Kirjoitukset avainsanalla rakkaus

Mä luin tällä viikolla Maaret Kallion blogia Hesarista, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Tämän viikon kolumnin aihe kuitenkin kolahti vielä voimakkaammin kuin mikään muu aikaisemmin. Maaret kirjoitti (näin lyhentäen ja kärjistäen) nimittäin siitä, miten moni konflikti tai mielen pahoittaminen johtuu siitä, että itse tulkitsee tilanteet tietyllä tavalla. Ei siitä, että toinen olisi tarkoittanut mitään pahaa.

Luettuani tekstin lähetin sen suoraan A:lle. Vastaukseksi tuli: ”Oli niin hyvä, että piti lukea ihan kaksi kertaa.”

Juttu kolahti häneen ja minuun varmasti siksi, että siinä puhuttiin aika paljon meistä. Antoi sanat sille, minkä olemme kyllä huomanneet, ja josta olemme monta kertaa puhuneetkin, mutta joka nyt Maaretin tekstissä tiivistyi helposti ymmärrettävään pakettiin. Meistä kumpikaan ei halua loukata toista, mutta silti aina välillä niin käy. Sitten siinä aina vuorotusten toinen on aivan ihmeissään, että ”eihän tässä näin pitänyt käydä. En mä sitä niin tarkoittanut.”

On jännä huomata, kuinka tulkitsemme koko ajan ympäristöämme oman historian ja kokemustemme kautta. Voi siis olla niin, ettei toinen tarkoita sanoillaan tai eleillään yhtään sitä, mitä me ajattelemme hänen tarkoittavan, mutta meidän oma kokemuspohjamme ohjaa meitä tietynlaiseen tulkintaan. Oiva esimerkki on vaikkapa kosketus. Toiset tulkitsevat sen lämpöiseksi, positiiviseksi eleeksi. Toisten mielestä tismalleen se samanlainen käsi olkapäällä onkin ahdistava ja pelottava kokemus.

Mä olen joskus kirjoittanut siitä, millaista on, kun löytää rakkauden aikuisena. Aikuisena löydetyssä rakkaudessa on satoja hyviä puolia, mutta myös miinuksia. Yksi miinus on ehdottomasti se, että samalla kun elämänkokemus lisää (tunne)viisautta, lisää se myös parisuhteen osapuolten painolastia. Hartioilla on jo lukuisia ihmissuhteita, pelkoja ja pettymyksiä, joiden on välillä vaikea antaa olla vaikuttamatta alitajuisesti nykytilanteeseen. Ne kun ovat osa meitä. Sitä, millaisia olemme nyt.

Maaret antoi tekstissään vinkin siihen, että vaikka toisten ihmisten tulkitseminen on luonnollista ja hyödyllistä, voisi kuitenkin yrittää kysyä tarkennusta toiselle siihen, mitä tämä tarkoitti. Silloin ei syntyisi turhaan kurjia tilanteita.

Kertokaa esimerkkejä tulkinnoissa, joissa itse olette/ teitä on tulkittu väärin! Miten selvititte ne? Mun täytyy todeta, että mut on ymmärretty monta kertaa väärin siksi, että sanon mielipiteeni live-maailmassa niin suoraan. Ihmiset, jotka eivät tunne minua, tulkitsevat joskus asiat niin, että A) en salli muita mielipiteitä tai B) haluan olla kova tai loukata. Todellisuudessa mun retoriikasta vain usein puuttuu pehmentävät sanaset ”mä näen asian näin, mutta toki saa olla eri mieltäkin.”

Ihana, rauhaisaa, vaalipäivän ja palmusunnuntain iltaa!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Lähde: HS/ Lujasti lempeä -blogi / Maaret Kallio/ Postaus 10.4.2019 "Nainen istui junaan, katsoi toista lämpimästi ja sai kuulla olevansa arvostelija"

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

astarisborn_juliste-1200x1715.jpg

Me käytiin katsomassa lauantaina joka paikassa hehkutettu A star is born. Oli pakko päästä hetkeksi kodin sairastuvasta pois. Vaikkakin sitten vaan istumaan leffateatterin penkkiin.

Vaikka öitä on leffan jälkeen nukuttu jo useita, musta tuntuu, että palaan elokuvan tapahtumiin – tai paremminkin – sen tunnelmaan, koko ajan. Kuuntelen sound trackiä ja etsin haastatteluja leffan takaa.

A star is born kertoo Jackistä (Bradley Cooper), pitkän uran luoneesta laulaja-lauluntekijästä, jota piina korvan tinnitys ja päihteet. Erään kostean keikkasetin jälkeen Jack päätyy baariin, jossa Ally (Lady Gaga) aloittaa juuri sopivasti oman lauluosuutensa lavalla. Katseet kohtaavat ja sen jälkeen – kuten arvata saattaa – tapahtumat etenevät kuin parhaimmassa prinesessasadussa: Ally jättää paskatyönsä, matkustaa yksityiskoneella Jackin keikalle ja lopulta he päätyvät yhdessä tuhatpäisen yleisön eteen duetoimaan rakkauslauluja. Kuulostaa kornille, vai mitä? Ja sitähän se onkin. Mutta kaiken lisäksi paljon muuta.

Minulle Lady Gaga oli ennen tätä elokuvaa ainoastaan joku Hollywoodin epäaito karikatyyrihahmo. Ei todellinen ihminen, vaan ennemminkin robotti, joka pukeutui outoihin avaruusasuihin ja pekoniin. Bradley Cooper taas se Sinkkuelämän limanuljaska, Kauhean kankkusen mitäänsanomaton kaunispoika.

Elokuvan ensikohtauksesta lähtien kaikki nuo ennakko-oletukseni kuitenkin unohtuivat ja eteen piirtyi kaksi ihmistä. Niin samaistuttavaa, vähän rikki olevaa, bad hair daylla varustettua yksilöä, joiden tarinaa ei voinut olla uskomatta. Tuntui aivan sille, kuin mitään elokuvassa ei olisi näytelty. Kaikki oli oikeaa. Jopa kaikista suoraviivaisimmat juonenkäänteet ja höpsöimmät etenemiset näyttäytyivät sille, kuin olisi itsestään selvää, että juuri niin tulee tapahtumaan. Koska – näin romantikkona – tiedän myös sen, että kaikkein ihanimmat ja satumaisimmat tapahtumat ovat sitä oikeaa elämää. Harva osaa edes käsikirjoittaa niin sydäntä riipiviä ja pakahduttavia hetkiä, mitä tosi elämässä tapahtuu koko ajan. Aina jollekin meistä tai ainakin kaverin kaverille. Ihmiset oikeasti kompastuvat toistensa eteen, löytävät suuren rakkauden leskien tukiryhmästä  tai istuutuvat junassa vierekkäin. Vähän kuin elokuvan Jack ja Ally. Oli sattumaa, että Jackin auto pysähtyi juuri Allyn baarin eteen.

Näinä aikoina, kun moni elokuva tai muu taiteen lajia haluaa (toki ihan syystä!) ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, on todella virkistävää nähdä elokuva ihan vain rakkaudesta. A star is born olisi voinut hyvin keskittyä taitelijaparin julkisuuspaineeseen tai johonkin muuhun trendikkääseen seikkaan. Se kuitenkin näytti ihmiset lavalta ja sen takaa. Kuvasi suurta rakkautta ja sitä, kuinka – edelleen – moni meistä on valmis luopumaan kaikesta rakkauden vuoksi.

Allyn hahmoa esittävä Lady Gaga oli kaiken lisäksi niin täydellinen tähän elokuvaan. Täydellinen juuri siksi, että on niin epätäydellinen.  Bradley Cooperin, joka näytti käsikirjamaiselle rentturakastajalle jopa kuset kirjaimellisesti housussa, pariksi kun olisi voitu valita joku mitäänsanomaton tusinakaunotar, jota ei olisi edes tunnistanut toisesta samanlaisen näköiseksi muokatusta Hollywood-naisesta. Mutta hänen vierellään loistikin persoonallinen Gaga isoine (onko muka edes iso?) nenineen ja hikisine naamoineen. Vielä kun näkee unelmavävynnäköisen näyttelijän laulavan perusperttiasusssaan rokki-Gagan vierellä elokuvan promoissa, tekee mieli kirkua innosta: Juuri noin! Ei naisen tarvitse olla mikään miehen korrekti jatke vaan oikea ”duetto” voi syntyä myös hyvin epäsopivannäköisen parin kesken. Ja tässä myös nainen saa olla se, jolla on himppu verran enemmän nenää, lateksia ja asennetta.

Jollakin tapaa A star is bornin päänäyttelijöiden, kuvauksen ja musiikin suhde sai aikaan ihan omanlaisensa maailmansa, josta oli vaikea päästää irti. Kolmen kombo toi esiin sellaisia tunteita ja aatoksia, mihin harva elokuva pystyy. Niin kuin myös siihenkään, että elokuvateatterin sali oli tismalleen puolillaan niin miehiä kuin naisiakin. Mikä muu elokuva pystyy samaan? En keksi toista.

https://youtu.be/nSbzyEJ8X9E

-Karoliina-

Kuva ja traileri: Elokuvan promomateriaalia 

 

 

 

 

Kommentit (4)

Laurelius
1/4 | 

Samaa mieltä! Olin vähän yllättynyt, ettet ottanit alkoholiasiaa esille postauksessa, itseä se(kin) kosketti kovasti. Itselle hyvin runsaasti alkoholia käyttävien vanhempien (en uskalla käyttää sanaa alkoholisti vaikka haluaisinkin) lapsena tuo alkoholistin kanssa elämisen tunnelma oli myös jotenkin niin käsinkosketeltava. Aloin jopa ymmärtää paremmin äitiäni, joka on kaikki nämä vuodet elänyt isäni rinnalla. Rakkaus voi olla jotain niin suurta. Mutta elokuvan tunnelma tosiaan, siinä oli taikaa hyvin monesta näkökulmasta.

Suosittelen myös katsomaan Netflixistä Lady Gaga dokumentin, siitä saa tämän saman hyvän fiiliksen hänestä.

Karoliina Pentikäinen

Tämä on niin totta: Koska itselleni ei ole kosketuspintaa alkoholismiin, en varmasti nähnyt ja ymmärtänyt kaikkia elämän näitä aspekteja. Hauska, miten sama leffa voi antaa niin paljon erilaisia oivalluksia ja fiiliksiä! 

Nunu
2/4 | 

Itselläni meni myös elokuvasta pää pyörälle vaikken useimpia leffoja jaksa katsoa, romanttisista nyt puhumattakaan. Menin kaverini pyynnöstä sen katsomaan ja odotin kauhulla yli 2 tuntia kestävää romanttista huttua. Olin varma, että tulisin nukahtamaan. Mutta mitä vielä! Tosiaan aivan mielettömän upea elokuva ja niin täynnä talenttia että!
Minullekin tuo alkoholiasia oli rakkauden ohella elokuvan tärkeimpiä pointteja. Mutta luulen, että jos ei ole alkoholistin kanssa elänyt ei välttämättä sitä pysty elokuvasta niin hyvin poimimaan. Siis toki jokainen elokuvan nähnyt tietää, että kyse on päihteiden väärinkäytöstä mutta ne pienet vivahteet eleissä ja ilmeissä näkee vain asian läheltä kokenut. Ja ne pienet vivahteet ainakin saivat minulla kyyneleet silmiin ja tunteet pintaan.
Viikon verran minäkin olen Soundtrackia pyörättänyt ja yhä vaan nousee fiilikset pintaan.
Huikea leffa!

Ja vielä pakko lisätä, että voi luoja miten kaunis on Lady Gaga! En ole sitä nimittäin niiden mainitsemiesi pekonipukujen takaa ikinä näin hyvin bongannut :D

Karoliina Pentikäinen

Se on juuri näin: Elokuvasta nappaa varmasti ne itselleen läheisimmät teemat. Lady Gaga oli kerrassaan ihana, kaunis, Aito ja ja ja. Ihana elokuva! 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

541FF26C-7C5B-4B44-B397-73BEB78972D0 (1).jpeg
541FF26C-7C5B-4B44-B397-73BEB78972D0 (1).jpeg

Me ollaan luettu F:n kanssa ”Kuinka minusta tuli rohkea? -kirjaa”, jonka toi tuliaisikis hänelle viikonlopun Turun kirjamessuilta. Kirja on tempaissut meidät molemmat mukaansa niin, että kirja on koluttu jo melkein loppuun. Minun ja A:n lukemien iltasatupätkien jälkeen kun tyttö on lukenut kirjaa vielä itse niin myöhään, että silmät ovat olleet aamuisin ihan sirrillään.

Kerron varmasti tuosta kirjasta vielä myöhemmin lisää, mutta tämä postaus käsittelee turvallisuutta noin ylipäätään. Turvallisuus ja turva kun tulivat mieleen kirjaa luettaessa – myös näin aikuiselle – koska se on yksi kirjan kantavia teemoja ja tunteita.

Mä olen aika kauan näin aikuisena ajatellut, ettei aikuisen tarvitse erityisemmin kokea oloaan turvalliseksi. Tai ennemminkin niin, että koska aikuisen on tehtävä tiettyjä asioita kokipa olonsa minkälaiseksi hyvänsä, ei siinä ole ikään kuin tilaa pohdiskella, onko olo turvallinen vai ei.

Vuosien saatossa olen kuitenkin tajunnut, että aikuinen kaipaa turvaa siinä missä lapsikin. Että turvassa oleminen – mitä ikinä se sitten kenellekin tarkoittaakin – on ihmisen perustarve iästä riippumatta. Ja itse asiassa ilman turvallisuudentunnetta elämä lamauttaa. Ja joo: Kyllähän aikuisen ja varmasti lapsenkin täytyy tehdä myös niitä pelottavia asioista, mutta ei se silti poista sitä, etteikö turvallisuudella olisi sijaa.

Aloin pohtia, millaiset asiat tekevät minun olon turvalliseksi. Ja oli mielenkiintoista huomata, kuinka erilaiset – pienet ja isot asiat – saavat olon rauhalliseksi. Minun turvallisuuslistani oli seuraavanlainen:

  • Lähtökohtaisesti olo on turvallinen, kun koen, että elämä jota elän, on minun elämäni. En ole joutunut sulloutumaan epämukavaan muottiin, saan tehdä pääasiassa asioita, joita haluan tehdä. Saan rakastaa ja minusta tuntuu, että myös minua rakastetaan.
  • Vaikka yrittäjäksi ryhtyminen pelottikin, on oman itsensä herrana eri tavalla turvallinen olo kuin palkkatöissä. Sinänsä hassua, koska voisi luulla, että eläkevirka, jossa ennen elelin, olisi tietysti turvallisinta. Jotenkin kuitenkin koen, että yrittäjyys on kohottanut ammatillista itsetuntoa ja samalla turvallisuuden tunnetta. Nyt kun luotan omaan arviointikykyyni enemmän kuin ennen. Se, että teen töitä, jotka itse valitsen ja arvioin itse, menikö työkeikka putkeen vai ei, on aika mahtavaa. Ulkoisten mittareiden ja toisten antaman hyväksynnän merkitys on vähentynyt.
  • Mun turvapaikka konkreettisesti on vähän lälly ja joku voisi sanoa, että jopa sellainen, mitä nykynaisen suusta ei enää toivoisi kuulevan. Mutta ihan oikeasti mun olo tulee joka kerta paremmaksi kun saan painaa pään tuota oman aviomiehen rintaa vasten. Joko niin, että halataan seisten (mun päälle juuri sopiva spotti aivan hollilla, koska meillä on pituuseroa sellaiset vajaat 40 senttiä)  tai sitten kainalossa maaten sängyllä. En ole ennen oikein halunnut ajatella, että puoliso voisi tuoda turvaa, koska itselläni on ollut niin suuri tarve pärjätä aina yksin. Nyt pystyn kuitenkin ajattelemaan, että tuo mies tuo minulle turvallisuuden tunteen ja samanaikaisesti kuitenkin tiedän, että olen pärjännyt elämässäni myös yksin. Ja kyllä, toki toisen ihmisen fyysinen koko tekee olon, että itse voi olla välillä se heikompi ja pienempi myös henkisesti, kun on niin helppo sujahtaa kainaloon. Toisaalta en usko, että minkäänkokoinen jättiihminen auttaisi, jos olo henkisesti ei olisi turvallinen. Minulla on mennyt aikaa hyväksyä ja oppia se, että se että tukeudun puolisooni ei kerro siitä, että olisin jollain tavalla heikko tai huonompi. 
  • Mun äidin ja isän sohva lapsuudenkodissa on paikka, jossa tulee aina fiilis, että kyllä kaikesta selviää. Siihen liittyy tietysti koko se setti. Hiljainen ja tuttu Hankasalmi, äiti ja isä, hyvät lapsuusmuistot. Kun menee maalle ja lapsuudenkotiin, asiat saavat oikeat mittasuhteet ja se jo itsessään rauhoittaa ja tuo turvaa.
  • Täysi jääkaappi. En ole koskaan elämässäni kokenut lähimainkaan nälkää, mutta silti mulle tulee aina jostain syystä hykerryttävä olo, kun katson juuri täytettyä jääkaappia viikon kauppakassitilauksen jälkeen. Se kotoisa jauhelihapaketti, jogurtit, porkkanat ja tomaatit vaan saavat olon sellaiseksi, että tässä on homma nyt hallinnassa ja arki järjestyksessä ainakin seuraavat neljä päivää. On turvallista, että elämässä jotkut perusasiat eivät muutu. Kuten vaikka se, että kaapissa on safkaa ja iltaruoka pöydässä viiden haminoissa.
  • Lapsen silitys. Mä en tiedä mitään niin ihanaa kuin sen, että oma lapsi silittelee minua. Kun maataan yhdessä pienessä sängyssä iltasadun jälkeen ja pieni käsi silittelee hellästi kasvoja tai tukkaa. Enää se pieni käsi ei ole pullea taaperokäsi. Mutta edelleen se tuntuu yhtä rakkaalle ja liikuttavalle. Silloin tekee mieli tunkea nenä lapsen niskaan, suukotella poskia ja silitellä takaisin. Kaikki muu on aivan turhaa.

Mistä asioista – isosta tai pienistä – sulle tulee turvallinen olo? Haluaisin kauheasti lukea teidän tarinoita, vaikka nyt en viime aikoina olekaan ehtinyt vastailla tänne niin usein kun haluaisin!

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (5)

Kaupan täti
1/5 | 

1) Tuo täysi jääkaappi on niiiiiin tuttua! Ei ole koskaan ollut tilannetta ettei ruokaa olisi ollut, mutta kyllä tulee "turvallinen" olo kun on täysi kaappi.
Monesti valmistelen sunnuntaina valmiiksi lapsille alkuviikon aamu- ja välipalat, itselle ja puolisolle myös töihin mukaan lounaat ja koko perheen päiväruuat myös. Kyllä on helpottunut olo kun istahtaa turvalliseen kainaloon, kun tietää että ainakin joku osa-alue tässä hullunmylly "ruuhkavuosissa" on koko alku viikon ok.
2) Tuon oman puolison ihon kosketus. Joskus herään yöllä painajaisen jälkeen ja helpottaa kun saa painautua puolison lämmintä ihoa vasten. Siinä tuntuu että kaikki on hyvin. <3
3) Omien koirien silittäminen. Kun tuollainen viaton luontokappale tulee ihan kylkeen itse käskemättä nukkumaan. Siinä sileää turkkia silitellessä tunnen itseni niin tärkeäksi ja turvalliseksi.

Floralys
2/5 | 

1. Oman koiran silittäminen. Tuo turvaa ja rauhaa. Laskee myös mun stressiä ja koira tuo valtavasti iloa mun elämään.
2. Säästötilit. Niinkin arkinen asia kuin vakaa talous. Mulla on säästötilillä sen verran rahaa et jos yhtäkkiä töitä ei olisikaan, niin selviäisin muutaman kuukauden. Tämä tuo taloudellista turvaa.

Enempää ei ehdi kirjoittaa näin aamuisella ennen töihin menoa,

Reettaq
4/5 | 

"Voiko itsenäinen nainen sanoa, että miehen kainalossa on turvallista?"

Tietysti voi!

Teetu
5/5 | 

Mun mielestä naisen itsenäisyyttä tai itse pärjäämistä ei mittaa millään muotoa se, mistä asioista hän kokee saavansa turvaa. Tottakai omasta puolisosta saa ja PITÄÄKIN saada turvallisuuden tunnetta. Eikö ole aika huolestuttavaa, jos oma rakas herättää turvattomuuden tunnetta tai jos ei voi tuntea, että hän on sellainen yksi turvapilari omassa elämässä? Ajattelen, että se turvallisuuden tunne, mitä itsekin koen maatessani oman mieheni kainalossa, kuuluu osana siihen positiivisten "rakkauden tunteiden" kirjoon kumppania kohtaan. Se on luonnollinen ja tärkeä tunne, joka kertoo, että luottamus on kunnossa. Uskon myös, että "vahvat ja itsenäiset" miehetkin kokevat ihan samalla tavalla. Mua jotenkin harmittaa nykyaikana sellainen ajatusvääristymä, että nainen ei saisi tarvita mieheltä mitään tai ylipäätäänkään miestä mihinkään. Saa tarvita, se on luonnollista ja parhaimmillaan molemminpuolista yhteenkuuluvuutta, josta molemmat saavat ja johon molemmat myös antavat.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

kiss-2026515_960_720.png
kiss-2026515_960_720.png

Viime viikonloppuna meillä oli A:n kanssa pitkästä aikaa viikonloppu niin, että olimme kaksin. Tai no toki myös ystävien kanssa, mutta sillä tavalla kaksin, että pystyimme tekemään käytössä mitä tahansa. Antamaan toisillemme huomiota ja pitämään toisiamme ykkösenä ennen kuin se todellinen ykkönen tuli taas sunnuntai-iltana kotiin.

Jos miettii meidän elämää kolmestaan, on se sellaista tavallista elämää, mitä varmasti 90% kaikissa muissakin lapsiperheissä. Tottakai välillä jokin juttu vanhemmuudessa tai lapsen kanssa käytävässä kommunikaatioissa on raskasta, mutta pääosin elämä on aika hirveän helppoa. Yksi lapsi kun on eri asia kuin vaikkapa kolme. Ja tokaluokkalainen on sitä paitsi jo kauhean omatoiminen ja arki ei enää ole kiinni imetyksissä, vaipanvaihdossa tai missään sellaisessa, joka vaatisi vanhemmalta erityistä arjensietokykyä. Tuntuu, että vaikka meillä on tässä kodissa kaksi aikuista ja yksi lapsi, ja siinä mielessä vaikkapa auktoriteettisemmat ovat hyvin selviä, on meillä myös kolme yksilöä. Kolme erilaista elämää, jotka ovat onnekkaasti hirveän usein myös yhdessä.

Anteeksi tämä hairahdus perheasiaan, kun otsikon mukaan piti puhua rakkaudesta. Joten. Nyt siitä sitten enemmän.

Kun mä edellisen (ja toivottavasti aivan vihonviimeisen) kerran erosin, olin aluksi hirvittävän väsynyt. Moni eronnut – ehkä erityisesti juuri eronnut vanhempi – kokee syyllisyyttä siitä, että on eronnut. Ja vaikka omassakin historiassani oli ennen tätä eroa useampiakin eroja, huomasin, etttä mitä vanhemmaksi tulen, sitä suuremmat morkkikset epäonnistuneesta parisuhteesta sain. Jotenkin nuorempana sellainen oman itsensä etsintä ja suunnanmuutokset eronkin kautta olivat olleet ns. asiaankuuluvia etappeja itsensä etsinnässä. Mutta kolmekymppisenä äitinä ero tuntui lähinnä vain vitunmoisena elämänsä romuttamisena. Vaikka tiesin tekeväni oikein erotessani, tunsin silti samalla itseni ihan typeräksi siinä mielessä, että en pystynyt pitämään lapseni ydinperhettä kasassa. Että vaikka en halunnut vähätellä tunteita ja toisaalta arjen konkreettiaa, mietin monta kertaa, mikä oikeus minulla oli omien tunteideni vuoksi päättää niin isoista asioista.

Kun sitten erosin, päätin, että tästä eteenpäin olisin vaan se todella järkevä aikuinen, joka ei hurahtaisi jumankekka mihinkään tai kenenkään noin vain. (Tässä nyt siis se aasinsilta, joka liittää lapsiperhe-eroasiat rakkausasioihin, tadaa). Siksi tein listan siitä, millaiset ominaisuudet miehen, jonka kanssa alkaisin seurustella, tulisi täyttää (lista-asiasta luettavissa lisää täältä). Päätin sivuttaa tunteet ja aloin miettiä asioita hyvin pragmaattisesti. Vaikka olenkin ollut perusluonteeltani aina toivoton romantikko, karisi romantiikka päästäni heti kun minusta tuli sinkku. Ehkä vähän nurinkurista, mutta juuri siinä tilanteessa, kun extempore romantiikalle ja ihastumisille oli ensi kerran tilaa miltei vuosikymmeneen, muutuin puupökkelöksi. En tarkoita sitä, etten olisi deittaillut tai käynyt treffeillä. Olenhan kertonut vaikka siitä, että olin Tinderissä. Kyse ei ollut siitä. Tarkoitan sitä, että ennemminkin vain päätin, ettei varsinaiselle rakastumisella olisi enää tilaa elämässäni. Jos joskus alkaisin seurustella, täytyisi miehen olla se listan täyttävä järkiratkaisu. Ilotulitukset olisi paras säästää nuoremmille.

Mutta sitten tapahtui jotain erikoista. Kun A ja minä tapasimme, unohdin listat. Unohdin kaiken sen päänsisäiseni kamppailun ja annoin yksinkertaisesti vain mennä. Tajusin, että myös aikuisena ja äitinä minä voisin olla tuntea asioita, olla onnellinen. Välillä ihan höpsösti ihastunut ja rakastunut. Tai no. Tajuaminen on ehkä väärä sana tässä yhteydessä. Sanotaanko näin, että yhtäkkiä huomasin, ettei ihan kaikkea tarvitse ottaa niin vakavasti, eikä tunteet olleetkaan mikään mörkö, jota piti vältellä. Tunteet olivatkin myös voimavara, ilon lähde ja ennen kaikkea se, mitä minä oikeasti olen. Tunneihminen.

Ja mikä parasta, kaikki tuo rakastuminen oli monella tasolla parempaa kuin nuorempana. Se, että kaksi aikuista ihmistä, jotka tunsivat itsensä ja sen, mitä elämältä haluaisivat, kohtaa, on se ihan eri asia kuin nuorempana. En yhtään vähättele koko elämän kestäviä teinirakkauksia tai nuorena löydettyjä kumppaneita, mutta jotkut – kun näemmä myös minä – olin sellainen hitaasti kypsyvä yksilö, joka vaati vähän enemmän aikaa hiffatakseen sen, kuka olen, mikä tekee minut onnelliseksi ja minkälaisen elämän haluan itselleni ja perheelleni. Millaisen mallin haluan antaa parisuhteesta tyttärelleni ja miten ylipäätään rakentaa tämän elämäksi kutsutun asian.

Aikuisena löydetyssä suhteessa parasta onkin juuri se, että suhteen aloittaa kaksi ihmistä, jotka (yleensä jo) tuntevat itsensä. Ja kun itsensä tuntee, on paljon helpompi rakentaa jotain yhteistä myös toisen kanssa. Aika usein kun aika tekee ihmisen terveelle itsetunnolle hyvää ja toisaalta elämänkokemus kirkastaa omia arvoja.

Aikuisrakkaudessa on sekin hyvä puoli, että sen suhteen ei ole liian ruusuisia oletuksia. Tällä iällä tietää jo, että arki on olemassa. Ja että arki ja arkinen oleminen eivät ole ristiriidassa parisuhteen kanssa. Ja sehän siitä juuri hienoa tekeekin: Yhdessä aikuistiiminä vedetty kriisitilanne lapsen ongelmien keskellä, lastenohjelman turvin varastettu pussailuhetki tai erityisen aikaisin iltapuulle nukahtanut lapsi ovatkin sellaista romantiikkaekstraa, jonka keskellä ymmärtää, että aika moni onnellinen hetki tulee arjen oivalluksista. 

Tosin valehtelisin, jos väittäisin, etteikö rakkaussuhteen aloittaminen myöhemmällä iällä (kuulostaa noin eläkeiälle) olisi välillä myös haastavaa. On esimerkiksi olemassa tapoja, joihin toinen on juurtunut, ja joiden muuttaminen molemmille sopiviksi ei ole niin helppoa kuin nuorempana. Kun on vuosikymmenet siivutettu kurkku, tehty viikkosiivous tai vietetty joulu tietyllä tavalla, voi olla vaikea löytää se yhteinen tapa. 

Eletyt vuodet ilman toista ovat toki kasvattaneet kumppania ja muokanneet tästä sellaisen, kun hän tänä päivänä on. Sen, johon rakastui ja jota rakastaa. Mutta joskus vuodet menneisyydessä kasvattavat myös miljoonia kysymyksiä. Epävarmuuttakin. Joskus havahdun siihen, etten yhtäkkiä tiedäkään sitä, missä maanosissa puoliso on matkustanut, missä hän on tavannut ensikerran parhaan ystävänsä tai mistä naarmu hänen naamassaan on peräisin. Vaikka kaikki nuo ovatkin vain pieniä yksityiskohtia, joskus ne tuntuvat olevan valtamerten kokoiset. Alkaa pohtia, kuinka monta asiaa onkaan pimennossa ihmisestä, jonka kanssa sänkynsä jakaa. Iskee kalvava tunne siitä, onko missannut jotain tärkeää. 

Niin ja onhan kuvioissa aina myös ne exät. Ei useinkaan konkreettisesti, mutta jollain metatasolla silti. Koska aika harvalla +30-vuotiaalla on tilanne, ettei eksäelämää olisi historiassa lainkaan. Täytyy tavallaan olla – edes henkisesti ja omissa mielikuvissaan – tietoinen niistä tyypeistä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet minuun, puolisoon ja samalla myös koko yhteiseen parisuhteeseen. Hyvässä ja pahassa. On kuunneltava pokkanaamalla kaveriporukan juhannusmuistelot vuodelta peruna, vaikka tietää, että silloin juhannusheila oli joku aivan muu. Tai kun ottaa tytärpuolelleen valokopioita koulutehtävää varten ristiäiskuvista, jossa oma vaimo seisoo jonkun toisen vierellä.

Kun joskus tuskailin ystävälle sitä, kuinka välillä ahdistaa asua asunnossa, jonka oma rakas on ostanut yhteiseksi hänelle ja eksälleen, tokaisi ystäväni viisauden, jota en unohda koskaan: ”Mitä väliä sillä, kuka ja kenelle ne seinät ja lattian on ostanut. Siellä neliöissä asuu kuitenkin nyt se lapsi, jonka SÄ olet tehnyt SUN eksän kanssa”. Helvetin hyvä pointti! Ja kiteyttää kaiken sen, mitä se aikuisrakkaus käytännöntekoina on. Kotiin – konkreettisesti tai sen kaikista rakkaimman sielunmaisemaan – on hyväksyttävä myös se kaikki mennyt, jossa itse ei ole ollut mukana. Otettava se voimavaraksi tähän hetkeen ja tulevaan – niihin, jotka eletään yhdessä.

-Karoliina-

Kuva: Pixabay

 

 

 

Kommentit (2)

Suttastiina
1/2 | 

Oi <3

Juurikin noin.

Minä tapasin puolisoni ekaa kertaa parikymppisenä, mutta yhteen päädyimme juurikin kolmekymppisinä ja totesin eilen pohtiessani onko meillä enää puhuttavaa, että parikymppisinä pariutuneina emme taatusti enää olisi yhdessä, mutta niinpä vain tänä kesänä tuli 25 vuotta täyteen.

Ja existä vielä kommentti: juniorin kummitäti on yksi Turjakkeen existä :D

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat