Kirjoitukset avainsanalla ystävät

Oi että! Kun sain viestin kesän alussa mun Hipu-siskolta: ”sun baby showerit on 11.8”, olin melko skeptinen, että noinkohan on. Ensinnäkin mietin, miten musta on enää vauvasuihkuilemaan elokuussa (huomaatte ilomielisen luonteeni). Toisekseen mietin, että Baby Showereiden takana on niin juonikas porukka, että voivatko he tosiaan ilmoittaa etukäteen oikean päivän. Muistatte ehkä, millaisella superyllärillä mut jymäytettiin omissa polttareissani?

Kun aloin sitten pari viikkoa sitten selvittää siskoltani, ovatko he kysyneet A:lta, onko F varmasti kotosalla kutsujen aikaan, Hipu oli kummissaan. Hehän olivat jo ilmoittaneet päivämäärän minulle aikaisemmin, niin kai olin itse katsonut, että tuleva isosisko oli myös pääsemässä kemuihin. Siis mitä ihmettä? He siis TODELLA aikoivat järkätä kemut silloin, kun olivat ilmoittaneet. Mikä helpotus! Tähän olotilaan en olisikaan toivonut mitään yllärirepimistä sängystä tai muita nopeita käänteitä.

Mun siskot kysyivät multa jo heti raskauden alussa, haluaisinko vauvakutsut. Sanoin, että tosi mielelläni kyllä, mutta haluaisin välttää kaiken maailman soseidenmaistelukisoja ja pelejä. Ne kun ei tunnu juurikaan mun jutulle, varsinkin, jos olen niissä itse jollain tapaa keskiössä. (Samoin vaikka meidän häissä ei ollut yhtään peliä tai kisaa ja sanoin, että hirtän sen tyypin, joka alkaa järkätä morsiamenryöstöä). Muiden juhlissa osallistun tietysti vaikka mihinkä kisailuihin.

Mulla ei ollut mitään toivelistaa kutsuttavista, mutta pyysin, että F pääsisi mukaan juhliin. Niin ja mainitsin, että vaippakakkuun ei tarvitsisi energiaa käyttää. Olen tehnyt ja antanut montakin kakkusta kyllä itse, mutta jotenkin omalla kohdallani konsepti tuntuu vähän sellaiselle liian siirappiselle. Eikös se nyt vaan enemmänkin ärsytä ensin säilyttää hehtaarin kokoinen, vaivalla tehty komeus ja sitten purkaa se pala palalta niin, että A) vaipat ovat aivan rullalla ja B) sellofanit ja muut tykötarpeet täytyy änkeä roskiin.

Näiden toiveiden pohjalta mä sitten sain eilen aivan ihanan, aidon, lämminhenkisen ja kotoisan vauvakutsupäivän. Summeri soi – kuten oli kerrottu – kello 11.15, ja minua ja F:ää odotti alaovella Noora ja kuskiksi värvätty Matti. Autossa soi Baby-aiheinen musa ja molemmilla oli päällä myös teeman mukaisesti vaaleanpunaista. Kuvittelin, että huristelisimme mun Hipu-siskon ja tämän miehen kotiin kaupungin toiselle laidalle, mutta kurvasimmekin Fazerille. Siellä meitä odotti pieni ja erityisen rakas joukko naisia. Mun siskot, mun kaasot ja F:n kummitäti.

Mä olinkin alun perin miettinyt, minkähänlaisen rajauksen juhlien järjestäjät on tehnyt kutsuttujen suhteen. Mun elämään on siunaantunut nimittäin niin monta rakasta ja tärkeää naista, että mietin, että millä ilveellä heidät kaikki on saatu kasaan. Vaikka kaikkia heitä olisi ollut ihana nähdä – tietysti – musta oli myös todella ilo nähdä, miten osuvan tiivistyksen juhlien järjestäjät olivat tällä kertaa kutsuvieraslistaan tehneet. Perustelivat vieläpä päivän aikana valintaa niin, että juurihan me vasta vietettiin isolla porukalla polttareita ja häitä, ja kaiken kukkuraksi mä en olisi enää varmasti jaksanut mitään ison luokan menoa. No en todellakaan olisi jaksanut! Ihanasti ajateltu.

Fazerin brunssin jälkeen me ajelimme Nooran ja Matin kotiin, jonne Noora oli tapansa mukaan koristellut kaikki paikat niin ihanasti! Mä ihailen tuollaista visuaalista kykyä laittaa. Multa puuttuu sellainen askarteluhenkisyys ja sommittelun taito. Päivä menikin siinä sitten yhdessä rupatellen, syöden lisää ja tehden mani- ja pedikyyrejä. Mun Auroora-sisko on kosmetologi, joten hän teki mulle jalkahoidon ja pedikyyrin. Taivas, miten ihanaa! Mähän en enää itse yltä leikkaamaan, saati lakkaamaan mun varpaankynsiä (uskotte ehkä, kun katsotte kuvaa), joten tällainen hemmottelu on jotain niin ihanaa. Noora oli kaiken lisäksi saanut Why Not PR:ltä kemuja varten kokonaisen kynsienhoitosetin Bohon ja Essencen lakkoineen ja Body Shopin jalkatuotteineen, joten olo oli kuin oikeassa kauneushoitolassa.

F täytti  juhlien ajan tarroin, tekstein ja kuvin kirjaa, jonka sain mukaani kemuista  Niin ja toimihan lapsonen myös virallisena Polaroid-kuvien ottajana. Vieraat saivat kirjoittaa tervehdyksensä kirjaan ja tämän lisäksi pelattiin yksi peli, vauva-aiheinen Alias. Sen hyväksyin, koska olen SUURI Alias-fani. Mutta en voi oikein koskaan pelata sitä kenenkään kanssa, koska se herättää niin suuria tunteita mussa. Toisin sanoen riidan. Tällä kertaa kuitenkin selvisimme naurulla.

Mä myös sain yllärikseni lahjoja. Jotenkin en yhtään ajatellut, että tarvitsisin mitään, mutta olihan nuo lahjukset nyt aivan huippuja. Sain muun muassa lahjakortin Beautiful You -kauneushoitolaan (jes!), aivan supersöpöjä Hicca-vauvanvaatteita, itse kudottuja tossuja ja jopa kolmen päivän (!) lahjakortin, jossa mun ystävä lupasi tulla auttamaan meidän arkea kaikin tavoin syksyllä. F:ääkään ei oltu unohdettu, joten isosiskon naama loisti lahjapussien äärellä.

Jos jotakin – taas kerran – mietin, niin sitä, miten hyvä onni mulla onkaan käynyt, kun ympärilläni on joukko maailman parhaita naisia. Sellaisia, jotka näkevät näin suuren vaivan ja jotka haluavat ilahduttaa. Sellaisia, joiden kanssa on aina yhtä mukava olla! Kuin kotiin tulisi.

Parasta on ollut huomata myös se, että kun he – eri elämänvaiheista ja kaupungeista – mukaan tulleet ystävät ovat alkaneet tutustua toisiinsa niin polttareissa, häissä kuin muissakin kemuissa, on heillekin alkanut muodostua jo omia juttujaan ja puheenaiheitaan lainkaan ilman minua. Tulee aina niin hyvä mieli, kun näen, miten he viihtyvät toisensa seurassa! Ja kun saan illalla viestejä ”sulla on sitten kivoja kavereita” tai ”ne on niin huippuja”,  tulee fiilis, että tässä ollaan todellinen onnentyttö.

Kiitos päivästä kaikki rakkaat! Olen tosi kiitollinen teistä <3

-Karoliina-

P.S. Kuvista näkyy, millaisen vaippakakun lopulta sain :D Ehkä paras ikinä!

Kuvat: Noora Näppilä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

Vierailija
2/2 | 

Ihania ystäviä siulla ❤️. Ensi reaktio nimittäin oli, että ei kai Suomessakin ole alettu järjestää showereita. Mutta on jotenkin aivan eri asia, kun ystävät haluavat tehdä jotakin näin ihanaa sinulle. En usko, että itse tulen saamaan baby showereita. Ystäväni eivät jotenkaan ole ollenkaan semmoisia vauvahurahtaneita eli jos haluaisin juhlat, tulisi ne itse järjestää ja se ois jotenkin mautonta.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Palasin eilen Hyvinkäältä, jossa olin viettömässä tyttöjen viikonloppua (tai siis naisten la-su -vaihdetta) vanhojen kamujeni kanssa. Meidän "ryhmä" sai alkunsa 12 vuotta sitten (kuulostamme ikälopuille), kun minä ja toinen nuori ope aloimme hengatta yhdessä ensimmäisessä koulussa, johon menin opettajaksi. Vuosien saatossa kouluun tuli lisää uusia, nuoria naisopeja ja aina uudet otettiin mukaan illanviettoihin ja muuhun yhdessäoloon.

Mä lähdin kyseistä koulusta jo 2010 äitiyslomalle, enkä koskaan palannut enää sinne, mutta meidän ryhmä säilyi. Kaikki me ei luonnollisestikaan olla oltu tuossa koulussa yhtä aikaa opeina. Ihmiset ovat muuttaneet, menneet muualle töihin tai jääneet kotiin lasten kanssa, mutta se ei ole haitannut. Meitä on aina jotenkin yhdistänyt juuri tuo koulu.

Me näemme illanistujaisissa ja muissa tapahtumissa ja tutustumaan niiden kanssa, keiden kanssa ei olla jaettu samaa arkea koulun käytävillä. Nykyisin meitä on 15 naista. Ihan hyvin kasvanut siitä kahden naisen porukasta. Ollaan toistemme lasten kummeja ja kaasoja, tai muuten vaan luottotyyppejä eri kokoonpanoilla.

Mä en ole kovin aktiivinen live-tapaaja, koska PK-seudulle ei yhden iltapäiväkahvin vuoksi jaksa lähteä. Nyt oli kuitenkin ihana, että F:n kummitäti (minun kummityttäreni äiti) antoi kotinsa Hyvinkäällä illanviettoon ja yöpymiseen, ja minäkin jaksoin vielä lähteä mukaan. Täytyy sanoa, että matkustaminen tällä mahalla ja tässä helteessä ei ole juhlaa. Mutta oli tietysti sen arvoista! 

Kyllä me lauantai-iltana naurettiin sitä, miten illanvietot ovat rauhoittunut iän ja elämäntilanteiden muuttumisen myötä. Muisteltiin hurjia nuoruusvuosia. Yhteisiä reissuja, keskustoiden sinkkuboxeja, koomisia sattumuksia ja yhteisiä hulvattomia käänteitä. Lauantaina sen sijaa lököiltiin paljussa, puettiin yöpppärit päälle jo ennen kymmentä ja sen kun vaan makoiltiin sohvilla. Niin ja jaettiin nukkumapaikat ensin niiden kesken, ketkä olivat raskaana. 

Kivaa uutta viikkoa! Me ollaan aloitettu se mökillä lötköten.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay 

Kommentit (2)

neit
1/2 | 

Heippa! Kuulostaapa kivalta. :)

Kiitos inspiroivasta blogista! 

Kyselisin sellaista, että mistä tuo blogisi bannerissa oleva mekko on peräisin?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mä sain pari viikkoa sitten viestin toiselta bloggaajalta. Hän kysyi, miten mun lähipiiri suhtautuu bloggaamiseen. Miten saan heidät kuviin? Kiusaantuvatko he, jos joku lukija tulee juttelemaan vaikka kaupungilla? Saako heidän kanssaan vietetystä ajasta kirjoittaa blogiin?

Hassua, että vaikka bloggaamista ja sen rajoja yksityiselämän kanssa onkin tullut paljon pohdittua, en ole koskaan miettinyt, mitä se vaatii mun lähipiiriltä. Ehkä siksi, että kukaan heistä ei ole tehnyt asiasta mitään numeroa. Ei suuntaan, eikä toiseen. Kukaan heistä ei tule taputtelemaan selkään ja kertomaan, kuinka mahtava ammatti minulla on. Mutta ei kukaan toisaalta ole koskaan lytännytkään. Bloggaaminen on vaan ollut. Piste.

Tai no. Tämä oli mun olettamus. Siksi mä haastattelin mun perhettä ja ystäviä ja kysyin. Tällaisia – vähän yllättäviäkin –tuloksia sain.

”Mä olen lähinnä oppinut olemaan varovainen siinä, että missä seurassa puhun ja mitä meidän perheen yleisistä asioista. – Kun sä erosit kun huomasin, että tosi moni puolituttu tuli ”hyvillä aikeilla” kyselemään multa sun kuulumisia. Niin se sai jotenkin varpailleen.”

”Kaverit ja puolitutut saattaa kysellä ja puhua susta, vaikka tiedän, ettei ne ole suhun suoraan yhteydessä henkilökohtaisesti. Vaikka olen antanut sinulle luvan kirjoittaa, aina yllättää, jos joku tulee juttelemaan postauksesta, jossa minä olen ollut.”

"En mä ajattele sitä mitenkää erityisesti, se on sun työ ja teet sitä omana itsenäsi. Outoa on se, että ihmiset tunnistaa sut kaupungilla. En mä osaa ajatella sua mitenkään julkisen ammatin julkkiksena, koska teet sitä omana itsenäsi, niin ei mua pelota sun julkaisut. Kannat niistä itse vastuun ja paskamyrskyt. Noi paskamyrskyt ja se, ku ne loukkaa sua, harmittaa eniten."

"Yöelämässä ihmiset rohkaistuu tulla juttelemaan."

"Kerran kun mä tulin baarissa vessasta, yhdet tytöt alkoi kiljua, kun näki mut, kun tunnisti mut sun blogista."

"Mä en puhu susta nimeltä, vaikka puhuisin jostain sun asiasta yleisesti. Eli ”yhdelle mun kaverille kävi näin -tyyppisesti”, vaikka asia olisi joku ei niin merkittävä."

"En ole pelännyt sun julkaisuja, en ikään kun itseäni koskien, enkä muutenkaan. Ei ole tarvinnut hävetä. Kuten olen sanonut aikaisemminkin, siellä on ihan oikeaa sua tekstissä, vakkakin toki suodatettuna."

"Miksi toisen työ ärsyttäisi? Ei. Musta on vaan hienoa, että teet sitä mitä haluat, etkä jäänyt jumiin kouluun."

"Kyllä se välillä ärsyttää, että olet illalla kännykällä, vaikka tiedän sen olevan sun työ."

"En juuri ajattele, mitä teet työksesi. Ehkä niissä tilanteissa yllättää, kun joku tuntematon alkaa puhua sinusta tai minusta niin kuin tuntisi meidät."

"Ei oo koskaan pelottanut, koska oot järjen ihminen. Sanotaanko, että joskus 10 vuotta sitten en tiennyt tuosta bloggaamisesta, oikeastaan pidin sitä ihmisten harrastuksena. Sun bloggaaminen ei oo koskaan ärsyttänyt. En paljon ajattele asiaa. Myönnän, etten ihan aina kaikkia sun postauksia oo lukenut, mutta useimmiten käyn ne vähintään selaamassa."

"Niin ja aina oot kysynyt, että saatko laittaa tämän tai tuon kuvan ja että saako kirjoittaa tällaisen asian. Mun mielestä kohteliasta ja järkevää on kysyäkin, vaikka olisikin ihan pikkujuttu."

"En ole koskaan pelännyt, mitä julkaiset. Tosin nähdään tietty sen verran harvoin, ei arjessa, että eipä sitä huomaa tai ajattele. Ajattelen myös, että oot niin tarkka esim oman lapsen yksityisyydestä,  ja miettinyt näitä asioita työnkin puolesta jo paljon, että kunnioitat myös tosi tarkkaan lähipiirin yksityisyyttä ja aina kysyt, mitä saa julkaista."

"Sama mulla, kun ei jaeta arkea muuten kuin virtuaalisesti, ei asiaa mieti."

Mitä tästä opimme? Toisaalta olin ollut ihan oikeassa: Ei lähipiiri juuri mieti, mitä minä teen. Toisaalta jotenkin nuo vastaukset sai mun sydämen ihan pakahtumaan, miten ihania ihmisiä mun ympärillä on. Ne miettivät (en tiennyt!) myös mun yksityisyyden suojelua ja kaikkea sellaista, jonka olen kuvitellut olemaan vain mun oma juttu. Ja oma murhe. Oli silmiä avaavaa tajuta, että he ovat kaikki ikään kuin sanattomalla sopimuksella toimineet hyvin samansuuntaisesti.

Ehkäpä tämäkin työ – kuten moni muu – on sellainen, jossa tarvitsee lähipiirin tukea.

Jos bloggaat tai sometat, miten sun lähipiiri siihen suhtautuu?

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: Aarrekid (saatu)

Kommentit (7)

-R
1/7 | 

”Kerran kun mä tulin baarissa vessasta, yhdet tytöt alkoi kiljua, kun näki mut, kun tunnisti mut sun blogista.”
Mitä ihmettä? Miksi ne tytöt alkoi kiljua? Onko tässä blogissa esiintynyt joku karmiva vessakyylääjä? :)

ET
2/7 | 

Mä en kans ihan ymmärtänyt tuota kommenttia tai postausta ylipäätään. Ensin vaahdotaan siitä, miten bloggaaminen ON ”oikea työ” ja ”ammatti muiden joukossa” ja sitten se yhtäkkiä ”vaatii” jotain lähipiiriltä. Kaikki työt varmaan vaatii lähipiiriltä jotain, jos aletaan kysellä. Jotenkin jäi sellainen kuva, että bloggaaja olisi halunnut lähipiirin vastaavan jotain joka olisi viitannut bloggaajan ”julkkisasemaan” tai siihen että bloggaaminen on glamöröössiä.
Laitettiinko tässä myös vastaajien suuhun sanoja?

PB

Niin kuin toteatkin, kaikki työt varmaan vaikuttavat jotenkin lähipiiriin. Mun mielestä onkin mielenkiintoista lukea tai kuulla jonkun kertovan aiheesta, olipa ammatti sitten bloggaaja, laitoshuoltaja, lääkäri tai vaikka astronautti :)

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Itse asiassa mulla ei ollut mitään ennakko-oletusta siitä, mikä kukin vastaa. Kuten sanottu, mun lähipiiri on todellinen lähipiiri ja he tietävät kyllä, kuinka ei-glamourista mun työ on. Kuten lähes kaikkien ihmisten, sitten loppupeleissä.
Mä kyselin asiat WhatsAppissa ja kopsasin myös suoraan vastaukset niin kuin ne oli kirjoitettu. Muutaman kirjoitusvirheen tosin korjasin.
Mä uskon, että tosi moni työ on sellainen, joka vaatii jotain lähipiiriltä. Vuorotyöläisen puoliso ei varmasti ole helppo olla, pappi on usein töissä sunnuntaisin jne.

möksis
3/7 | 

Kyllä työ, jossa asetetaan itsensä alttiiksi viikossa kymmenille tuhansille lukijoille ja usein myös vähemmän miellyttävälle palautteelle ja jonka teksteissä saattaa vilahdella myös bloggaajan lähipiiri, vaatii varmaan aika paljon bloggaajalta ja myös lähen läheisiltään. Aivan samoin kuin mikä tahansa julkinen työ olipa se työ itsessään mitä tahansa. Ajattelisin niin, että jos kuka tahansa meistä saa niitä tekstissäkin mainittuja paskamyrskyjä omissa töissämme niskaan, niin kyllä se varmaan näkyy työntekijän yksityiselämässäkin. Tässä tapaksessa bloggaaja käsittääkseni kertoi, mitä TÄMÄ työ vaatii HÄNEN lähipiiriltään. Itse en siis käsittänyt tekstiä lainkaan samalla tavoin kuin ET käsitti.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

On varmasti ihan totta, että lähipiiri altistaa itsensä myös mun paskamyrskyille välillisesti, joten siihen ei kaikista ole. Eikä tarvitsekaan olla!
Kirjoitti hyvin auki ne ajatukset, jotka mulle tuli "haastattelun" jälkeen itsellenikin mieleen :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

PA075956.JPG
PA075956.JPG

Hellurei sunnuntai-iltaan! Kirjoittelen postausta junassa matkalla Turusta Tampereelle. Takana on 30 tunnin reissu joka on pitänyt sisällään niin paljon puhetta ja kuuntelemista, että kurkkua ja korvia ihan jomottaa. Ja sielua hykerryttää. 

Astuin eilen aamupäivällä junaan Tampereelta. Ja saman tekivät kolme tärkeää naista Helsingin päässä. Treffit tehtiin Turun juna-asemalle. Varjosyy oli  tämänpäiväinen esiintymiseni Turun kirjamessuilla. Todellinen iso tarina se, että meidän oli pakko vihdoin nähdä.

Me olimme ennen työkavereita ja näimme päivittäin. Istuttiin palaverit vieretysten, reissattiin luokkaretket, pönötettiin vanhempainillassa. Jaettiin monisteet ja tiedot, ammattitaito ja yksityiselämän kiemurat. Välitunnilla juostiin samalle välkkäpihalle tärisemään kylmään ja joskus Whatsapp-lauloi yhteisessä viestiketjussa: ”Pikapalaveri mun luokassa ruokkiksella”.

Kun mä muutin Tampereelle, osa porukasta jäi äitiyslomalle, niin arki muuttui ihan radikaalisti. Me ei nähtykään enää joka päivä, joten ystävyys muuttui käytännön tasolla ihan erilaiseksi. Vaikkei tietysti se ydin – yhteenkuuluvuus, luottamus ja samanhenkiset jutut – muuttuneetkaan yhtään minnekään.

Siksi meidän viikonlopun reissu olikin niin kauhean tärkeä. Saatiin ottaa takaisin ne kuukaudet, jolloin jutut olivat jääneet vain muutaman Whatsapp-viestin mittaisiksi ja jonka aikana monenkin meidän elämässä oli tapahtunut elämää mullistavia käänteitä. Eilen me vaan syötiin Blankossa, tuijotettiin Aurajokea, saunottiin hotellin saunassa, maattiin siskonpedissä kaikki neljä vetäen huonepalveluherkkuja ja liian lämmintä skumppaa naamaan. Nukuttiin vieretysten (eräs kaappasi vierustoverin jopa kainaloonsa yöllä, kun kuvitteli unenpöpperössä ystävän olevan oma puolitoistavuotias lapsensa) ja tsempattiin toinen toisiamme. Naurettiin ja vähän itkettiinkin.

Vaikka maailma muuttuu: työt, asuinpaikat, siviilisäädyt ja tukkamalli. On ihan helkkarin tärkeää tietää, että elämässä on näitä supernaisia, jotka ovat siellä omissa taustajoukoissa ihan aina. Että on niitä tyyppejä, kelle voi soittaa koska vaan. Samoja, joille ei ole kuitenkaan pakko soittaa kuukausiin ja silti tietää kaiken olevan kuin ennenkin. Ihan niin kuin silloin vuosia sitten, kun sen yhden alta rämähti tallinnalaisessa hotellissa varavuode rikki niin, että uni ei meinannut tulla silmään enää ollenkaan sen hillittömän naurukohtauksen jälkeen. Tai silloin kun yökyläiltiin toistemme luona ja se yksi höpisi niin paljon, että lopulta piti dialogia ihan itsekseen muiden kuorsatessa jo omissa pedeissään. Silloin kun myöhästyttiin koulutuksesta kun piti koukata ensin Alkon kautta. Silloin  kun sillä yhdellä oli pinkki tukka. Silloin kun käytiin asuntonäytöissä yhdessä, silloin kun oltiin kaasoja ja morsian. Silloin kun ne kaksi kertoivat raskaudestaan samana päivänä missäpä muuallakaan kuin siellä Whatsapp-ketjussa. Silloin kun minä olin ihan rikki, uuden elämän alussa ja nämä tulivat purkamaan muuttolaatikot. Taittelemaan minun ja lapsen vaatteet uusiin kaappeihin, tuomaan tullessaan porkkanakakkua ja pullaa. 

Välissä oli kuukausia ja miljoonia asioita. Silti kaikki oli – tietysti – kuten aina. Oikein. 

-Karoliina-

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat