

Itse olen ihan tosi herkkä ja itken helposti milloin mistäkin syystä. Yksin ollessa se on ihan okei, mutta julkisilla paikoilla tai muiden seurassa se on omasta mielestäni kiusallista. Siinä ne muut sitten miettivät, että mitähän se tuokin taas vetistelee. Silti olisi ihanaa antaa kyynelten tulla aina silloin kun siltä tuntuu, ehkä lopulta se ei enää niin kiusalliselta tuntuisikaan.
Paljon tsemppiä ja aurinkoa kevääseen sekä rohkeutta tunteiden näyttämiseen!

Laamu
2/75 | 

En muista mistä kuulin yhden parhaista elämänohjeista; voi hyvin olla jostain niinkin köykäisestä lähteestä kuin leffa, mutta tähän uskon: Vain parisuhteen kaksi osapuolta tietävät mitä heidän parisuhteelle kuuluu. Ymmärrän sen niin, että kaikkien tulisi muistaa ennen kuin arvostelee toisen päätöstä juuri vaikka erota, palata yhteen, muuttaa maalle tai ihan mitä tahansa, että vain siinä parisuhteessa olevat voivat keskenään nämä päätökset tehdä, heillä on siihen syynsä joista muiden ei tarvitse edes tietää.Ja vain he tietävät kaikki ne monet pienet ja suuret syyt miksi johonkin päätökseen on tultu.

Siksipä; kaikkea hyvää sulle, teille kaikille yhdessä ja erikseen. ❤

Liina
3/75 | 

Ihana teksti ja ihana sinä.
Itse itken todella helposti kun olen yksin. Saatan odottaa pitkiä aikoja, että olen yksin ja saan vain itkeä. Minua itku helpottaa ja se vähentää ahdistusta.
Kun joku kysyy mitä kuuluu ja onko kaikki hyvin, sitä vastaa yleensä, että kaikki on hyvin, ei ole mikään hätä. Vaikka haluaisin vain huutaa, että sattuu niin hemmetisti ja tarvitsen apua. Tuntuu vain ettei sitä voi henkilölle sanoa kasvotusten. Eivät he kumminkaan ymmärtäisi, sillä heidän silmissään minulla on kaikki hyvin.
Tsemppiä uuteen arkeen ja ihanaa kevättä just sulle! :) Ehkä se elämä vielä joskus helpottaa.

Milja
4/75 | 

Kurjaa että ihmiset arvostelevat toisten elämän suuria päätöksiä niin rankasti .. Hieno kirjoitus ja kauniita sanoja . Voimia ja aurinkoa kevääseen !

J
6/75 | 

Mun mielestä on jotenkin käsittämätöntä ollut se, että aika monet kuvittelevat sun/teidän olevan jotenkin tilivelvollisia kaikista yksityisimmistä asioista ja miten kaikki johti siihen mihin johti. Ero on aina rankka, vielä rankempi kun on lapsi mukana. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa on ollut, kun tässä pitäisi vielä kaiken keskellä selitellä ihmisille miksi näin kävi. On myös julmaa, että ihmisiä syyllistetään siitä, että ei saa olla jotenkin liian iloisen oloinen. Itse olen ainakin sellainen ihminen, että vaikka sisälläni olisi iso myrsky, ei sitä ulospäin huomaa. Itsellä tulee jotenkin puolustusmekanismina se, että kun menee huonosti, niin pusketaan vaan hymyssä suin eteenpäin. Olen myös kokemuksesta huomannut, että naisilla ja miehillä on erilainen tapa käsitellä tällaisia asioita. Vaikka toki kaikki ovat yksilöitä ja tilanteetkin vaihtelevat.

Tsemppiä!

elle
7/75 | 

Voi, niin hieno ja koskettava kirjoitus. Tuo on niin totta, että omaa pahaa oloa ei ole niin helppo näyttää. Helpompi vetää hymy päälle et kaikki ois ok. Vaikka sisällä myrskyää. Niin silmiä avaava kirjoitus kaiken aiemman suhteen. Luen innokkaasti blogiasi. Toivon sinulle valoa päiviisi, anna itsellesi aikaa toipua rauhassa! Kaikkea hyvää sinulle ja ihastuttavalle tyttärellesi!

Suski
8/75 | 

Viime aikojen mollaukset sun postauksista ovat olleet kurjia. En oo oikein osannut kommentoida mitään, kun jotenkin aavistan että kaikki ei oo vielä normaalisti. Pikapostauksetkin on kivoja, niissä nähdään et oot ok ja mikä vika niissä muka on? Mut jos on oma(kin) pää vielä myllerryksessä niin pitääkö kaikkien muiden(kin) tuntemattomien tietää se?

Erosta kirjoitettiin niin että kaikki varmaan luuli et se tapahtu iha lähiaikoina vaikka sitä varmasti "työstetty" useampi kuukausi. En käy yksityiskohtiin enkä halua arvailla mitään kun se ei kuulu muille. Eikä mulle. Kaikki tapahtui meille lukijoille äkkiarvaamatta.

Mä en osaa ilmaista nyt itseäni kunnolla mutta toivottavasti jostain rivien välistä osaat lukea ajatukseni. Mä voin vaan kuvitella mitä käyt läpi. Pidä oma tyylisi, älä anna neg. Kommenttien sua lannistaa!

Moni olisi pitänyt taukoa bloggaamisesta...

Tsemppiä!

Toivoo tätiO, joka miettii nimen vaihtamista

mahh
9/75 | 

Kauniisti kirjoitettu. Et ole tilivelvollinen lukijoille, eikä teidän eron syyt kuulu meille muille :) jaksamisia.

m.m
10/75 | 

Niin totta, harva näkee sälekaihtimien sisäpuolelle.

Itsellänikin on eräänlainen eroprosessi käynissä. Suhteessani en voinut hyvin, suoritin ja touteutin muiden toiveita. Nimittäin lopullinen irtautuminen uskonnollisesta yhteisöstä. Eron tekeminen keskti vuosia, lähteä vaiko jäädä. Itkut ja kasvukivut on itketty vuosia sitten. Päätöksen tekeminen helpotti, epämääräinen onneton ajelehtiminen syö ihmistä. Olo on vapautunut.

Kiitos tästä koskettavasta postauksesta<3 Minusta oli myös kiva lukea pika kuulumisiasi, inspiroiduin Zalandon harmaasta takistasi, että laitoin tilaukseen.

Veera
11/75 | 

Minä väsyin ja uuvuin tänä talvena työssä, jota rakastan. Tein kaikkeni, mutta mikään ei tuntunut riittävän. Jo lähtökohtaisesti työt oli työyhteisössä jaettu epätasaisesti. Pienessä työyhteisössä myös vain toiset joustivat, toiset eivät.
Väsyin, uuvuin, hain apua.
Työn lisäksi pyöritettävänä oli lapsiperheen arki omine kiireineen ja murheineen. Pienineenkin, mutta paljon työtä ja muistettavaa.
Työpaikalla kukaan ei kuulemma huomannut, että väsyin. Ei edes silloin, kun en enää voinut olla itkemättä myös työpäivien aikana. Päivittäin itkin kaikki työmatkat. Mennen tullen.
Työpsykologillakin meni aikansa huomatessa. Kun kuulemma hymyilin niin paljon ja analysoin niin rationaalisesti. oikein pelästyi, kun huomasi, kuinka väsynyt todella olin pimeässä tunnelissani.

Työpaikalla en saanut apua. En empatiaa. En kevennettyjä työtehtäviä. En senkään jälkeen, vaikka suoraan sanoin ja pyysin. Uskalsin. Ei kiinnostanut ketään.
Menetin uskoni työyhteisööni ja esimieheeni. Irtisanoi. Psykologisen tuösuhteeni. En halua enää olla osa yhteisöä, joka suvaitsee yhden ihmisen voivan niin huonosti yrittämättä auttaa.
Toivon löytäväni syksyksi uuden työn. Onneksi olen alalla, jossa työttömyys ei vaivaa.
***
Ihmisestä ei aina tiedä, ei näe päällepäin.
Työelämä on nykyään kovin vaativaa,
perhe-elämä kai muillakin kuluttavaa. Ei ihme, jos toisinaan hukkaa itsensä.
Tänään mielessäni oli pitkästä aikaa luottavainen, kirkas ajatus: vielä tulee päivä, jolloin jaksan taas nauttia.

Piitu
12/75 | 

Kurjaa, etteivät ihmiset anna rauhaa yksityisille asioille ja tunteille. Tsemppiä sulle ja ihania ovat sun kirjoitukset. Seuraan edelleen teitä molempia, niin kuin iholla sarjasta saakka.
Hyvää kevättä ?♡

Eevis
14/75 | 

Ei ole helppoa ei, kertoa miltä oikeasti tuntuu. Itse itken todella usein telkkaa/leffoja katsoessa. Silmäni myös "vuotavat" nauraessa. Kaikki me olemme erilaisia ja meillä on oikeus siihen. Toisten on helpompi hyväksyä se kuin toisten. Kaikki ei ole julkista vaikka julkista blogia pitääkin. Ei kukaan tiedä, miten toisten parisuhde toimii vai toimiiko. Iloa, valoa ja voimia kevääseesi!

15/75 | 

Ero voi olla hyvin opettava hetki myös siinä mielessä, että oppii olemaan välittämättä ulkopuolisten mielipiteistä. Sinun elämä, sinun päätös, vain sillä on merkitystä. Sattuuhan ne puheet, mutta ne kertovat enemmän henkilöistä itsestään kuin sinusta.

Nippe
16/75 | 

Rohkean rehellinen kirjoitus. Kun uskaltaa avata itseään, saa ymmärrystäkin enemmän. Ei vain epämääräistä arvostelua.
Sen olen oppinut, että pahan olon puhuminen ulos on terapeuttisinta mitä tiedän.
Vain puhumalla, vain kertomalla ÄÄNEEN, aidot surun, vihan ja ilon tunteet, pysyy kartalla.
Ja onnistuu toivottavasti vielä tulevaisuudessa parisuhteessa.

Johanna
17/75 | 

Kauniisti kirjoitettu! Suurimmalla osalla ihmisistä on suojamuuri ymrillään, vaikka sisällä kuinka myrskyää. Itsekin olen se kahvipöydän positiivinen vitsiniekka, vaikka vuosien aikana on ollut isojakin kriisejä. Lapsettomuusvuosista luulen selvinneeni juuri sillä, että itsekin koitin niin kovasti uskoa siihen, että hyvin menee ja eihän tässä mitään. Vasta jälkikäteen tajusin, kuinka rankkoja vuodet olivat ja raskausaika oli elämäni ahdistavin ajanjakso, kun kaikki tunteet ja pelot ottivat kunnolla vallan (ihan hullua, kun kaikki oli lopulta hyvin). Onneksi asioilla on tapana jollain aikavälillä järjestyä ja rankemman jakson jälkeen osaa taas arvostaa tavallista oloa ja sitä, että ruoka maistuu :) Kaikkea hyvää ja aurinkoa sulle ja F:lle kevääseen, olette ihania ?

Ina
18/75 | 

Kaunista, tosiaan. Itse erosin kuusi vuotta sitten ja jäin ihan yksin kolmen pienen lapsen kanssa. Ihmiset ympärilläni kehuivat jaksamistani ja iloisuuttani raskaasta elämäntilanteesta huolimatta. Kukaan ei tiennyt että itkin salaa vessassa ovi lukossa että ehtisin kuivata kyyneleet jos lapset yllättäisi. Ja nyt kun ajan myötä niitä suruja on kertyny lisää, niin edelleen teen tuon saman. Itken piilossa, kun olen yksin. Kun jostain syystä on niin vaikeaa kertoa ihmisille että sattuuhan minuunkin, vaikka olenkin useimmiten iloinen. Ja olen siis oikeasti myös iloinen, mutta eihän se sulje pois surullisia tunteita tai pelkoja. Minulla on vain vaikeaa löytää sanoja kertomaan niistä kun on niin paljon "helpompaa" tosiaan aina hymyillä vain. Kiitos kun kirjoitit niin osuvasti aiheesta.

Sivullinen
20/75 | 

Toivottavasti edes yksi ulkopuolinen kriitikko lukisi tämän ja katsoisi peiliin. Harmi kun ne ikävimmät besserwisserit eivät ikinä niin tule tekemään - ennen kuin osuu omaan nilkkaan.

Kiitos kun jaoit, vaikka ei olisi tarvinnut! Ota kaikki se aika, jonka tarvitset ja kirjoita vain siitä, mistä haluat ❤️

Daniella
21/75 | 

Itsekin olen ollut hämmentynyt. Toisaalta ajatellut juuri niin kuin itsekin kirjoitit: toisten elämästä ei voi koskaan tietää. Ja ennen kaikkea: minun ei kuulukaan tietää. Toisaalta yrittänyt sovittaa eroa siihen julkiseen kuvaan ja yrittänyt itselleni selvittää, että miten näin voi käydä. Kuten olen tainnut sanoakin, koska omakaan suhde ei ole ollut viime vuosina helpoimmasta päästä, on muiden erouutiset olleet osa oman tilanteen prosessointia. Miksi toiset eroavat ja miksi toiset eivät? Kaikkien suhteissa kun kuitenkin on niitä alamäkiä.

Joka tapauksessa pointtini on, että tämä on ollut hämmentävää ulkopuoliselle. Koska mielessä on niin elävästi vielä ne onnellisen näköiset ihmiset kuvista ja videoilta, ja usein kuitenkin ainakin jälkikäteen voi tunnistaa joitain merkkejä siitä, että kaikki ei ollutkaan ihan sitä miltä näyttää. Miten ihmeessä siis ne onnelliset saattoivat lakata olemasta onnellisia? Olisiko jotain ollut vielä tehtävissä?

Luulen, että muitakin on hämmentänyt se ristiriita erouutisen ja kulissin välillä. Onko se oikeutus sellaiselle palautteelle ja arvostelulle, mitä olet saanut viime aikoina? No ei. Silti on mielestäni hyvä, että kirjoitit tämän postauksen. Vaikka ei sinun olisi tarvinnut, jokaisella on oikeus vetää raja johonkin. Oli kuitenkin hyvä kuulla, mitä sinulle oikeasti kuuluu. Ehkä olen yliempaattinen, mutta kyllä olen teistä vähän huolta kantanut.

Nyt anna aikaa itsellesi. Ja F:lle tietysti. Mutta anna aikaa itsellesi olla oma itsesi ja löytää taas aito ilo ja onni. Kyllä ne siellä on.

22/75 | 

Itseasiassa joskus kyllä käy niin, että vain parisuhteen toinen osapuoli tietää mitä parisuhteelle kuluu. Toinen vain luulee tietävänsä...

juuliv
23/75 | 

Karoliina, en ole ennen tänne kommentoinut, mutta tämä kirjoitus oli vain ihan äärimmäisen hieno ja hyvä. Kiitos. Kirjoitat kauniisti, mutta asiaa. Kauniita lauseita, joissa on painavaa sanottavaa. Kiitos.

24/75 | 

"Oli kuitenkin hyvä kuulla mitä sinulle oikeasti kuuluu". Ei Karoliina mielestäni ole koko aikana muuta väittänytkään, mutta ei ole omalta osaltaan tunteitaan julkisesti repostellutkaan. Jotkut lukijat ne ovat tästä omat johtopäätöksensä sitten vetäneet.

Laura
25/75 | 

No siitä voinee keskustella jossain muussa yhteydessä sitten, tässä nyt oli kyse parisuhteesta jossa molemmat ovat tiettävästi yhteistuumin mukana, ja hyväntahtoisesta tsemppauksesta niillä tiedoilla mitä minulla on.

Malla
26/75 | 

Kirjoittelin vastausta..ja PUFF, se hävisi..että jos se keskeneräinen vastaus tuli niin sitä ei tarvitse julkaista :)
Olen itse ihminen, joka ei ole koskaan itkenyt hautajaisissa (vaikka olisin itkenyt silmät päästäni ennen niitä ja niiden jälkeen). Ihminen joka kulkee hymyhuulilla ja kertoo asioiden olevan hyvin, vaikka sydän olisi mutturalla surusta. En kerro ongelmistani tai pahasta olosta juuri kenellekään. En halua ruotia asioitani kovinkaan monen kanssa. Minulle on helpompaa olla kuoreni sisällä. En utele toisten asioita, en halua olla koko ajan äänessä vaan enemmänkin tarkkailen. Pidän myös yksinolosta ja tarvitsen sitä. Tästä syystä puolitutut/tuntemattomat pitävät minua monesti kylmänä ja ylpeänä imisenä. Läheiseni (ne todella läheiset) tietävät, että olen hyvin tunteellinen, herkkä ja empaattinen ihminen. Ja jos joku muu tarvitsee apuani, kuuntelen hänen surujaan vaikka yöt läpensä. Itse puhun täysin avoimesti, täysin vailla mitään suojamuuria vain puolisolleni, parhaalle ystävälleni ❤️ Olemme olleet yhdessä yli 15 vuotta ja kaikenlaista on koettu. Onneksemme olemme selvinneet aallonpohjista, mutta se ei ole ollut mikään itsestään selvyys, välillä tuntui ettei edes se rakkaus riitä. Ja tiedän, että jos olisimme eronneet niin se olisi tullut kaikille "täytenä yllätyksenä", koska en ruodi suhdeasioita kenenkään muun kuin asianosaisten eli puolisoni kanssa ja mieheni on samaa maata.
Varmasti näistä syistä eronne ei tullut yllätyksenä, tämä kirjoituksesi ei tullut yllätyksenä, en ole ikinä pitänyt sinua kylmänä tai kovana ihmisenä. En ole ikinä ajatellut ettette olisi yrittäneet, se yrityshän näistä postauksista on huokunut. Minun mielikuvani sinusta on vahva, syvällistä/monipuolista ajattelua harjoittava, lämmin äiti. ? Melkein harmittaa ettet enää ole täällä Keski-Suomessa ja ettei ole tavattu, kun niin moni asia kirjoituksissasi kolahtaa ja ikämmekin on käytännössä sama ja vanhin lapsenikin on melkein F:n ikäinen! ?
Tämä nyt meni taas ylipitkäksi jaaritteluksi, mutta pointtina on, että älä välitä! ? Et ole tilivelvollinen tunteistasi tai varsinkaan niiden näyttämisestä/näyttämättä jättämisestä kenellekään, kaikista vähiten blogisi lukijoille. Kaikilla meillä on ihan oma tapamme surra, käsitellä surua, näytttää suru..
Musiikki on kyllä ihan huippujuttu, on mahtavaa löytää biisi, jossa joku on osannut kiteyttää omat ajatukset ja tunteet muutamaan lauseseen ja josta tulee tunne, että hei, joku muukin on tuntenut juuri näin!
Aurinkoa ja valoa kevääseen sinulle Karoliina ja neiti F:lle myös!?

Maarit
27/75 | 

Kulissien ylläpito on rankkaa eikä se suinkaan heti helpota,kun tilanne tulee julki. Mutta vain itse osapuolet tietävät,missä mennään ja muille se ei kuulu. Vaan me ihmiset suurimmaksi osaksi olemme uteliaita ja kaipaamme mieluusti ns. verta kentälle ja kunnon kahakkaa...Ken leikkiin lähtee,se leikin kestäköön....
Vaan inhimillistä ois ymmärtää,että meillä kaikilla on hetkemme ja tunteemme,ollaan me sitten julkisuudessa tai ei.
Joten voimia... <3 Jaksamisia .. <3

viiru
28/75 | 

Olet saari maalla, jota ei ole.
Olet pudonnut lehti, jota nyt koet.
Olet hävinnyt pisara, jota nyt sataa.
Olet jotain kaunista ja syvää,
tahdon sua halaa.

Jaksamisia Karoliina.

JJJ
29/75 | 

Voi mikä postaus, voi mikä biisi. Itse oon kipuillut jo vuosia lapsettomuuden ja siihen liittyvän tuskan kanssa - nykyään sekundäärisen. Toi biisi on ollut myös mun mielessä usein viime aikoina. <3

Eve
30/75 | 

Minä ajattelen, että nämä kuluneet viikot eivät ole olleet Karoliinalle helppoja. No, ei erot ole ikinä helppoja kenellekään, tietenkään. Mutta aivan erityisesti olen surrut Karoliinan puolesta. Jokunen viikko sitten toinen osapuoli perusti blogin, ja heti siellä kymmenet naiset lähettävät sydämiä ja haleja ja toimivat virtuaalisena tukena tämän toisen vuodattaessa suruaan, ja välillä tuntuu, että hakee jopa jonkinlaista sääliä postauksesta toiseen. Olen pahoillani, että sanon näin rumasti, voin kyllä kutsua itseäni tämän toisenkin blogin seuraajaksi, ja ihan yhtä pahalta tuntuu tämän toisenkin puolesta. Mutta minusta Karoliinaa on silti riepoteltu täällä blogimaailmassa viimeisten viikkojen aikana aivan kohtuuttomasti samalla kun se toinen on saanut kerta toisensa jälkeen sympatiat itselleen.

Nyt kun ero on julkinen, niin moni aikaisempi blogipostaus näyttäytyy vähän uudessa valossa. Blogitodellisuus ei ole se ainut todellisuus, mutta vanhoista teksteistä pystyy näin jälkiviisaana lukemaan paljon asioita rivien välistä, ja tuntuukin, että sieltä rivien väleistä on tarttunut joitain juttuja, jotka antavat paljon ymmärrystä siitä miksi kävi niin kuin kävi. (apua, tuntuu ihan hirveältä salapoliisikyttäykseltä!!)
Olen seurannut blogia ehkä pari vuotta, ja monessa kohdassa olen ajatellut, että tunnistan teksteistä oman parisuhteeni; ne erimielisyydet ja turhautumiset, joista on blogiteksteissä saanut lukea, ovat olleet ihan kuin omasta parisuhde-elämästäni. Jos olen tunnistanut teksteistä edes pienissä määrin oikein niitä asioita, jotka ovat vuosien mittaan alkaneet hiertää suhdetta, niin hyvin ymmärrän, että eroon päädyttiin, niin ikävältä kuin se tuntuukin. Elämä ei mene aina kuten satukirjoissa. Tuntuukin aivan tosi pahalta lukea ihmisten kommentteja viime viikoilta. Voimahaleja!

31/75 | 

Joskus voi olla itsellekin suuri kynnys tuntea mitä todella tuntee. Voi mennä vuosia että väistää asioita joita ei vain halua kohdata. Oman pahan olon kanssa oppii elämään, väistämään sitä, keksimällä muuta tehtävää, muuta ajateltavaa. Olen itsekin pärjääjä, itken itkuni yksin ja nousen ylös jatkamaan matkaa rankkojenkin menetysten jälkeen. Itselleni tämä on kirkastumassa nyt lähes kymmenen vuoden ja kahden pienen lapsen pituisen parisuhteen jälkeen.

Palaset alkavat löytää toisensa ja asiat jotka ovat aiheuttaneet ihmetystä saavat selityksensä. Tähän vaadittiin neljä peräkkäistä päivää jolloin neljävuotias itki isän suutututtua, haukuttua, satutettua. Yhtäkkiä kaikki on kirkasta ja näen väkivallan joka on ollut läsnä kaiken aikaa. Yksin jättämisenä, sulkeutumisena, selän kääntämisenä vanhemman kuoltua, avun epäämisenä vauvan ja taaperon kanssa, omien kiinnostuksen kohteiden jäämisen pikkuhiljaa pois elämästä. Uhkailun, syyllistämisen ja tyytymättömyyden. Tyhjentyneet pullot baarikaapissa, punaiset kiukkuisen silmät aamulla. Ulospäin kulissit ovat todella kunnossa, kiltti mies, täydellinen perhe. Lähtöpäätös on yhtäkkiä siinä, katsoessani itsekseen peiton alle siskolta viedyn tutin kanssa kömpinyttä neljävuotiasta. Enkä usko että kerron todellista syytä kuin todella harvalle luotetulle.

Kia
32/75 | 

Hyvin kirjoitettu! Tsemppiä sinne <3

ps. Voi harmi kun sun videoita ei enää nää, kun olivat ilmeisesti E:n tilillä lisätty :(

Nippe
33/75 | 

Voimia sinulle Nimetön! Riipaiseva kirjoitus.
Hyvä, kun ajattelet lasten parasta. Voimahalaus!

S
34/75 | 

Tsemppihali! Eroasioista ei ole sanoja, mutta tuttuja ajatuksiakin löytyi. Itse kyllä itken kyllä herkästi tv:n ääressä jne. Mutta "omista asioista" toisten läsnä ollessa en juurikaan. Miksi onkaan niin vaikeeta.. Olen kuullut kuinka mua pidetään aina iloisena ja kaikki loistavasti. (Pyrin kyllä pitämään positiivisen asenteen elämässä..) Voi niitä alamäkiä olla vaikka ei näkyisikään ulkopuolelle..

Susa
35/75 | 

Kaunis ja tärkeä kirjoitus. Kun eronne tuli julki, olin aivan pöyristynyt siitä, mitä ihmiset sinulta täällä blogissa vaativat. Miksi erositte? Miksi kävi näin? Kumpi jätti kumman? Miten lapsi? Miettikääpä ihmiset hetkinen: kuinka moni teistä kertoisi julkisesti tällaisista asioista näin suurelle yleisölle? Ei todellakaan tarvitse. Vaikka on esiintynyt tositelkkariohjelmassa ja pitää blogia, ihmisellä todellakin pitää olla oikeus yksityisyyteen. Hävetti näiden kyselijöiden puolesta.

Voimia sinulle Karoliina!

Elinapelina
36/75 | 

Nimenomaan! Erikoista, miten joillain ihmisillä sekoittuu joidenkin tosielämä Kauniisiin ja rohkeisiin.. "Mulla on oikeus tietää!!!

Lintu
37/75 | 

Minäkin olen ihmetellyt ihmisten ikäviä kommentteja. Paljon voimia Karoliina! Kiva, kun jaksat kirjoittaa blogia.

38/75 | 

Kiitos sinulle, että pidät huolta lapsistasi! Olen sinusta ylpeä. On kauheaa, kun pienenä on kotona paha olla ja sitten vielä suurempanakin. Ei lapset kasva hyvin satuttamalla, eivätkä pienet pääse pakoon itsekseen. Vaatii rohkeutta lähteä.
Paljon voimia ja hyvää kevättä!

39/75 | 

Karoliina, sinun blogiasi on kaunis lukea. Olen 10 vuotta miettinyt, uskallanko omia tekstejäni julkaista. Sinun blogisi on vahvistanut minulle sen, kuinka paljon blogilla voi tuoda toisille iloa, surua, kauneutta, myötäelämistä. Tänään aloitin oman blogini. Kiitos Karoliina!

Tiiti
40/75 | 

Aamen. :) Upeasti kirjoitettu! Kun niinhän se juuri on, että vierestä on niin pirun helppo huudella. Itse samaistuin vahvasti tekstissäsi tuohon, että minkä on ajatellut olevan suojaksi ja turvaksi, voikin lopulta kääntyä itseään vastaan. Olen itse ollut nuorena liian miellyttämisvimmainen kenties läheisriippuvainen ja vähintäänkin kammonnut ajatusta hylätyksi tulemisesta niin, että lopulta lähdin itseni häivyttämisen tielle. Heijastelin vain muiden mielihaluja (tai mitä kuvittelin minulta toivottavan ja odotettavan) enkä uskaltanut näyttää todellista luontoani edes niille joita väitin rakastavani. Kun lopulta tuli romahdus ja oli pakko riisua kulissit, tuli kivisen polun kautta myös uskomaton vapaus. Uskalsin lopulta, kun ei muuta vaihtoehtoa ollut, näyttää rakkaille lähelläni, että minäkin tarvitsen, kaipaan, pelkään, suren, kiukuttelen jne. yllätys oli melkoinen ja ihana, kun tajusin, että rakkaimmat ystävät onkin miulle paljon enemmän ja paljon rakkaampia kun olin uskaltanut näyttää ne varjoni ja mörköni. En tarkoita tällä, että blogimaailmassa tarvitsisi repostella omilla jutuillaan, itsellehän tätäkin toivottavasti tehdään, kuten se elämäkin pitäisi elää. :) Mutta samaistuin vahvasti tuohon, että hymyn taakse on välillä liiankin helppo kätkeytyä. Ja totutuista rooleista on helkkarin vaikeaa pyristellä irti. Tärkeintä on, ettet hukannut ja hajottanut itseäsi lopullisesti. Olet upea ja vahva nainen! <3 Voimia! Toivottavasti blogi myös antaa sinulle paljon! Ihanaa kesän odotusta sinulle ja F:lle! :)

61/75 | 

Sekin on muistettava, että vaikka ei kaikkiea kerrokaan/ole kertonut, ei näkyvillä oleva ollut feikkiä sekään. Kokonaiskuvasta on vain joskus jätetty iso osa kertomatta.

Kiitos, kun kirjoitit Daniella tämän. Avarsi myös ajatteluani siitä, miltä asiat näyttäytyvät lukijan näkökulmasta.

67/75 | 

Kiitos tekstistäsi. Minua ei tosin haittaa toisen osapuolen saama tuki, päinvastoin. On hienoa, että hän on löytänyt vahvan tukijoukon, se tietysti ole keneltäkään pois.

Hassua tuo salapoliisityö. Tietoisesti ja tiedostamatta sitä on halunnut kertoa blogissa aina myös sen toisen puolen.

Tanja
74/75 | 

Jännä miten eri tavoin ihmiset lukee, ymmärtää, tulkitsee. Minusta bloginkin puolella tuotiin suhteen ongelmakohtia esiin melko avoimesti ja niihin yritettiin pitkään etsiä ratkaisuja. Tahtoa ja yritystä oli varmasti paljon, mutta se ei nyt riittänyt. Ei muuta kuin tsemppiä uuteen elämänvaiheeseen kaikille osapuolille!

Ainu
75/75 | 

Tulin blogiin matkavinkkien perässä, mutta oli mukavaa, että olet kirjoittanut erostasi, koska tilanteemme on samanaikainen ja samanlainen, vaikka ilmeisesti ero lähtikin meillä puolison aloitteesta. Tunnistan paljon itseäni teksteistäsi ja toivottavasti jatkossakin kirjoittelet eroon liittyviä asioita. Mun tyttö on myös niin pieni, että asumista joutuu miettimään monelta kantilta. Voin lämpimästi suositella eroseminaaria:)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Heippa,

IMG_2425
IMG_2425

eilen vietettiin Neiti-F:n päiväkodissa kevätjuhlaa. Ja niinhän siinä taas kävi, että tirautin perinteiset juhlakyyneleetkin. Pienet esiintyjät olivat niin liikuttavia (tosin ujopiimä-F ei uskaltanut tällä kertaa osallistua ohjelmaan) ja Neidin ihana omahoitajakin jäi samalla pois päiväkodista. Niin ja laulattiinhan siellä vielä Suvivirsikin. Varmat itkut. Snif!

IMG_2428

En muista tarkkaan, mistä lähiten olen ollut tämmöinen herkistelijä, mutta ainakin raskaudesta ja F:n syntymästä lähtien olen vollotellut erilaisissa tilaisuuksissa oikein urakalla. Ja koska olen töissä koulussa, niitä joulu-, kevät-, pääsiäis- ja vaikkamitäjuhlia piisaa vousien ryhdittäjäksi melko tiheään tahtiin. Viimeisimmän koulujuhlan ja sen kuoroesityksen päätteeksi oppilaatkin tulivat sanomaan: "Sallinen, me mietitiin, milloin sä repeät oikein täysin" :D

IMG_2430

Joka tapauksessa, juhlat ovat minusta silti mukavia tilaisuuksia. Ja itkeminenkin on sellaista hyvän mielen porailua :) On kiva olla silloin tällöin vähän virallisemman näköisenä, ja monesti juhlissahan tapaa myös sellaisia ihmisiä, joita ei muulloin näkisi. Eilenkin tapasin monen Neiti-F:n hoitokaverin vanhemmat ensimmäisen kerran.

IMG_2426

Itse tosin en vielä näihin kemuihin vetäissyt varsinaista juhla-asua päälleni, mutta Neidillä on kuitenkin jo kesän juhliin ostettu Pomp de Luxilta tilattu mekko ja neuletakki. Rakastan Pompin juhlamekkoja niiden ihanien mallien ja tyllien vuoksi! Tosin tämän kevään Pompin vaalea värimaailma on mielestäni vähän liian hailakka vaalealle Neiti-F:lle. Ehkä laitankin hänelle seuraaviin kesäkemuihin päälle talvimalliston tummansinisen tyllimekon. Mietin, että tuunaisin tumman mekon kesäkuntoon joillain pinkeillä elementeillä. Silkkinauha tai muutama rusetti voisivat sopia mekkoon hyvin.

IMG_2424

Ihanaa uutta viikkoa!

-Karkki-

Kuvat:

Karkki, Eepi, iPhone 4S

Neiti-F:n asu:
Tekonahkatakki ja hiusruusut, H&M.
Tennarit, Stadium.
Huivi ja sukkikset, Lindex.
Mekko ja neuletakki, Pomp de Lux.

Karkin asu:
Mekko, Vila.
Jakku ja nahkaballeriinat, H&M.
Housut, Lindex (-70%).
Kaulakoru, Paloni (joululahja Eepiltä).

Eepin asu:
Pikkutakki, Dressman.
T-paita, Volcom.
Farkut, Nudie.
Nahkakengät, Zara.

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat