Kirjoitukset avainsanalla Unelmat

Joskus sitä tarvitsee potkun persuuksille. Sellaisen kirkkaan hetken, jossa jokainen palanen loksahtaa juuri oikein kohdalleen.

Vaikka jokainen – tai no, melkein jokainen – mun elämän suurista päätöksistä on tapahtunut pitkällisen kypsyttelyn tuloksena, tiedän myös sen, että miltei yhtä monen kohdalta osaa nimetä tismalleen sen hetken, päivän ja tilanteen, jossa lopullinen päätös muutoksesta on syntynyt. Mä uskon johdatukseen ja kohtaloon, joten olen halunnut odottanut sitä merkkiä, joka sysää mut uusille urille.

Viime syksynä mä katselin Vain elämää -sarjaa yhtenä perjantai-iltana. En ole vuosiin seurannut Vain elämää, mutta koska F pitää siitä, vietimme tyttöjeniltaa sohvannurkassa. Mulla oli jo kauan kytenyt päässä jokin into uudistaa mun kirjoitushommia, mutta en ollut osannut oikein tehdä asialle mitään. Siinä Vain elämää ja Pyhimyksen osuutta kuunnellessa mä kuitenkin yhtäkkiä tajusin, mitkä tulee olemaan mun seuraavat liikkeet. Samana iltana näpytin työhakemuksen (josta en voi ihan vielä kertoa, mutta pian voin!) ja myös ensimmäiset sanat seuraavan kirjaani. Tai no. Itse asiassa en edes tiedä, onko se juuri seuraava julkaistava kirjani, mutta joskus vielä tuokin kirja hyvässä lykyssä näkee päivänvalonsa.

Tiedän, ettei minusta koskaan tulee Pyhimyksen kaltaista sananikkaria, mutta hänen virtuoosiomainen kielen käyttö kuitenkin innosti minua siinä hetkessä tarttumaan johonkin uuteen. Se antoi potkua tavoitella taas uusia haaveita. Ja luottamaan siihen, että myös minussa on voimaa toteuttaa vaikka mitä.

Mä tutustuin pari viikkoa sitten Löfbergsin kahvibrändiin. Siihen, jota olin toki juonut jo aikaisemmin ja jonka brändin tunnistin ja tiesin pintapuolisesti. Löfbergsin tarinaan ja heidän väkeensä tutustuessa selvisi kuitenkin paljon enemmän. Sitä, että löfbergsläisille kahvi ei ole vain juoma. Se on elämäntapa, jossa yhdistyy niin arvot, perinteet, voima kuin uuden oppimisen intokin.

Löfbergs on ruotsalainen perheyritys, jonka uteliaisuus heijastuu kaikessa siinä, mitä se tekee. Löfbergs haluaa tuoda esille kahvin arvostusta ja arvoa, mutta myös koko ajan kehittää kahvikulttuuria ja sitä, miten tekisi kahvipaputuottajien olot niin hyviksi, että myös uusi kahvipapusukupolvi haluaisi jatkaa perheensä perinteitä.

Mulle itselle tuli todella suurena yllätyksenä kahvikoulutuksesta esimerkiksi se, kuinka äärimmäisen vähän yksittäinen papujen tuottaja papuja koko kauden aikana tuottaakaan. Suurin osa kahvipaputiloista on pieniä perhefarmeja, joilta tulee koko kauden aikana vain yhdestä kolmeen säkillistä papuja. Kaikki työvaiheet tehdään käsin ja itse papujen vienti alas vuorenrinteitä tapahtuu kävelleen, aasien kantoapua käyttäen.

Sitä tietoa vasten, että itsekin jättelen PÄIVITTÄIN kupin pohjalle puoliksi juotuja kahvitilkkasia, tämä tieto sai silmät todella avautumaan. Se työ, joka kahvin eteen tehdään, pitäisi näkyä myös omassa kahviarvostuksessani. Mikään kahvinpapu ei vain ilmesty meille, vaan jokaisen pavun eteen on tehty tunteja, viikkoja ja kuukausia töitä.

Samalla intohimolla, jolla Löfbergs tarttuu ja haistelee uusia kahvitrendejä, se myös haluaa tukea kahvin juuria. Ja tukea sitä, että kahvipapukasvatus olisi edelleenkin kannattavaa toimintaa itse kasvattajille. Ei nimittäin ole ihan itsestään selvää, että uudet sukupolvet haluavat tehdä samaa työtä, mitä isovanhemmat tekivät aikanaan. Ja se kun on oikeastaan ainoa keino, jolla kahvinjuontia voi käytännössä tulevaisuudessa jatkaa. Jos he lopettavat viljelyn, loppuu meiltä aamukahvit.

Okei. Nyt sitten vielä sieltä kahvipapuviljelmiltä tähän hetkeen. Kuten olen kertonut, mä olen juonut kahvia päivittäin 7-vuotiaasta asti. Mun 1917 vuonna syntynyt mummo, joka asui siis meillä lapsuudenkodissani, keitteli mulle aamukahvit ja koulun jälkeen päiväkahvit. Kahvi on mulle siis intohimo, eliksiiri ja tapa, jolla mä aloitan aamun. Se, jonka ääreen istahdan kun haluan hengähdys tauon kesken työpäivän, ja se, joka yhdistää myös ystävien kanssa.

Me jauhetaan meidän kahvipavut aina siinä hetkessä, kun kahvi keitetään. Tai tarkemminkin: Meidän kahvinkeitin tekee jauhantatyöt aina ennen kulloistakin kupposta. Mun lemppareita on tummapaahtoiset kahvit. Vetelen yleensä vain espressoja, enkä kikkaille makusiirapeilla tai maidoilla kuin erikoistapauksissa. Löfbergsin kahveista mun lempparit onkin tällä hetkellä Crescendoa ja Kharisma.

Mulle Löfbergin kaltaiset perheyritystarinat ovat merkki luovuudesta, voimasta ja vastuusta. Ihailen niitä tyyppejä, joilla on selkeä visio tulevasta, mutta jotka kuitenkaan eivät unohda juuriaan, eivätkä yhteiskunnallista vastuutaan. Kehitystä ja kasvua voi tehdä ilman, että unohtaa yhteyttä luontoon ja perinteisiin. Kahvissa kaikki tämä on luontevasti läsnä.

Nyt mä painun pehkuihin, enkä kahvia enää tänä iltana juo. Mutta huomenaamulla mä taas otan eteeni sen aamun ensimmäisen espresson, avaan kalenterin ja läppärin ja mietin, miten mä voisin tehdä uudesta päivästä ja tulevaisuudesta taas kerran vähän paremman kuin entisestä.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (2)

LindaW
1/2 | 

Löfbergs <3
Kun minä ja mieheni tapasimme Ruotsissa 2011 ja aloimme miettiä, että mikä tämä meidän juttu on, sisältyi siihen jokunen kosiomatka. Mies tiesi rakkauteni ruotsalaiseen kahviin ja siitä narusta myös vetäisi: kymmenkunta kahvipakettia hän minulle rahtasi ja vitsi kun tunsin oloni rikkaaksi, opiskelijabudjetilla ei arjessa aina Löfbergiä litkitty. Sittemmin Ruotsiin muutettuani on ruotsalaisesta kahvista tullut aika arkinen juttu, mutta aina välillä pysähdyn kaupassa kahvihyllyn edessä ja mietin, kuinka onnellinen olen (ja tämän ehkä ymmärtää vain jotkut 😂) että saan aina juoda ruotsalaista kahvia.❤️ Ja toki, että tuo kahvipakettimies on edelleen elämässäni.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

P3260284.JPG
P3260284.JPG

P3260286.JPG
P3260286.JPG

P3260256.JPG
P3260256.JPG

P3260271.JPG
P3260271.JPG

P3260281.JPG
P3260281.JPG

Lilyn ja Trendin tämän kuukauden teemana on unelmat. Koska multa esimerkiksi kysymyspostauksessa kysyttiin useammankin kerran unelmista, ajattelin kirjoittaa siitä, mitä minä ajattelen unelmoinnista ja unelmista.

Jos minä mietin itseäni ja koko olemustani, on sellainen mielikuvitusmaailma ja lentävät ajatukset ollut aina aika vahvasti minua. Muistan jo ihan lapsesta asti sen, kuinka tein erilaisia haaveiluja tulevaisuuteni suhteen ja joskus saatoin upota vaikka kuinka pitkiksi ajoiksi omiin haavekuvitelmiini. En koe, että olisin ollut varsinaisesti mikään omaan maailmaansa vetäytyvä runotyttö siinä klassisessa muodossaan. Ennemminkin vaan yksinkertaisesti se, jonka mielikuvitus oli niin vilkas, että aina se käsillä oleva hetki ei riittänyt. Piti päästä omien ajatusten kanssa vähän vielä hurjempiin ja ihanampiin aatoksiin. Jonnekin kauemmas, eteenpäin.

Minulle unelmointi ja haaveilu on ollut aina siis jonkinlainen elämää virkistyttävä keino. Jos oma elämä on ollut syystä tai toisesta jotenkin vähän vajavaista, on unelmoinnin avulla saavuttanut jotain sellaista, jonka avulla on voinut– jos ei nyt paeta – niin ainakin virkistyttää käsillä olevaa hetkeä.

Minun unelmissani on kuitenkin lähes aina ollut jokin sellainen tavoitteellisuus, että en ole haaveillut ihan vain haaveilun ilosta. Tiedän, että mielikuvitusmaailma ilahduttaa moni ihmisiä ihan jo itsessään ilman sitä, että varsinaiselle oikealle elämälle pitäisi tehdä muutoksia, mutta minua sellainen haaveilu ilman todellisia tavoitteita varmasti jopa vähän ahdistaisi. Minun unelmiini ja unelmointiini on liittynyt nimittäin ihan lapsesta asti se, että olen haaveillut pääasiassa vain sellaisista asioista, joita oikeasti voisin – jos tähtien asento on oikein kohdillaan – saavuttaa. Haaveet ja unelmat ovatkin olleet minulle synonyymi tavoitteille.

Jos minä mietin unelmointia, on se ihan oikeasti yksi niistä tärkeimmistä asioista, jonka vuoksi olen saavuttanut sellaisia asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi ja jonka vuoksi oma elämäni tuntuu hyvälle elää. Unelmointi onkin ollut ikään kuin sellainen tavoitelistani, jota kohti olen halunnut mennä. Unelmoidessani olen ikään kuin mentaaliharjoittelut jotkut sellaiset hetket tai elämäntilanteet, jotka olen halunnut ihan oikeastikin saavuttaa. Ja pentele vieköön: Aika usein olen myös saavuttanut haaveeni lopulta!

Tiedän tietysti, että minun unelmani ovat monen mielestä varmasti todella vaatimattomia ja jopa tylsiä, koska en ole useinkaan haaveillut mistään kovinkaan glamourisesta tai eksklusiivisesta. Itse asiassa monet sellaiset asiat, jotka ovat minulle –ja miljoonille muille –  nykyisin arkipäivää, ovat kuitenkin joskus olleet minulle vain kaukainen haave ja tavoite edessäni. Ehkä oman onnellisuuteni kaava onkin siinä, että omat haaveeni eivät ole olleet mikään tähteys Hollywoodissa tai miljoonatukut rahaa, vaan ennemmin tämmöiset tavallisen pulliaisen unelmat: lapsi, mies, koti, kiva työ ja terveys. Joista olen osan lopulta saavuttanut joko työnteolla, hyvällä onnella, sattumalla tai kohtalolla. Ehkä kaikkien yhteissummalla.

Jos minä nyt mietin elämääni ja omia unelmiani, usein ajattelen, että sen sijaa, että unelmoisin mistään enemmästä, täytyisi minun yhä useammin pysähtyä tarkastelemaan elämääni ja olemaan enemmän läsnä ja kiitollinen. Nimittäin mitä enemmän saavuttaa itselleen tärkeitä asioita, sitä helpommin tulee mielestäni ahneeksi. Ahneeksi jopa unelmien suhteen. Tai huomaan, että itse tulen. Ja siksi koenkin, että minun pitää opetella hetkessä olemista ja kiitollisuutta siitä, mitä on jo saavuttanut.

Minä koen, että unelmoinnissa onkin itselleni kyse tavoitteiden asettelusta. Ja tällä tavalla unelmista ajatelleen to do -listanaisena asioiden ylöskirjaaminen joko ihan ranskalaisin viivoin tai sitten unelmakartan avulla on ihan hirveän mielekästä ja tärkeää. Kun asiat on kirjoittanut ylös, on ne ainakin itselleni konkreettisempia ja silloin niiden eteen tekee myös jopa alitajuisesti enemmän töitä. Kun  on sanonut ääneen tai kirjoittanut kirjaimin, ei unelma ole enää vain joku hatara aatos, vaan ennemmin joku sellainen, jonka voisi hyvässä lykyssä saavuttaa.

Kirjoitin itselleni ylös äsken viisi asiaa, jotka haluaisin saavuttaa vuoteen 2020 mennessä. Saa nähdä, tuottaako unelmointi näissä asioissa tulosta! Ja mitä tuohon postauksen otsikkoon tulee, on vastaukseni tämä: Elämässä on niin paljon kaikkea oikeastikin tavoiteltavaa, eikä arkisetkaan asiat - kuten vaikka perhe ja terveys - ole itsestäänselviä, joten haluan haaveilla vaan sellaisesta, jonka voisi hyvässä lykyssä saavuttaa. Koska elämähän on parhaimmillaan silloin, kun saa elää elämää, jossa ei enää tarvitse, jos ei välttämättä halua, haaveilla enää mistään. 

-Karoliina-

Asu: pellavakimono ja pellavahousut, Nanso* (kotimainen tekstiili)

Kuvat: Noora Näppilä 

*saatu

Kommentit (2)

Vierailija
1/2 | 

Ihana, ihana teksti! Tämmöisen äärelle on hyvä pysähtyä itsekunkin. Ja miten hyvältä tuntuu kuulla se, että joku on onnellinen elämästään juuri sellaisena kuin se on. Varsinkaan kun elämäsi ei ole varmaankaan ollut aina ruusuilla tanssimista. Siksi varmaan osaat nähdä elämän hyvät asiat. Kiitos tästä postauksesta.

KarpaloM
2/2 | 

Moikka! Mä olen lukenut sun blogia siitä asti kun erosit ex-miehestäsi. Silloiset lehtiotsikot ja keskustelupalstajutut sai mut kiinnostumaan, sillä tiesin tv-ohjelmasta kuka olet. En aluksi pitänyt blogistasi, koska tuntui, että suurin osa postauksista oli kosmetiikkaesittelyjä tai jotain muuta pinnallista menoa. Jäin kuitenkin seuraamaan blogia ja onneksi jäin sillä postaukset muuttuivat paljon kiinnostavimmiksi. Oon jo kauan halunnut kommentoida ja kertoa, että oot ihailtavan rohkea bloggari! Kerrot rehellisesti oman mielipitees etkä yritäkään miellyttää lukioita turhaan. Tuntuu, että nykyään moni blogaaja haluaa pysyä neutraalina eikä juurikaan ota kantaa mihinkään. Oot myös tehny yksityiselämässäs rohkeita ja isoja päätöksiä joka mielestäni on ihailtavaa. Se että kerrot niistä vielä täällä blogissa ja kestät ilkeät kommentit on myös sulta rohkeaa! Kiitos sulle paljon! Tamperejutut on mahtavia, samoin kuulumiset haasteesta ostaa vain kotimaista.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

P1010573.JPG
P1010573.JPG

P1010562.JPG
P1010562.JPG

P1010571.JPG
P1010571.JPG

P1010575.JPG
P1010575.JPG

Jotkut teistä ovat kyllä niin tarkkanäköisiä, ettei mikään pysy salassa. Ei tarvitse kun laittaa muutama kuva instaan – tai olla laittamatta – ja nokkelimmat sen jo osaavat päätellä. Sen näkee kuulemma ilmeestä, kasvojen muodosta, hymystä.

Hetken tätä asiaa piti, kuten tavallista, pitää vain omana tietona. Alkumetreillä kun on usein niin monta mutkaa ja kompastuskiveä, johon koko homma voi tyssätä, joten ei viitsinyt ilakoida ennen kun asia oli ihan varma.

Nyt sen saa jo kuitenkin kertoa. Oikeassa te olitte: Minä saan kirjoittaa toisen kirjan!

Kirjoitettuani Tee se itse -vauvan, ilmassa oli – meillä kaikilla osallisilla – esikoiseen liittyvä jännitys. Millainen kirjan synnytysprosessi olisi? Kuinka yhteistyö sujuisi kaikkien osapuolten kanssa? Kuinka kirja otettaisiin vastaan, miten sitä myytäisiin, millä mielellä luettaisiin?

Jännitys oli kuitenkin ihan turha, sillä kaikki meni paremmin kuin osasin edes kuvitella. Nimittäin jos itse ensimmäisen kustannussopimuksen saaminen oli jo kaikkien aikojen unelmalistani kärkipäässä, vielä hullummalle tuntuu, että vain puoli vuotta esikoisromaanini julkaisun jälkeen minua pyydettiin kirjoittamaan toinen kirja. Pyydettiin! Ilman, että minun täytyi nyt postitella kässäreitä ympäri pitäjää ja toivoa hartaasti, että joku ottaisi yhteyttä. 

Nyt on siis nimet paperissa taas toistamiseen Bazarin kanssa. Aika näyttää, millaista tekstiä ja milloin painokone alkaa printtaamaan sivuja kansien väliin.

Varmaa on kuitekin se, että kirjoitusintoa – jos mahdollista – löytyy vieläkin enemmän kuin esikoisromaania synnyttäessä. Arvatenkin tämä oli kevääni toinen iso yllätysmomentti. 

-Karoliina-

Takki, 2-Biz // huppari, Noisy May // neule, Vero Moda // farkut, Zara // kengät, Converse 

Kommentit (2)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Kerran viime vuoden lopun kirjoituslomallani - kun taas kerran istuskelin Fazerilla kirjoittamassa - tajusin, että tuo päivä oli kuin suoraan kuin unelmaelämästäni.

Olin aamulla herännyt ja tehnyt F:n kanssa aamutoimet hiljaa hissutellen, koska yhdeksäksi varattu neuvola-aika varmisti meille normaaliarkeen nähden rauhallisen aamun. Jutustelimme bussimatkan neuvolaan ja toisen takaisin. Ja kun saavuimme päiväkodille, oli jo aivan valoisaa. Kerrankin lapseni sai aloittaa päivänsä vähän myöhemmin! Ja kerrankin aamun minuuttiaikataulu ei hengittänyt niskaamme.

Itse suuntasin päiväkodilta töihin. Kirjoitustöihin ihanan kahvilan lämpöön, jossa sain istua koko päivän herkkujen, kauniiden astioiden, huonekalujen ja ennen kaikkea vaihtuvien ihmisten ja puheensorinan keskellä. Tuli aika ylevä olo!

Iltapäivällä minun oli mahdollista hakea F vähän aikaisemmin hoidosta kotiin, ja kotona jaksoin ihan eri tavalla jutustella Eskon ja F:n kanssa, kun olin koko päivän saanut olla vain suu kiinni omien ajatusteni kanssa.

Aloin pohtia, mitä jos tällainen elämä voisi olla joskus "oikeasti" mahdollista. Mitä jos joskus tosissaan saisin koko elantoni niin, että voisin itse määrätä työaikani ja aamulähtöni. Mitä jos kahvila olisi kokopäiväinen konttorini, läppäri tärkein työkamuni. Muulloinkin, kuin tällaisten satunnaisten viikkojen ajan.

Olen lukenut kuluneiden vuosien aikana monta kertaa unelmakarttatekniikasta. Se tarkoittaa (näin kärjistetysti) sellaista ihan konkreettisesti askarreltua karttaa, johon ihminen kirjoittaa ja vaikka liimaa kuvista asioista, joita toivoo elämäänsä. Unelmia, haaveita, toiveita, tapahtumia, tunteita.

Luulenpa, että jos minä tekisin omaa unelma-aarrekarttaani, siihen tulisi kuvia tuolta päivältäni Fazerilta..vai tulisiko? Ihanan kirjoitusloman jälkeen oli toisaalta aivan mahtava palata takaisin tuttuun omaan elämään. Niiden ihmisten ja rutiinien pariin. Ehkä kahvilakirjoittajana unelmoisin taas jostain muusta...

Mitä sinun karttaasi tulisi?

-Karoliina-

Kommentit (16)

Unelmia
1/16 | 

Oi miten ihanalta kuulostaa ? Minulla tapana tehdä kerran vuoteen aarrekartta. Tänä vuonna liimailin mm.terveyteen ja hyvinvointiin liittyvien kuvien lisäksi matkakuvia. Hirmuinen matkakuume iskenyt ja joka aamu unelmoin herääväni etelän lämmöstä, pukiessani kahta termiittiä sataan ja yhteen villavermeeseen ? Kiitos ihanasta blogista, tänne on aina ihana pistäytyä vähän niinkuin "omaa arkeaan pakoon".

j.e.n.n.i.m.a.r.i.a
2/16 | 

Minä olen tehnyt aarrekartan 26.5.2012. Siihen piti laittaa päivämäärä, mihin mennessä halusin unelmieni toteutuvan. Laitoin 30-vuotispäiväni. Valitsin karttaan kuvia: onnellisen nelihenkisen perheen, remontoidun kodin, vauvan, omaa aikaa... Kartta piti laittaa kodin seinälle sellaiseen paikkaan, jossa sen päivittäin näkee, mutta jossa sitä ei jatkuvasti katsele. Näin alitajunnan pitäisi alkaa tehdä töitä unelmien saavuttamiseksi. Teippasin sen kodinhoitohuoneen oven sisäpuolelle... Kun täytin 30 keväällä 2015, otin aarrekartan pois seinältä. Ja totesin, että olen saanut nelihenkisen perheen, vauvan ja lähes valmiiksi remontoidun kodin. Omaa aikaakin minulla on, toisinaan...

Valitsin aarrekarttaani "varmoja" kuvia. Sellaisia, joiden tiesin tapahtuvankin jollain tasolla seuraavien kolmen vuoden aikajaksolla... Jos nyt tekisin uuden kartan, uskaltaisin ehkä uskoa hieman räväkämpiin unelmiin... :)

Mutta aarrekartan tekemisessä kannattaa olla varovainen. Tein oman karttani työpaikkani tyky-illassa, jossa meitä ohjasi "valmentaja"... Hän kertoi tehneensä ensimmäisen karttansa hektisessä elämänvaiheessa ja valinneen kuvan, jossa suksiparit olivat vasten mökin seinää. Kuva kertoi hänelle siitä, että hän saisi elämäänsä rauhaa ja levollisuutta. Kun hän myöhemmin katsoi kuvaa tarkemmin, kun hektinen elämänvaihe oli osittain ohitettu, hän huomasi, että kuvassa oli kolme suksiparia. Ja hän oli eronnut miehestään ja jäänyt yksin lahden lapsensa kanssa aarrekartan tekemisen jälkeen...

Ennen aarrekartan tekemistä valmentaja antoi meille toisenlaisen tehtävän. Saimme noin 15 minuuttia aikaa selata lehtiä ja valita sieltä kuvia, jotka jollain tavalla koskettivat meitä. Oli kiva huomata, kuinka erilaisia kuvia valitsimme... Esimerkiksi kahden pienen lapsen äiti, joka teki vuorotyötä, valitsi kuvia, jotka vilisivät ihmisiä ja toimintaa. Hän kertoi olevansa hieman yksinäinen, sillä hänestä tuntui, ettei häneltä enää työn ja perheen jälkeen riitä aikaa ystäville ja elämiselle. Toinen työkaverini puolestaan valitsi kynttilöiden, takkatulen sekä metsä- ja järvimaisemien kuvia. Hän tunsi olevansa koko ajan menossa töiden, harrastusten ja muiden vapaa-ajanviettotapojen ristitulessa ja kaipasi elämäänsä pysähtymistä...

Pitäisiköhän tehdä itsekin uusi aarrekartta... Unelmia ainakin olisi... :)

3/16 | 

Perheeni voisi paremmin, jos minä luopuisin työstäni ja jäisin kotiin. Vaikka lapset ovat jo "isoja", ensi syksynä kaikki jo koululaisia, he tarvitsevat vielä valtavasti aikuista - paljon enemmän, kuin työssäkäyvästä minusta tuntuu olevan annettavaa.
Samoin kodinhoito ja harrastusten koordinoiminen olisi sata kertaa helpompaa, jos siihen olisi aikaa.
Vaikka pidän työstäni ja saatan jopa olla siinä toisinaan oikein hyvä, voisin unelmissani luopua työstäni.

Voisin myös luopua omakotitalosta. Oikein helposti. Asua pienemmässä, vähemmällä tavaramäärällä. Ja halvemmalla. Kerrostalossa, jossa huoltomies olisi joku muu kuin minä.

Monesta omistamisesta olisin valmis luopumaan, mutta ehkä yhden lisäisin listalle. Jos asuisin omakotitalossa, haluaisin kaupunkikodin. Sellaisen pienen "hotellihuonemaisen", jossa lomailla perheen kanssa.
Jos taas asuisin kaupungissa, haluaisin omistaa meren rannalla rantasaunan. En siis kesämökkiä, vaan vain saunan, jossa käydä perheen kanssa saunomassa iltaisin ja ajaa sitten omaan kotiin nukkumaan.

Näistä haaveilen.
Kovin perhekeskeisiä, näköjään.
Ehkä uravaaveiden aika tulee vielä joskus.

4/16 | 

Aarrekarttahan löytyy kaikilta, tai ainakin melkein kaikilta jo valmiiksi omasta päästä. Sen konkretisointi askarrelluksi kartaksi asti on kyllä hauska idea ja voi antaa ihan uutta virtaa oman unelmien toteuttamiseen kun ne ovat myös ''visuaalisesti läsnä'' Pitääpä ehkä kokeilla itsekin :)

Daniella
6/16 | 

Ihanasti puettu sanoiksi.

Mullekin kävisi mökin sijasta pelkkä sauna, vallan mainiosti :D

Daniella
7/16 | 

Niinpä, luultavasti kuitenkin joku välimuoto tekisi kaikkein onnellisimmaksi. Ainakin jos tykkää molemmista ääripäistä. Tai sitten siinä sekoaisi.

Jollain tavalla elän nyt juuri sitä unelmaa, mistä alitajunnassani haaveilin hetki sitten. Saan tehdä itselleni mielekästä hommaa opiskeluiden osalta. Tämä on ilman muuta paras opiskeluvuoteni. Ja viimeinen. Mutta silti saan olla paljon lasten kanssa. Teen lyhyitä opiskelupäiviä ja vähän. Se on mahdollista suurelta osin mieheni ansiosta.

Vaikka usein olen myös väsynyt ja tuntuu, etten saa mitään tehtyä, usein kuitenkin saan nimenomaan tehtyä. Aika on sopivasti jaettu eri osa-alueiden kesken ja välillä saa täysin uppoutua töihin kun taas välillä saa keskellä viikkoa viettää lasten kanssa kiireetöntä päivää. Parasta on, kun saa ajatukset pidettyä täysin siinä hetkessä, missä on, eikä mieti niitä muita tekemästtömiä asioita.s

10/16 | 

Mä koen, että olen saanut juuri tuon asian, kun meillä on oma kaupunkikoti ja mummola+perheen mökki ovat maalla. Kaksi ihan erilaista, omalla tavallaan rakasta, paikkaa on kyllä ihana "omistaa".

KatiLeena
14/16 | 

Mä askartelen tollasen kartan noin 6-12 kk välein. A3 kokoinen "taulu" sukkalaatikon päällä muistuttaa koko ajan omista tavoitteista. Ja se toimii, yhtäkkiä vain huomaa saavuttaneensa tavoitteensa. Tai huomaa joidenkin asetettujen tavoitteiden muuttuneen turhiksi. Suosittelen!

Nippe
15/16 | 

Intuitio ja sisäisen äänen kuuntelu riittää onnesi tavoittelemiseen. Rakkaus on tärkein ja rakastamasi ihmiset.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat