Kirjoitukset avainsanalla raskaus

Varaan ajan lääkärille. Ei ole vuotoa, mutta paha olo niin kauhea, että haluan varmistaa, etten tee tätä turhaan. Olen kuullut niin monta keskenmenotarinaa siitä, että vuotoa ei tule, jengi luulee asioiden olevan vatsassa hyvin, pahoinvointi jatkuu, vaikka eloa vatsassa ei enää ole. Haluan nähdä sydämen sykkeen, jotta saan voimia kestää pahoinvointia.

Mietin, kuinka vanhaksi olen tullut. Esikoisen odottaminen oli jo kauheaa, mutta en muistanut, että se olisi ollut NÄIN kauheaa. Pahoinvointi on niin kokonaisvaltaista, että meinaa lähteä järki. Varaan ajan Mehiläisestä ja valitan matkalla miehelle, kuinka iso jo olen. ”Musta tulee ihan kauhea läjä. F:ää odottaessa maha oli tämän kokoinen varmaan viikolla 16”

Mies kysyy, tuleeko mukaan lääkäriin. Sanon, ettei tarvitse, kun kyseessä on vain tämmöinen ylimääräinen, ”mielenterveyskäynti”.

Lääkäri alkaa ultrata. Näen näytöllä pienen ihmisalun, mutta alan samalla kummastella, mitä ihmeen liikettä vauvan vierestä, hieman kuvan ulkopuolelta, alkaa näkyä. Samalla kun alan tarkentaa näköäni, lääkäri huudahtaa yllättyneenä: ”Täällähän on näitä kaksi!”

Hetken aikaan pääni lyö tyhjää. Kiljaisen ”mitä?” niin kovaa, että kuuluu varmasti käytävään asti. Samalla alkaa heti harmittaa, että en ottanut miestä mukaan lääkäriin. Lääkäri alkaa tutkia nyt kahta, hyvinkin elossa olevaa yksilöä, ja omassa päässäni vaan humisee. Identtiset, ok. Mutta ei vaarallisinta laatua, jaahas.

Lääkäri kertoo juurta jaksaen kaksosista, riskiraskaudesta, elämästäni tästä eteenpäin ja niin edelleen. Olen innoissani, mutta samalla koko juttu tuntuu aivan unelle. Puolet jutuista menee ohi ja toisaalta itse en tajua enää edes kysyä niitä asioita, joita kotona olin ajatellut, että kysyn.

Lääkäri on onnekseni kovan luokan asiantuntija, jonka puoleen tullaan kääntymään jatkossa vielä monta kertaa. Kun lähden ulos vastaanotolta, tiedän, miksi pahoinvointini on ollut niin raju. Syynä tuplahormonit. Tuijotan kädessäni olevaa ultrakuvaa, johon on merkitty kahteen maapähkinän näköiseen tyyppiin merkit A ja B. "Niin ja se mahahan vastaa nyt sitten koossa sellaista viikkoa 14", lääkäri huikkaa vielä ovelta. Ilmankos, tämä himppusen turvonnut olo jo näillä viikoilla. 

Mies odottaa autossa Mehiläisen ulkopuolella. Puhuu työpuhelua. Sen enempää kohteliaasti vinkkaamatta täräytän: ”Nyt se puhelin pois.” Mies lopettaa puhelunsa vikkelästi ja tottakai luulee, että asiat ovat jotenkin huonosti.

”Niitä on jumaliste kaksi”, saan suustani samalla, kun kaivan esiin ultrakuvaa. Mies – joka ei oikeasti ikinä jää sanattomasti – muuttuu kasvoiltaan aivan punaiseksi ja on ihan hiljaa ainakin kaksi minuuttia. Loppupäivä, ja oikeasti pari seuraavaakin, menee hysteerisissä naurun remakoissa ja epäuskoisessa kiroiluissa. Olemme molemmat levottomia, emme saa nukuttua ja jos nukumme, näemme kaksosunia. Identtisyys, luonnon ihme, tuntuu aivan käsittämättömälle. Miten meille kävi sellainen tuuri?

Lue myös muut raskauspostaukset:

Meille tulee vauvoja! Raskaudesta kertominen.

Raskausviikko 4. Plussatesti. 

Raskausviikot 5-6. Pahoinvointi alkaa. 

Raskausviikko 7. Ensimmäinen ultraäänikäynti. 

Raskausviikko 8. Kuinka selviytyä yllärisynttäreistä, ristiäisistä ja luopua töistä. 

-Karoliina-

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (22)

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Yhteisestä istukasta. Kaikilla yhteisen istukan omaavat ovat identtisiä, mutta kaikilla identtisillä ei silti ole yhteistä istukkaa (jos jakautuminen on tapahtunut tosi aikaisin). 

Vierailija
2/22 | 

Mietin tuota että miten selvisi heti että ovat identtiset? Kaverillani on kaksospojat, mutta heille ei ole vielä selvinnyt ovatko identtiset. Ilmeisesti asiaa ei mitenkään testata? Pojat ovat jo kouluikäisiä. Toki onhan tässä 8 vuodessa voinut tulla uusia menetelmiä :)

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Yhteisestä istukasta selvisi. Tosin kuten yllä kirjoitin, joskus identtisillä voi olla myös erilliset istukat ja silloin identtisyys selviää (kai) verikokeella. 

Rv27
3/22 | 

Ihan rupes itkettää kun tämän luki, kiitos raskaushormoonit :'D aika huikeeta saada yhtäkkiä tietää että pieniä onkin yhden sijaan kaksi <3

Eeva
5/22 | 

Voi apua miten hurjalta se on tuntunut! Nyt kun sain kolmannen lapsen 30v ja edelliset 2 sain Ns teininä 20v tienoilla, niin jotenkin tätä ihmisen alun ihmettä ihmettelee enemmän. Arvostaa myös naisen ihmeellistä voimaa kasvattaa kohdussa ihminen. Lapset on niin ihania lahjoja.

Paljon onnea ja voimia teille lasten hoitoon 💜

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Aina lapsen saanti on tuntunut ihmeelle, mutta tässä iässä vielä suuremmalle, kun 25-vuotiaana. On jotenkin ihmeellistä, mitä kaikkea ihmiset voivatkaan saada aikaiseksi <3

Vierailija
6/22 | 

Paljon onnea! Raskausaika tulee olemaan tunteiden vuoristorataa ja aina muistutetaan riskiraskaudesta. Kaikki voi kuitenkin mennä loistavasti ja teistä pidetään hyvää huolta.

Toinen mono-di (identtisten) kaksosten odottaja rv.34

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Se on just niin! Ja vaikka riskejä on ja tottakai ne ovat myös aivan relevantteja. Mutta onneksi ollaan Suomessa ja valvonta täällä hyvää. Onnea loppuraskauteen <3

Anuba
7/22 | 

Mahtavaa!
Meille ultrassa tuli sanat "oho, näitähän on kaksi!" Mies nousi seisomaan ja totesi "Ei helvetti". Sen jälkeen meni tosiaan loppupäivä nauraessa :D ja oli myös hauska katsoa esim. tulevien isovanhempien reaktiota kun näytti ensin sellaisen kuvan missä näkyy vaan yksi ja ladata hetken päästä tiskiin toisen vauvan kuva.

Vierailija
8/22 | 

Oletteko miettineet, että miten sun lapsi aikaisemmasta liitosta tulee ottamaan tämän kaksosasian. Että onkohan sillä enemmän vaikutusta siihen et lapsi kokee itsensä vielä ulkopuoliseksi, kuin että jos sieltä tulisi vain yksi.

Kaksoset ovat täysiä sisaruksia, sinun ja miehesi omia lapsia. Sun tyttäresi on kuitenkin vain sinun, ja vaikka aina sanotaan että ei ole mun ja sun lapsia niin valitettavasti silti aina on. Ja vaikka tyttärellesi ei olisi ongelma että mies on kaksosesten isä, eikä hänen niin kaksosten tiivis täysi sisaruside voi herättää kateutta joskus.

Tämä siis vaan mielenkiintoinen pohdinta ja olisi kiva jos tästä tulisi kanssa sun aatteita joskus. Itse uusioperheestä ja teininä ja nyt aikuisena kyllä se vaan kalvaa mieltä, että minä olen äitini tytär ja sitten äidillä ja uudella miehellä on oma yhteinen tytär ja poika. Ikinä se ei ole elämässä näkynyt eikä mua ole syrjitty. Mutta täyssisarusten välinen suhde on eri mitä minuun heillä on. Lisäksi he ovat keskenään ydinperhe, vaikka minut on aina laskettu siihen, niin tiedostan raa’an totuuden. Lain silmissä minä olen ulkopuolinen.

Elämä on. Eikä sinun tyttäresikään kohdalla tunne muuta faktoja. Hänen pitää vaan oppia hyväksymään se tosiasia.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Tietysti ollaan mietitty näitä asioita jo ennen raskautta, koska lapsen ja lasten hyvinvointi on kuitenkin etusijalla, mitä ikinä tässä maailmassa aikuiset tekevätkään. Joten: Asioista on kotona puhuttu lapsen kanssa jo kauan. Ennen, kun olen ollut edes raskaana. 

Mä uskon, ettei mitkään asiat elämässä ole "faktoja" tai "raakaa totuttaa". Mä uskon sen sijaa siihen, että joillekin toiset asiat ovat totta ja toisille taas toiset. On paljon biologisia perheitä, joissa sisarukset kokevat suhteessa toisiinsa ulkopuolisuutta ja sitten taas jotkut ei-biologiset perheet ovat tiiviitä ja yhteinäisiä. Tottakai uusperheissä asioissa on oltava erityisen sensitiivisiä ja monet asiat vaativat extratyötä, mutta en usko siihen, että jotkut asiat tapahtuvat automaatiolla vain siksi, että biologia sen sanelee. 

Laki ei myöskään ole pitävä peruste ja vaikkapa testamentteihin yms voi vaikuttaa niin, että kaikki lapset - adoptoidut, sijoitetut, bonukset ja biologiset - ovat samalla viivalla. Jos siis niin perheessä halutaan. 

Mä haluan ajatella niin, että hyvä elämä ja toisaalta ulkopuolisuus ovat asioita, joihin voi itse omalta ja oman perheensä osalta  vaikuttaa. Ei ole yhtäkään tosiasiaa, muuta kuin syntymä ja kuolema, joihin ei voisi itse vaikuttaa. 

Harmi, että sun kokemus on tuollainen, vaikka perheessäsi on selvästi tehty paljon asioita oikein. Ehkä teini-ikä on ollut vaikea aika yhdistyä perheeksi. Tuntuu, että se on vaikeaa aikaa monille muutenkin. Meillä toki siinä mielessä eri tilanne, että aloimme seurustella, kun lapsi oli vielä 5-vuotias. 

Vierailija
9/22 | 

Kaksoset ovat ihania. Itsellä pojat ovat jo 25v. Eri istukat ja sikiöpussit. Herra A 3980g ja herra B 3640g. Ai mistäkö muistan. No, oli se niin jännää aikaa. Onnea odotukseen ja vauva-aikaan. Kaikki menee hyvin! Valitettavasti maitoni ei kaksosille riittänyt, mutta hyvät teolliset maidot on keksitty!

Lisbet
10/22 | 

Onnea😍 Kaksosuus on niin parasta mitä tiedän, itsekin näin identtisenä kaksosena voin sen vahvistaa näin 36v. kokemuksella!!😍👌

Anuba
11/22 | 

Mä olen myös ymmärtänyt, että identtisillä voi olla myös omat istukat, jotka on mennyt yhteen ja näyttävät ultrassa yhdeltä. Tai näin ainakin mulle sanottiin vuonna 2007 Naistenklinikalla. Ja, että identtisyyden pystyy varmistamaan lopullisesti vasta syntymän jälkeen istukasta jollain maitotestillä. Mutta sitä ei tehdä, koska siihen ei ole tarvetta.
Eli identtisyys on melko varmaa jo raskaana ollessa mutta selviäisi täysin varmaksi vasta syntymän jälkeen, jos istukkaan tehdään se testi.
Ja nämä tiedot siis tosiaan yli kymmenen vuoden takaa, eli voi olla eri nykyään.

Pirjo
12/22 | 

<3 Ihanaa <3 Sydämelliset onnittelut <3 Itselläni on 22 vuotiaat kaksoset (tyttö ja poika). Lapset syntyivät vko 35+6. Yhteinen istukka, mutta erilliset sikiöpussit. Ensimmäisestä vuodesta en muista mitään, elin yhdessä sumussa. Ensimmäistä kertaa äidiksi, ei mitään kokemusta lapsista, äiti ihan pihalla, mutta kaikkinensa upeaa aikaa. Minulla kaksoset ovat ensimmäisestä liitostani (lapset olivat 3 vuotiaita erotessamme). Toisesta liitosta (jossa olen edelleen) on 10 ja 12 vuotiaat lapset. Hyvin isot ja pienet ovat toisiinsa suhtautuneet. Ovat alusta asti pitäneet toisiaan täysinä siskoina ja veljinä. Olemme kaikki kuusi yhtä suurta perhettä. Aurinkoista kesää sinulle ja perheellesi <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Synttäriaamunani (34 vuotta) olen viikon 7 ja 8 välissä. Riippuu, miten viikot lasketaan.

Mies ja lapsi ovat antaneet yhteisen lahjansa minulle jo edellispäivänä, koska lapsi ei ole aamulla enää kotona. Heräilen yllättävän hyvään oloon. Mies puuhastelee keittiössä aamupalaa. Kaikki menee, kuten ajattelinkin synttäriaamuna menevän.

Yhtäkkiä ovisummeri soi ja sitten alkaa koko tämä hurja yllärisynttäripäivä, josta kirjoitin heti juhlien jälkeen blogissakin.

Se, mistä kuitenkaan silloin en kirjoittanut, oli tietysti, että olin myös hyvin alkuraskaana omissa juhlissani. Kun mies oli alkanut järkätä juhlia joulun jälkeen, ei tietenkään ollut tiedossa, että olisin raskaana juhlissa. Ja kun raskausuutinen tuli, oli juhlajärjestelyt jo niin kovassa vauhdissa, ettei niitä voinut pysäyttää.

Mun sisko oli ostanut mulle ”alibi-mukin” juhliin, eli kannellisen juhlajuomamukin, jottei juomattomuuteni herättäisi kanssajuhlijoissa kummastusta. Sellainen sankarin mukihan olisi voinut olla vaikka täynnä viinadrinksua, joten muki toimi täydellisesti. Osa vieraista toki tiesi raskaudestani, mutta kaikki eivät. Tosin illan ja yön edetessä, ja minun mm. maatessa saunan pukkarin penkeillä, asia kuitenkin valkeni hyvin monelle. Mitäpä siitä: Lähipiiri siellä kuitenkin oli koolla!

Uskomattominta oli se, että jaksoin valvoa miltei kahteen asti yöllä ja vieläpä ajaa seurueemme mökiltä kotiin. Seuraavana aamuna minulla tosin taisi olla kaikista pahin ”krapula”, mutta sillä ei niin väliä. Olipahan edes yksi hyvä päivä, jonka ajoitus ei olisi voinut olla parempi.

Juhlahumu jälkeen raskausolot jatkuvat, kuten siihenkin asti. Töiden perumisesta on tullut jo rutiini. Enää en ajattele, että voin siirtää niitä muutamalla päivällä. Tiedostan sen, ettei tämä pahoinvointi ole minnekään vähään aikaan menossa.

Työkamu on hoitanut jo monta viikkoa Sidoste-hommat yksin. Hän käy meillä palavereissa kotona niin, että minä makaan sohvalla ja hän kirjaa asiat ylös, joista haluan muistuttaa tai jotka pitää hoitaa. Hän tekee lähes kaiken konkreettisen työn.

Joudun perumaan Joutsenen Tampereen liikkeen avajaiskemut osaltani, eli toisin sanoen myös Joutsenen somen osalta. Sidosteella minulla on takana toinenkin ihminen, mutta Joutsenella ei ketään. Työt laahaavat.

Raahaudun lapsen tanssin avoimiin oviin. Jännitän ihan oikeasti sinne menoa monta päivää jo etukäteen. Miten voin istua? Istua vieläpä hikisessä jumppasalissa peräti tunnin?

Valmistaudun tunnin kestävään tilaisuuteen kuin suurempaankin suoritukseen. Itse tilaisuus menee kuitenkin melko hyvin. Juon koko ajan urheilujuomaa (tämän vinkin olen saanut) ja toivon, etten oksenna. Jaksan olla salissa miltei koko ajan. Joudun lähtemään vain himppu verran aikaisemmin kotiin.

Viikonloppuna vietetään siskon tyttären ristiäisiä Keski-Suomessa. Pelkään, että emme pääse lähtemään ollenkaan. Lauantai on aivan horroripäivä. Jotenkin saan itseni kuitenkin lauantai-iltana autoon ja matka menee aika kivasti.

Meillä on autoeväät, mutta yhtäkkiä en voi sietää gluteenittomien leipien makua. Ja enhän minä edes vuosiin ole tajunnut, miltä gluteenittomat maistuvat, kun niistä on tullut itselleni niin normi. Mutta nyt jo pelkät gluteenittomat leivonnaiset haisevat etoville. Otan haukun miehen ja lapsen vehnäpatongista, ja olen taivaissa. Yhtäkkiä haluan oikean BigMac-hampparin, vehnällä, vaikka en A)tykkää Mäkki-ruuasta ja B) en ole vuosiin syönyt vehnää. Otan kuitenkin riskin, koska kerrankin tekee mieli jotain ruokaa. Yllärikseni mahalleni ei tapahdu mitään kummallista, vaikka vetelen kokonaisen hampparin. Ja kaiken lisäksi BigMac maistuu ihanalle. Ajo Keski-Suomeen menee aika kivasti.

Sunnuntaina, itse ristiäisten aikaan, jaksan olla jopa pieniä jaksoja ylhäällä vieraiden kanssa. Käyn toki viisi kertaa lepäämässä pedissä, vaikkeivat juhlat montaa tuntia kestäkään. Itse kasteseremoniaa kykenen katsomaan hetken, sitten pitää mennä makuulleen. En kuule puolikaan juhlasta. Onneksi nykyseremonioissa julkaistaan lapsen nimi heti alkupuheissa.

Lasta on vannotettu sanomaan, että äitillä on migreeni. 8-vuotias pitää pomminvarmasti salaisuuden.

Lue myös muut raskauspostaukset:

Meille tulee vauvoja! Raskaudesta kertominen.

Raskausviikko 4. Plussatesti. 

Raskausviikot 5-6. Pahoinvointi alkaa. 

Raskausviikko 7. Ensimmäinen ultraäänikäynti. 

-Karoliina-

Kommentit (5)

Vierailija
1/5 | 

Siis tuo big macin himo! Ah mun molempien lasten alkuraskaudessa himoitsin mäkkärin juustohampurilaisia enemmän kuin mitään! Ja jos oikein halusi hemmotella itseään (ööö kokoajan koska kaamea alkuraskaus) niin juustohampurilaiset piimän kanssa. Ai että. Mä itkin ja söin koska se oli niin hyvä yhdistelmä ja tuntui etten oo ikinä syönyt mitään niin hyvää!

Vierailija
2/5 | 

Itse oon viimesilläni raskaana ja ehdottomasti parasta raskaudessa on ollut se että herkkä mahani on kestänyt kaiken mitä se ei ikinä siedä. Oon voinut syödä ihan mitä vaan. Pelkään että tää taikavoima loppuu. Jotkut sanoo kyllä että imetys voi vielä pitää sen. Toivotaan. :D

AnnMarill
3/5 | 

Onnittelut vielä minunkin puolestani kaksosista 💕. Täällä myös perheessä yhdet sellaiset(kin). Jännä kuulla, miten erilailla ihmisten keho ja mieli reagoi näihin raskauksien. Itselleni kaikissa raskauksissa jo ajatuskin epäterveellisemmästä ruuasta tuntui oudolta/ei tehnyt todellakaan mieli ja ruokavalioni tervehtyi vain entisestään raskauksien aikana. Ja minulla(kin) tosiaan oli kaksosia outellessa ihan ”supervoimainen” olo. Odottelin, että milloin se väsy ja huonovointisuus alkaa, mutta eipä tullutkaan 😂. Energiaa ja lepoa sopivassa suhteessa sinullekin loppuraskauteen!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Ajatuksia tältä päivältä:

  1. Vitsi mä rakastan meidän kotia, jonka kiviseinien sisään ei helle pääse. 
  2. Olen aivan jäätävässä Cokis- ja minitomaattikoukussa.
  3. Ekan kerran toivon, ettei lämpö nouse yli +18 asteen. Olon tukaluus kasvaa potenssissa, kun lämpötila nousee.
  4. Viikonloppuna on juhannus ja meillä periaatteessa kahdetkin eri suunnitelmat jussiksi. Silti ei olla laitettu tikkua ristiin asioiden suhteen. Ehkä sitten torstai-iltana aletaan hommailla lähtöä ja ruokia ja kaikkea sellaista.
  5. Tässä vaiheessa, kun on voimia (varmaan enemmän kuin kesän lopulla) pitäisi tehdä vauvojen tulon eteen järjestelyjä. Jostain syystä näissä hommissa on tullut innostuksen stoppi, eikä ostosten kyttääminen ja kaappien raivaaminen tunnu kovin houkuttelevalle.
  6. En tajua mitä mun ripsille (ja osin tukalle) on tapahtunut raskauden aikana. Mulle ehti kasvaa ripsipidennyksistä luopumisen jälkeen tosi pitkät ja tuuheat ripset. Nyt ripsiä tippuu jatkuvasti ja ne ovat lyhentyneet aivan huomattavasti. En tiedä, vaikuttaako alkuraskauden kehno ruokavalio nyt ripsiin vai mitä ihmettä. Alan harkita takaisin pidennyksiin siirtymiseen. Ja ehdinkö kahden vauvan kanssa edes meikata tai pestä koskaan meikkejä. Tosin en tiedä, auttaisiko sellainen ripsien taivutus ja värjäys. Koska olen tumma, mulla ei ole koskaan värjätty ripsiä. Nyt tuntuu, että omat ripset ovat myös vaalentuneet.
  7. Miten olen voinut hävittää kolmet aurinkolasti viikon sisällä? Kaikki, mitkä omistan.
  8. Olo on kyllä silti seesteisempi kuin koskaan. Hassua, koska en varsinaisesti ole kovin seesteinen henkilö. (Toki edelleen olen välillä tulinen ja kipakka, mutta paaaaaljon vähemmän kuin ennen).
  9. Olo on kuin suurellakin onnistujalla. Kerrankin muistin ilmoittaa lapseni syksyn harrastukseen tarpeeksi ajoissa ja niin, että paikkoja oli vielä jäljellä. Taputeltiin F:n bestiksen äidin kanssa toisiamme selkään suuresta onnistumisesta. Tänä vuonna tytöt ei ole varasijalla,hah!
  10. Ei olisi kannattanut paukutella henkseleitä pahoinvoinnin hellittämisen suhteen eilen. Tänään on ollut karmea päivä. Oksennuskohtaukset laukaisi ihana juna, jossa oli arvioilta +35 astetta ja ilmastoinnista ei ollut kuultukaan. Jännä homma, että jos kerran VR:n junat, jotka eivät sovellu juuri pakkasolosuhteisiin, eivät sovellu myöskään kesään. Paskinta tässä raskauden aikaisessa pahoinvoinnissa on se, että vaikka tilanteen laukaisisi esimerkiksi kulkuneuvo, ei pahoinvointi poistu kropasta samalla tavalla kuin normaalissa matkapahoinvoinnissa. Olosta kärsii koko päivän.
  11. Olen alkanut haaveilla liikunnasta, vaikka oikeasti en ole juuri sporttipirkko. Ehkä sitten taas joskus vuonna 2020.
  12. Asensin myös itselleni ruutuajan rajoittimen puhelimeen. Hauskaa, miten skarpisti someilut voi hoitaa, kun on pieni paine persuuksissa siitä, mitä laskuri näyttää iltaisin.
  13. Matkustin tänään elämäni ekan kerran eläimen kanssa junassa, kun kuljetin kälyn perheen koiran Tikkurilasta Tampereelle hoitoon.
  14. Muistin taas, miksi rakastan niin paljon kirjastoja. Istuimme F:n kanssa lauantaina kaksi tuntia Metson lukusalissa lukien lehtiä. Sellainen hiljaisuus ja kiireettömyys saavat superonnelliseksi.
  15. Tänä keväänä ja kesänä mut on täyttänyt lukuisia ja lukuisia kertoja pakahduttava ylpeys siitä, millainen lapsi meidän perheessä on ja kasvaa. Jotenkin tuntuu sille, että vuosien – välillä rankkakin – kasvatustyö tuottaa tulosta ja kaikki ne valmiina hänessä olleet ihanat piirteet sen kun vain korostuu.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (3)

Henriikka
2/3 | 

Juuri tänä aamuna ripsiväriä laittaessa ihmettelin omia olemattomia ripsiäni. Juurikin samaa että ihan kuin ne olisi yhtäkkiä lyhentyneet ja harventuneet oikein reippaasti. Itse olen rv 22 ja kärsinyt myös tuon helvetillisen hypermeesin rv 17 asti. Närästyslääkkeen saamisen myötä tässä raskaudessa saatiin pahimmat olot sentään kuriin, toisin kuin esikoista odottaessa kolme vuotta sitten.

Pikkumyy
3/3 | 

Itsekin olen raskaana ja olen huomannut, että ripset ovat ohentuneet ja myös kulmakarvat! Säärikarvojakaan ei tarvitse enää höylätä juuri koskaan (mikä ei tosin haittaa yhtään). En muista, että aikaisemmissa raskauksissa olisi tällainen karvakato käynyt (meillä viisi lasta ennestään).

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Varaan varhaisultran tasan ensimmäiselle mahdolliselle päivälle, vaikka minulle sanotaankin, ettei syke - vaikka sellainen olisi - välttämättä niin aikaisin vielä näy.

Pahoinvointi on kaatanut jo käytännössä vuodelepoon, mutta jaksan vielä raahautua tällaisiin pakollisiin menoihin, kuten lääkäriin. Tunnen itseni huijariksi, kun alan riisua ÄITIYShousuja pois ultralääkärillä, koska emmehän me ole saaneet vielä edes varmistusta sykkeestä. Olo on jotenkin yhtä aikaa synkkä ja odottava.

Astelen tutkimuspöydälle ja lääkäri ohjaa miehen viereeni penkille. Pian näytölle piirtyi musta iso kohtu ja siellä aivan selkeästi sykkivä piste! Lääkäri on ihana ja aivan innoissaan löydöksestään. Minä olen helpottanut ja mies hymyilee vieressä: "Mitä mä sanoin. Olisit uskonut mua, kulta." Siinä pitelevät toisiaan käsissä pessimisti ja optimisti, sykkivän sydämen vanhemmat.

Kun tutkimus on ohi ja nousen tutkimuspöydältä, lääkäri kysyy, saako halata minua. Tietysti saa! Jälkikäteen mietin, etten ole tainnut koskaan halata lääkäriä vastaanotolla. Ainakaan niin, ettei minulla ole rihmankiertämää alaosassa vartaloani.

Kotiin saavutaan onnellisina. Tuntuu, että hyvä mieli auttaisi vähän jopa pahoinvointiin. Päätetään, ettei kerrota asiasta lapselle, mutta jo parin päivän päästä pitää pyörtää päätös. Tokaluokkalainen on niin tarkkanäköinen ja pohdiskeleva, että harmaana sängyssä makaava ja oksenteleva äiti, joka ei mene töihin - edes suihkuun - alkaa huolestuttaa lasta.

Toisaalta kertominen ahdistaa: Olisi kauheaa, jos keskenmenon tullen lapsikin joutuisi kokemaan menetyksen surun. Toisaalta emme halua valehdellakaan aivan liian skarpille 8-vuotiaalle. Luottamus kun sattuu olemaan asia, jota ajattelen, ettei noin vaan saada takaisin ja koko meidän kasvatuksen peruspilari. Kolmanneksi elämän rajallisuus on fakta, jonka lapsi myös tietää - on nähnyt läheltä aikaisemminkin yhden  keskenmenon, joten asioista puhuminen realistisesti on lopulta helppoa.

Erikoiseksi tilanteen tekee se, että minun on kerrottava asiasta - ekojen ihmisten joukossa - myös tyttären isälle. Varsinaisesti entiselle kumppanille arkojen asioiden kertominen etunenässä ei ole lempipuuhaa, mutta totta kai lapsen kannalta välttämätöntä. Vaikka sanotaan, ettei koulussa asiasta saa vielä huudella, on hänellä toki lupa jutella asioista kotona ja isällään. En voisi koskaan antaa lapselle sellaista salaisuutta, jota ei saisi jakaa kaikkien vanhempiensa kanssa.

Heti ultran jälkeen yöllä alkaa ensimmäinen raskauden aikainen migreeni. Heräsin yöllä julmettuun kipuun ja oksentamiseen. Samaa settiä kesti kaksi vuorokautta ja panadol oli oireisiin kuin leipää olisi syönyt. Varasin ajan neuvolalääkärille. Fläsärit esikoisen odotuksesta oli käsin kosketeltavissa.

Edessä häämöttää syntymäpäiväni, pyydän miestä perumaan pöytävarauksen, jonka oletan hänen tehneen. "Mä en kykene minnekään. Enkä halua yhtään minnekään", sanon. En tiedäkään, millainen paine miehen päähän noista sanoista vielä tulee.

Lue myös muut raskausviikkopostaukset:

Raskausviikko 4

Raskausviikot 5-6

-Karoliina-

Kommentit (4)

-M
1/4 | 

Utelen lisää raskauden aikaisesta migreenistä, josta mainitsit. Oliko sulla sitä myös edellisessä raskaudessa? Onko se sulla jonkinlaista hormoniperäistä ns raskaudesta johtuvaa migreeniä vai onko sulla muutenkin migreeniä? Mä nimittäin odotan neljättä lastani ja nyt eka kertaa kärsin kovista päänsäryistä ja mietin, että mitä tää on?! Ei mulla oo ikinä ollut migreeniä! On kyllä hyperemeesi, ollut jokaisessa raskaudessa, mutta päänsäryt vain nyt. Liekö ne liittyy yhtään toisiinsa..?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat