Kirjoitukset avainsanalla Rakkaus

Iidan matkassa -blogin Iida kirjoitti tällä viikolla tosi mielenkiintoisen postauksen siitä, pitääkö deittiprofiiliassa - lähinna Tinderissä - kertoa, että on äiti.Tuon postauksen lukeminen sai mut muistelemaan omaa sinkku- ja Tinder-aikaani. Ylipäätään sitä, kuinka sinkkuvanhempana - sovelluksen kanssa tai ei - kerroin omasta elämäntilanteestaan uusille tutuille. 

Iida kävi tosi hyvin läpi sitä, mitä hyötyjä ja haittoja kertomisesta voi olla. Toisaalta kertomien alkumetreillä on rehtiä, toisaalta moni hyvä kontaktit voi jäädä saamatta, jos äiti-status (ainakin alkuun) pelottaa miestä. Uskon nämä väitteet molemmat ihan todeksi.

Toisaalta se, että Iida kirjoitti siitä, ettei äidit ole miesten mukaan ihan yleisen tiedon mukaan mitään kuuminta hottia deittimarkkinoilla, jäi mietityttämään. Että onko se ihan näinkään? Tämän oli tosin kertonut Iidalle miespuolinen ystävä, eli olettamus ei tullut itse Iidalta. 

Mä luulin, kun jäin sinkuksi, että olisin todellakin juuri tuollaista karmeaa sinkkumarkkinoiden pohjasakkia, koska olin äiti . Tyyppi, jota kukaan ei varmana enää huolisi. Siksi olinkin tosi yllättynyt, ettei asiat olleetkaan ehkä ihan niin. Tottakai en tiedä niitä, jotka swaippasivat "väärään" suuntaan tai liukenivat live-tilanteesta pois juuri äitiyteni vuoksi, mutta itse jotenkin ajattelin, että tällaisiin tilanteisiin syy olisi voinut yhtä hyvin olla monessa muussakin syyssä minussa itsessäni, ei vain äitiydessä. 

Ehkä Iidan ja mun ajatukset tästä on siksi vähän erilaisia, että mä olin jo yli 30, kun erosin. Ja Iida on ollut raskauden alkumetreiltä asti nuori sinkku. Toisin sanoen miehet, joita Tinderissä ja muualla tapasin, olivatkin itsekin itseni ikäisiä tai jopa yli 10 vuotta vanhempia. Olisi varmasti eri tilanne olla parikymppisenä parikymppisten maailmassa.

Mutta siis. Mä tein sinkkuaikanani niin, että mun Tinder-profiilissa luki, että olen äiti. Ja samoin myös kerroin asian heti alkuunsa face-to-face, jotta jos jollekin ihmiselle asia olisi ollut ongelma, olisi meidän molempien kannalta aivan turha jutella tai tavata. Jotenkin ajattelin, että ne ihmiset, jotka hylkäisivät minut äitiyden vuoksi, eivät olisi muutenkaan arvomaailmaltaan sellaisia, joita tarvitsisin minun ja F:n elämään.

Mulla itse asiassa suurimmat ennakkoluulot olivat ehkä itselläni. Itsestäni! Ja esimerkiksi kun tapasin A:n ensimmäistä kertaa - tosin kyllä ihan kasvotusten livenä - täytyi mun varmistaa kesken keskustelun, oliko hän ymmärtänyt nyt aivan varmasti, että olen äiti. Hänen ilmeensä oli niin hauska, kun tenttasin asiasta niin ponnekkaasti . Oli kuulemma tajunnut sen jo ihan ekalla kertomalla.

Se, missä itse taas olin ennakkoluuloinen, oli lapsettomat miehet. Mä jotenkin ajattelin, että jos miehellä itsellään ei ole lapsia, hän ei voi ymmärtää, millaista lasten kanssa on, mitä lapsiperhe-elo vaatii, miten lapset menevät kaiken edelle, millaista kasvattaminen on
jne jne.

Tässä mun on kyllä myönnettävä, että olin ihan väärässä. Nyt kun uusperheskenestä on tullut tuttu. Ja kun tämä meidän kokemus ja ympärillä olevat muut uusperheet ovat opettaneet, ymmärrän, ettei uusperheen uusi aikuinen ole sen huonompi tai parempi, olipa tällä entuudestaan lapsia vai ei. Kaikki on kiinni persoonasta. Olen nähnyt loistavia uusperheen uusia jäseniä, vaikkeivat he ole eläneet päivääkään aikaisemmin lapsiperhe-elämää. Ja taas niitä valmiiksi  vanhempiaikuisia, joille uusperhe ei vaan sovi. Niin ja tottakai kaikkea tältä väliltä. 

Mä itse koen nyt tässä meidän tilanteessa, kun asioista on tullut enemmän kokemusta, ettei meille ole ollut mitään ongelmaa siinä, ettei A:lla ole entuudestaan ollut lapsia. Tottakai on ollut omat kipuvaiheet ja uudet vauvat tuo mukanaan uusia haasteita, mutta en kokisi niitä mitenkään sen vaikeimmiksi kuin ydinperhedynamiikan haasteita. Ne vaan ovat erilaisia. 

Ja ihme kyllä, tuntuu myös sille, että mä olen oppinut A:lta paljon vanhemmuudesta. Kasvanut itsekin vanhempana näiden vuosien aikana, kun asioita on tehty ja opeteltu yhdessä. Mä en siis ole ollut vain se opettaja hänelle, vaan oppia on tullut myös toisesta suunnasta. Se on tietysti sanottava lapsen eduksi, että ollaan kasvettu tietysti kolmestaan tähän tilanteeseen myös (joka tietysti kohta taas muuttuu ihan uudenlaiseksi ). Lapset kun sen parhaan opin ja vaikeimmat kysymykset antavat. 

Joten. Mun vinkki on sinkkumarkkinoiden lapsiasiassa avoimuus. Nimittäin vaikka vanhempi olisi kuinka parisuhdestatukseltaan sinkku, on hän aina ensisijaisesti vanhempi. Silloinkin, kun eteen sattuisi elämän suuri rakkaus. Siksi jyvät kannattaa erotella akanoista jo heti alkumetreillä. Jos toinen ei ole valmis näkemään sinua äitinä/isänä, eikä osaa sopeutua lapsiperhe-elämän vaatimuksiin, ei parisuhdekaan voi toimia lopulta.

Ihanaa sunnuntaita!

Yt. Karoliina

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: mekko ja sukkikset, H&M Mama // kengät, H&M

Tukka: Balmain Hair -tekohiusponnari. Saatu PrimeHairAndBeautyn kautta 

Kommentit (12)

Vierailija
1/12 | 

Mun Tinder-profiilissa ei lue äitistatusta, koska mielestäni se rajoittaa liikaa ja saa jotkut kuvittelemaan, etten olisi muuta kuin äiti. En myöskään ole etsimässä lapselleni isää, vaan ihan ensisijaisesti itselleni kumppania, joten äitiyden mainitseminen profiilissa antaisi mielestäni vääränlaisen lähtöasetelman kumppanin etsintään. Heti keskustelun alkaessa kyllä äitiydestäni kerron, ja jos keskustelu jää siihen, en todellakaan itke perään. Montaa kertaa näin ei ole kuitenkaan käynyt.

Kerran joku mies rupesi raivoamaan mulle Tinderissä ja haukkui ihan kohtuuttoman rumin sanoin, kun mulla ei tätä ’statusta’ profiilissa lue. Hän haukkui kaikki yh-äidit syvimpään maanrakoon ja julisti, että sitten kun hän perustaa perheen, niin hänen nainen ei todellakaan ole tehnyt lapsia toisen kanssa ja hän ei ainakaan todellakaan koskaan tule eroamaan lastensa äidistä. Eroaminen on säälittävää ja oksettavaa.

Se, millä kiihkolla ja raivolla hän tuota keskustelua kävi, sai mut todella miettimään, että eikö noin 35-vuotiaalla palomiehellä tosiaan ole realistisempaa kuvaa elämästä. Nauratti ja säälitti hänen puolestaan.

Itse ajattelen, että lapsettomalla ja perheettömällä ihmisellä ei toden totta ole käsitystä siitä, mitä perhe-elämä on ja kuinka paljon se vaatii. Vierestä on aina helppo huudella ”mä en ainakaan koskaan”. Niin sitä tuli tehtyä itsekin joskus parikymppisenä lapsettomana kaikkitietävänä ja valmiina ihmisenä. Nykyisin, pitkän parisuhteen, perhe-elämän ja lopulta eron jälkeen sitä ymmärtää, että elämässä - ja perhe-elämässä erityisesti - on niin valtavasti liikkuvia osia, että se on oikeasti taitolaji saada se toimimaan ja hattua nostan heille, keneltä se onnistuu loppuelämän ajan. Lapsettomat ja perheettömät ihmiset eivät voi sitä kaikkea ymmärtää, niin kuin esimerkiksi mielenterveysongelmia ei voi terve ihminen koskaan ymmärtää samalla tavoin kuin sairastunut.

Näin ollen mulle itselleni on todella iso plussa se, jos deittikumppanilla on jo lapsia tai vähintäänkin, jos hän on ollut todella pitkässä parisuhteessa. Silloin hän tietää, mitä ne vaativat ja osaa myös sitoutua niihin.

On melko surullista, jos kuvitellaan, että äidit saavat miehistä vain jotain left overeita, sillä ainakaan omalla kohdallani näin ei onneksi ole ollut. Pikemminkin itse olen dumpannut rankalla kädellä, ja tarjontaa on ollut ihan riittävästi. En mieti kenelle kelpaan, vaan kuka kelpaa minulle. Sanoisinkin, että se on hyvin paljon itsestä kiinni, minkälaisen kuvan itsestään antaa ja onko oma habitus sellainen, että miehet voivat kiinnostua siitä. Jos elää vielä vauvakuplassa tai elämäntilanne on muuten hyvin hankala, en varmasti itsekään haluaisi miehenä siihen mukaan. Mutta jos olet nainen, jonka elämässä on positiivista energiaa ja olet muutakin kuin äiti, huolimatta siitä, että olet sitä ensisijaisesti, niin silloin on mielestäni hyvät mahdollisuudet onnistua.

Vierailija
2/12 | 

Kuten Iidan kommenttikentässäkin todettiin, ikä on tässä asiassa varmaan aikamoinen vedenjakaja. Nelikymppinen on todennäköisesti aina vähintään toisella kierroksella, eikä sitä enää edes oleta, ettei sillä uudellakin kumppanilla jo olisi elettyä elämää takanaan.

Parikymppinen taasen voi vielä olettaa, että se kohdattu uusi on ensimmäiseen vakavaan suhteeseen sitoutumassa.

En osaa sanoa itsekään, haluaisinko elämääni niitä ex-puolisoita ja ”vieraita” lapsia. Tämä siitäkin huolimatta, että olen itsekin äiti ja jonkun ex.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Jep! Olet oikeassa, että iällä on varmasti merkitystä. Ja sekin on totta, että mitä vähemmän liikkuvia osia on, sen helpompi. Onneksi joskus elämässä helpoin ei ole paras ratkaisu ❤️

Vierailija
3/12 | 

Nyt on aivan pakko kysyä, että millä kokemuksella puhut tästä lapsellisesta sinkkuelämästä? Muistaakseni muutit eroon eksästäsi maaliskuussa ja A:n tapasit heinäkuussa? Siis kokonaista kolme kuukautta? Moni ei siinä ajassa edes tajua vielä eronneensa eikä voisi kuvitellakaan uutta säpinää tai varsinkaan suhdetta.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Kokemus on tietysti se, että olen ollut eronnut äiti ja nyt olen uusperheen äiti. En asiantuntija, mutta koen, ettei sitä bloggareilta odotetakaan.

Mun täytyy muistuttaa sinua siitä, että olen useaan otteeseen kirjoittanut, että en ole ennen (enkä nykyisin) kertonut A) kaikkia asioitani julkisesti ja B) en ainakaan reaaliajassa. Ymmärrän, että siksi monet asiat voivat lukijan näkökulmasta tulla yllätyksenä tai liian nopeasti, vaikka itselle ja ystävillä näin ei ole 😊

LauraCaarina
5/12 | 

Tosi hyvä teksti! Olen hyvinkin pitkälti samoilla linjoilla sun kanssa, miksi tuhlaisin muutenkin vähäistä vapaa-aikaani johonkin ihmiseen, joka ei hyväksy sitä, että minulla on lapsi. Ja tiedän että monet sanoo juurikin että "haen kumppania, en isäpuolta lapselle" mutta kyllä minun täytyy rehellisesti myöntää, että sen minun mahdollisen tulevan kumppanin on oltava valmis olemaan myös isäpuoli tuolle minun viisivuotiaalle. Niin se vaan on, koska minä jo poika ollaan tämmöinen pakettidiili. ♡

Vierailija
6/12 | 

Minullakin meni ajatukset eron jälkeen sitä rataa, että eipä varmaan "markkinat" ja vaihtoehdot ole mulle kolmen lapsen yli kolmekymppiselle äidille kovin isot ja yksin tulen luultavasti olemaan. Ajattelin, että sekin olisi ihan ok, onhan mulla lapset ja ystävät jne jne. Mutta mutta, niin se vain Tinder oli käytössä ja sieltä löytyi mukavaa juttuseuraa ja neljäs Tinder-treffini on nyt ollut iso ja tärkeä osa minun ja lasten elämää jo yli kolme vuotta. Minäkin kerroin aina heti alkuun lapsista ja ei se kyllä pudottanut ainakaan hyviä miehiä pois kuvioista. Ne jotka asiaa säikähtää, eivät todellakaan ole niitä oikeita ihmisiä äiti-ihmisen kumppaniksi tai isäpuoleksi lapsille.

maennika
7/12 | 

Voi kun mä tykkään sun tavasta kirjoittaa :) kiitos blogista, mikä on monipuolinen, ainutlaatuinen, koukuttava, tarjoaa lukijalle uusia näkökulmia, mutta myös oikeaa kosketuspintaa johon samaistua. Tsemppiä lähestyvään synnytykseen!

Periaatteen Nainen
8/12 | 

Omat kokemukset on aika samanlaisia: rehellisyys maan perii (ihan hirveä sanonta tähän väliin). Jos jollekin lapset ovat este, niin sitten varmasti säästyy molempien aikaa ettei edes yritetä deittailla. Kirjoitin tästä myös omaan blogiin: periaatteennainen.com/2019/10/15/mutsi-markkinoilla/ .

Vierailija
9/12 | 

Voi että sä näytät niin uskomattoman kauniilta ja freesiltä ollaksesi noin raskauden loppumetreillä.
Pidän myös tavastasi kirjoittaa, sinulla tuntuu olevan ns. maalaisjärkeä.
Toivon kaikkea hyvää syksyysi ja suureen elämänmuutokseenne.

Vierailija
10/12 | 

Jos ihminen on nätti ja mukava äitistatuksesta ”huolimatta” ja vastapuolella on ihan ihan tolkun ihminen, ei sillä äitiydellä ole väliä. Sinä löysit miehen ja Iidakin sen tulee kyllä vielä löytämään.

Mulla oli vähän sama juttu kyllä yhdellä deittipalstalla sen kanssa, että mulla on koira.. Jossain vaiheessa jätin koiran mainitsematta, koska se tuntui karkottavan miehiä.. Kunnes tajusin, että enhän mä hyvänen aika kyllä edes halua sellaisten miesten lähestyvän mua, jotka ei siedä, että naisella on koira.. Vaihdoin palstaa, siellä oli erilaisia miehiä, miehiä joilla on itselläänkin koira. Ja sieltä löyty se sydänkäpynen munkin elämään ☺️ Joten mun mielestä jonkun edellä mainitsema tyyli, että jättää äitiyden mainitsematta (eihän sitäkään tarvitse alleviivata, jos kokee ihmisenä olevansa paljon muutakin) on vähän hassua. Mielestäni parisuhteen etsinnässä kannattaa olla mahdollisimman rehellinen alusta saakka. Vain siten voi löytää suhteen, jossa ei ole vääntöä ja epäselvyyksiä tai jtn salailua alusta asti.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Mun kaveri kysyi viime viikolla, pelottaako mua, miten A:n ja minun parisuhteen käy, kun yhden lapsen sijaan perheessä on kohta kolme tytärtä. Vauvoja vieläpä heistä kaksi.

Aihe oli tietysti sellainen, jota olin miettinyt ja josta ollaan puhuttu miehen kanssa kotona jo aikaisemminkin, mutta tuo kysymys sai pohtimaan asiaa taas uudemman kerran. Pelottaako minua? Ja jos, mikä elämänmuutoksessa eniten mietityttää parisuhdenäkökulmasta?

Ensinnäkin mä ajattelen niin, että uusperhe on aika loistava alusta saada lisää lapsia. Emme ole koskaan eläneet arkea ja parisuhdetta niin, että olisimme olleet vain kahdestaan. On täytynyt sovittaa elämäntilanteet, tavat, aikataulut ja prioriteettijärjestys alusta asti niin, että lapsi on tullut kaiken edelle. Siinä mielessä uusien tulokkaiden syntyminen ei muuta suhdedynamiikkaamme samalla tavalla, kun esimerkiksi ensimmäisen lapsensa saavassa ydinperheessä muuttaa. Tiedämme jo aika hyvin, millainen toinen erilaisissa lapsiperhetilanteissa on ja miten esimerkiksi vastuut kotona jaetaan.

Toisaalta muuttuuhan meidän elämä tästä huolimatta tietysti rutkasti. Se, missä ennen olemme voineet keskittyä vain ja ainoastaan toistemme kanssa olemiseen ainakin kerran kuussa F:n ollessa toisaalla, ei tuollaista aikuisten omaa aikaa olekaan noin vain enää tarjolla. Mä en ole koskaan ollut sellainen äiti, joka ei voisi antaa lastaan (edes vauvaa) hoitoon luotettaville läheisille, kuten vaikka isovanhemmille tai minun siskoilleni, mutta kaksoset tuovat näihin hoitokuvioihin varmasti ihan oman lisänsä. Se, missä monikin lähi-ihminen voisi ottaa hoitoon silloin tällöin vielä yhden vauvan, ei ehkä uskallakaan ottaa hoitoon kahta pikkuista. Ainakaan yön yli.

Mä kuitenkin, että aikuisten keskinäinen aika on kuitenkin ihan hirvittävän tärkeää. Se, miksi perhe on perhe johtuu aikuisista ja heidän välisestä suhteestaan ja rakkaudestaan, joten ne on myös asioita, joita täytyy ihan oikeasti vaalia. Toisin sanoen ajattelen niin, että vaikka nyt yhteisen ajan ottaminen muuttuu paljon haastavammaksi, haluan (ja halutaan) ihan oikeasti nähdä vaivaa tuollaisten asioiden eteen. Me taidettiin puhua A:n kanssa joskus treffeistä joka toinen viikko, mutta olisin todella tyytyväinen, jos päästäisiin kerran kuussa olemaan kahdestaan. Joskus pidempiä jaksoja, joskus yhden illallisen verran.

No sitten tuohon kysymykseen. Että pelottaako. Pelko on ehkä vähän väärä sana. Uskon, että olemme jo sen verran vanhoja ja elämää ja parisuhteita nähneitä, että tajuamme kumpikin, ettei mikään parisuhde pysy elossa, jos sen eteen ei tehdä töitä. Lapsiperheessä niitä töitä on tehtävä vielä oikein ekstratarmolla.

Mutta tottakai minua on pakko myöntää, millaisiksi me muutumme oletetun väsymyksen ja vauvan soseiden keskellä. Muistammeko enää puhua toisillemme yhtä kauniisti, huomioida toinen toistamme samalla tavalla arjessa kuin nyt tai ylipäätään nähdä ja kuulla toisiamme. Eniten toivoisin sitä, että vaikka arki olisi millaista hullunmyllyä aluksi, muistaisimme nauraa ja pussailla. Se pelastaisi varmasti monesta tilanteesta!

Kerro, millaiset toiveet teillä oli parisuhteenhoitoon ennen vauvan/vauvojen syntymää ja millainen todellisuus oli? Mitkä on parhaat vinkkisi yhteisen ajan löytämiselle?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (13)

Vierailija
1/13 | 

Muistan kun meidän lapset oli pieniä (kaksi lasta, ikäero 1v8kk) ja kun saatiin heidät illalla nukkumaan niin istuttiin vain nollat lasissa vierekkäin sohvalla, aivot narikassa katsellen jotain telkusta. Muuta ei olisi jaksettu, mutta jotenkin muistan sen fiiliksen, että ollaan tässä yhdessä, tämä riittää nyt ja joskus on taas jotain muuta. Vauva-arjen vähän helpottaessa, aloimme viettää kerran viikossa treffi-iltaa kotona. Lapset kävi ajoissa nukkumaan ja sitten varastettiin pari tuntia ihan vain meille, vaikkakin kotona. Tätä voin suositella lämpimästi. Sitten vähän myöhemmin myös mummo itse ehdotti, että voi tulla joka toinen viikko yhtenä iltana olemaan lasten kanssa ja laittamaan heidät nukkumaan. Silloin saatiin treffi-ilta ihka oikeasti. Oli luksusta!

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Oi vitsi tuo kuulostaa aika arkisen ihanalle (jopa sohvalla istuminen), vaikka varmasti olikin raskasta aikaa. Kiitos kotitreffivinkeistä: Ne täytyy ehdottomasti ottaa to do -listalle, jos vaan mitenkään onnistuu <3

Vierailija
3/13 | 

Ajattelen toisin siitä, että uusperhe olisi loistava alusta saada lapsia. Parisuhteessa, jossa toisen biologinen lapsi on läsnä molempien biologisten vanhempiensa elämässä, ja taloudellisestikin yleensä molempien biologisten vanhempiensa vastuulla, arki on osaltaan aina ”kevennettyä”. On sitä vapaata parisuhdeaikaa säännöllisesti ja tietää sitä myös odottaa.
Jos ajatellaan, että se olemassa oleva lapsi tuo uusperheen parisuhteeseen jo ulottuvuuden kolmannen osapuolen huomioon ottamisesta, voisi ehkä yhtä lailla ajatella (anteeksi jo etukäteen rinnastukseni), että lapsettoman pariskunnan olemassa olevat lemmikin auttaisivat perheen perustamisessa hhtä lailla. Että jos huomehdittavana on jo ennen lasta ollut kissa, koira ja kääpiökani, niin parisuhde on valmiimpi vastuun ottoon ja jakoon.
Itse koen niin, että kaaos jusien perheenjäsenten syntyessä tulee alkuun siitä unen puutteesta, hormooneista sekä molempien vanhempien syvältä kimpuavista malleista ja odotuksista siitä, millainen isä tai äiti minä olen / haluan olla juuri tälle / näille lapsille. Oma biologinen lapsi voikin olla tunnekokemuksena hyvin voimakas ja poiketa paljon enemmän siitä siitä suhteesta, joka ei biologiseen alpseen on tullut luotua. Tunteesta voi kokea häpeää ja syyllisyyttä, sillä aina ainuinen ei tahtoisi itsekään asian olevan näin.
Lapsen syntymän alkukantaisuus on mielestäni siis se, mikä yleensä sekoittaa pakan. Kun mikään ei ole niinkuin ennen.
Se sama tapahtuu ydinperheessäkin ihan joka kerta: hetkeksi kaikki särkyy, kunnes taas kasautuu uuteen muotoonsa.

Tuskin kukaan koskaan toivoo pahaa omalle tai kenenkään toisenkaan parisuhteelle. Kaikki haluaisivat varmasti onnistua.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Kuten tuossa kirjoitin itsekin, olen samaa mieltä kanssasi siitä, että juuri tuo nostamasi asia tulee muuttumaan: Enää ei ole varmuudella sovittuja ja säännöllisiä aikuisten omia yhteisiä viikonloppuja. 

Omaan maailmankuvaani tuntuu kuitenkin aika vieraalle verrata lasta kotieläimeen. Kotieläimet toki ovat monen ihmisen perheenjäseniä, mutta näen lapsenkasvatuksen hieman monimutkaisempana suorituksena kuin ruokkimisena, ulkoilutuksena ja rapsutuksena. Vastuunkanto perheessä vanhempien kesken on minun käsitykseni mukaan siis paljon muutakin. Sitä, miten kohtaa esimerkiksi lapsen emotionaalisesti, kuinka osoittaa hellyttää, miten osaa asettua lapsen asemaan, kuinka aikuinen osaa ottaa roolinsa aikuisena, kuinka kestää toistuvia rutiineja ja miten selviää kiukuista ja täistä, Miten luontevasti suikkaroida harrastuskuskausten, kaverisynttäreiden, lääkärireissujen ja vanhempainiltojen välissä. 

Uskon, että jokainen ydinperhe ja uusperhe kokee nämä asiat omalla tavallaan. Se, missä toiselle on hankalaa jokin asia, ei toiselle ole. Ja päinvastoin :) 

Vierailija
5/13 | 

Onhan se vauvavuosi ihan p*skaa parisuhteen kannalta. Silti olen ollut vauvavuotena aina onnellisempi kuin koskaan. Saa olla kotona ja tutustua ihanaan uuteen ihmiseen. Hömpötellä söpöjen vaatteiden kans ja keitellä luomusoseet ja helliä kaikin tavoin.

Se vastapuoli siinä on sitten se, ettei omaa aikaa ole yhtään. Sitä mä tässä ennemmin kaipaisin kuin parisuhdeaikaa. Ei mulla varmaan olis mitään sanottavaa miehelle treffeillä täältä vauvakuplasta. Töissä ollessa sentään kykenee vähän älyllisempään keskusteluun. Että sitä odotellessa :D. Onneks tiedän jo nyt että vuoden jälkeen helpottaa ja kahden vuoden jälkeen alkaa jo olla pikku hiljaa oma itsensä ja parisuhdetakin voi ajatella.

Toistaiseksi kinastellaan siitä, kun mies saa harrastaa vapaasti ja mun vapaa-ajasta käydään aina huokausten sävyttämä keskustelu et onks pakko.. ekan kerran vauva oli ulkopuolisilla (mummoilla) 7 kk vanhana 4 tuntia. Noh kohta helpottaa!

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Ihanaa, kun sulla on noin realistinen ajatusmalli ja jo entuudestaan kokemusta, että kyseessä on vain vaihe. Ja niinhän se onkin, kuten tämä raskauskin, vaikka välillä sen aina unohtaa. 

Tsemppiä vielä hetkeksi <3 Toivottavasti oma aika lisääntyy, koska siitä tosiaan saa voimia rutkasti! 

Vierailija
6/13 | 

Mäkin ajattelen toisin tuosta, että uusperhe olisi parempi lähtökohta uusille perheenjäsenille kuin ydinperhe. Ystävättärelleni kävi niin, että hänellä oli läheinen suhde miehensä lapseen, kunnes sai omia lapsia. Tämän jälkeen hän etääntyi miehensä lapsesta, vaikka ei olisi sitä halunnut. Se tunne omia lapsia kohtaan on vaan NIIIN eri tasolla.

Vera
7/13 | 

Me puhuttiin ja tiedostettiin miehen kanssa ennenkun vauva tuli et ekaan vuoteen ei päästä paljoa ulos koska halusin imettää ja muutenkin vauva-aika vie voimia. Niinkun tossa ylempänä joku sanoki et illalla oltiin niin väsyneitä et ei olis tullu mieleenkään lähteä mihinkään ja se sopi molemmille ihan hyvin! Saatiin parisuhdeaikaa ihan kotisohvallaki jutellen ja suukotellen :) kyllä se onni pitää löytyä siitä arjestakin, itelleni olis tuntunu enemmän suorittamiselta jos olis pitäny väkisin lähteä johonki ravintolaan istumaan tällättynä ja ikävöidä sit kotona olevaa lasta, mutta kaikki on tietenki tässä erilaisia! Mulla on myös tosi auttava ja arkeen osallistuva puoliso joka antoi mun myös levätä vauva-aikana ja käytiin vauvan kanssa ulkona syömässä ja kahviloissa nii ei tuntunu et seinät kaatuisi päälle ja olis pakko päästä jonnekki karkuun :) nyt tyttö on 1.5 v ja hyvillä mielin vois jättää jo jonnekki muutamaks tunniks et päästään treffeille miehen kanssa. Aika menee niin nopeesti ettei kumpikaan otettu mitään stressiä asiasta. Kaikki menee omalla painolla. Tsemppiä teille tulevaan, sullahan on jo kokemusta vauva-arjesta mikä taas A:lle on ihan uusi juttu vaikka F:n kanssa onki touhuillu :) kaikki menee varmasti hyvin!

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Kuulostaa hyvälle arjelle :) Ja ihan totta on se, että jos arki ei toimi, ei siinä paljon illalliset jeesaa. Vaikka onhan illalliset ihania välillä!

Kiitos tsempistä <3

Tuija
9/13 | 

Vuoden ikäisten kaksosten ja neljävuotiaan esikoisen vanhempina, joilla ei ole oikein minkäänlaisia tukiverkostoja, ollaan nyt koitettu pitää kerran kuussa treffi-ilta kotona. Tilattu woltista ruokaa, juotu viiniä ja juteltu rauhassa lasten mentyä nukkumaan. Muuten se onkin sitten tuota yhdessä sohvan pohjalla telkkarin tuijottelua, mikä sekin on varsin tervetullutta hektisten päivien päätteeksi.

Nyt, tässä elämänvaiheessa on näin, ehkä myöhemmin lasten kasvaessa saamme helpommin heille hoitajia ja kahdenkeskistä aikaa on enemmän.

Tsemppiä tulevaan vauva-arkeen! Kokemuksella voin sanoa, että se tulee olemaan ainutlaatuista, liikuttavaa, hauskaa ja äärimmäisen ihanaa kaksosten kanssa. 😊

Vierailija
10/13 | 

Kolme vauvavuotta viiden vuoden sisällä kokeneena korostaisin kahden keskisen ajan rinnalle sen, että oppisi arjessa olemaan toielle läsnä. Kiinnittää kiireesssä erityisesti huomiota siihen ja juttelee toisen rakastamisesta ja sen näyttämisestä usein. Se sitouttaa yhteen, ja treffi-illat silloin tällöin ovat vain kirsikka kakun päällä!

Rakkautta vauvavuotena on sanat ja teot, kosketus ja toisen tarpeiden huomioon ottaminen! Meille on toiminut paremmin vauvavuotena se, että iltaisin olemme hetken kaksin toistemme lähellä, toistamme varten. Jos ja kun tulee erimielisyyttä ja jopa riitaa, on äärettömän tärkeä pystyä keskustelemaan siitä, ymmärtämään myös toisen näkemyksen ja lopuksi sopia asiat! ❣️

Vierailija
11/13 | 

Omalla kohdalla parhaiten on toiminut se, ettei stressaa omasta tai parisuhdeajasta. Vauva-aika menee hujauksessa ohi. Vauvat myös nukkuvat paljon, joten kahdenkeskistä aikaa on kotonakin paljon ilman sen kummempia aikataulutuksia. Niistä ja arjesta kun ottaa kaiken irti ja ärsytyksen hetkellä laskee hiljaa mielessään kymmeneen, karsii turhat kinat ja muistaa koskettaa toista ohimennen, suhde kyllä kestää ilman hotelliöitä.

Uusperhe-elämä valmistaa teitä tulevaan, ihan varmasti se on teille vahvuus. Moni pariskunnan yhdessä kokema asia sitoo osapuolia yhteen ja auttaa uusissa elämäntilanteissa. Siksi ei pidä vähätellä lemmikkieläimen omistamisen vaikutusta. Kyllä lemmikkieläimen omistaminen omalla tavallaan valmistaa lapsen saamiseen, varsinkin ensimmäistä kertaa vanhemmiksi tulevia. Eihän lasta ja koiraa tietenkään verrata toisiinsa, mutta koiran omistaminen, kuten uskon sinunkin tietävän, on uskomattoman paljon muuta kuin "ruokkimista, ulkoilutusta ja rapsutuksia". Moni ensi kertaa vanhemmaksi tuleva ei ole välttämättä huolehtinut siihen mennessä muista kuin itsestään. Se, että on ottanut vastuulleen koiran, on iso oppikoulu, jota ei pidä vähätellä. Ja haluan sanoa tämän tsemppaavana viestinä niille, joilla on lemmikkieläin muttei vielä lapsia. Vauvan kanssa asiat etenevät pikkuhiljaa. Ensimmäiset viikot huolehditaan ravinnosta, hygieniasta, läheisyydestä ja vuorovaikutuksesta. Uhma, johdonmukaisuus kasvatusasioissa, harrastukset ja täit tulevat vasta myöhemmin ja asioita ehtii pohtia askel kerrallaan. Koiran kanssa virheet tehdään jo pentuaikana.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mä luin tällä viikolla Maaret Kallion blogia Hesarista, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Tämän viikon kolumnin aihe kuitenkin kolahti vielä voimakkaammin kuin mikään muu aikaisemmin. Maaret kirjoitti (näin lyhentäen ja kärjistäen) nimittäin siitä, miten moni konflikti tai mielen pahoittaminen johtuu siitä, että itse tulkitsee tilanteet tietyllä tavalla. Ei siitä, että toinen olisi tarkoittanut mitään pahaa.

Luettuani tekstin lähetin sen suoraan A:lle. Vastaukseksi tuli: ”Oli niin hyvä, että piti lukea ihan kaksi kertaa.”

Juttu kolahti häneen ja minuun varmasti siksi, että siinä puhuttiin aika paljon meistä. Antoi sanat sille, minkä olemme kyllä huomanneet, ja josta olemme monta kertaa puhuneetkin, mutta joka nyt Maaretin tekstissä tiivistyi helposti ymmärrettävään pakettiin. Meistä kumpikaan ei halua loukata toista, mutta silti aina välillä niin käy. Sitten siinä aina vuorotusten toinen on aivan ihmeissään, että ”eihän tässä näin pitänyt käydä. En mä sitä niin tarkoittanut.”

On jännä huomata, kuinka tulkitsemme koko ajan ympäristöämme oman historian ja kokemustemme kautta. Voi siis olla niin, ettei toinen tarkoita sanoillaan tai eleillään yhtään sitä, mitä me ajattelemme hänen tarkoittavan, mutta meidän oma kokemuspohjamme ohjaa meitä tietynlaiseen tulkintaan. Oiva esimerkki on vaikkapa kosketus. Toiset tulkitsevat sen lämpöiseksi, positiiviseksi eleeksi. Toisten mielestä tismalleen se samanlainen käsi olkapäällä onkin ahdistava ja pelottava kokemus.

Mä olen joskus kirjoittanut siitä, millaista on, kun löytää rakkauden aikuisena. Aikuisena löydetyssä rakkaudessa on satoja hyviä puolia, mutta myös miinuksia. Yksi miinus on ehdottomasti se, että samalla kun elämänkokemus lisää (tunne)viisautta, lisää se myös parisuhteen osapuolten painolastia. Hartioilla on jo lukuisia ihmissuhteita, pelkoja ja pettymyksiä, joiden on välillä vaikea antaa olla vaikuttamatta alitajuisesti nykytilanteeseen. Ne kun ovat osa meitä. Sitä, millaisia olemme nyt.

Maaret antoi tekstissään vinkin siihen, että vaikka toisten ihmisten tulkitseminen on luonnollista ja hyödyllistä, voisi kuitenkin yrittää kysyä tarkennusta toiselle siihen, mitä tämä tarkoitti. Silloin ei syntyisi turhaan kurjia tilanteita.

Kertokaa esimerkkejä tulkinnoissa, joissa itse olette/ teitä on tulkittu väärin! Miten selvititte ne? Mun täytyy todeta, että mut on ymmärretty monta kertaa väärin siksi, että sanon mielipiteeni live-maailmassa niin suoraan. Ihmiset, jotka eivät tunne minua, tulkitsevat joskus asiat niin, että A) en salli muita mielipiteitä tai B) haluan olla kova tai loukata. Todellisuudessa mun retoriikasta vain usein puuttuu pehmentävät sanaset ”mä näen asian näin, mutta toki saa olla eri mieltäkin.”

Ihana, rauhaisaa, vaalipäivän ja palmusunnuntain iltaa!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Lähde: HS/ Lujasti lempeä -blogi / Maaret Kallio/ Postaus 10.4.2019 "Nainen istui junaan, katsoi toista lämpimästi ja sai kuulla olevansa arvostelija"

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

astarisborn_juliste-1200x1715.jpg

Me käytiin katsomassa lauantaina joka paikassa hehkutettu A star is born. Oli pakko päästä hetkeksi kodin sairastuvasta pois. Vaikkakin sitten vaan istumaan leffateatterin penkkiin.

Vaikka öitä on leffan jälkeen nukuttu jo useita, musta tuntuu, että palaan elokuvan tapahtumiin – tai paremminkin – sen tunnelmaan, koko ajan. Kuuntelen sound trackiä ja etsin haastatteluja leffan takaa.

A star is born kertoo Jackistä (Bradley Cooper), pitkän uran luoneesta laulaja-lauluntekijästä, jota piina korvan tinnitys ja päihteet. Erään kostean keikkasetin jälkeen Jack päätyy baariin, jossa Ally (Lady Gaga) aloittaa juuri sopivasti oman lauluosuutensa lavalla. Katseet kohtaavat ja sen jälkeen – kuten arvata saattaa – tapahtumat etenevät kuin parhaimmassa prinesessasadussa: Ally jättää paskatyönsä, matkustaa yksityiskoneella Jackin keikalle ja lopulta he päätyvät yhdessä tuhatpäisen yleisön eteen duetoimaan rakkauslauluja. Kuulostaa kornille, vai mitä? Ja sitähän se onkin. Mutta kaiken lisäksi paljon muuta.

Minulle Lady Gaga oli ennen tätä elokuvaa ainoastaan joku Hollywoodin epäaito karikatyyrihahmo. Ei todellinen ihminen, vaan ennemminkin robotti, joka pukeutui outoihin avaruusasuihin ja pekoniin. Bradley Cooper taas se Sinkkuelämän limanuljaska, Kauhean kankkusen mitäänsanomaton kaunispoika.

Elokuvan ensikohtauksesta lähtien kaikki nuo ennakko-oletukseni kuitenkin unohtuivat ja eteen piirtyi kaksi ihmistä. Niin samaistuttavaa, vähän rikki olevaa, bad hair daylla varustettua yksilöä, joiden tarinaa ei voinut olla uskomatta. Tuntui aivan sille, kuin mitään elokuvassa ei olisi näytelty. Kaikki oli oikeaa. Jopa kaikista suoraviivaisimmat juonenkäänteet ja höpsöimmät etenemiset näyttäytyivät sille, kuin olisi itsestään selvää, että juuri niin tulee tapahtumaan. Koska – näin romantikkona – tiedän myös sen, että kaikkein ihanimmat ja satumaisimmat tapahtumat ovat sitä oikeaa elämää. Harva osaa edes käsikirjoittaa niin sydäntä riipiviä ja pakahduttavia hetkiä, mitä tosi elämässä tapahtuu koko ajan. Aina jollekin meistä tai ainakin kaverin kaverille. Ihmiset oikeasti kompastuvat toistensa eteen, löytävät suuren rakkauden leskien tukiryhmästä  tai istuutuvat junassa vierekkäin. Vähän kuin elokuvan Jack ja Ally. Oli sattumaa, että Jackin auto pysähtyi juuri Allyn baarin eteen.

Näinä aikoina, kun moni elokuva tai muu taiteen lajia haluaa (toki ihan syystä!) ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, on todella virkistävää nähdä elokuva ihan vain rakkaudesta. A star is born olisi voinut hyvin keskittyä taitelijaparin julkisuuspaineeseen tai johonkin muuhun trendikkääseen seikkaan. Se kuitenkin näytti ihmiset lavalta ja sen takaa. Kuvasi suurta rakkautta ja sitä, kuinka – edelleen – moni meistä on valmis luopumaan kaikesta rakkauden vuoksi.

Allyn hahmoa esittävä Lady Gaga oli kaiken lisäksi niin täydellinen tähän elokuvaan. Täydellinen juuri siksi, että on niin epätäydellinen.  Bradley Cooperin, joka näytti käsikirjamaiselle rentturakastajalle jopa kuset kirjaimellisesti housussa, pariksi kun olisi voitu valita joku mitäänsanomaton tusinakaunotar, jota ei olisi edes tunnistanut toisesta samanlaisen näköiseksi muokatusta Hollywood-naisesta. Mutta hänen vierellään loistikin persoonallinen Gaga isoine (onko muka edes iso?) nenineen ja hikisine naamoineen. Vielä kun näkee unelmavävynnäköisen näyttelijän laulavan perusperttiasusssaan rokki-Gagan vierellä elokuvan promoissa, tekee mieli kirkua innosta: Juuri noin! Ei naisen tarvitse olla mikään miehen korrekti jatke vaan oikea ”duetto” voi syntyä myös hyvin epäsopivannäköisen parin kesken. Ja tässä myös nainen saa olla se, jolla on himppu verran enemmän nenää, lateksia ja asennetta.

Jollakin tapaa A star is bornin päänäyttelijöiden, kuvauksen ja musiikin suhde sai aikaan ihan omanlaisensa maailmansa, josta oli vaikea päästää irti. Kolmen kombo toi esiin sellaisia tunteita ja aatoksia, mihin harva elokuva pystyy. Niin kuin myös siihenkään, että elokuvateatterin sali oli tismalleen puolillaan niin miehiä kuin naisiakin. Mikä muu elokuva pystyy samaan? En keksi toista.

https://youtu.be/nSbzyEJ8X9E

-Karoliina-

Kuva ja traileri: Elokuvan promomateriaalia 

 

 

 

 

Kommentit (4)

Laurelius
1/4 | 

Samaa mieltä! Olin vähän yllättynyt, ettet ottanit alkoholiasiaa esille postauksessa, itseä se(kin) kosketti kovasti. Itselle hyvin runsaasti alkoholia käyttävien vanhempien (en uskalla käyttää sanaa alkoholisti vaikka haluaisinkin) lapsena tuo alkoholistin kanssa elämisen tunnelma oli myös jotenkin niin käsinkosketeltava. Aloin jopa ymmärtää paremmin äitiäni, joka on kaikki nämä vuodet elänyt isäni rinnalla. Rakkaus voi olla jotain niin suurta. Mutta elokuvan tunnelma tosiaan, siinä oli taikaa hyvin monesta näkökulmasta.

Suosittelen myös katsomaan Netflixistä Lady Gaga dokumentin, siitä saa tämän saman hyvän fiiliksen hänestä.

Karoliina Pentikäinen

Tämä on niin totta: Koska itselleni ei ole kosketuspintaa alkoholismiin, en varmasti nähnyt ja ymmärtänyt kaikkia elämän näitä aspekteja. Hauska, miten sama leffa voi antaa niin paljon erilaisia oivalluksia ja fiiliksiä! 

Nunu
2/4 | 

Itselläni meni myös elokuvasta pää pyörälle vaikken useimpia leffoja jaksa katsoa, romanttisista nyt puhumattakaan. Menin kaverini pyynnöstä sen katsomaan ja odotin kauhulla yli 2 tuntia kestävää romanttista huttua. Olin varma, että tulisin nukahtamaan. Mutta mitä vielä! Tosiaan aivan mielettömän upea elokuva ja niin täynnä talenttia että!
Minullekin tuo alkoholiasia oli rakkauden ohella elokuvan tärkeimpiä pointteja. Mutta luulen, että jos ei ole alkoholistin kanssa elänyt ei välttämättä sitä pysty elokuvasta niin hyvin poimimaan. Siis toki jokainen elokuvan nähnyt tietää, että kyse on päihteiden väärinkäytöstä mutta ne pienet vivahteet eleissä ja ilmeissä näkee vain asian läheltä kokenut. Ja ne pienet vivahteet ainakin saivat minulla kyyneleet silmiin ja tunteet pintaan.
Viikon verran minäkin olen Soundtrackia pyörättänyt ja yhä vaan nousee fiilikset pintaan.
Huikea leffa!

Ja vielä pakko lisätä, että voi luoja miten kaunis on Lady Gaga! En ole sitä nimittäin niiden mainitsemiesi pekonipukujen takaa ikinä näin hyvin bongannut :D

Karoliina Pentikäinen

Se on juuri näin: Elokuvasta nappaa varmasti ne itselleen läheisimmät teemat. Lady Gaga oli kerrassaan ihana, kaunis, Aito ja ja ja. Ihana elokuva! 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat