Kirjoitukset avainsanalla työ

Multa on kysytty nyt sekä instassa, että ihan livenä viimeisten kuukausien aikana päivittäin sitä, miten meinaan järjestää mun työt, kun vauvat syntyvät. Olin miettinyt tätä asiaa toki jo ennen raskautumista etukäteen, mutta tokihan kaksi kappaletta vauvoja ja hieman erilainen raskaus muuttivat suunnitelmat heti alkujaankin. Tai no. Niin hyvin, kun elämässä ja varsinkaan vauvojen kanssa mitään voi etukäteen edes juuri lyödä lukkoon.

Koska jonkinlaiset suunnitelmat on silti tehtävä, on mun plääni syksylle ja vauvavuodelle seuraava.

Ensinnäkään mä en tule näillä näkymin (jos jotain hyvin dramaattista ei tapahdu), lopettamaan mun töitä kokonaisuudessaan missään vaiheessa. Työ on tosi iso osa mun identiteettiä ja sellainen pilkahdus minuudesta kaiken äiteyden keskellä, että ihan jo mielenterveyteni vuoksi koen, että mun on tärkeää pysyä kiinni kirjoittamisessa ja some-töissä. Niin mä tein myös F:n ollessa vauva (kirjoitin kolumnia, aloitin blogin ja tein Kaksplussaan yhtä juttusarjaa), niin meinaan tehdä myös nyt.

Jonkinlaista kevennystä on kuitenkin luvassa. Mulla on nyt selkeä postaustahti, mutta kun olo alkaa käydä liian voipuneeksi (ennen synnytystä tai sen jälkeen), meinaan pitää mun vuoden pitämättömiä lomia tässä kohdassa. Mä olen panttaillut lomapäiviä koko vuoden ja syksyllä on sitten oivallinen sauma pitää ne pois alta. MeNaiset on ollut myös ihan superjoustavia ja ihania sen suhteen, miten lomien jälkeen voin jatkaa blogia. Jonkinlainen kevennys on siis luvassa. Minusta aivan täydellistä tukea työnantajalta: Ei ole näköjään sellainen ”naiset tukee naisia -henki” jäänyt vain puheen tasolle, vaan ihan oikeasti tuetaan ja ymmärretään, kun sen hetki on. Arvostan tällaista toimintaa tosi paljon!

Huolta ei silti kannata kokea, ettenkö tänne viikoittain ja useasti kirjoittelisi. Koska ihan varmasti kirjoitan. En varmasti edes osaisi olla kirjoittamatta!

Kolumni sen sijaa ilmestyy MeNaisten printissä aivan normaalisti, eli kolmen viikon välein, vaikka bebet syntyvätkin. Tätä varten mun pitäisi kyllä tehdä juttuja tai ainakin ideoita jemmaan, mutta vähän tuntuu sille, että en kuitenkaan tee niin. Ennakointi ei ole oikein mun juttu, ja tekstit – ne ajattomatkin – kuluu minusta, jos kauheasti kirjoittaa etukäteen. Toivon ja uskon, että kyllä mä kolumnitkin saan jotenkin puskettua ulos, vaikka elämä nyt muuttuukin.

Joutsenen kanssa mä kevensin tahtia jo keväällä, ja kesän aikan lopetin kokonaan (ainakin hetkeksi). Töiden vähentäminen tuntui kauhealle, koska rakastan tuota brändiä ja sen tuotteita, ja tuntui, kun oma tekeminen olisi vasta lähtökuopissaan. Pahoinvointi teki päätöksen kuitenkin ikään kuin puolestani, koska maantieteellisesti Joutsenen tehdas ja konttori Riihimäellä oli minulle vaikeimman matkan päässä.  Onneksi tämäkin asia meni niin joustavasti kuin vain pystyi, eikä mun Joutsen-untuvarakkaus ole minnekään kadonnut. Blogissa Joutsen vilahtelee aivan varmasti edelleen ja toisaalta mistäs sitä tietää, miten tästä vielä joku päivä äitiysloman jälkeen työkuvioit menevätkään. 

Sidoste-töitä mä sen sijaa olen tehnyt koko ajan, tosin aina voinnin mukaan. Töiden teon myös heikossa hapessa ja taukojen kanssa on mahdollistanut se, että mulla on ollut näissä duuneissa ihan älytön mäihä.  Se, missä mä olen ollut Sidoste-töissä senior, on mun oikeana kätenä (ja kaikkena muunakin!) – juniorina – ollut Pinja. Pinja on hoitanut kaiken sen, mitä mä en ole jaksanut tai voinut. Ja päälle toki omatkin työnsä. Me ollaan pidetty niin monta palaveria niin, että mä olen vaan maannut sohvalla ja Pinja on nakuttanut tietokonetta. Tai järkätty kuvauksia niin, että Pinja on hoitanut kaikki taustat ja järjestelyt ja meikäläinen on astellut kuvauksiin vaan paikalle. Ilman tuollaista duunikaveria tämä paketti ei olisi mitenkään toiminut. Nyt syksystä eteenpäin – ehkä tässä elo-syyskuun aikana – mä lopetan Sidoste-hommat hetkeksi kokonaan, ja Pinja ottaa koko vastuun meidän paketista. Tai no.  Pidetään me silti yhteisiä ajatusriihiä (inhona tätä sanaa, mutta en keksi parempaa) kuitenkin useamman kerran kuussa. Sidoste on sellainen mun lempilapsi, että en kestäisi olla erossa niistä kuvioista ihan kokonaan ja samasta syystä olen raskaanakin halunnut roikkua messissä aina, kun omat voimat sen on sallinut.

Milloinka mä näitä töitä meinaan sitten ihan konkreettisesti tehdä? Pyrin elämään niin, että sunnuntai on mun viikon virallinen ja megatehokas työpäivä. Sunnuntai aika monestakin syystä. Yksi syy on tietysti se, että A voi olla kotona tyttöjen kanssa. Harvoin hänellä on nimittäin töitä sunnuntaisin, vaikka viikonloppuisin muuten aina silloin tällöin onkin. Sunnuntaityöskentely on myös taloudellisesti järkevintä, koska KELAlta kerrottiin, että työskentely sunnuntaisin tai arkipyhinä ei vaikuta äitiysrahaan. Jos pitää ottaa palavereita, kuvauksia tai vaikka puhekeikkoja muille päiville, täytyy sitten varautua siihen, että ilmoittaa asiasta aina KELAlle ja tietää, että noilta päiviltä äitiysraha tippuu minimiin.

Tosin uskon kyllä, että jos vaan suunnittelen oikein, sunnuntaiduuni on ihan hyvä järjestely. Kaikki postaukset niin blogiin kuin instaankin (jos siis instassa kaupallista maksettua sisältöä, eikä vaan omaa löpinää), voi nykyisin ajastaa etukäteen. Ja sellainen 1/3 kolumnin, ½ kokouksen ja muutaman blogipostauksen teko yhden päivän aikana kuulostaa jopa aika kevyehkölle. Kun olin esimerkiksi opettajana, tein yhden maanantaivapaapäivän aikana aina jemmaan 7-8 postausta. Ja sekin onnistui F:n päiväkotipäivän raameissa. Pitää vaan ehkä järjestää homma niin, että joko istun Peltorti päässä työpöydän ääressä kotona, tai lähden vaikka kahvilaan tekemään duunia. Sen tiedän, että kotona kaiken keskellä tuollainen tehokkuus ei tule onnistumaan! 

Koko hommaa tietysti helpottaa sekin, että ollaan alusti asti päätetty, että me palkataan myös kotiapua, sekä mä palkkaan tämän lisäksi itselleni kaikkiin juokseviin työhommiin assarin. Mun ei ole järkeä tässä elämäntilanteessa käyttää aikaa joidenkin tosi teknisten sähköpostien hoitoon tai muuhun sellaiseen, joka ei ole varsinaisesti tätä mun omaa kirjoitustyötä. Soppariasioita, neuvotteluja, kuvia ja kaikkea kalenterihommaa voi varsin hyvin hoitaa joku toinenkin mun puolesta. Se, miten palkkaaminen käytännössä –  kaikkien näiden Suomen lakikiemuroiden kanssa toimiessa – täytyy ohjeiden mukaan tehdä, jääköön mun kirjanpitäjän huoleksi.

Että sillä tavalla! Suunnitelmaa on. Osa leväperäistä, osa mietittyä, mutta eiköhän tämä tästä ala edetä. Aina jos alan stressata, mietin, että olenhan mä ennenkin selvinnyt tilanteista kun tilanteista. Sitä paitsi meillä on nyt jo niin tasa-arvoisia nämä lapsehoitokuvioit ja kodin työt, että mä uskon, että kun vaan puhalletaan A:n kanssa samalla tavalla yhteen hiileen, saadaan homma pyörimään. Mun ei tarvitse ottaa kaikkea omalle kontolleni, vaan myös mulla - kaksosia tai ei - on mahdollisuus tehdä töitä ja panostaa intohimoduuneihin. Jatkossa pitää sitten pohtia, miten palaan joskus kokopäiväisesti töihin, jääkö mies kotiin, voidaanko molemmat tehdä töitä yhtä aikaa jollain järjestelyillä ja niin edelleen. 

Kaikki vinkit muilta äitiys"lomalla" työskennelleiltä otetaan ilolla vastaan :)

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

 

 

Kommentit (4)

Käyttäjä32768
Liittynyt30.5.2019
1/4 | 

Kuulostipa tosi inspiroivalta! Mulle ois ihan unelma, jos voisin tehdä jotain pientä duunia vanhempainvapaan aikana, mutta en ole yrittäjä, joten se ei oikein onnistu - ellen sitten keikkaile sunnuntaisin. Saattaa olla, että aloitan tekemään jotain tutkimustyötä, jota voisi tehdä 2-3h päivässä esimerkiksi, se olisi ihan mahtavaa!

Suvi Maarit
2/4 | 

Ihanan inspiroivaa, että joku jaksaa tehdä töitä lähes heti raskauden ja synnytyksen jälkeen. Itsellä jäi haluamisen tasolle, koska imettämiset ja yövalvomiset verotti vaan niin paljon voimia. Tsemppiä (arjensuklaasuukkoja.blogi.net)

toinen yrittäjä
3/4 | 

Assarin palkkaaminen on kallista ja hankalaa, pidä mielessä, että voit palkata myös freelancer-pohjalta jonkun pätevän tyypin hoitamaan asioita ja sopia, että hän laskuttaa esim. tuntipohjalta sinua. Omassa yrityksessäni päädyin tähän ratkaisuun, koska töitä ei ollut tasaisesti ja työsopimuksen tekeminen olisi ollut a)hankalaa b) kallista. Lisäksi löysin tyypin, joka oli pätevä, ja jolle oli ok lähettää minulle lasku toiminimensä kautta tehtyjen tuntien mukaan. 

Vierailija
4/4 | 

Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta😻 kivaa vaihtelua äippälomalla tehdä töitä ja usein huomaan imettäessä pyörittelevän ajatuksia ja ideoita, ja niitä imetyshetkiähän riittää 😅😅 Sen ajattelin sanoa, että jos tuntuu vauvojen kanssa liian rankalta, niin muutoksia kannattaa tehdä aika herkästi.. Vähentää töitä, palkata apua vauvojen hoitoon tai työhön. Meinasin itse äitiyrittäjänä uuvahtaa, ennen kuin hoksasin. Kaikkea hyvää ja tsemppiä raskauteen❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kolmas toivepostaus aihe, jonka ajattelin nostaa esille, liittyy yrittäjyyteen ja ylipäätään työhön. Kysyitte siitä tosi paljon, mikä on kivaa, koska mä tykkään puhua ja kirjoittaa työjutuista, kuten ehkä olette huomanneet. Teen taas tämmöisen tiivistyksen, jossa yritän vastata kootusti kysymyksiin.

Mä pelkäsin nuorempana sitä, saanko vakipaikan töissä. Opettajan kun valtion virka on asia, joka on monen tavoite. Olisi nimittäin järjettömän raskasta aloittaa joku syksy uudessa koulussa ja olla kesät työttömänä. Opetustyö kun on jatkumo, joissa yhdessä lukuvuodessa ei paljon ehdi saada aikaiseksi.

Nykyisin mä pelkään, kuten kirjoitin tällä viikolla, lähinnä työkykyni menettämistä. Jos saisin vaikka jonkin sairauden, joka veisi kyvyn kirjoittaa, olisi se suuri ongelma. En ajattele enää, että mun pitäisi tehdä yhtä ja samaa duunia koko mun elämä. Turvallisuushakuisuus on siinä mielessä hälvennyt. Uskon siihen, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.Niin mulle ainakin on omassa elämässäni, ja työelämässäni käynyt. Kun tulin Tampereelle, oli mun tarkoitus tehdä vain blogia. Mutta sitten yhtäkkiä mun elämään tuli H23 ja Sidoste ja Joutsen ja kaikkea niihin liittyvää. Ihan sattumalta, voisin sanoa.

Multa kysyttiin sitä, teenkö itse asiakashankintaani. Ja vastaus on: Kyllä. Tottakai mulle myös tarjotaan töitä, oli kyse sitten blogiportaaleista, kaupallisista yhteistöistä tai some-tuottamisesta ja -markkinoinnista, mutta olen myös itse aktiivisesti hakenut joitain duuneja ja yhteistyökumppaneita. Voisi karkeasti sanoa, että mulle tulee vuodessa 3-4 tarjousta vaihtaa portaalia, mutta olen koko 9-vuotisen blogiurani aikana vaihtanut portaalia silti vain kolmesti. Välillä otan portaaliasioissa neuvotteluehdotuksia vastaan, välillä itse teen tarjouksen jonnekin, mutta varsinaiset muutot on täytynyt harkita todella tarkasti. Uskon siihen, että jonkinlainen oman työn arvon mittaaminen ja neuvottelujen käynti on osa oman selustan turvaamista yrittäjänä.

Kaupallisia yhteistöitä blogiin ja mun some-kanaviin tarjotaan mulle sen sijaa niin paljon, että otan niistä vastaan ehkä 5-10%. Viikoittain tarjouksia kilahtaa sähköpostiin ja muihin kanaviini kymmeniä. Itse ehdotan myös yhteistöitä silloin, kun jokin tuote tai palvelu kiinnostaa mua suuresti ja koen, että se voisi sopia blogiini. Näistä läpi menee n.95%.

Nämä mun muut isot työt, Sidoste ja Joutsen, ovat tulleet mulle sen sijaa aika itsestään. Joutsenelta pyydettiin mua suoraan duuniin ja Sidoste taas tuli H23:n kautta. Sidoste oli siis H23:n asiakas jo ennen kun menin toimistolle töihin, joten tästä asiakashankintaduunista kiitos kuuluu mun H23:n työkavereille, jotka olivat tehneet työt ikään kuin puolestani. Vaikka nämä hommat menivätkin mun osalta iisisti, tiedän, että asiakashankinta on pääsääntöisesti todella aikaa vievää ja rasittavaa ”ilmaista” työtä. Kaikki se duuni, joka asiakkaalle tehdään presevaiheessa, joka ei mene maaliin, kun on pois niistä duuneista, joista palkka juoksee.

Hankalimmat kysymykset, jotka esititte, liittyi mun ammatti-identiteetti ja toisaalta siihen, mikä mun rooli on (ja on ollut) työelämässä. Mä olen tosi suora, ja se on ollut varmasti mun vahvuus ja heikkous työelämässä (kuten kyllä yksityiselämässäkin). En osaa sellaista virallista, korrektia small talkia tai kiertelevää palaveripuhetapaa. Tiedän, että moni on pitänyt mua tästä syystä liian raakana ja epäkorrektina, mutta vielä useammassa paikassa ja yhteisössä tätä piirrettä on kyllä myös arvostettu. Totta on kuitenkin myös se, että sama piirre on joskus aiheuttanut yhteenottoja ja väärinymmärryksiä. Mä en ole myöskään tajunnut ollenkaan sitä, että varsinkin opettajanhuoneissa vallitsi yllättävän usein sellainen urputuksen kulttuuri, jossa asioista valitettiin selän takana ja pienissä pöydissä, mutta kissaa ei nostettu pöydälle vaikkapa viikkokokouksissa.

Mä olen aika ankara itselleni ja mä vaadin myös varmasti muilta paljon. Eniten pännii se, että ei pidetä lupauksia. Mun mielestä on tosi ok sanoa, että jotain asiaa ei ehdi tai ei pysty, mutta jos jotain luvataan, niin silloin luvatut työt on myös tehtävä. Ehkä mun rooli onkin monissa työpaikoissa ja töissä ollut olla sellainen perseelle potkiva mäkättäjä, joka ei siedä, jos dead linet paukkuu.

Se, missä mä nuorempana (luonnollisestikin) koin eläväni sellainen aloitteleva open alku, jonka piti olla tosi nöyrä, muuttui toki jo opeuran edetessä. Mun ammatilliseen itsetunnon kehitykseen vaikutti muutama erinomainen reksi, joka oli mun mun viimeisissä kouluissa. He luottivat minuun, antoivat vastuuta ja halusivat kuulla mun mielipiteitä asioihin. Se kehitti minua hirveästi ja on varmasti vaikuttanut mun työitsetuntoon myöhemminkin.

Itseasiassa, työhön liittyvä itsetunto ja itsetuntemus ovat varmasti mun kaikista itsetunnon osasista ne, jotka ovat kaikista vahvimmalla pohjalla. Moni mun henkilökohtaisen elämän itsetuntopalikka on varmasti heikoimmassa kantimissa, mitä mun duuni-itsetunto on. Mä en ota esimerkiksi vastaan huonoja duuneja, enkä paskaa käytöstä. Tiedän, mitä osaan ja missä olen heikko. Osaan sanoa ”ei” oikeissa kohdissa ja tiedän, mitä jaksan ja mihin realistisesti kykenen nykyisin. Niin ja mikä mun työn hinta on ja mihin mä itseni kulloisenkin työn kentässä sijoitan. Se on aikamoinen ilo, että osaa nauttia töistä oikealla tavalla.

Sellaisia ajatuksia alkavan (työ)viikon alkuun!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Kommentit (2)

Larremoi
1/2 | 

Mulla on ihan samanlainen työminä! Nyt kun jäin äippälomalle niin mietin, että kuinkahan moni täällä on onnellinen, kun jään pois. Sitten mietin, että so what, mä ainakin seison ylpeänä työni ja sanojeni takana, sillä "mäkätys" on todellakin korkeaa työmoraalia paljon enemmän kuin vain mäkättämistä. Vahva nuori nainen on vaan monelle pelottava asia, mutta siitä en luovu 😎

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Mä ajattelen myös niin, että suoruuden vastapainoksi pitää olla myös suoraa työkamujen kehumista. Toivottavasti olen osannut tehdä myös sitä <3 Naisena toki kyllä helposti leimataan hankalaksi, vaikka samalla tavalla toimiva mies olisi vain "suoraselkäinen" ja "jämäkkä". 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kyselin Instassa eilen, mistä aiheista toivoisitte, että kirjoitan. Ja hauskaa kyllä, tietyt aiheet nousivat ehdottomasti ylite muiden. Yritänpä siis loppuviikosta toteutella niitä. Ihana, kuinka paljon ehdotuksia annoitte. Saa antaa jatkossakin!

Monessa viestissä toivottiin, että kirjoittaisin mun haaveista ja toisaalta peloista. Ja tässä nyt siis niistä asiaa.

Mä olen tainnut joskus sanoa, että en haaveile enää mistään suuresta, koska mä olen saavuttanut elämässäni sen kaikkein tärkeimmän, josta koskaan olen unelmoinut: Ihanan perheen, äitiyden ja hyvän parisuhteen. Mulle perhe ja rakkaus ovat aina olleet elämän tärkeimmät asiat ja arvot, joten siksi mun suurimmat haaveet on liittynyt myös niihin.

Tottakai me A:n kanssa haaveiltiin varmasti suhteen alusta asti perheen kasvattamisesta, ja olisi varmasti ollut ainakin minulle tosi iso kriisi, jos en olisi tullut koskaan enää raskaaksi. Mutta silti mä – ja varmasti me molemmat ollaan koettu – että meillä on ollut ihan oikea ja toimiva perhe jo ihan näin kolmistaankin. En koe, että tullaan enemmän perheeksi, vaikka pikkuisia syntyykin. Toki ihanaahan se on.

Ehkä mun suurin haave tällä hetkellä se, että vaikka kaksoset syntyvätkin ja mullistavat maailman, me voitaisiin säilyttää ne hyvät asiat, joita meillä meidän perheessä on jo nyt. Meidän kaikkien keskinäiset välit, tietyn huumorintajun ja jollakin tasolla myös oman ajan jokaisen perheenjäsenen kanssa. Ettei F koe jäävänsä jalkoihin, ja että me edelleen oltaisiin A:n kanssa toisillemme ennen kaikkea puolisot, vaikka yhteisiä huolehdittavia onkin yhden sijaan kolme. Uskon toki, että vaikka kaikkea elämässä ei voi suunnitella, voi tällaisiinkin asioihin vaikuttaa omalla toiminnallaan, kunhan niistä on ensin tietoinen. Että ei asioita tarvitse jättää vain haaveen tasolle, vaan niitä voi työstä konkreettisesti. 

Jos pitäisi mainita muita haaveita, niin tottakai mä toivoisin, että voisin kirjoittaa ja olla some-markkinoinnin parissa niin kauan, kun itse sitä haluan. En tiedä, haluanko tehdä tämmöisiä töitä vaikka 10 tai 15 vuoden päästä, mutta sen toivon, että voisin itse päättää, jos haluan vaihtaa elämäni suuntaa. Olisi kurjaa, jos työt loppuisivat tai osaamistani ei enää haluttaisi, vaikka omaa intoa vielä olisi. Mä toivon, että voisin jatkossakin tehdä mielenkiintoisia töitä, ihanien ihmisen kanssa niin, että työ olisi joustavaa monella tapaa. Mitä ikinä se sitten onkin.

Pieniä haaveita mulla on liittyen ihan vaan arkeen. Haluaisin, että pääsen kuntoon ja takaisin omiin mittoihin, kun aika on siihen synnytyksen jälkeen oikea. Olisi ihanaa löytää taas mahdollisuus liikkua ja tuntea oma kroppa omaksi. Turhaudun nykyisin kauheasti, jos en pääse vaikka lattialta ylös tai en jaksa seistä, kuten ennen.On ollut vaikea hyväksyä, ettei ole yhtä kykenevä, kuin ennen. 

Haluaisin myös joskus vähän isomman kodin, jota voisi sisustaa ja rempata ja laittaa ”loppuelämän kodiksi”. Rakastan meidän nykyistä kotia, mutta ihan hamaan tappiin se ei 5-henkiselle perheelle riitä. Välillä haaveilen saman aikakauden kodista, missä nyt asumme. Välillä funkkiksesta ja välillä huvikumpumaisesta puutalosta. Onneksi tällä asialla ei kiire ja siksi haaveilu onkin niin ihanaa: Moni asia saakin jäädä pelkäksi haaveeksi ja sekin on ok. Suurin asumishaaveeni on kuitenkin se, että voisimme asua tällä asuinalueella myös jatkossa. 

Mä pelkään eniten sitä, että läheisilleni tapahtuu jotain kauheaa. Erityisesti toki lapsille tai miehelle. Kun asuin F:n kanssa kaksin, pelkäsin välillä kauheasti sitä, että mulle itselleni tapahtuisi jotain. Että mitä sitten, jos lapsi löytäisi minut aamulla elottomana sängystä tai jotain muuta kauheaa.

Toki viimeisten kuukausien aikana kaksosten puolesta on saanut pelätä montaa juttua. Sama istukka tuo esimerkiksi omat haasteensa, ja muutenkin on pelottavaa, ettei mahan sisäisiä asioita voi juuri hallita. Välillä taas pelkään, kun F lähtee yksin jonnekin menoilleen. Joskus on vaikea kannustaa lasta omille siivilleen, jos itselle iskee samalla hetkellä pelkoja siitä, onkohan askel sittenkin vielä liian iso 8-vuotiaalle. Toisaalta olen sitä mieltä, että meidän vanhempien yksi tärkeimmistä tehtävistä on opetella irrottamaan napanuoraa ja kannustamaan lasta kohtamaan uusia asioita ilolla.

Joskus yrittäjänä pelkään sitä, että menettäisin työkykyni. Se on uusi pelko, jota ei peruspalkkatöissä ollut. Toisin sanoen terveyden ja hengen menettäminen ovat asioita, joita pelkään perheeni osalta. Muuten en elämässä taida pelätä juuri mitään. (Paitsi kauhuleffoja).

Sellaisia aatoksia tähän kivaan keskiviikkoon! Nukuin viime yönä varmasti parhaat unet kuukausiin. Miten ihana fiilis ollut koko päivän.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä // asu ja lokaatio, Ivana Helsinki 

 

Kommentit (10)

Vierailija
1/10 | 

Ihana postaus, Karoliina! Mulle on myös äitiyden myötä tullut ihan uusia pelkoja juurikin liittyen omaan terveyteen. En uskaltanut kylvettää vauvaa aluksi yksin, koska pelkäsin että jos saan jonkun kohtauksen, niin vauva hukkuu. Nykyisin myös terrori-iskut on alkanut pelottaa, vaikka ennen äitiyttä en niillä asioilla juurikaan vaivannut päätäni. Nämä pelot on juuri se asia mikä äitiydessä on raskainta. Raskasta rakastaa jotain NIIIN paljon, että meinaa seota kun alkaa ajattelemaan kaikkia vaaroja.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Näin se just on! Mulle saattaa joskus huonoina iltoina, kun en saa unta, iskeä ihan hölmöjä ja järjenvastaisia pelkoja, mitä kaikkea lapselle/lapsille voikaan tapahtua. Onneksi pääosin pää pysyy kasassa :D 

Vierailija
2/10 | 

Mulla olis yks niin henkilökohtainen postaustoive, että ihan hävettää kirjoittaa se tähän. Mutta siis kirjoitat usein sellaisia "A vei F:n lääkäriin ja sen jälkeen harrastukseen" -tyyppisiä sivumainintoja. Olen saanut blogista sellaisen kuvan, että A tosiaan ottaa vastuuta F:sta siinä missä sinäkin. Kiinnostaisi kuulla A:n mietteitä aiheesta. Miltä hänestä tuntui, kun mukanasi tuli lapsi, miten suhdetta lapseen voi rakentaa vai tuleeko se ihan luonnostaan. Miltä tuntuu elää sinkkuna ja yhtäkkiä ollakin vanhempi eskarille/koululaiselle. Tämän tyyppisiä juttuja :) Onnea valtavasti pikkuisten johdosta! Ja kiva, kun jaksat päivittää blogia oloista huolimatta. Raskauteen ja vauvoihin liittyvät postaukset jaksaa aina ja ikuisesti kiinnostaa, vaikka tuossa elämäntilanteessa en enää itse olekaan. Mukavaa kesää :)

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Ei mitään syytä hävetä juttuideaa. Aihe olisi varmasti tosi mielenkiintoinen ja ihan totta, että tuollaisiahan lauseita mä olen varmasti blogiin kirjoitellut. Tottakai niiden pohjalta tehdään päätelmiä, joista vaikkapa tuo sinunkin ajatus on ihan totta: Meillä kyllä hoidetaan asiat ihan tasapuolisesti vanhempina. Ts. se hoitaa konkreettiset tai henkiset asiat lapseen liittyen, kuka kulloinkin ehtii/on paikalla/jaksaa parhaiten. 

Kivaa kesää :) 

Suvi Maarit
3/10 | 

Onpa ihana kuulla, että jollekin toiselle myös on tullut samanlaisia pelkoja äitiyden myötä. Samoin, tuo pariskuntana pysyminen vanhemmuudesta huolimatta kolahti. Se vaan on niin vaikeaa joskus kun vauva-arki vie mukanaan. Tsemppiä tulevaan!

Tyyra
4/10 | 

Olisi mukava kuulla, kuinka olette A: n kanssa aikanaan tavanneet. Kumpi teki aloitteen jne. Ehkä olet aiheesta joskus kirjoittanutkin, olen hypännyt blogiisi vasta nyt siirryttyäsi Me naisiin. Olen lueskellut kyllä vanhojakin blogeja läpi, mutta en musta tähän törmänneeni koskaan.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Mä en ole kirjoittanut siitä koskaan blogiin, joten ei ihme, jos ei ole löytynyt :) Mutta tosiaan siinä MeNaisten lehtijutussa taannoin avasin vähän asiaa! Kiva, kun olet löytänyt mukaan blogiin <3

Inka
5/10 | 

Aivan ihania juttuja sinulla blogissasi ja kirjoitat niin hyvin, että mielellään lukee vaikka vauhdissa 😊. Tekeekö mieleni kuitenkin kannustaa sinua nyt (vaikka some-markkinoinnin parissa haluat jatkossakin pysyä) ottamaan pienen hetken omille mietinnöillesi ja puntaroinnille, kuinka paljon ja avoimesti todella haluat itsestäsi ja perheestäsi näin julkisuudessa kertoa. Hyvä aika nyt ennen kuin kaksoset syntyvät, sillä ne jos jotkin herättävät ihmisissä ”kutkuttavan mielenkiinnon” (ihailun ja kateuden ja vaikka mitä) niin hyvässä kuin pahassa. Lämpimin ajatuksin täältä toinen kaksosäiti.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Kiitos <3 hyvä kun otit puheeksi, koska omien rajojen asettaminen on itse asiassa yksi tärkeimmistä asioista, mitä bloggaajana tulee minunkin mielestä miettiä tarkasti. Mulla on ollut tämä blogi 9 vuotta ja ammatikseni olen blogannut 5, joten on tosi selkeää, mitä kerron, mitä kerron rajatusti ja mitä en ollenkaan. Toki se on tasapainottelua, koska tietty aitous on asia, miksi blogeja yleisesti ottaen luetaan. Onneksi kun kuuntelee sydäntään, aika harvoin voin mennä pieleen. Mulla on sellainen taktiikkaa, että jos jostakin asiasta kertominen tuntuu vähänkään epäilyttävälle, en tee sitä.
Ihanaa elämää kaksosten kanssa 💞

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pidetäänpä vielä yksi puheenvuoro rahan ja työn liitosta. Ja kiitos jo tähän mennessä saamistani inboxi-kommenteista liittyen aiheeseen. (Jännä muuten nähdä tämä uusi blogimaailman suunta, jossa keskustelua ei enää – ainakaan mun blogissa – käydä juuri näiden postausten alla, vaan postausten aiheet tuodaan keskusteluun instagramin puolelle.)

Kirjoitin eilen mun kahdesta palkkaan liittyvästä oivalluksesta, mutta suurin ahaa-elämys mulle on ollut se, ettei mun tarvitse olla palkka-asioissa liian kiltti. Ja kun olen katsellut ihmisiä – erityisiä naisia – ympärilläni, moni haluaa niin kovasti ylläpitää työpaikan hyvää ilmapiiriä, ettei tästä syystä uskalla nostaa palkka-asiaa pöydälle. Ja eihän hyvän ilmapiirin luomisessa ole mitään pahaa. Päinvastoin! Mutta siinä on ongelma, jos asioista ei uskalleta puhua niiden oikeilla nimillä vain siitä syystä, että pelätään ilmapiirin kärsivän. Jokaisessa työpaikassa pitäisi olla mahdollisuus jutella näinkin perustavanlaatuisista asioista ilman, että se vaikuttaisi ilmapiiriin. Siitäkin huolimatta, ettei asiasta oltaisi aina samaa mieltä.

Mun este puhua ja kirjoittaa palkasta on joskus myös ollut oman pään sisällä. Olen ajatellut, että jos näitä asioita nostaa esille, on jotenkin todella kylmä, rahanahne paska. Olen kuitenkin tajunnut, ettei rahasta neuvottelu ja puhuminen sulje pois sitä, ettei säilyttäisi omia arvojaan. Voi hyvin olla myymättä sielua töilleen, vaikka olisikin tietoinen oman työnsä arvosta ja haluaisi neuvotella sopimukset taloudellisenkin puolen kannalta hyviksi.

Itse asiassa raha-asioiden tiedostaminen on tuonut ainakin minulle enneminkin vapauden kuin paineen. Saan julmetut kiksit esimerkiksi siitä, että rahasta huolimatta olen oppinut kieltäytymään töistä, joita en halua tehdä. Tai sellaisista töistä, joiden palkkauksen koen työn arvon alentamiseksi. Se on lisännyt itsekunnioitustani. 

Vastapainoksi on sanottava myös se, että erään kerran myös itse alentanut oman tuntipalkkani. Silloin mun moraali ei antanut periksi ottaa sellaista liksaa vastaan, jota mulle oltiin maksamassa. Silloin soitin asiakkaalle ja sanoin, että jos sopii, isketään mun tuntipalkkaa alaspäin. Asiakas oli ehkä ihmeissään, mutta mulle tuli tunne, että tein oikein.

Ainiin. Lupasin jakaa viisauden, joka ei ole minun keksimäni, mutta joka on yksinkertaisuudessaan aika hyvä: Palkka pitää olla sellainen, ettei vituta mennä töihin. Se, miten tuota lausetta tulkitaan ja mitä kaikkea lukee palkaksi, riippuu tietysti tilanteesta ja ihmisistä. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat