Kirjoitukset avainsanalla palkka

Pidetäänpä vielä yksi puheenvuoro rahan ja työn liitosta. Ja kiitos jo tähän mennessä saamistani inboxi-kommenteista liittyen aiheeseen. (Jännä muuten nähdä tämä uusi blogimaailman suunta, jossa keskustelua ei enää – ainakaan mun blogissa – käydä juuri näiden postausten alla, vaan postausten aiheet tuodaan keskusteluun instagramin puolelle.)

Kirjoitin eilen mun kahdesta palkkaan liittyvästä oivalluksesta, mutta suurin ahaa-elämys mulle on ollut se, ettei mun tarvitse olla palkka-asioissa liian kiltti. Ja kun olen katsellut ihmisiä – erityisiä naisia – ympärilläni, moni haluaa niin kovasti ylläpitää työpaikan hyvää ilmapiiriä, ettei tästä syystä uskalla nostaa palkka-asiaa pöydälle. Ja eihän hyvän ilmapiirin luomisessa ole mitään pahaa. Päinvastoin! Mutta siinä on ongelma, jos asioista ei uskalleta puhua niiden oikeilla nimillä vain siitä syystä, että pelätään ilmapiirin kärsivän. Jokaisessa työpaikassa pitäisi olla mahdollisuus jutella näinkin perustavanlaatuisista asioista ilman, että se vaikuttaisi ilmapiiriin. Siitäkin huolimatta, ettei asiasta oltaisi aina samaa mieltä.

Mun este puhua ja kirjoittaa palkasta on joskus myös ollut oman pään sisällä. Olen ajatellut, että jos näitä asioita nostaa esille, on jotenkin todella kylmä, rahanahne paska. Olen kuitenkin tajunnut, ettei rahasta neuvottelu ja puhuminen sulje pois sitä, ettei säilyttäisi omia arvojaan. Voi hyvin olla myymättä sielua töilleen, vaikka olisikin tietoinen oman työnsä arvosta ja haluaisi neuvotella sopimukset taloudellisenkin puolen kannalta hyviksi.

Itse asiassa raha-asioiden tiedostaminen on tuonut ainakin minulle enneminkin vapauden kuin paineen. Saan julmetut kiksit esimerkiksi siitä, että rahasta huolimatta olen oppinut kieltäytymään töistä, joita en halua tehdä. Tai sellaisista töistä, joiden palkkauksen koen työn arvon alentamiseksi. Se on lisännyt itsekunnioitustani. 

Vastapainoksi on sanottava myös se, että erään kerran myös itse alentanut oman tuntipalkkani. Silloin mun moraali ei antanut periksi ottaa sellaista liksaa vastaan, jota mulle oltiin maksamassa. Silloin soitin asiakkaalle ja sanoin, että jos sopii, isketään mun tuntipalkkaa alaspäin. Asiakas oli ehkä ihmeissään, mutta mulle tuli tunne, että tein oikein.

Ainiin. Lupasin jakaa viisauden, joka ei ole minun keksimäni, mutta joka on yksinkertaisuudessaan aika hyvä: Palkka pitää olla sellainen, ettei vituta mennä töihin. Se, miten tuota lausetta tulkitaan ja mitä kaikkea lukee palkaksi, riippuu tietysti tilanteesta ja ihmisistä. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mä pääsin vuonna 2004 Jyväskylän yliopistoon lukemaan kirjallisuutta ensiyrittämällä. Olin paikasta äärettömän ylpeä. Ehkä ylpeämpi, kuin mistään muusta uraani liittyvästä asiasta koskaan ennen tai jälkeen. Vielä mahtavammaksi saavutukseni teki mielestäni se, että kyseinen paikka rankattiin koko Suomesta 8.vaikeimmaksi paikaksi päästä opiskelemaan sinä vuonna (kun laskettiin sisään päässeiden määrän suhde hakijoiden määrään). Ohi kiilasivat vain tyyliin teatterikorkeakoulu ja muutama muu vakiosti hittipaikka.

Pian kuitenkin huomasin, ettei opiskelupaikkani varsinaisesti tehnytkään vaikutusta muihin sillä intensiteetillä, kuin olin odottanut. Olin kasvanut humanistikuplassa, jossa ihmisten saavutuksia arvotettiin sen mukaan, millaisen humanistisen tai yhteiskunnallisen vaikutuksen joku työ tai opiskeluala tekivätkään.

Kun sitten sujahdin todelliseen maailmaan, ymmärsin todella pian, että humanistinen pääoma ei ollut ison joukon mielestä yhtään mitään. Ja kun vielä erään hanttihommatyöpaikkani pomo isoon ääneen ylisti erästä kaupalliselle alalle päässyttä kollegani tämän opiskelupaikasta, vasta ymmärsin, että raha olisi tässä maailmassa se, joka monien silmissä olisi ainoa asia, joka merkkasi. Minusta se oli hämmentävää. Koulu, jonne pääsi tuhansia opiskelijoita, yli 30% hakijoista, oli pomoni – ja monen muun – mielestä siksi parempi paikka opiskella, koska sieltä valmistuneet tulisivat tekemään rahaa. Toisin kuin oletettavasti meikäläinen. Huuhaahumanisti.

Nyt kun mietin tuota yliopistoaikani alkua ja ylipäätään uravalintaani, en kertaakaan pohtinut, mitä saisin palkaksi tulevaisuudessa. Itse asiassa minusta tuntuu, että kukaan ei omassa perhe- ja lähipiirikuplassani myöskään ottanut rahaa puheeksi, vaan aloille hakeuduttiin vain ja ainoastaan sen perusteella, mikä miellytti. Toisaalta tällainen pehmeä tapa suhtautua työelämään ja elämän intohimoihin on todella kunnioitettavaa, jopa lutusta. Toisaalta katselen nyt tuota hetkeä ja mietin: WTF! Eihän kiinnostukseni kirjoittamiseen ja kieleen olisi poissulkenut sitä, jos olisin jo tuossa vaiheessa miettinyt vähän myös sitä, voisiko noista aineksista koota myös uraa. Sellaista, jossa olisi palkkakehitys ja ylipäätään kyky vaikuttaa omalla tekemisellään omaan palkkaansa. En itse asiassa edes koskaan ajatellut, että sellaiseen voisi itse juuri vaikuttaa. Ympärillä kun oli vain valtion taulukkopalkkaisia tai sitten todellisia nälkätaiteilijoita.

Tässä siis pieni pohjustuspostaus siihen, millainen suhde mulla oli työn ja rahan komboon, kun aloittelin aikuiselämääni. Kirjoitan lisää rahasta ja työstä blogiin tällä viikolla, mutta sitä ennen kannattaa käydä ostamassa (tai lukemassa kirjastossa) viimeisin MeNaiset, jonka kannessa on aivan ihana Manuela Bosco (myynissä keskiviikkon 12.6.2019 asti). Siellä sisäsivuilla, tarkemmin sivulla 18, minä kolumnoin otsikolla Kiitoksella ei makseta laskuja. Kuten otsikko kertoo, liittyy aiheeseen vahvasti.

Kivaa uutta viikkoa!

-Karoliina-

kuvat: Noora Näppilä // lokaatio: Ivana Helsinki // mekko: Ivana Helsinki (AW 2019 mallistoa, kuvauslaina) 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat