Kirjoitukset avainsanalla Arki

Mä olen arki-ihminen, joka rakastaa kotiruokaa, kotisänkyä, kotona olemista ja kaikkea tavallista. Koti, perhe ja arki ovat asioita, jotka ovat menneet mulla aina ylitse kaiken. Ja ne ovat myös osa-alueita, joihin olen tietoisesti panostanut ajallisesti ja taloudellisesti eniten. Mä satsaan mielummin kotiin kuin reissuihin. Panostan enemmän arkiruokaan kuin hienoihin ravintoloihin. Ostan mielummin lämpimän arkiuntuvatakin kuin juhlamekon.

Mutta. Kun aloin odottaa kaksosia, ja erityisesti heidän syntymän jälkeen tajusin, että elämä kolmen lapsen kanssa on myös glitterin ja glamourin suhteen aika erilaista, kun yhden lapsen kanssa. Ensinnäkin treffien järjestäminen miehen kanssa on nykyisin huomattavasti monimutkaisempaa kuin silloin, kun yksi lapsi piti saada hoitoon. Se, missä kahdenkeskinen ravintolailta, leffareissu tai jopa ulkomaanmatka olivat helppo järjestää, vaatii nykyisin lyhytkin yhteinen hetki pitkäaikaista suunnittelua ja sopimista. Siinä mielessä olenkin tajunnut, että itse asiassa arkiseksi kokemani arki olikin ennen vauvoja monella tapaa myös  juhlavaa. En vaan tajunnut sitä silloin, koska meille sellainen elämä oli luonnollista ja esteetöntä. 

Voikin sanoa, että sana "arki" on saanut ihan uuden merkityksen. Se ei olekaan enää työpalaverien, työlounaiden ja perheen kanssa iltapäiväneljäksi tehtyjen kotittreffien kenttä, vaan suurin osa elämästä keskittyy kodin - lähinnä olohuoneen sohvan - ympärille. 

Koska huomaan kaipaavani arjen - varsinkin sairastelua täynnä olevan arjen - keskelle jotain muutakin, olen alkanut ihan tietoisesti miettiä, mikä olisi mulle ja meidän perheelle sellaista "glitteriä", joka auttaa jaksamaan arjessa. Ja olen tajunnut sen, että tietysti etapit, jota odottaa, on mulle positiivinen keino jaksaa välillä aika rankkaa ja väsyttävääkin arkea. Kun edessä häämöttää treffi-ilta, kampaaja, mökkiyö, minireissu, ravintolailta tai jokin muu peruspäivistä poikkeava ohjelma miehen, esikoisen tai ystävien kanssa, saavat sairaiden lasten kanssa valvotut yöt vierelleen jotain muutakin.

Kuvassa mekko, johon rakastuin Monkissa jo ennen joulua, mutta jota en raaskinut ostaa. Ajattelin, että jos mekko tulee aleen, on se kohtaloni. Ja niinpä, kun joulun jälkeen Monkiin tsekkaamaan tilanteen, mekko majaili - 50%-tangossa. Ja vielä mun koossa! En vielä tiedä, missä sitä pidän, mutta luotan siihen, että tänä vuonna on jokin epäarkinen tilanne, johon mekko sopii. Nyt alan pohtia, koska päästään miehen kanssa taas treffeille ja olisiko meillä mitään järkeä lähteä keväällä koko perheen voimin Espanjaan. Reissu tällä sakilla: Uhka vai mahdollisuus?

-Karoliina-



 

Kommentit (9)

Vierailija
1/9 | 

Reissatkaa ihmeessä! Vaikka arki pienten kanssa vie paljon aikaa ulkomaillakin, niin loma ja aurinko tekee ihmeitä. Ainakin meidän reissut (yksi talvella ja yksi kesällä) on vuoden kohokohtia, ja vaikka meillä tällä hetkellä monta pientä onkin, niin ei se meidän matkustusintoa ole vähentänyt. Kunhan suunnittelee hyvin etukäteen ja menee rennolla asenteella niin uskon että hyvä tulee.
Viime kesänä mentiin asuntovaunulla Kroatiaan pariksi viikoksi, parin viikon päästä mennään kahdeksi viikoksi Kanarialle ja kesällä mennään asuntovaunulla reiluksi kolmeksi viikoksi Italiaan.
Nimimerkillä lapset 8v, 7v, 2v ja tuplat 1v ☺️

Ss
3/9 | 

Ehdottomasti reissuun! Meillä toki vain yksi lapsi, mutta helpoin reissu oli hänen ollessa 6 kk. Reissaamme joka vuosi, toki se on erilaista lapsen kanssa mutta loma se on kuitenkin :)

Sirkus
4/9 | 

Me otettiin mahdollisuutena! Lähdetään syyskuussa viikoksi Etelä-Ranskaan, kun tuplat on 10kk. Mukaan lähtee kyllä minien mummi ja ukki eli ihan kaksin ei olla miehen kanssa vastuussa :)

Sonja
5/9 | 

Reissuun vaan, etenkin jos saatte isovanhemmat tai muita (pikkulapsettomia) aikuisia mukaan. :) Näin ollen voi helposti ottaa parisuhdeaikaa tai yhteistä aikaa esikoisen kanssa välillä.

Vierailija
6/9 | 

Tottakai reissuun! Kaksoset on vielä niin pieniä että ovat reissussa helppoja. Ei säntäilyä eri suuntiin ja suinpäin poukkoilua. Me oltiin ensimmäisen kerran Ibizalla kun tytöt oli 6kk, tosi helppo reissu! Ihan eri juttu vuotta myöhemmin...

Eline
9/9 | 

Tästäpä aasinsiltaa kysynkin, mikä mekko sinulla on tuossa blogin pääkuvassa/ bannerissa? Se on kyllä ihana.

TiuhtijaViuhti
10/9 | 

Minäkin sanon että ehdottomasti mahdollisuus! F on jo niin iso niin varmasti on apuakin monessa. Me oltiin espanjassa pari viikkoa kun meidän tuplat oli 8kk. Ihanan helppoa! Kreikassa käytiin kun nappulat oli 1,5v. Ei niin helppoa. Mutta hyvin pärjättiin. Nyt kun matkaan on tullut 4kk vanha miniukkeli niin kerta kaikkiaan en vaan uskalla lähteä lentokoneeseen jonottamaan ja pönöttämään. Ellei tosiaan lähtisi lisäaikuisia, mutta mielummin mennään ihan vain omalla porukalla. Ja tosiaan, asuntoautolla varmasti toimisikin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Jännä juttu. Tajusin sen vasta tänä aamuna. Takana on joululomaviikot. Ne, joihin meillä oli suunnitelmat ja odotukset. Ja ne, jotka onnistuivat vieläpä oikein hyvin. Silti havahduin tänä aamulla siihen, että sellaisen todellisen loman tuntu iski mieleen ja vartaloon vasta kuluneen viikonlopun aikana. Vasta NYT loppiaisena olo on lomalla ollut. Levännyt (sen verran, kun näissä olosuhteissa voi) ja rauhoittunut.

Sanoin miehelle havainnoistani ja hän nyökytteli tietävänsä, mistä puhun. Vaikka teimme ”virallisella” joululomalla vain meille mieluisia juttuja. Tapasimme juuri ne ihmiset, jotka halusimme, ei kolmen lapsen kanssa lomailukaan ole aina näin aikuisen näkökulmasta kaikkein rentouttavinta. Vauvojen tarpeet ovat erilaiset kuin kolmasluokkalaisen, ja lomankin keskellä on silti pidettävä huolta kaikkien rutiineista: nukkumaanmenoajoista, pyykinpesusta, ruokatilauksista, kännykkäsäännöistä jne. Kun tavalliset rutiinit ja toisaalta lomailuun liittyvät erilaiset tapaamiset ja tapahtumat sitten nivoo yhteen, on näin vanhempien näkökulmasta edessä arkea suurempi koitos. Monella tavalla kiva ja odotettu, mutta myös paljon väsyttävämpi kuin se perusarki, jossa kaikella on omat paikkansa ja aikansa.

Siksipä tämä kulunut viikonloppu  – ihan arvaamatta ja ilman odotuksia – olikin lomaisin viikonloppu sitten miesmuistiin. Esikoinen oli Helsingissä, vauvat nukkuivat paljon, eikä meillä edes A:n kanssa ollut mitään velvoitteita tai erityisiä hommia. Hipsuteltiin vaan kotona kollarit jalassa, hoidettiin ainoastaan pakolliset kotityöt ja katsottiin jakso jakson perään Sorjosta. Vielä kun mun pikkusisko kävi heittämässä vauvojen kanssa parin tunnin vaunulenkin, jotta saatiin hetki totaalista hengähdystaukoa, viikonloppu tuntui vähintään Bahaman lomalle.

Huomenna alkaa arki. F menee kouluun, mies töihin ja minä – noh – minulla homma jatkuu samaan malliin kuin lokakuun puolivälistä lähtien. Silti tammikuussa ja päivien pitenemisessä on jotain taikaa. Kun vielä harrastukset alkavat parin viikon päästä taas rullata, ja kun päivät alkavat taas tuntua viikonpäiville, ollaan hyvällä tavalla ruodussa. Olen kyllä ehdottomasti arki-ihminen, ja näin lasten kanssa se vielä korostuu erityisesti. Arki-ihminen, joka haluaa tasaisin väliajoin ripauksen glitteriä, kuohuvaa ja kermakakkuja, jotta voi hyvillä mielin palata takaisin kumisaappaiden ja arkijuuston pariin.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (3)

Sonja
1/3 | 

Ihana postaus :) Niin samaistun tähän, näin lapsiperheellisenä on ihanaa kun alkaa arki. Ja aina välillä sitä glitteriä ja kuohuvaa, niin taas jaksaa. <3

Tike79
2/3 | 

Mä olen joskus muotoillut itselleni niin, että ilman pyhiä arkikaan ei olisi yhtä juhlaa. Molempia tarvitaan! Tuntui aika ihanalta päästä takaisin kouluruokalaan nakkisoppalautasen äärelle oppilaiden innostuneita joululomakuulumisia kuuntelemaan.

Kilppari
3/3 | 

Kiitos sun blogista! Jutut ovat tosi inspiroivia ja olet tosi taitava luomaan niistä mielenkiintoisia. Persoonallisuus ja taiteellinen tyyli kuvissa ja kerronnassa ovat parasta. Hyvää uutta vuotta! <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Perjantai. Viimeinen ennen joulua. Lukuvuoden viimeinen sellainen. Päivä, jolloin F:n 3.luokasta puolet tuli suoritetuksi. Mihin tämä syksy oikein livahti?

Tai kyllähän minä tiedän, minne. Vauva-asioihin. Ensin loppuraskauteen ja sitten pienten syntymään.

Mä olen ollut tällä viikolla suorastaan hilpeä. Sanon tämän silläkin uhalla, että onnen suunta kääntyy. Tytöt ovat nimittäin itkeneet tällä viikolla HUOMATTAVASTI vähemmän kuin viimeisen kuukauden aikana. En tiedä, johtuuko se aloitetuista maitohappobakteereista, refluksilääkkeestä vai Lähineuvolan Mushkan antamista vyöhyketerapeuttisesta vauvahieronnoista*, mutta joka tapauksessa tytöt ovat olleet paljon tyytyväisempiä ja iloisempia kuin aikaisemmin. He jopa nukkuvat päivällä pitkiä pätkiä ja itkut ovat pääsääntöisesti sellaisia, että niihin aikuinen osaa vastata. Kurjinta kun on sellainen lohduton itku ja karjunta, jolle ei voi osaa mitään ja joka ei lopu sitten millään.

Ja voi hitsi, miten tämä käänne vaikuttaakaan mun mielialaan! Tuntuu, että olen ihan eri ihminen kuin pari viikkoa sitten. On ihanaa, kun iltaisin kotona on ollut rauha(hko) . Kun nukkumaanmenoaika ei ole tuntunut täydelle kaaokselle ja metelitaso on pysynyt maltilliselle. Tyytyäisemmät vauvat kun vaikuttavat ihan kaikkeen: mielialaan, kotitöidentekoon, aktiivisuuteen, käytyihin keskusteluihin, vireystilaan jne.

No jottei nyt kuitenkin mene liian ilakoinniksi tämä elo, kävin eilen lääkärissä kuukauden kestäneen flunssan jälkeen. Mähän olin sairas jo ennen vauvojen sairaalareissua, eikä tauti ole lähtenyt minnekään. Se on vaan vaihtanut paikkaa nenästä korviin ja sieltä kurkkuun jne. Havahduin kuitenkin keskiviikkoiltana, että mun henki ei kulje kunnolla ja mun olo on samanlainen kuin melkein pari vuotta sitten, jolloin ilmeisesti mykoplasma tai keuhkokuume ajoi mut todella huonoon jamaan: Ramppasin lopulta kolmesti päivässä Acutassa, liki kuukauden ajan, ottamassa spiiralla astmalääkettä, kun mikään muu ei tehonnut. Koristoniakin tuli syötyä tabletteina niin paljon, etten lopulta nukkunut ollenkaan. Tässä samassa tautikierteessä multa löytyi myös lektiinitien puutos.

Anyway. Olo oli siis keskiviikkona hyvin samanlainen kuin pari vuotta sitten ja päätin puhaltaa astmaatikoille tuttuun pef-mittariin. Ne, jotka tuosta mittarista tietävät, tietävät , ettei lukema 250 ole todellakaan hyvä. Se on jopa huolestuttava. Siksi varasin keuhkolääkärille ajan heti torstaille. Ja onneksi menin..Vasta, kun pysähdyin tuon pef-lukeman äärellä, tajusin, että mullahan on pitkään ollut todella huono olo. Itse asiassa koko mun rinnan ja kurkun lihakset oli aivan jumissa, kun olin joutunut tekemään niin paljon töitä hengityksen eteen.

Lääkäristä tuli kouraan antibiootti ja tablettikortisonit. Keuhkoissa oli ilmeisesti ollut joku virus, joka oli pitkittyessään saanut päälleen bakteerin. Nyt pidetään sormet ristissä, että tämä lääkeyhdistelmä toimii. Spiira on taas mukana kuvioissa.

Nyt sitten parannellaan mammaa ja yritetään pitää tytöt iloisina. Tänään tulee vieraita ja huomenna mennään tyttöjen kummeille kylään. Muutama lahjakin pitäisi ostaa  Sunnuntaina teen vielä vikan työpäivän ennen jouluun laskeutumista.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

*Lähineuvola-palvelu saatu

Kommentit (7)

Vierailija
1/7 | 

Voin kyllä lämpimästi suositella vyöhyketerapeutin vauvahierontaa vauvan vatsankipristelyihin. Me käytettiin jopa ennaltaehkäisevästi vyöhyketarepeutin palveluja vauvallemme, koska hän selkeästi nautti hieronnasta ja nukkui aina hieronnan jälkeen tosi hyvin. Käsittääkseni alkaa olla jo ihan tutkimuksellistakin näyttöä siitä, että vyöhyketerapialla voidaan helpottaa/jopa poistaa vauvan koliikkioireita.

Vierailija
2/7 | 

Multakin lämpimät suosittelut vauvojen vyöhyketerapiaan. Meidän keskimmäinen oli tooosi huono nukkumaan ja lopulta vyöhyketerapian avulla saatiin se nukkumaan öisin. Suosittelen käymään säännöllisesti mahdollisuuksien mukaan. Onhan se hemmottelua lapsillekin. Ja toki hyödyllistä myös itse hieroa lapsia.

Vierailija
3/7 | 

Haluaisin heittää ilmoille ajatuksen, että mitä jos sun kroppa yrittää kertoa, että olisi tarpeen hiljentää vauhtia? Teet ilmeisesti paljon töitä, vaikka vauvat ovat vielä hurjan pieniä. Toki en tiedä, minkä verran oikeasti töitä teet, ainoastaan somen perusteella saanut kuvan kovasta työtahdistasi. Kroppasi on kuitenkin kokenut isoja ja mullistavia juttuja kaksosraskauden ja synnytyksen vuoksi. ♡ Kaikkea hyvää ja toivottavasti paranet pian!

Vierailija
4/7 | 

Suosittelen muuten lämpimästi vyöhyketerapiaa sinullekin. Auttaa varmasti niiden mainitsemiesi alueiden jumeihin, ja keho on varmasti tietyllä tapaa fyysisesti epätasapainossa/jumissa raskauden ja vauvojen kanniskelun jäljiltä. Tuli muuten liikutuksen tippa linssiin, kun muistelen miten kanniskelin omaa iltaitkuista esikoistani aikoinaan ympäri kotia - nyt hän on 17 - vuotias vanhojen tansseihin ja ekoihin kirjoituksiin valmistautuva nuori nainen. Ja pikkusiskonsa, jonka vauvantuoksua nuuhkin iltamyöhällä enkä raaskinut heti laskea pinnasänkyyn, kun muut olivat nukkumassa - päättää peruskoulun keväällä. Aika on ohikiitävää. Ihanaa joulua perheellesi!

Vierailija
6/7 | 

Mulla on ollut nyt tosi pitkään (siis puhutaan reilusta vuodesta) pef-arvot tuota luokkaa, enkä todellaaan vois kuvitellakaan huolehtivani vauvoista tässä tilanteessa. Toivottavasti lääkkeet toimii pian, niin että saat voimat takaisin!

Vierailija
7/7 | 

Hei. Miten kävi blogisi nimiehdotusten kanssa, löytyikö sopivaa? En muistaakseni seurannut loppuun saakka kommentteja.. miten olisi Viisikko, olikin varmaan jo ehdokkaana. :) Rauhaisaa joulunaikaa! T. E

Vierailija
8/7 | 

Varmaan on liikkeellä jotain tuollaista tautia. Minäkin puhalsin huonosti, (300) ja sai kortisonitabletit ja antibiootit. En nukkunut kuin pari tuntia yössä viikon ajan. Kortisoni antaa sellaisen buustauksen! Meni kolmessa viikossa sitten ohi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Se on taas torstai. Vaikka vastahan oli viime torstai ja päästiin tyttöjen kanssa sairaalasta kotiin. Viikko on mennyt taas jotenkin siivillä. Vai pitäisikö sanoa rehellisesti. ”Siivillä” kun kuulostaa sellaiselle kepeälle liihottelulle. Viikko on mennyt nopeasti, mutta osin sumuisasti. Päivät ovat toistaneet aikalailla itseään, mutta silti kuitenkin viikko on yhtäkkiä taas mennyt ohi. Ei ihme, että pikkulapsiajasta sanotaan seuraavaa: Päivät pitkiä, mutta vuodet lyhyitä. Juuri tuolle nyt tuntuu.

Vauvat ovat onneksi jo melkein terveitä. Nenästä saa imeä räkää vielä muutaman kerran päivässä ja yössä, mutta meno on onneksi jo erilaista, kun viikko sitten. Minä olen edelleen räkäinen, mutta lämpöä ei enää ole. Parempaan suuntaan ollaan siis menossa.

On jännä huomata, kuinka vauvojen tavat ja rytmit vaihtuvat jatkuvasti. Nyt on meneillään iltapäivä- ja iltaitkujen vaihe, mutta sen vastapainoksi on tullut myös yöt, jolloin he saattavat nukkua pidempiäkin kuin kolmen tunnin pätkiä. Itkuisuus helpottaa, tosin ei tietenkään aina lopu, kun tyttöjä pitää sylissä. Ja sitä tässä onkin nyt sitten taas tullut tehtyä oikein olan takaa ja jatkuvasti. Kahdestaan A:n kanssa illat vielä menevät jokseenkin hyvin (paitsi silloin, kun toisen on mentävä vaikkapa suihkuun), mutta yksin illat lasten kanssa ovat aika raskaita. Yksi aikuinen kun ei vaan voi revetä kahden vauvan ja yhden isomman lapsen tarpeisiin aivan koko ajan. Hankalaksi tilanteen tekee se, että vauvat myös innostavat toisiaan itkuun. Jos toinen vauva on ihan rauhassa, mutta toinen saa itkukohtauksen, alkaa toinenkin itkeä sympatian vuoksi. Siinä sitten yritetään pitää kaikki tyytyväisinä ja sen verran myös hiljaisina, että unta kaipaavat lapset saavat myös rauhan nukkua.

Mä olen tiennyt itsestäni jo aikaisemminkin, että kaipaan kotona paljon hiljaisuutta, mutta nyt vauva-aika on taas muistuttanut tästä seikasta lisää. Pystyn oikein hyvin hoitamaan kotia ja lapsia ja touhuamaan kaksosarjessa ilman, että kokisin sellaisen työmäärän liian suureksi. Moni kysyy, onko kahden vauvan kanssa vaikea lähteä ulos tai onko vauvanhoito- ja kotitöitä paljon, mutta itse en koe sellaista haastavaksi. Se, mikä kuitenkin riipii sydäntä, on lapsen itku. Ja erityisesti silloin, kun en voi vastata siihen. Kun toinen vauva on vaikka syötössä/vaipanvaihdossa/puettavana ja toinen itkee nälkäänsä tai sylin perään, en voi vastata hänen tarpeisiinsa aina haluamallani tavalla, haluamassani ajassa. Sellainen tekee olon voimattomaksi.

Tiedän varsin hyvin, että itku on ihan luonnollista, eivätkä vauvat mene sellaisesta rikki. Silti koen noissa hetkissä riittämättömyyttä. Minusta kun aikuisten tulisi lähtökohtaisesti luoda kotiin sellainen tunnelma, että siellä olisi rauhallista ja iloista. Eikä naama punaisena parkuva vauva varsinaisesti välitä zen-henkeä.

Itkuisuuden lisäksi vauvat ovat onneksi kehittyneet myös toisella tavalla. On ollut ihana seurata, miten tytöt ovat kasvaneet, voimistuneet ja tulleet virkeiksi. He hymyilevät takaisin, seuraavat ympäristöä todella tarkasti ja rakastavat ”jumpata” niskaansa. Erityisesti tuo hymyily on niin sydäntä sulattavaa! Miten kaunista oman lapsen ilo onkaan. Nyt kun katson vajaan kahden kuukauden takaisia kuvia minisinteistäni, niin hyvä, kun enää tunnistan heitä samoiksi tytöiksi. Ihanaa, miten hyvin he ovat kasvaneet, eikä keskoskontrollejakaan enää edes tarvita.

Mä itse odotan kauheasti jo joululomia ja sen jälkeistä tammikuuta. Tuntuu sille, että perheen yhteinen aika, A:n ja F:n lomat, sekä uuden vuoden persuuksille potkiva voima ovat asioita, joita kaipaan juuri nyt erityisesti. Tyttöjen kasvua ja sitä, että saan itseäni niskasta kiinni liikuntahommissa. Tiedän, että kun valo alkaa lisääntyä, energiatasot myös nousevat…Mutta ehkä ennen sitä vielä muutama rasia konvehteja ja sohvalle käpertymistä viltin alle.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

 

 

Kommentit (7)

Elluhoo
1/7 | 

Tsemppiä paljon teille ja ihanaa joulun odotusta! Tätä ei tietenkään saa ehdottaa, mutta ehdotan silti: itse olen lainannut vauvan itkun aikaan päivällä isosiskon (9v) Peltoreita. Itku kuuluu, mutta ei niin vahvana ja voimakkaana. Kestän sitä kuulosuojainten läpi paljon helpommin ja jaksan paremmin.

Vauvamuistot
2/7 | 

Kuulostaa tutulta. Sä selviät ja teet parhaasi. Vauvan itkua ei haluaisi kukaan mutta se on täysin luonnollista. Ihan varmasti teet kaiken parhainpäin. Yrität vain oppia ”sietämään” sitä itkua, ettet heti voi revetä molempien toiveisiin ja tarpeisiin. Älä murehdi liikunan puutteesta. Ehdit kyllä. Itselle henkireikä kun aloitin joogan vauvan ollessa 8kk. Se oli parasta. Suosittelen! :) Parempia vointeja sinne! ❤️

Vierailija
3/7 | 

Tuo vauvan itku on kyllä itsellekin edelleen niin sydäntä raastavaa, vaikka monta vauvaa on tullut hoidettua. Itselläni vain yksi vauvaikäinen tällä hetkellä mutta isommat sisaruksetkin vaativat osansa plus ne kotityöt, jotka eivät tekemällä lopu. Joululomaa täälläkin odotellaan ja siinä erityisesti sitä, kun puolisokin on enemmän kotona :-)

Vierailija
5/7 | 

Oh, tuo on todella sydäntä särkevää. Muistan, että omien kaksosten kanssa en myöskään kokenut (juuri) mistään yhtä paljon riittämättömyyden tunnetta kuin tuosta että tarpeisiin vastaaminen oli haastavaa. Tämän vuoksi tuntuikin siltä kuin olisin asunut lattialla ensimmäisen vuoden. Lattiatasoon siirtyivät niin "hoitopöydät" vaipanvaihtoineen (eli muovitettu frotee) kuin vaatteiden vaihdot/pukemiset. Näin toinen vauva oli aina vieressä ja tarpeisiin reagoiminen oli vähän helpompaa. 

Hurjasti tsemppiä vauvavuoteen! On ihana tunne kun (muutaman vuoden päästä) kaksosuus kääntyy arjen touhussa oikeasti elämää helpottavaksi asiaksi. Arvokasta ja ihanaa se on toki alusta asti, mutta kyllä siinä puuhaa piisaa! :D

Vierailija
6/7 | 

Mulla oli vauva-aikana käytössä korvatulpat (vaikka vain yksi vauva). Hällä kun oli tapana jossain vaiheessa huutaa vaipanvaihdossa ym. hoitotoimenpiteitä tehdessä kovaa ja korkealta. Hoitotarvikkeet oli kylppärissä, jossa tietty kaikui ihanasti. Korvatulpat vaimensivat sopivasti huutoa, omat hermot piti sitten paremmin, ja ihan mukava, etten äitiysloman aikana hommannut itselleni kuulon alenemaa. Suositteluni.

Vierailija
7/7 | 

Korvatulpat käytössä täälläkin yhden vauvan kanssa. Varsinkin nyt öisin, kun vauva on nukkunut vieressä (vaikka perhepetihän on hippien touhua ;)) flunssan ja hampaiden teon vuoksi. Yöllä on huomattavasti mukavampaa havahtua / kestää tulppien vaimentamaa kiljuntaa. Kuulee kuitenkin varmasti siten, ettei vauvan tarpeet jää huomioitta.

Mun mielestä muuten sulle aiemmin lukijoiden toimesta suunnatut ”ota iisisti”-kommentit tähtäsivät juuri tähän, minkä olet nyt itsekin todennut. Armollisuuteen ja lepäilyyn. Silloin tulit silmille vauvakuplaöyhötyksestä, mutta ei siitä minun mielestä ollut silloin(kaan) kysymys. Niitä pudotettavia kiloja, personal trainereita ja ”omaa liikuntaa” ehtii miettiä sitten vähän myöhemminkin.

Armollisuutta ennen kaikkea itselle <3

Vierailija
8/7 | 

Korvatulppia ja kuulosuojaimia käytin minäkin. Itku ei tunkeudu pään sisään niin riipivänä, että pystyin keskittymään rationaaliseen toimimiseen, huolestuneen hosumisen sijaan. Totta on myös se, että kuulonsuojaus ei ole yyhtään liioiteltua, kun lapsi huutaa korvanjuuressa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat