Kirjoitukset avainsanalla kaukosuhde

P9054648.JPG
P9054648.JPG

Hassu juttu. Vaikka omassa elämässä etäsuhde on jo taaksejäänyttä elämää, olen kahden viime viikon aikana saanut monta viestiä siitä, kuinka ihmiset ovat kaivanneet vähän vertaistukea tai jopa vinkkejä siihen, kuinka etäilystä selviää. Ehkä syksy, uudet opiskelu- ja työpaikat ovat vieneet pareja kauaksi toisistaan tai sitten jostain syystä nuo minun vanhat etäsuhdepostaukseni ovat kirvoittaneet nyt samassa tilanteessa olevia laittelemaan viestiä.

Joten. Tässä nyt tällä tavalla matkan päästä katsottuna omat vinkkini siihen, kuinka selvitä (ja joskus jopa nauttia) etäsuhteesta. Minun kokemushan aiheesta on aika minimaalinen (8 kuukautta),ja joillakin etäsuhde voi kestää vuosia. Mutta tällä kokemuksella on sentään jotain tullut opittua. 

  1. Tajua, ettei tämä ole ikuista. Jos kyseessä on määräaikainen etäsuhde, ja sen loppumishetken tietää, on tilanne usein helpompi. Koko etäilyn kestämisen pääpointti onkin minusta siinä, ettei vajoa – ainakaan kovin usein – sellaiseen ”tää on tätä loppuelämän -fiilikseen”. Kun tietää, milloin etäsuhde muuttuu lähisuhteeksi, on helpompi jaksaa etäaika. Sen voi ottaa ikään kuin projektiksi.
  2. Taputtele itseäsi ja kumppaniasi jopa vähän leuhkasti olkapäälle. Se hetki, kun kaikki ympärillä tuntuvat pussailevan ja kävelevän käsikädessä, mutta itse laitat viestejä satojen tai tuhansien kilometrien päähän, on joskus aika rankkaa. Siksi onkin tärkeää repiä parisuhdeilo siitä, mitä on käsillä. Joskus voi jopa vähän tökerösti patsastella omassa ja rakkaansa valokeilassa: ”Hei kuule. Kaikista pareista ei todellakaan olisi tähän. Kylläpä ME ollaan erinomainen pariskunta, kun kestetään tämmöisetkin ajat.” Ehkä vähän lapsellista ja typerää, mutta toimii yllättävän hyvin heikoilla hetkillä tällainen yhteisen parisuhdeitsetunnon nostatus.
  3. Iske välietappeja. Se, että rakas muuttaa samaan maahan esimerkiksi vuoden päästä, voi tuntua aivan ikuisuusajalle. Mutta kun jakaa etäilyn etappeihin, on se helpompi käsitellä. Parhaat välietapit ovat tietysti ne, kun voidaan nähdä. Niiden avulla jaksaa aina seuraavaan tapaamisen ja lopulta koko aika kulkee eteenpäin paremmin. Mutta jos ei ole mahdollista nähdä kovin usein, täytyy etäilijöiden keksiä omassa elämässään etappeja. Kaverin synttäreitä, lomia, mökkiviikonloppuja.
  4. Tehkää niin paljon yhdessä asioita Skypen välityksellä, kuin mahdollista. Vaikka välimatka onkin monen maan päässä, voi silti tehdä ”yhdessä” ruokaa, katsoa netistä yhteistä lempiohjelmaa tai kävellä kaupungilla.
  5. Fiilistele ikävää. Joskus ikävähän on ihan paska ja ahdistava tunne. Mutta onpa siinä paljon hyvääkin. Miten ihanaa, että on ihminen, jota ylipäätään ikävöidä? Harvoin ainakaan monen monta vuotta yhdessä elänyt pari fiilistelee rakkautta niin kuin etäilijät. Ryve välillä ikävässä ja leiju rakkaudessa. Kirjoittele toisen nimeä vihkon reunaan ja kuuntele itkubiisejä. Nauti siitä, että rakkaus tuntuu.
  6. Ota kaikki ilo irti näkemishetkistä. Etäilijöiden näkemishetket ovat vähän sama kuin joulu: Vaikka itse pääjuhla on paras, tuntuu h-hetken odottelu lähinnä yhtä ihanalle. Ala suunnitella yhteisiä tapaamishetkiä, matkalaukkuun pakattavaa tavaraa ja kaikkea sellaista hyvissä ajoin. Minusta yksi parhaista hetkistä etäilyssä oli se, kun istuin lentokoneeseen, laitoin kuulokkeista siirappimusiikkia korviin ja matkasin kohti rakasta.  
  7. Tee rakkaudentekoja, jotka ilahduttavat toista kaukana. Itse postittelin A:lle Saksaan kirjeitä ja paketteja. Pistin matkaan lempisuklaata ja jätin kämppään yllätyksiä, kun poistuin sieltä takaisin Suomeen. Minä puolestaan sain myös kirjeitä, mutta myös elämäni ensimmäiset kukkalähetykset kotiovelle. Ehkä kliseistä, mutta täytyy sanoa, että ovelle tuotu yllärikimppu sykähdyttävällä tekstillä pelasti parikin ihan kakkamaista päivää.

Jos etäsuhdeasiat kiinnostaa ja ovat ajankohtaisia, lue myös nämä:

Rakastunut. 

Etäsuhde - voiko siinä oikeasti tutustua? 

Etäsuhde - paras alku parisuhteelle? 

Etäsuhde loppui nyt. 

Kuinka tehdä etäsuhteesta lähisuhde? 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: Pipo, Samsoe&Samsoe (INCH Store) // neule, Lindex // farkut, H&M

Kommentit (4)

Signora Finlandese
1/4 | 

Täällä yksi vanha konkari; vuosia on jo muutama takana Ehkä näin vanhoilla päivillä tämä luonnistuu paremmin. Kaikkein tärkein asia on keskittyä ja iloita siitä, mitä on sen sijaan, että murehtisi sitä, mitä ei ole. Ikävä ei aina ole negatiivinen asia. 

Sinikka81
2/4 | 

Meillä kahdestoista yhteinen vuosi menossa, näistä 2 vuotta elettiin niin että mies oli töissä eri maassa. Just viime viikolla mietin että osaisiko toista arvostaa samalla lailla jos ei tuota etäaikaa (ja menneisyyden huonoja parisuhteita) olisi kokenut ? Kahdestoista vuosi ja edelleen on kiire töistä kotiin toisen luo ja kasvoille nousee hassu hymy joka kerta kun toinen soittaa :) Vatsan pohjassa kihelmöi kuin vastarakastuneena vaikka toisen tuntee jo läpikotaisin ja tietää että vierellä on ”se oikea”...hauska kombo! <3

Jenxis
4/4 | 

Olipa ihana kirjoitus! Itselle tuli ihan kyynel silmään, kun mietin sitä kovan kaipauksen tuoman kivun ja rakkauden lämmön sekoitusta <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

P9261657.JPG
P9261657.JPG

Kun menimme uutena vuotena kihloihin, moni tuntematon oli sitä mieltä, että hätiköimme. Sen lisäksi, että saimme ihania onnitteluja, tuntui monen mielestä asiat etenevän liian nopeasti: ”Ettehän te edes tunne toisianne!” ja ”Vasta yhteinen arki opettaa, millainen toinen todella on”. Ihmiset viittasivat kommenteillaan varmasti siihen, että emme ennen kihloihinmenopäivänä olleet asuneet yhtään päivää virallisesti yhdessä.

Olemme viettäneet nyt yhteistä arkea saman katon alla tismalleen saman ajan, kun olemme olleet etäsuhteessa. Se, mikä ennen oli ikävöintiä ja mielettömiä jälleennäkemisiä, on nykyisin vierekkäin nukuttuja öitä ja yhdessä tehtyjä ruokakauppareissuja. Mutta muuttuiko silti mikään?

Jo silloin, kun sain epäilevää kritiikkiä blogin kommenttiboksiin, tiesin, että ihmiseen voi tutustua niin monella tavalla. Vaikken silloin tuntenutkaan niin monta puolisoni arkista tapaa, tutustuin häneen toisaalta sillä tavalla, etten kenenkään – edes vanhimpiin ja läheisimpiin ystäviini – koskaan aikaisemmin.

Yhdessä eletty arki ja toisen käytökseen tutustuminen arjessa ovat tietysti hirveän tärkeitä asioita. Minä – vaikka niin sanaorientoitunut olenkin – olen kuitenkin lopulta käytännön nainen. Minua ei paljonkaan kiinnosta kauniit sanat, ylistykset tai lupaukset, jos käytäntö ei osoita niitä toteen. Minulle rakkaudenosoitus on valmiiksi tehty ruoka, pedattu sänky, harkkoihin kuljetettu lapsi tai halaus heti töistä tultua.

Tästä huolimatta koen, että arjessa voi myös hukata toisen ihmisen. Kun on töitä, arkea ja arkitoimia, voi helposti käydä myös niin, että siitä, kuka vierellä heiluu, tulee yhdentekevä. Että jos ottaa toisen ihmisen liian nopeasti osaksi arkea, tottuu tähän ilman sen suurempaa pohdintaa siitä, onko toinen juuri oikea ihminen syvällisellä tasolla! Sillä merkityksellisellä levelillä, jossa tarkastellaan toista ihmistä ihmisenä, ei vain arjen jatkeena ja kotityöparina.

Uskon, että ihminen voi olla oikea ja tulla oikeaksi kumppaniksi monella tavalla, mutta etäsuhde ei ole tähän ainakaan mikään huono keino. Mietin, että kun A oli ulkomailla, juttelimme aivan hirvittävän paljon. Olimme Skypessä kahdeksan kuukauden ajan joka päivä vähintään 2-3 tuntia. Se tekee yli 500 tuntia puhetta ja kuuntelemista. Sellaista läsnäoloa, jota harvoin arjessa tulee saavutettua, kun keskustelun katkaisee tv-ohjelma, puhelu tai kotityöt. Mutta silloin juttelua ei häirinnyt mikään. Varasimme molemmat (yöunistamme) tähän ajan, jolloin läsnä ei tarvinnut olla missään muualla kuin Skype-ruudulla. Mietin vaan, kuinka moni voi rehellisesti sanoa, että tuijottaa puolisoaan ilman mitään muita häiriötekijöitä joka ilta useamman tunnin?

Olenkin alkanut pohtia, että joidenkin uskontoryhmien tapa, jossa puolisot muuttavat yhteen vasta avioliittolupauksen jälkeen, ei välttämättä ole yhtään huono. Pohdinkin, tekeekö tämä yhteiskunta, jossa suhteisiin ja avoliittoon voi siirtyä kuka vaan, koska vaan, suhteista liian harkitsemattomasti rakennettuja. Huonolla tapaa arkisia.  En tiedä, mutta myöskään toinen tapa edetä ei tunnu enää ollenkaan väärälle.

-Karoliina-

 

Kommentit (9)

Eedith
1/9 | 

Olen kanssasi niin samaa mieltä! Monet pyörittelevät silmiään, kun sanon, että mieheni säännölliset työmatkat tekevät suhteellemme hyvää. Silloin juttelemme usein iltaisin puhelimessa vähintään tunnin verran. Pakko tunnustaa, että arjessa tulee harvoin juteltua yhtä paljon. Iltaisin katsotaan yhdessä telkkaria ja kommentoidaan siihen liittyviä asioita, käydään läpi perhelogistiikkaa yms. Mutta työmatkojen aikana tulee usein juteltua paljon kaikkea muutakin ja ihan oikeaa asiaakin. Yksin lasten kanssa kotona oleminen ei ole koskaan ollut minulle ongelma, vaan olemme tehneet niistä hetkistä lasten kanssa omanlaisiamme ja taidamme kaikki joskus vähän odottaakin niitä päiviä :) (syömme usein ulkona tai teemme ruokaa josta mies ei niin pidä, teemme mukavia puuhia yhdessä jne). Tilanne olisi tietenkin ihan eri, jos kokisin ne hetket raskaina :)

Karoliina Sallinen

Ihana, miten olet kääntänyt monille harmillisen tilanteen teille vain voimavaraksi <3

heidimarie
2/9 | 

Hyvä kirjoitus.
Omassa parisuhteessani elettiin etäsuhdetta ensimmäiset 4v, mentiin sinä aikana kihloihin ja naimisiinkin jo toisena vuonna tapaamisesta, etäsuhteen aikana.
Nyt etäsuhde on jo muuttunut yhteiseksi arjeksi ja yhteisiä vuosia on takana reilu 8v. Arkea jakaa tänä päivänä myös kaksi yhteistä lasta.
Oma kokemukseni on, että etäsuhteessa koetun jatkuvan kaipauksen myötä sitä yhteistä jaettua arkea kaikkine arkisine asioineen osaa arvostaa ihan erityisellä tavalla ja olla kiitollinen toisen läheisyydestä, vieläkin. Iloa ja onnea teidänkin matkalle ❤️

KAIKUU co
3/9 | 

Etäsuhteessa on hyvät puolensa, mutta kääntöpuolena on turhautuminen. Omalla kohdallani ne Skype-puhelut alkoivat vuoden päästä tympimään ja jopa raivostuttamaan, kun näki vain harvoin ja olisi ollut mukava vain päästä istumaan toisen viereen. Muuten kyllä tunnistan tuon erityisen läsnäolon ja höpötysmaratonit - siinä kyllä varmasti tutustuu! :-)

Karoliina Sallinen

Olet oikeassa myös tuossa. Toki välillä välimatka myös turhautti. Ja ehkä, kun tiesimme, ettei tilanne olisi jatkuva, auttoi se myös. 

annianni
4/9 | 

Ihanaa että kirjoitit tästä! Musta tuntuu, että nyky-yhteiskunnassa aletaan olla jo hirveän ennakkoluuloisia niitä kohtaan, jotka muuttavat yhteen ja aloittavat yhteisen arjen vasta avioiduttua. Itse olen lähtöisin juurikin tuollaisesta uskontoryhmästä, jossa on usein tapana hankkia yhteinen koti vasta naimisiinmenon yhteydessä ja se on mullekin ollut ihan luonnollinen tapa toimia. Silti tuntuu, että valintaamme pidetään outona, uhkarohkeana ja vähän tyhmänäkin, jos jonkun kanssa tulee puhetta, että olemme seurustelleet jo ihan hyvän aikaa, mutta aikomusta muuttaa yhteen ei ole ennen kuin naimisiin mennessä. Musta se vaan on mahtavaa, että yhteiset kauppareissut ja telkkarin katselemisetkin on nyt vielä jotenkin spesiaaleja, eikä ainoastaan pala arkea :)

Emiliainen
5/9 | 

Hei Karoliina. Olen itse myöskin vahvasti sitä mieltä, että nyky-yhteiskunnassa voit tutustua ja myöskin rakastua toiseen netin välityksellä. Itse asuin Lontoossa, kun tutustuin nykyiseen avopuolisooni Suomessa. Meidän tarinamme on siltä puolin vieläkin erikoisempi, ettemme nähneet kasvotusten kertaakaan. Juttelimme kyllä senkin edestä Skypessä satoja ja satoja tunteja. Samoin puhelimessa ja viesteillä. Toisen äänen kuuleminen, kasvojen näkeminen ja jatkuva aktiivinen kommunikointi on omasta mielestäni tehnyt meidän suhteellemme äärimmäisen hyvän pohjan ja tietenkin se, että on aidosti halunnut tutustua toiseen ja ottamaan toisen osaksi omaa elämäänsä. Minähän muutin Lontoosta suoraan avopuolisoni kanssa saman katon alle, 4-kerroksisesta omakotitalosta 25 neliön yksiöön. Siellä asuttiin sitten kuin sillit purkissa, ja päätettiinpä vielä mennä Helsinki-Vantaan parkkipaikalla kihloihin. Enkä ole katunut mitään päivääkään, nyt onnellisesti yli 2 vuotta kihloissa olleena olen hyvin onnellinen siihen kaikkeen, miten asiat lopulta menivätkään.
Mekin saimme paljon ihmettelyjä ja epäilyjä osaksemme, mutta onneksi aika jättää nekin lopulta taaksensa. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

airplane2.jpg
airplane2.jpg

airplane3.jpg
airplane3.jpg

airport1.jpg
airport1.jpg

PB260223.JPG
PB260223.JPG

Vain pieni järjestelykysymys – niin me ajattelimme, kun A lähti loppukesästä ulkomaille töihin ja päätämme pehmeni vielä kesä ja rakastumisen alkuhuuma. Järjestelykysymys. Jep. Mutta ei aina ihan niin pienikään. 

Ennen A:n tapaamista olin vältellyt sitoutumista yhtään mihinkään tai kehenkään kuin ruttoa. Itse seurustelu tuntui ajatuksena vankilalle, mutta en halunnut sitoa itseäni millään muullakaan tavalla mihinkään sellaisiin asioihin, joihin ei ollut pakko.  Äitinä ja työssäkäyvänä yhteiskunnan jäsenenä oli minusta jo tarpeeksi reunaehtoja, joten nautin suunnattomasti siitä, kun välillä ei tarvinnut ilmoittaa kenellekään yhtään mitään. Ei ollut pakko F:n ollessa isällään tehdä lämmintä ruokaa ja päivän ainoa ateria saattoi olla puolikas kääretorttu. Saatoin kuljeskella koko päivän pelkässä yökkärissä, kasvonaamio naamalla, neljä päivää pesemättömissä hiuksissa ja katsoa repeatilla Bridget Jonesia. Oli vapauttavaa olla vaan. Ja ajatella, että mitä tahansa voi vielä tapahtua. Ja niin tapahtuikin.

Nimittäin kun tapasimme, sitoutuminen ei yhtäkkiä tuntunutkaan niin vastenmieliselle idealle. Itse asiassa:  Yllättäen ei tullut edes mieleeni, ettemmekö me olisi alkaneet seurustella. Siitäkin huolimatta, että välissämme olisi pian tuhansia kilometrejä ja toisen kanssa tulisi elää käytännössä seuraavaan kevääseen (siis tähän kevääseen!) Skypen välityksellä.

Muistan äimistyksen ystävieni naamassa, kun kaikki tapahtui melkein sillä tahdilla, etten edes heille ehtinyt infota ihan kaikista uusista käänteistä. Voitte vaan kuvitella sen puhelimen viestitulvan, kun latasimme ensimmäiset yhteiset – tosin hyvin hämyiset – kuvat Instagramiin. Saattoipa olla niin, että siinä kahdestaan nyhvätessä jäi jokunen tärkeä asia päivittämättä jopa niille aivan parhaillekin kavereille ja kun sitten parin viikon päästä ystäväni tokaisi ”musta on ihan käsittämätöntä, että sä seurustelet”, tuntui se silloin itsestä ihan hassulle kommentille. Tapahtumat kun tuntuivat itsestä ihan luonnollisille. Nyt jälkikäteen oikein naurattaa koko homma. Ei ihme, että kavereilla oli tekemistä pysyä perässä.

Vaikka se, että suhteen toinen osapuoli lähtee aivan seurustelun alkumetreillä pitkäksi ajaksi ulkomaille, ei ole lähtökohtaisesti se, mitä toivoo, olen kiitollinen joka ikisestä hetkestä. Itse asiassa, voisin suositella tätä jokaiselle tuoreelle parille! Tiedän, että kun A lukee tätä tekstiä, hän nauraa ja sanoo ”nyt sä valehtelet”. Täytyy myöntää, että kiitollisuus ei ole ollut keskellä arkea aina välttämättä se kaikkein päällimmäisin tunne. Välillä on ollut hyvinkin epäkiitollinen olo. Joskus ikävä – vaikkapa ystävän häiden aikaan – on saanut olon niin kurjaksi, että se on vaikuttanut kokonaisvaltaisesti kaikkeen. On tehnyt mieli vaan kiukutella ja laahustaa pahantuulisena eteenpäin. Ja itse asiassa: Kyllä minä olen välillä niin tehnytkin! Rypenyt ja kironnut.

Jos hetkellisiä alakuloja ei kuitenkaan lasketa mukaan, olen täysin varma siitä, että etäilyllä on ollut tälle suhteelle lopulta vain ja ainoastaan positiivisia vaikutuksia. Ilman erossaoloa tuskin tuntisimme toisiamme puoliksikaan näin hyvin. Ilman etäsuhteen kuvioita, emme välttämättä olisi koskaan joutuneet sellaisten isojen asioiden eteen, mitkä nyt olemme käsitelleet jo muutaman kuukauden seurustelun jälkeen. Minusta ainakin tuntuu, että hirveän moni tämän ajan suhde etenee – jos edes sitten etenee – epämääräisessä tapailutilassa vaikka kuinka kauan, eikä se välttämättä ole lopulta enää kenenkään hyvinvoinnille plussaksi. Sitä ”rennosti” hengataan, pidetään monia verkkoja vesillä ja lopulta – hyvin usein – ainakin toista sattuu. Ja toki ihmissuhteissa voi sattua aina! Sitä ei suojaa seurustelu, avioliitto tai edes yhteiset lapset ja asuntolaina. Se on elämää. Mutta ainakin etäsuhteena alkaneessa suhteessa on pakko miettiä heti alusta asti, onko tämä sellainen juttu, jonka eteen voi vähän kärsiä. Jaksaako toista odottaa? Kestääkö ikävää? Onko kaikki etäsuhteeseen liittyvät kurjat asiat sen arvoisia, että niitä kompensoi kymmenen hyvää?

Etäsuhde onkin koetinkivi, joka testaa ihan heti alussa, onko suhteesta mihinkään. Jos sanotaan, että avioliitto on tahtoasia, sitä samaa on myös etäsuhde. Kyse ei yhtäkkiä olekaan siitä, että saat joka päivä suukkoja tai voit kömpiä turvallisesti iltaisin toisen kainaloon katsomaan elokuvaa. Joskus päivän parisuhdesaldo on kiireinen Whatappin videopuhelu keskeltä työmatkaa tai viestit, joihin toinen voi vastata vasta, kun pääsee toimivan wifin läheisyyteen. Tai vaihtoehtoisesti sitten, kun lapsi on ruokittu, pesty ja nukutettu, illan postaus on ulkona ja omasta vartalosta pesty päivän pölyt. Ei sellaista suhdetta jaksaisi varmasti kukaan, jos ei uskoisi ja tahtoisi uskoa homman kantavuuteen.

Etäsuhde. Ei se aina ole helppoa. Mutta uskallan jopa väittää, että se voisi olla jopa loistava pehmeä lasku suhteelle kuin suhteelle kohti yhteistä arkea. Tosin näistä – etäsuhteen hyvistä, mutta myös huonoista puolista – voisin jatkaa varmasti kappale- ja postaustolkulla. Koska sanottakoon: On pieni patoumien ja avautumisten menevä kolonen! Ehkä niin vielä teenkin.

Onpa ollut opettavainen talvi…Mutta Luojalle kiitos, että tämä loppuu jo päivissä, ei enää kuukausissa, laskettavan ajan päästä! Joku raja henkisellä kasvamisellakin.

-Karoliina-

Kuvat: 1-3 Pixabay

Kommentit (4)

Eemai
1/4 | 

Me olimme olleet yhdessä muutaman kuukauden, kun mieheni lähti harjoitteluun ulkomaille kolmeksi kuukaudeksi. Silloin oli sentään Skype, vaikka älypuhelimia ei ollutkaan. Vietin lähes kaikki illat pikkujakkaralla istuen ja läppäriä näpytellen. Siinä ehti keskustella asioista maan ja taivaan väliltä ja tutustua kunnolla. Nyt ollaan oltu 9 vuotta yhdessä ja tahdotaan edelleen.

Kärsivällisyyttä yhteisen arjen pyörittämiseen! Ihanaa, että saat rakkaasi pian vierellesi!

sanni8
2/4 | 

Oon ollu kahdessa suhteessa joista ensimmäinen oli muutaman vuoden etäsuhde. San jälkeen sanoin että ei enää ikinä, kunnes nyt ehkä sitten taas kuitenkin. Ja kun lukee maidenvälisistä ja maanosien välisistä suhteista niin 3h välimatka Brittien sisällä ei tunnu niin hirveältä sitten kuitenkaan. Nuorempana se oli haaste, ja jos nyt olisin taas 18-vee niin en lähtisi siihen enää uudestaan, mutta nykyään kun olen tässä tilanteessa että tekisikö sen kaiken uudestaan niin ajatus houkuttaa oikeastaan enemmän kun "tavallinen" suhde. Oon huomannut että jos on oma elämä kunnossa: opiskelut, omat harrastukset, urheilu niin se ei välttämättä haittaa että joku on pienen välimatkan päässä jos päivittäin voi kuitenkin jutella. Pelkään että normisuhteessa voisin asua samassa kaupungissa ja olla silti näkemättä toista ikuisuuteen, tai toisessa ääripäässä unohtaisin ihan kokonaan oman elämäni. Ehkä mä oon jotenkin ihan yli-itsenäinen, mutta nautin jotenkin siitä että on oma elämä, mutta kuitenkin parin viikon välein mahdollisuus matkustaa näkemään toista tai tieto että toinen on tulossa käymään. 

Pyjama
3/4 | 

Me seurustelimme ensin vuoden verran asuen samalla paikkakunnalla. Vähän oli haasteellista, kun molemmilla oli täydet elämät eikä parin ensimmäisen kuherruskuukauden jälkeen tahtonut löytyä aikaa kalenterista: toinen teki kahta työtä, joista toinen oli vuorotyö ja treenasi paljon, toinen taas teki töitä ja opiskeli plus harrastukset päälle. Sinkkuina kun oli eletty vuosikausia.

Sitten minä muutin muutaman sadan kilometrin päähän opiskelemaan ja oli entistä vaikeampaa: jotenkin vaan ei osunut aikataulut yhteen (siis jotakin jääräpäisyyttä kummankin osalta) ja kai siinä mietittiin, että tuleekohan tästä mitään.

Muutaman kuukauden päästä mies kertoi mahdollisuudesta lähteä Afganistaniin. En tietenkään alkanut estellä, vaikka vähän mietin, että mitähän siitäkin tulee kun muutama sata kilometriä on hankala, niin entä sitten useampi tuhat.

Näimme puolen vuoden aikana pari kertaa, lähettelimme joitakin kirjeitä ja soittelimme ehkä pari kertaa viikossa satelliittipuheluita, joissa oli joku 15 sekunnin viive (eli keskustelu todella raivostuttavaa).

Puolen vuoden päästä mies otti lisää virkavapaata töistä ja muutti mun luo opiskelupaikkakunnalle.

Tästä taitaa olla 8,5 vuotta nyt. <3

iidis
4/4 | 

Kuusi vuotta sitten, mun mies lähti meidän kolmannelta tapaamiselta suoraan lentokentälle kuukaudeksi reissuun. Me ei siis sovittu mistään seurustelusta, mutta annoin mun kesäosoitteen ja luvan etsiä mut Facebookista. Ehkä se oli intuitio, joka neuvoi meitä molempia unohtamaan toiset. Niin oudolta kuin se kuulostaakin myös ihmistä, jota ei oikeastaan ihan vielä edes tunne, voi kaivata ja ikävöidä valtavasti. Ja tässä sitä ollaan, on yhteinen koti ja perhe ja häitä juhlitaan ensi kuussa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat