Kirjoitukset avainsanalla ystävyys

 

IMG_20190226_093829.jpg
IMG_20190226_093829.jpg

IMG_20190225_164054.jpg
IMG_20190225_164054.jpg

Yksi mun parhaista ystävistä, Inari, on kahden pienen pojan työssä käyvä äiti Helsingistä. Vaikka me ollaankin melkein päivittäin tekemisissä puhelimen välityksellä, ei me todellakaan ehditä nähdä tarpeeksi usein. Oman lisänsä soppaan tekee vielä se, että Inarin mies on muusikko. Toisin sanoen: Inarilla on harvoin lapsivapaata viikonloppuisin, jolloin puolestaan minä olen tottunut näkemään ystäviäni. 

Inari kuitenin ehdotti varmaan jo joululoman aikaan, että mitä jos me pidettäisiinkin yhteinen "viikonloppu" muulloin kun viikonloppuna. Silloin, kun hän voisi jättää pojat isälleen ja hoitaa vapaapäivät töistään. Nerokas idea, joka ei ollut tullut lainkaan minun mieleen. Vaikka yrittäjänä olenkin oman aikani herra, unohdan silti edelleen, että mä tosiaan voin nykyisin tehdä näin: Tehdä alkuviikon työt sunnuntaina, ja pitää maanantaina puolestaan vapaana. Ja niinpä me teimme!

Inari saapui eilen yhden jälkeen Tamperelle ja lounaan jälkeen me roudasimme kamamme Lapland Hotelsiin. Paikka valikoitui muistaakseni Momondon (tai ehkä Trivagon) kautta. Mä olen kerran ollut A:n kanssa kyseisessä hotellissä yötä, kun hän oli Saksasta maajoukkuevapailla Suomessa. Kokemus oli silloin hyvä, joten tällä muistilla ja kohtuullisella hinnalla hotellipäätös tehtiin aika nopsasti. Ja onneksi tehtiin: Hotelli oli edelleen kaunis, palvelu mutkatonta ja aamupala hyvää. Tuntui, kun ei olisi Tampereella ollutkaan. Enkä siis tarkoita, etteikö Tampereella olisi  ihanaa. On! Mutta kyllä yöpyminen hotellissa teki tapaamiseemme lomaefektin. 

Mitä me sitten Inarin kanssa oikein teimme? Söimme, löhösimme, katsoimme töllöä ja puhuimme pitkästä aikaa niin, ettei KUKAAN keskeyttänyt meidän juttuja. Nukuttiin vierekkäin ja oltiin vaan. Ei mitään kummallista, glamourista tai hifiä. Ei edes pyöritty juuri kaupungilla. 

Mä tiedän, etten ole sellainen nyhvätään-koko-ajan-vierekkäin -ystävä. Mä tarvitsen paljon tilaa. Ja kuten olen kertonut, jaksan päivittäin nähdä tasan oman perheeni. Muiden - jopa niiden rakkaimpien ystävien - näkeminen vaatii itseltäni tietyn olotilan ja sopivan hetken. 

Toisaalta sitten kun näen mulle tärkeimpiä naisia, haluan höpötellä rauhassa, nauraa vatsalihakset (ja huuliherpesarvet) kipeiksi ja halata. Jos joku on mun sydänystävä, nähdessä läheisyys ei kyllä jää kenellekään epäselväksi. (Vaikka esimerkiksi viesti- tai soittokertoja laskiessa asian laita voisi olla aivan toinen.)

Mitä tästä opimme? No ainakin sen, että joskus on hyvä ottaa ystävänkin kanssa irtiotto. Vähän samanlainen getaway kun puolisonkin kanssa aina aika-ajoin. Paeta arkea ja keskittyä hetkeksi vain meihin

-Karoliina-

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

kata_eric
1/2 | 

Sulla on jännä tapa lisätä kaikkiin otsikoihisi huutomerkki nykyisin. Mä automaattisesti luen otsikot päässäni ja sitten nää kuulostaa päässäni huutamiselta :D YSTÄVÄN KANSSA!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

PA075956.JPG
PA075956.JPG

Hellurei sunnuntai-iltaan! Kirjoittelen postausta junassa matkalla Turusta Tampereelle. Takana on 30 tunnin reissu joka on pitänyt sisällään niin paljon puhetta ja kuuntelemista, että kurkkua ja korvia ihan jomottaa. Ja sielua hykerryttää. 

Astuin eilen aamupäivällä junaan Tampereelta. Ja saman tekivät kolme tärkeää naista Helsingin päässä. Treffit tehtiin Turun juna-asemalle. Varjosyy oli  tämänpäiväinen esiintymiseni Turun kirjamessuilla. Todellinen iso tarina se, että meidän oli pakko vihdoin nähdä.

Me olimme ennen työkavereita ja näimme päivittäin. Istuttiin palaverit vieretysten, reissattiin luokkaretket, pönötettiin vanhempainillassa. Jaettiin monisteet ja tiedot, ammattitaito ja yksityiselämän kiemurat. Välitunnilla juostiin samalle välkkäpihalle tärisemään kylmään ja joskus Whatsapp-lauloi yhteisessä viestiketjussa: ”Pikapalaveri mun luokassa ruokkiksella”.

Kun mä muutin Tampereelle, osa porukasta jäi äitiyslomalle, niin arki muuttui ihan radikaalisti. Me ei nähtykään enää joka päivä, joten ystävyys muuttui käytännön tasolla ihan erilaiseksi. Vaikkei tietysti se ydin – yhteenkuuluvuus, luottamus ja samanhenkiset jutut – muuttuneetkaan yhtään minnekään.

Siksi meidän viikonlopun reissu olikin niin kauhean tärkeä. Saatiin ottaa takaisin ne kuukaudet, jolloin jutut olivat jääneet vain muutaman Whatsapp-viestin mittaisiksi ja jonka aikana monenkin meidän elämässä oli tapahtunut elämää mullistavia käänteitä. Eilen me vaan syötiin Blankossa, tuijotettiin Aurajokea, saunottiin hotellin saunassa, maattiin siskonpedissä kaikki neljä vetäen huonepalveluherkkuja ja liian lämmintä skumppaa naamaan. Nukuttiin vieretysten (eräs kaappasi vierustoverin jopa kainaloonsa yöllä, kun kuvitteli unenpöpperössä ystävän olevan oma puolitoistavuotias lapsensa) ja tsempattiin toinen toisiamme. Naurettiin ja vähän itkettiinkin.

Vaikka maailma muuttuu: työt, asuinpaikat, siviilisäädyt ja tukkamalli. On ihan helkkarin tärkeää tietää, että elämässä on näitä supernaisia, jotka ovat siellä omissa taustajoukoissa ihan aina. Että on niitä tyyppejä, kelle voi soittaa koska vaan. Samoja, joille ei ole kuitenkaan pakko soittaa kuukausiin ja silti tietää kaiken olevan kuin ennenkin. Ihan niin kuin silloin vuosia sitten, kun sen yhden alta rämähti tallinnalaisessa hotellissa varavuode rikki niin, että uni ei meinannut tulla silmään enää ollenkaan sen hillittömän naurukohtauksen jälkeen. Tai silloin kun yökyläiltiin toistemme luona ja se yksi höpisi niin paljon, että lopulta piti dialogia ihan itsekseen muiden kuorsatessa jo omissa pedeissään. Silloin kun myöhästyttiin koulutuksesta kun piti koukata ensin Alkon kautta. Silloin  kun sillä yhdellä oli pinkki tukka. Silloin kun käytiin asuntonäytöissä yhdessä, silloin kun oltiin kaasoja ja morsian. Silloin kun ne kaksi kertoivat raskaudestaan samana päivänä missäpä muuallakaan kuin siellä Whatsapp-ketjussa. Silloin kun minä olin ihan rikki, uuden elämän alussa ja nämä tulivat purkamaan muuttolaatikot. Taittelemaan minun ja lapsen vaatteet uusiin kaappeihin, tuomaan tullessaan porkkanakakkua ja pullaa. 

Välissä oli kuukausia ja miljoonia asioita. Silti kaikki oli – tietysti – kuten aina. Oikein. 

-Karoliina-

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

IMG-20180903-WA0009.jpg
IMG-20180903-WA0009.jpg

IMG-20180903-WA0010.jpg
IMG-20180903-WA0010.jpg

Kun mä muutin Tampereelle, kävin aikamoista kamppailua itseni kanssa sosiaalisista suhteista. Toisaalta oli ihana tutustua A:n kavereihin ja heidän puolisoihinsa, mutta kaipasin hirveästi myös ihan ikiomaa jengiäni. Mietin, että jos olisin tässä kaupungissa kiinni vain A:n kautta, en saisi koskaan rakennettua tänne omaa elämääni. Sitä, jossa olisin jotain muutakin kuin toisen ihmisen jatke.

Toisaalta taistelin vähän sosiaalisia tilanteita vastaan. Uusiin ihmisiin tutustuminen oli välillä raskasta. Varsinkin, kun oletettiin, että muistaisin muutaman viikon jälkeen satojen ihmisten nimet, naamat ja tarinat. Siksi minusta tuli aluksi jopa vähän vastahakoinenkin tutustumishommissa. Ennen kuin löytyi tasapaino ja kaupungista tuli koti.

Mutta. Niinpä siinä vain kävi, että vaikka alku oli kipuilua, löytyi se munkin paikka tästä kaupungista. Ja myös se mun ystäväpiiri. Yksi henkilö, josta on Tampere-aikani keskellä tullut ihan vahingossa yksi mun parhaista ystävistäni, on Noora. Curious-Noora, kuten mun muutama kaveri kutsuu Nooraa insta-nimen ja tämän blogin perusteella. Niin siis se sama Noora, jolla on Curiouser&Curiouser -blogi ja jonka nimen voi nähdä vaikka jos minkälaisissa paikoissa valokuvien alla. Sama nainen, joka kuvaa kaikki meidän kuvat. Monet mun blogikuvista, meidän häät, siskon häät ja paljon niistä asiakkaista, joille teen töitä.

Ja töistähän se meidän ystävyyskin alkoi. Kun muutin Tampereelle, päätin, että nyt olisi se hetki, jolloin hommaisin itselleni kuvaajan. Olin aina haaveillut kunnollisista asukuvista, mutta minulla ei ollut Helsingissä ollessani ollut aikaa sellaisiin. Opetyöt jätettyäni päätin kuitenkin, että nyt alkaisin panostaa blogiin myös tällä tavalla.

En edes muista, mistä Nooran nimi pälkähti mieleeni, koska emme varsinaisesti tunteneet toisiamme. En ole itse asiassa varma, olimmeko koskaan edes nähneet toisiamme livenä, vaikka olimmekin bloganneet aikanaan yhtä aikaa Bellblogeissa. Joka tapauksessa. Tsekkailin Nooran kuvia, näin niiden olevan kauniita ja tajusin, että Noora asuu myös Tampereella. Niinpä taisin ehdottaa, että olisiko nainen kiinnostunut ottamaan minusta muutaman asukuvan. Ja olihan se. Nyt meillä on takana asukuvia ja höpötyskertoja varmaan jo miltei sata. Vai enemmänkin? Joka tapauksessa niin paljon, että Nooran kuvista on tullut tärkeä osa mun blogia. Mutta ennen kaikkea meidän näkemisistä tärkeä osa mun elämää, tamperelaisuutta ja elämää.

Mä en edes oikein tiedä, mistä kaikki ystävyysmielessä oikein alkoi, mutta niinpä siinä vaan kävi, että yhtäkkiä tuo nainen tiesi minusta ihan kauheasti asioita, joita en monillekaan ole kertonut. Kuvauksien pakollinen osuus alkoi olla juuri ne kuvat, koska niitä ottaessa piti olla hetki hiljaa. Asiaa kun olisi ollut puolin ja toisin niin paljon. Nooralla on itse asiassa kasoittain sellaisia ah-niin-imartelia kuvia minusta tallessa, jossa suu on apposenauki kaikesta siitä höpinästä, jota kesken kuvausten käyn.

Nooran ja minun ystävyys on myös asia, josta A tykkää aukoa päätä. Ai miksikö? No ihan vaan siksi, että kun olimme ensimmäisen kerran Nooran kanssa tavanneet ja mainailin samoihin aikoihin A:lle, ettei minulla ole täällä omia kavereita, A ehdotti ratkaisua ongelmaani. Hän kysyi, mitä jos näkisin Nooraa joskus myös vapaa-ajalla, koska ”sähän tykkäsit siitä”. Tuhahdin oikein pilkallisesti, että ”me ollaan kuule ihan vaan työkavereita”, eikä ystäviä noin vaan voi hankkia. Mutta sitten ystävyys tapahtui ikään kuin vahingossa. Näkemiskertojen ja kuvien lomassa. Ja voin sanoa, että tämä kortti vedetään edelleen kotonamme esille aina sopivan paikan tullen, kun A haluaa näpäyttää ennakkoluuloistani. Jep, jep. Olin totaalisen väärässä!

Noorassa (ja pakko myöntää, myös Nooran Matissa) parasta on se, että voi olla ihan oma itsensä. Puhua, mitä huvittaa ja olla rehellinen, koska nuo ihmiset jos ketkä, ovat luotettavia ja rehellisiä myös takaisin. Tuon kaksikon kanssa on aika kivaa ja mikä parasta, Nooran ja minun ystävyydestä on syntynyt myös meidän perheiden ystävyys. F rakastaa Nooraa ja Mattia yli kaiken ja hän oli heillä esimerkiksi yökylässä Hipu-siskoni häiden jälkeisen yön. Miehet taas puolestaan saavat toisistaan mitä parhainta ”bloggarin mies -tukea”. He voivat yhdessä vähän vinoilla vaikka siitä, saako ruokaa jo syödä, vai pitääkö se kuvata ensin. Itse asiassa ihan ensimmäisen kerran elämässäni minä olen tuonut parisuhteeseen ystäväpariskunnan, joka on tuotu myös laajemmaltikin koko meidän perheen elämään. Tsekkasin juuri facebookin ja huomasin, että siskoni oli kutsunut Nooran ja Matin omiin Halloween-kemuihinsa, joihin hänellä on ollut tapana kutsua vain se kaikista läheisin ydinjengi. Tuntuu aika kivalle!

Jos palataan vielä hetkeksi alkuun. Niihin töihin, joiden kautta me Nooran kanssa alun perin edes tutustuttiin. En tiedä uskotteko, mutta kuvaukset ovat sellainen juttu, joka ei varmasti ole ulkopuolisen silmin mitään kaunista kuultavaa. Noora käskyttää tiukoin ottein ja minä jupisen takaisin. Välillä revetään nauruun, kun tajutaan itsekin, kuinka hölmöille kuulostetaan. Joskus koko kuvaussessio kuulostaakin ulkopuolisen silmin varmasti sille, että molemmat meistä on pakotettu hommaan. Mutta kaikki se ihan rakkaudella. Tiiminä kun tässä ollaan!

-Karoliina-

Kuva: Matti 

 

 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

 

P7110280.JPG
P7110280.JPG

P7110282.JPG
P7110282.JPG

P7110320.JPG
P7110320.JPG

P7110299.JPG
P7110299.JPG

P7110293.JPG
P7110293.JPG

P7110322.JPG
P7110322.JPG

Meillä on ollut täällä illallisilla, kun on saatu päivän viralliset osuudet taakse, paljon tosi ihania ja avoimia keskusteluja. Varsinkin siitä näkökulmasta avoimia, että minä en tuntenut reissukavereitani kuin ihan vaan töiden kautta niin, että oli nähty vain muutama kerta ennen matkaa töiden merkeissä.

Tiistai-iltana keskustelu kääntyi sosiaalisten suhteiden ylläpitoon. Siihen, miten niihin jää joskus liian vähän aikaa. Ja siihen, miten paljon lopulta aika moni tarvitsee ihan vain hiljaista omaa aikaa. Siitä, miten tosiystävät tunnistaa siitä, että ystävyys säilyy, vaikkei kovin usein ehdikään nähdä. Juttu jatkuu siitä, mihin on viimeksi – kuukausi tai vuosi sitten – jäänyt.

Kerroin teille muutettuani Tampereelle, kuinka välillä minuun iski sellainen sosiaalisten tilanteiden ähky. Että vaikka kuinka oli ihana tutustua uusiin ihmisiin ja olen kiitollinen jokaisesta tärkeästä ihmissuhteesta elämässäni, välillä ei olisi yhtään jaksanut olla keskellä keskusteluja ja ääniä. Ja hoitaa sitä ensitapaamisten tärkeää small talkia ja iloista naamaa.

Tiistainen keskustelumme täällä sai minut pohtimaan vielä hotellishuoneessakin sitä, olenkohan temperamentiltani sellainen sosiaalinen introvertti. En edes tiedä, onko sellaista termiä oikeasti olemassa, mutta sellaiseksi usein itseni koen.  Koen, että tulen ihmisten kanssa toimeen ja nautin keskusteluista. Minua ei ahdista yleensä uudet tilanteet, enkä jännitä esimerkiksi puhua isollekaan yleisölle. Toisaalta olen kuitenkin se, joka ei osaa soittaa höpinäpuheluita. Se, joka vastaa viesteihin huonosti, ei jotenkin saa aikaiseksi klikkailla facebookin tapahtumakutsuihin ”osallistuu-näppäintä” ja se, joka nyhvertää lähtökohtaisesti aina mieluummin kotona perheen kanssa kun lähtee etsimään elämyksiä.

Joskus mietin, onko omiin oloihini vetäytyminen itsekästä. Koen toistuvasti syyllisyyttä siitä, etten pidä enempää yhteyttä kavereihini ja ystäviini, kerran olen niin ihania ihmisiä ympärilleni saanut. Poden huonoa omatuntoa kemuista ja tapaamisista, joista kieltäydyn. Ja mietin, onko ihan ok, että todella usein valitsen enemmin vaikkapa salille menon itsekseni kuin kaverin kanssa yhteisen aamupalan.

Toisaalta yksinolossa on kohdallani myös kompastuskivensä. Ensinnäkin vihaan nukkua yksin. Tai en ehkä nukkua, mutta se illan rauhoittuminen ei meinaa yksin onnistua sitten yhtään. Keksin nimittäin koko ajan jotain tekemistä, tv-ohjelman, mitä katsella tai jotain muuta. Saattaa kuulostaa aika pienelle ongelmalle, mutta kun esimerkiksi näin reissussa monta yötä yksin, alkaa se tuntua jo oloissa ja silmäpusseissa. Toisekseen yksin saatan vajota usein aika diippeihin ajatuksiin. Olen syvimmältä luonteeltani aika melankolinen, mutta ihmisten keskellä pysyn usein paljon kepeämpänä. Eikä se ole esittämistä, mutta tuntuu sille kuin muut ihmiset saisivat pidettyä minua pinnalla paremmin. Kun olen pitkän tovin yksin, minusta tuntuu, että alan ylianalysoida monia asioita vähän liikaakin.

Kuka muu kokee, että tasapainottelu sosiaalisten tilanteiden ja yksinolon välillä on toisinaan vaikeaa? Ja kuinka itse löydätte tasapainon näiden kahden välillä?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: mekko, By Emka // toppi, River Island

 

Kommentit (3)

Roseta
1/3 | 

Samoja ajatuksia täälläkin ja kuulisin mielelläni myös muiden kokemuksia.

Alkuun ongelmana oli, että hypin sosiaalisista tilanteista toiseen kuin päätön kana ja uuvutin itseni. Huomasin, että kaipaan omaa aikaa ja palautumista yllättävän paljon. Nykyisin menen omien rajojen puitteissa (huom.opettelen vieläkin :) ja kieltäydyn kaiken maailman turhista kissanristiäisistä. Mitä kavereihin ja ystäviin tulee niin sanon suoraan, että tänään ei pysty/ehdi jos siltä tuntuu että kaipaan omaa aikaa. Tiedän olevani paljon parempaa seuraa kun olen saanut oman hetkeni silloin kun sitä tarvitsen. Ystävät ymmärtää ja toki täytyy olla myös joustonvaraa koska yhteiset hetket ovat nykyään kortilla koska lapset, työt, arki ja mitä näitä nyt on

Jenninen
2/3 | 

Tunnistin itseni kirjoituksestasi välittömästi ️

Läheisilleni sanon olevani usein sosiaalinen erakko. Olen sosiaalinen ja puhelias. Perhe sosiaalistaa, ja työni on jatkuvaa sosiaalista kanssakäymistä. Ehkä juuri siksi tarvitsen vastapainoksi omaa aikaa ja yksin olemista. Harmittelen usein ettei kaiken kiireen keskellä ole juurikaan aikaa tavata ystäviä. Silti kun suunnittelen syksylle jonkin harrastuksen aloittamista, niin suunnittelen meneväni sinne ehdottomasti itsekseni, en kenenkään kanssa.

jennyla
3/3 | 

Terminä 'sosiaalinen introvertti' on siinä mielessä turha, että oletusarvoisesti ja lähtökohtaisesti introvertit eivät ole millään tavalla epäsosiaalisia (vaikka usein näitä käytetäänkin virheellisesti synonyymeina). Kyse on lähinnä siitä, miten nämä eri ihmistyypit lataavat akkujaan. Introvertti tarvitsee tähän yksinoloa ja rauhallisuutta, kun taas ekstrovertti pystyy lataamaan akkunsa muiden seurassa. Toisin sanoen introverttia kuluttavat sosiaaliset tilanteet (vaikka hän niistä täysillä nauttisikin), kun taas ekstrovertti saa näistä tilanteista energiaa itselleen.

Koen itse, että introverttina on todella helppoa ja mukavaa olla sosiaalisissa tilanteissa, jos vain olen saanut tarpeeksi latailtua ensin akkujani. Sen sijaan vaikkapa kiireisinä työviikkoina palautumisaikaa ei ole yleensä saanut järjestettyä tarpeeksi, jolloin tekisi mieli vain perua kaikki kavereiden kanssa sovitut menot ja rauhoittua itsekseen kotosalla. Kamppailen myös paljon sen suhteen, että ymmärtävätkö kaikki kaverit sitä, että kaipaan välillä yksinoloa vaikka heidän seurastaan nautinkin kovasti. Lisäksi tunnistin itseni kirjoituksesi 'ähkystä'; tämä tunne saattaa tulla ainakin itselleni ihan yllättäen vaikkapa kesken juhlien, kun ei jaksaisi enää hetkeäkään hälinää tai keskusteluja uusien ihmisten kanssa.  



 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat