Kirjoitukset avainsanalla Raha

Kirjoitin viime viikolla meidän perheen ruokamenoista. Kommentointi oli taas vilkasta (ihanaa, koska välillä tuntuu, että blogikommentointi on kuollut niin omalta kuin lukijoidenkin osalta instan inboxin vuoksi). Yksi kommentti jäi kuitenkin erityisesti mieleeni, koska se muistutti minua aiheesta, josta minun on haluttu usein kirjoittavan. Nimittäin rahasta parisuhteessa.

Kommentissa nostettiin esille se, että mies syö meillä useammin ulkona ja oli juonut viikon aikana myös oluen. Muistutettiin siis siitä, että muistahan ottaa itsekin sitten takaisin ulkonasyömiset ja oluet. Viesti sai minut vielä myöhemminkin pohtimaan, mitä oikein ajattelen tuollaisesta tilien tasaamisesta. Konkreettisesti ja ei-konkreettisesti. Että täytyykö hyvässä parisuhteessa edes miettiä, saanko jotakin asiaa yhtä paljon, kun toinen saa. Elämä on kuitenkin vaiheita. Luonnollisesti vaikka se, joka on kotona, ei syö yhtä paljon ulkona kun se, joka käy töissä ja pitää lounastapaamisia.

Mä olen elänyt rahallisesti monenkinlaisissa parisuhteissa. Ja ymmärrän tosi hyvin, että joissain liitoissa - olipa sitten yhteistä lainaa, omaisuutta, lapsia, eläimiä tai mitä vaan - on pakko pitää kiinni omista pennosistaan. Tällaisia tilanteita voi olla vaikka se, että toinen hupuloi rahat muuten turhaan shoppailuun, alkoholiin, uhkapelaamiseen tai mihin vain. Tai kuten minun tilanteessani eräässä historian parisuhteessa: Toinen oletti, että maksan kaiken yhteiseksi kuuluvan, ja hän voi pitää oman palkkansa ikään kuin omana kuukausirahanaan, joka kuuluu kaikkeen kivaan hurvitteluun ja omiin ostoksiinsa.

Mä katselin silloin tuota menoa useamman vuoden, ja ajattelin, että ihan varmasti, jos toinen huomaa, miten yhteispeli toimii, hänkin muuttaa käytöstään. No ei muuttanut, ja lopulta tein kylmäpäisesti kuittien ja laskujen täydellisen puolituksen. Siis sellaisen teon, joka kuulostaa edelleen omaan korvaani kauhealle: Maksoin laskut ja tilitin puolet häneltä. Niin ja aloin pyytää ravintolasta myös  järjestelmällisesti aina kaksi laskua.

Nyt kun mietin tuollaista parisuhteen ja rahan yhteispeliä, en pidä sitä ideaalina. (Silloin se tosin tuntui ihan luonnolliselle, vaikka kieltämättä lähipiirini asiaa välillä ihmettelikin.) Vaikka moni ajatteleekin, ettei raha liity rakkauteen, ja pitää esimerkiksi yhteisen rahapussin pareja typerinä haihattelijoina, minusta nuo asiat liittyvät mitä enimmässä määrin toisiinsa. Koska jos ei ole valmis luottamaan siihen, että yhteiseen kekoon kannettu ruokakassi tai ravintolaillallinen tasaantu ajan saatossa ja sataa molempien laariin, eikö silloin jo lähtökohtaisesti epäile suhteen kestävyyttä?

No. Miten meillä rahat menee nykyisin, multa kysytään usein? Meillä on yhteiset rahat. Ollut aivan ekasta päivästä lähtien varmasti. Yhteisillä tarkoitin sitä, että on aivan sama, kumpi maksaa sähkölaskut, ruokakassit, bensat, ravintolat tai lapsosten tarvikkeet. Se maksaa, kummalla on kortti esillä aikaisemmin tai parempi rahatilanne juuri siinä vaiheessa kuukautta.

Meillä on sekä yhteisiä tilejä ja lainoja, että erillisiä. Yhteinen ei kuitenkaan tarkoita sitä, että toiselta pitäisi kysyä lupaa, jos haluaa ostaa oluen, ripsivärin, takin tai uuden mailan. Tätä toki helpottaa se, että ollaan hyvin samanlaisia rahankäyttäjiä. Ei törsätä menemään, mutta ei myöskään kitsastella. Ja jos toinen sanoo, että mä tarviisin uuden neulepaidan, ei kumpikaan ala siinä kohtaa kyseenalaista, onko osto tarpeellinen. Varmasti on, jos hän näin ajattelee.

Mulle on joskus sanottu, että varsinkin naisena ja naisyrittäjänä mun pitäisi tarkemmin pitää omaa säästötiliä ja kirjaa vaikka siitä, mitkä huonekalut juuri minä olen ostanut kotiin. Mä en kuitenkaan voi elää niin! Meidän vihkipappi sanoi puheessaan, että ainoa asia, jossa rakkaudessa saisi kilpailla on se, että kumpi tekee enemmän hyvää toisen puolesta. Ei siis itselleen! Ja vaikka raha on todella epäolennainen osanen rakkaansa hyvinvoinnin ylläpidossa, näen, että se on silti samalla janalla sen kanssa, silittääkö toiselle paidan, tekeekö toiselle valmiit voileivät, puhuuko kauniista tai hierooko toisen jalat ilahduttakseen toista. Jos kaikissa näissäkin aina miettisi, saanko nyt varmasti takaisin itselleni oman panokseni, ei suhde olisi mielestäni kovin toimiva.

Mitä itse ajattelet rahan ja rakkauden liitosta? Ja mikä on teille ollut toimiva tapa toimia? Tässä vaiheessa täytyy sanoa, kuten blogeissa aina tänä päivänä: Tapa, joka sopii meille, ei tietenkään toimi kaikille. 

-Karoliina-




 

Kommentit (22)

Minski
1/22 | 

Ihanaa että teillä on kaikki niin tasa-arvoista niin kuin elämässä kuuluukin. Meillä ei kotona myöskään mitata töitä eikä rahaa, minusta(vaikka enemmän tienaankin) on ihana ajatella että kaikki on yhteistä perheen/parisuhteen omaisuutta.

Vierailija
2/22 | 

Meillä kumpikin laittaa yhteiselle tilille tietyn summan, josta sitten maksetaan asuntolaina ja laskut sekä ruoka. Muuten sitten molemmilla on omat rahat, joita saa käyttää miten tykkää. Se on ollut hyvä ratkaisu meille. Itse olisin varmaan ihan stressaantunut, jos meillä olisi täysin yhteiset rahat, vaikka ei tuo toinen puoliskokaan mikään tuhlailija ole. Itse olen kuitenkin säästäväisempi meistä kahdesta.

Jm
3/22 | 

Tää on mielenkiintoinen aihe ja tapoja ja käytäntöjä tuntuu olevan todella paljon erilaisia! Meillä on sekä yhteisiä että omia tilejä ja homma toimii niin sujuvasti. Periaatteessa voisi ollakin yhteiset rahat kun about saman verran tienataan mutta tämä käytäntö on ollut meillä aina ja varmaankin omista lapsuudenkodeista opittu tapa, niin vaikea kuvitella mitään muuta. Joka kuukausi siis kumpikin siirtää saman verran yhteiselle lasku ja lainanhoitotilille ja sieltä maksetaan kaikki asumiseen ja elämiseen liittyvät kulut. Samoin ruokatilille, jolta maksetaan ruokaostokset vihreältä kortilta. Kolmen lapsen lapsilisät tulee mun tilille, joten minä hoidan lasten hankinnat ja siirrän osan säästötileille. Kaikki tästä ylimääräinen jää ”omaan käyttöön” ja esim. ulkona syömiset tai muut perheen menot maksaa se kumpi nyt sattuu ehtimään. Hyvin on toiminut meillä ja jotenkin kivempi että voi ihan omilla rahoilla ostaa vaikka sen 450€ maksavan untuvatakin, tai pihistää muutaman kuukauden ja siirtää säästötilille kaikki jäljelle jäävät ;)

Matu
4/22 | 

Meillä täysin samanlainen suhtautuminen rahaan. Olemme olleet yhdessä 16vuotta. Alusta asti molemmille ollut selvää että rahat on yhteisiä kun samaa taloutta eletään. Lapsia kolme. Riitoja on, mutta yhtäkään riitaa ei ole ollut rahasta.

Äiti ja avovaimo
6/22 | 

Kaikki on yhteistä, ollut alusta lähtien. Yhteinen asuntolaina, koti, auto, huonekalut, lapsi ja koko elämä. Yhdessä tätä eletään ja kaikki mikä on mun on myös hänen ja sama toisinpäin. Jotku jutut on toisen nimissä mutta silti kaikki on yhteistä. Mies tienaa enemmän kun minä ja oon tällä hetkellä äitiyslomalla vielä mutta silti kaikki rahat mitä talouteen tulee on yhteistä, isommista ostoksista sovitaan mutta normaaliin arkeen kuuluvia juttuja esim kahveja, lounaita ym ei tarvitse selitellä. Mies myös käy päivittäin lounaalla töissä mutta mitä sitten meillä on mahdollisuus syödä kotona hänellä ei☺️

korpinpoika
7/22 | 

Ajattelen parisuhteen raha-asioista täysin samalla tavalla kuin sinä! Tämä aiheuttaa ystäväpiirissäni järjestään hämmennystä ja ihmettelyä. Kiva kuulla, että on muitakin jotka ajattelevat rahasta samoin.

Maria
8/22 | 

Meillä on yhteiset rahat ja tilit. Teimme tämän päätöksen ennen ensimmäistä lasta. Se tuntui helpoimmalta ajatukselta, että kaikki on yhteistä, sillä lähivuodet toinen vanhemmissa olisi lapsen ja lasten kanssa kotona ja tulot sen takia pienemmät. Tämä toimii koska olemme samanluontoisia ja käytämme samalla ajatuksella rahaa. Kummankaan ei tarvitse kysellä lupia ostoksiin ja kummallekin säästäminen on tärkeää. Sovimme myös silloin alussa, miten rahat jaetaan jos lähdemme omille teille.

Katjuska
9/22 | 

Piheys ja itsekkyys ei sovi parisuhteeseen, sellaisen ihmisen kannattaa elellä ihan itsekseen. Ja usein eleleekin. Muutamaa tuntemaani (iki)sinkkumiestä yhdistää ’tarkan markan syndrooma’, jota he eivät itse edes välttämättä edes huomaa. Kun äiti on laittanut ruuan eteen jne. Siihen päälle vielä itsekäs luonne niin siinähän se, voi ihmetellä miksei naisystävää löydy.

Teidän systeemi on hyvä ja luonnollinen, kaikkea hyvää loppuraskauteen 😊

Vierailija
10/22 | 

Ihan samalla tavalla täällä. Lähes 20 vuotta oltu yhdessä ja melkein yhtä kauan on ollut yhteiset rahat. Omat tilit meillä on edelleen, mutta rahat on yhteiset. En muista yhtä ainutta kertaa, että oltais riidelty rahasta tai vaikka toisen tekemistä otoksista, ulkonasyömisistä yms. Tämä siitäkin huolimatta, että meillä on opiskelujen jälkeen aina ollut eri tulotaso. On lapsia, lainoja jne. mutta raha-asiat on aina hoituneet helposti. Ei todellakaan pidetä kirjaa kuka on ostanut ja maksanut mitäkin. Yhdessä tässä eletään ja yhteiseen hyvään se kaikki lopulta menee.

Vanamo
11/22 | 

Meillä on kaikki rahat yhteisiä, ollut aina (kohta 17v naimisissa). Kaikki (palkat, lapsilisät) tulee samalle yhteiselle tilille, johon molemmilla on kortit ja sieltä sitten maksellaan. Myös yhteinen säästötilinon olemassa. En osaa kuvitellakaan, että olis mitenkään toisin. Ei oo koskaan tarvinnut miettiä, kuka maksaa mitäkin kun kaikki on yhteistä.

Vierailija
12/22 | 

Yhteiset rahat ollut alusta lähtien ja yhteinen tili jo 13 vuotta. Täysin erisuuruiset tulot ja vuorollamme ollaan oltu lasten kanssa kotona. Kummallakin on terve käsitys mihin on varaa ja mihin ei. Ilmoitetaan kyllä jos jotain isompaa ollaan hankkimassa, mutta kumpikaan ei toisen menoja laske tai kysele. Todella vaikea oli kuvitella muunlaista järjestelyä. Rahasta ei olla tapeltu koskaan, vaikka välillä sitä on ollut niukasti. Esim. Lomareissua varten säästettäessä sovitaan mistä tingitään ja yleensä se on ulkona syöminen ja eväiden töissä kantaminen (ei niin usein lounaita ulkona).

Vierailija
13/22 | 

Meillä on myös alusta saakka ollut yhteinen tili ja yhteiset rahat ja lainat.Ikinä koskaan ei ole keskustelua käyty siitä,käykö toinen vaikkapa enemmän ulkona syömässä kuin toinen tai saako toinen ostaa vaikkapa sen neuleen ilman toisen lupaa.Toki oikein kalliit hankinnat sovitaan/tehdään yhdessä. Tosin emme laske myöskään esim.sitä,kumpi on vaikkapa laittanut useammin lapset nukkumaan tai siivonnut viimeksi.Meillä on yhteinen elämä,yhteinen tahtotila,vahva keskinäinen rakkaus ja luottamus,joten tuntuisi erikoiselta,ettei myös talous olisi yhteinen. Toimii meillä,mutta jokainen toimikoon tyylillään.

neito
14/22 | 

Meillä on yhteinen tili, johon laitetaan sovittu summa rahaa kuukaudessa. Sillä hoidellaan asuntolaina (yhteinen), ruuat, vastike, yhteiset laskut ja lasten jutut, lapsilisä tulee myös tälle tilille. Kummallakin on oma tili, jolle tulee palkka. Kun nuo yhteiset kulut on hoidettu, niin oman tilin rahoja voi käytellä ihan rauhassa siihen mihin lystää, säästöön tai tuhlata. Meillä myös yhteinen lomasäästötili, jolle kumpikin laittaa sovitun summan rahaa kuussa.

Meillä kummankin vanhemmilla on yhteinen tili, jolle kummankin eläkkeet/palkat menevät ja sieltä maksetaan kaikki, ja osa säästöön. Kummankin vanhemmat ovat sitä mieltä, että meidän systeemi on erikoinen, että kummallakin omat henk.koht palkkatilit, ja rahoja, jotka eivät ole yhteisiä. 

Ehkä se rahan kanssa on tärkeintä, että sen käytöstä on keskusteltu ja sovittu kummallekin sopivat säännöt. Yhteisten rahojen käyttö vaatii sitä, että on samantyyppiset rahankäyttö tottumukset.

Aliisa456
15/22 | 

Meillä on vielä omat rahat. Olemme olleet yhdessä noin vuoden verran. Mies maksaa vuokran ja minä siirrän oman osuuteni siitä hänelle kerran kuussa. Laskut maksetaan puoliksi, esim. Minä maksoin edellisen sähkölaskun, hän maksaa seuraavan. Kauppalaskut maksetaan myös siten, että vuoroviikoin maksetaan ne. Isommat hankinnat puoliksi (esim. Ostettiin juuri uusi sänky, joka meni 50/50). Meillä ei ole lapsia ja tienataan suunnilleen saman verran. Asiat varmasti muuttuu, jos saadaan perheenlisäystä ja ostetaan oma asunto. Sitten pohditaan uudestaan, mutta tuntuu kivalta, että rahasta on voitu alusta asti puhua rehellisesti (esim. Palkka- ja velka-asiat).

Lila
16/22 | 

Kiva kuulla, että on muitakin, jotka ovat järjestäneet raha-asiat, kuten me. Luulin, että se on harvinaista. Meillä on ollut yhteiset rahat ja tilit koko 30 avioliittovuotta, ja uskon, että se on säästänyt monelta riidalta. On ollut vaiheita, jolloin toinen opiskelee, toinen on lasten kanssa kotona jne. Ja aina kaikki rahat on laitettu yhteiseen kasaan, josta maksettu yhteiset ja omat hankinnat. Riitaa syntyy parisuhteessa monesta asiasta muutenkin, turha riidellä rahasta!

Vierailija
17/22 | 

Hei olisi muuten mielenkiintoista kuulla millä tavalla opetatte tyttärellesi raha-asioiden hoitoa, onko hänellä viikkorahaa ja miten hän yleensäkin käyttää tai säästää rahaa? Meillä olisi ajankohtaista alkaa pikkuhiljaa harkitsemaan lapsille (8 ja 10 v) jonkinlaista viikko- tai kuukausirahaa ja opettamaan rahankäyttöä ja säästämistä.

Vierailija
18/22 | 

Meillä on yhteinen ruokatili johon molemmat siirtävä saman verran rahaa, yhteiset laskut maksetaan suurin piirtein puoliksi ja omat laskut esim. Puhelinlaskut omista rahoista. loput jäljelle jäävät rahat molemmat saavat käyttää kuten haluaa. Meillä mies polttaa tupakkaa ja mielestäni olisi kohtuutonta että tupakat ostettaiisin yhteisistä rahoista. Tämä järjestely toimii meillä hyvin

Nimetön
19/22 | 

Omat rahat on meillä. Yhdessä jaetaan menot mutta ihan itse tienaan ja maksan omat huvitukseni joita en mieheltä kysele.

Maisu
20/22 | 

Olen ollut mieheni kanssa nyt yhdessä vuoden verran ja olemme asuneet yhdessä virallisesti noin 6kk. Molemmilla takana pitkät parisuhteet, yli 10 vuotta. Alusta asti oli selvää, että samaan hiileen puhalletaan ja kaikki mitä tulee on yhteiseen hyvään. Molemmat tienaamme ihan hyvin ja tuloeroa on sen verran, että bruttona mies tienaa 200-500 euroa enemmän kuussa, riippuen vähän kuukaudesta ja vuorotyön lisistä.

 Laskut maksamme omilta tileiltämme tai siirrämme yhteiselle tilille ja sieltä toinen maksaa kaikki laskut. Ruokakaupassa mies maksaa useimmiten, jos minä käyn yksin kaupassa niin minä toki silloin maksan ihan omalta tililtäni. Säästämme yhteiselle s-tilille ja sieltä joskus ostetaan ruokaa tai tankataan autoa. Toinen huolehtii toisen auton kuluista ja toinen toisen auton, sekään ei ole niin tarkkaa, jos toisella on käytössä paljon enemmän rahaa juuri silloin kun auton huolto on. Ravintolassa mieheni haluaa maksaa aina, sen hän ilmoitti jo heti alussa hänelle tärkeäksi asiaksi, että saa tarjota. Matkustaminen maksetaan yhdessä, liput ja hotellit maksetaan puoliksi.

Meillä molemmilla on lapsia edellisistä liitoista, heidän menojaan maksellaan yhdessä mitenkään laskematta. Minä maksan omien, pienempien lasten päivähoidosta tietysti ja mieheni ei. Mies maksaa oman lapsensa skootterin sen käytöstä aiheutuvat kulut. Näin tämä meillä toimii. Jotain voi sopia mutta täytyy muistaa, että asioista voi kuitenkin joustaa tarvittaessa molemmin puolin. Emme ole kertaakaan riidelleen rahasta. Luottamus ja avoimuus on avainasemassa. Pitää myös osata sanoa, jos ei ole tarpeeksi rahaa maksaa jotakin tai jos toisen rahan kulutuksessa jokin asia vaivaa.

Säästäminen meillä menee niin, että s-tilille säästämme matkarahastoa, jos joskus ei ole varaa maksaa matkoja sillä hetkellä käytössä olevista tuloista niin maksamme tältä tililtä.

Toiselle yhteiselle tilille säästämme arjen kuluihin rahaa, käytämme sitä myös vain silloin kun on pakko.

Tämän lisäksi minä säästän 50-200 euroa kuukaudesta riippuen omiin säästökohteisiini, tilille, rahastoihin tms. Mies on myös tietoinen säästämisestäni. Mieheni ei ole niin kiinnostunut itselleen säästämisestä.

Ninnis_82
21/22 | 

Yli 10 vuotta yhdessä ja naimisissa yli puolet siitä. Yhteinen tili josta maksetaan ruoka ja lapsen päivähoito sekä matkoilla yhteiset ruokailut. Muuten molemmilla täysin omat rahat. Minua ahdistaisi suuresti jos en voisi käyttää rahojani juuri kuten haluan. Ostan kalliita vaatteita sekä laukkuja ja hemmottelen muutenkin itseäni. Parisuhteessamme molemmat huolehtivat itsestään rahallisesti ja hemmottelemme toisiamme rakkaudella. Siihen ei rahaa tarvita...

h-m
22/22 | 

Samaa mieltä kuin Ninnis_82: mun mielestä rahat ja rakkaus ei kuulu yhteen. Musta on jotenkin outoa, että automaattisesti ajatellaan rahojen olevan yhteisiä jos ollaan naimisissa tai asutaan yhdessä. Toki yhteiset kulut maksetaan puoliksi, mutta molemmilla omat rahat mitä näiden jälkeen jää. Musta olisi esim outoa ostaa puolisolle lahja yhteisillä rahoilla!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Pidetäänpä vielä yksi puheenvuoro rahan ja työn liitosta. Ja kiitos jo tähän mennessä saamistani inboxi-kommenteista liittyen aiheeseen. (Jännä muuten nähdä tämä uusi blogimaailman suunta, jossa keskustelua ei enää – ainakaan mun blogissa – käydä juuri näiden postausten alla, vaan postausten aiheet tuodaan keskusteluun instagramin puolelle.)

Kirjoitin eilen mun kahdesta palkkaan liittyvästä oivalluksesta, mutta suurin ahaa-elämys mulle on ollut se, ettei mun tarvitse olla palkka-asioissa liian kiltti. Ja kun olen katsellut ihmisiä – erityisiä naisia – ympärilläni, moni haluaa niin kovasti ylläpitää työpaikan hyvää ilmapiiriä, ettei tästä syystä uskalla nostaa palkka-asiaa pöydälle. Ja eihän hyvän ilmapiirin luomisessa ole mitään pahaa. Päinvastoin! Mutta siinä on ongelma, jos asioista ei uskalleta puhua niiden oikeilla nimillä vain siitä syystä, että pelätään ilmapiirin kärsivän. Jokaisessa työpaikassa pitäisi olla mahdollisuus jutella näinkin perustavanlaatuisista asioista ilman, että se vaikuttaisi ilmapiiriin. Siitäkin huolimatta, ettei asiasta oltaisi aina samaa mieltä.

Mun este puhua ja kirjoittaa palkasta on joskus myös ollut oman pään sisällä. Olen ajatellut, että jos näitä asioita nostaa esille, on jotenkin todella kylmä, rahanahne paska. Olen kuitenkin tajunnut, ettei rahasta neuvottelu ja puhuminen sulje pois sitä, ettei säilyttäisi omia arvojaan. Voi hyvin olla myymättä sielua töilleen, vaikka olisikin tietoinen oman työnsä arvosta ja haluaisi neuvotella sopimukset taloudellisenkin puolen kannalta hyviksi.

Itse asiassa raha-asioiden tiedostaminen on tuonut ainakin minulle enneminkin vapauden kuin paineen. Saan julmetut kiksit esimerkiksi siitä, että rahasta huolimatta olen oppinut kieltäytymään töistä, joita en halua tehdä. Tai sellaisista töistä, joiden palkkauksen koen työn arvon alentamiseksi. Se on lisännyt itsekunnioitustani. 

Vastapainoksi on sanottava myös se, että erään kerran myös itse alentanut oman tuntipalkkani. Silloin mun moraali ei antanut periksi ottaa sellaista liksaa vastaan, jota mulle oltiin maksamassa. Silloin soitin asiakkaalle ja sanoin, että jos sopii, isketään mun tuntipalkkaa alaspäin. Asiakas oli ehkä ihmeissään, mutta mulle tuli tunne, että tein oikein.

Ainiin. Lupasin jakaa viisauden, joka ei ole minun keksimäni, mutta joka on yksinkertaisuudessaan aika hyvä: Palkka pitää olla sellainen, ettei vituta mennä töihin. Se, miten tuota lausetta tulkitaan ja mitä kaikkea lukee palkaksi, riippuu tietysti tilanteesta ja ihmisistä. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Mä pääsin vuonna 2004 Jyväskylän yliopistoon lukemaan kirjallisuutta ensiyrittämällä. Olin paikasta äärettömän ylpeä. Ehkä ylpeämpi, kuin mistään muusta uraani liittyvästä asiasta koskaan ennen tai jälkeen. Vielä mahtavammaksi saavutukseni teki mielestäni se, että kyseinen paikka rankattiin koko Suomesta 8.vaikeimmaksi paikaksi päästä opiskelemaan sinä vuonna (kun laskettiin sisään päässeiden määrän suhde hakijoiden määrään). Ohi kiilasivat vain tyyliin teatterikorkeakoulu ja muutama muu vakiosti hittipaikka.

Pian kuitenkin huomasin, ettei opiskelupaikkani varsinaisesti tehnytkään vaikutusta muihin sillä intensiteetillä, kuin olin odottanut. Olin kasvanut humanistikuplassa, jossa ihmisten saavutuksia arvotettiin sen mukaan, millaisen humanistisen tai yhteiskunnallisen vaikutuksen joku työ tai opiskeluala tekivätkään.

Kun sitten sujahdin todelliseen maailmaan, ymmärsin todella pian, että humanistinen pääoma ei ollut ison joukon mielestä yhtään mitään. Ja kun vielä erään hanttihommatyöpaikkani pomo isoon ääneen ylisti erästä kaupalliselle alalle päässyttä kollegani tämän opiskelupaikasta, vasta ymmärsin, että raha olisi tässä maailmassa se, joka monien silmissä olisi ainoa asia, joka merkkasi. Minusta se oli hämmentävää. Koulu, jonne pääsi tuhansia opiskelijoita, yli 30% hakijoista, oli pomoni – ja monen muun – mielestä siksi parempi paikka opiskella, koska sieltä valmistuneet tulisivat tekemään rahaa. Toisin kuin oletettavasti meikäläinen. Huuhaahumanisti.

Nyt kun mietin tuota yliopistoaikani alkua ja ylipäätään uravalintaani, en kertaakaan pohtinut, mitä saisin palkaksi tulevaisuudessa. Itse asiassa minusta tuntuu, että kukaan ei omassa perhe- ja lähipiirikuplassani myöskään ottanut rahaa puheeksi, vaan aloille hakeuduttiin vain ja ainoastaan sen perusteella, mikä miellytti. Toisaalta tällainen pehmeä tapa suhtautua työelämään ja elämän intohimoihin on todella kunnioitettavaa, jopa lutusta. Toisaalta katselen nyt tuota hetkeä ja mietin: WTF! Eihän kiinnostukseni kirjoittamiseen ja kieleen olisi poissulkenut sitä, jos olisin jo tuossa vaiheessa miettinyt vähän myös sitä, voisiko noista aineksista koota myös uraa. Sellaista, jossa olisi palkkakehitys ja ylipäätään kyky vaikuttaa omalla tekemisellään omaan palkkaansa. En itse asiassa edes koskaan ajatellut, että sellaiseen voisi itse juuri vaikuttaa. Ympärillä kun oli vain valtion taulukkopalkkaisia tai sitten todellisia nälkätaiteilijoita.

Tässä siis pieni pohjustuspostaus siihen, millainen suhde mulla oli työn ja rahan komboon, kun aloittelin aikuiselämääni. Kirjoitan lisää rahasta ja työstä blogiin tällä viikolla, mutta sitä ennen kannattaa käydä ostamassa (tai lukemassa kirjastossa) viimeisin MeNaiset, jonka kannessa on aivan ihana Manuela Bosco (myynissä keskiviikkon 12.6.2019 asti). Siellä sisäsivuilla, tarkemmin sivulla 18, minä kolumnoin otsikolla Kiitoksella ei makseta laskuja. Kuten otsikko kertoo, liittyy aiheeseen vahvasti.

Kivaa uutta viikkoa!

-Karoliina-

kuvat: Noora Näppilä // lokaatio: Ivana Helsinki // mekko: Ivana Helsinki (AW 2019 mallistoa, kuvauslaina) 

karo8 (3).JPG
karo8 (3).JPG

Mulla on kituuttajan identiteetti. Mä olen elänyt aika niukan lapsuuden  vanhempien opiskellessa ja sen jälkeisen oman opiskelija-aikani, josta hyppäsinkin suoraan äitiyslomalla, perhevapaille ja siitä opettajan minitunneille.

Mulle sellainen kädestä suuhun -mentaliteetti on ollut siis osa identiteettiä. Niin kuin sekin, että sananparsilaineihini on kuulunut ihan aina ”mulla ei oo rahaa” tai ”kellä muka on varaa”.

Viime vuosien, töiden muututtua ja palkka-asioiden kehityttyä en kuitenkaan ole enää ollut todellisuudessa se tyyppi, jonka tilillä on tilipäivänä, laskujen maksun jälkeen vain muutama satanen. Vaan nyt sinne voi kuusta riippuen (vaihtelut eri kuukausien välillä suuri) jäädä vähän enemmänkin rahaa. Ei paljon, ei rikastumiseen asti, mutta niin, että säästämällä voi päästä vaikka ulkomaanmatkalle silloin tällöin tai ajaa taksilla kaupungin sisällä, jos ei muuten pääse.

Toisaalta pidän hyvänä asiana sitä, että koen itseni edelleen köyhäksi opiskelijaksi. Pidän edelleen juhlahetkenä kaikkea sitä ylimääräistä, ei-pakollista, jota voin nykyään ostaa: ruokakassia kotiin kuljetettuna, satunnaisen siivoajapalvelun, kalliimman juuston tai aikakauslehden. Osaan siis nauttia pienistä arkisista asioista, enkä pidä mitään itsestään selvänä! Ei ole huono asia ajatella, että maksukyky on pieni. 

Toisaalta itsensä ajatteleminen opiskelijabudjetilla eläjäksi on myös huono juttu. En ymmärrä, mikä olisi fiksu tapa sijoittaa, koska olen ajatellut, ettei sellainen ole minulle saavutettavissa. En ole edes ajatellut säästää pitkällä tähtäimellä (lyhyellä kyllä), koska olen ajatellut, ettei multa liikene säästöön. Enkä ole myöskään uhrannut ajatusta tai penniäni tuleville eläkevuosille ja sen toimeentulolle.

Huonoksi tämän kaiken tekee sen, että jos ei ole realistista kuvaa tulojen ja menojen suhteesta, ei voi tehdä oikeita ratkaisujakaan taloutensa suhteen. 

Kun näen ympärilläni fiksuja verotusratkaisuja, kuittien laittamista talteen ja erilaisia rahastoja, on tullut tunne, että minunkin pitäisi. Ja jos ei kaikkea tuota, niin alkaa ainakin katsella realistisella silmällä tiliäni. Mä kun en todellakaan usein tiedä yhtään, paljon mun tilillä on massia, koska oletusarvo on, ettei yhtään. Sitten kun huomaankin, että perkule, siellä on rahaa, menen Kauppahalliin ja törsään enemmän kuin on tarvee. Tulee sellainen olo, että "because I can!". 

Mä olen pohtinut, miksi mun on niin vaikea suhtautua rahaan. Vaikka siitä puhuminen onkin nykyisin jo helppoa, mitä se ei esimerkiksi vielä muutama vuosi sitten ollut, en osaa ajatella rahaa minään muun kuin ikuisen vajeen kautta. Ehkä se johtuu köyhyyden identiteetistä ja toisaalta humanistiluonteesta. Eihän meitä humanisteja ole luotu miettimään rahaa. Me mietitään jotain muita asioita. Vaikka sitä, ettei koskaan tiedä, mitä inhimillisen ihmisen elämässä tapahtuu. Vaikka tänään on varaa ostaa Kauppahallin juustoa, huomenna ei ehkä enää edes leipää sen alle. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: korviket, Uhana Design // paita, Aarre(kid) // farkut, NEUW

Kommentit (12)

Vierailija
1/12 | 

Mitähän tähän nyt sanois, ehkä parempi etten sano mitään...

Vierailija
3/12 | 

Apua, olenkohan ainut, jonka mielestä tää postaus oli vähän mauton...?

Karoliina Pentikäinen
4/12 | 

Et varmasti ainoa :) Itsekin mietin aina, onko esim politiikasta ja rahasta puhuminen mautonta. Varsinkin Suomessa se on usein nuoralla kävelyä. Kivaa päivää! 

Karkki123
5/12 | 

Miksi on mautonta kirjoittaa säästämisestä, kun se koskettaa suurinta osaa suomalaisista? https://www.talouselama.fi/uutiset/suomalaiset-saastavat-laiskimmin-euro... Monihan säästää vähän tai ainakaan ei sijoita juuri siksi, että kuvittelee sen olevan rikkaiden hommaa joihin ei itse kuulu. 

Aivan, ei tämä postaus ollut vain säästämisestä, mutta mielestäni helposti samaistuttava kulma aiheeseen. :)

Daniella
6/12 | 

Ehkä mauttomuuden fiilis syntyy siitä, että ei todellisuudessa köyhä ollenkaan kuvailee omaa köyhyyden identiteettiään. Periaatteessa ymmärrän kyllä idean ja ajatuksen tässä, mutta kun itse ihan oikeasti joutuu miettimään tarkkaan kaikki hankinnat, niin vähän karvaalta tuntuu lukea tällaista. Joo ok, miellät itsesi köyhäksi ja kulutat sen mukaan, mutta ah, mikä ihana yllätys kun rahaa onkin odotettua enemmän. Sellaista ylläriä ei osu kaikille köyhän identiteetin omaaville.

Enkä sano tätä siksi, ettei tuota olisi saanut ääneen sanoa, kaikesta on tärkeää voida puhua. Mutta ei tällä kertaa ollut täysosuma itselle, eikä aina tarvitse ollakaan. Jos tarvitsisi, niin kannattaisi sitten vaan lukea omia juttuja :D

Karoliina Pentikäinen
7/12 | 

Mä en ajattele niin, etteikö ihminen voisi kuvailisi identiteettiään liittyen johonkin sen hetkiseen todellisuuten. Viittaan siis kohtaan: "ei todellisuudessa köyhä ollenkaan kuvailee omaa köyhyyden identiteettiään". On totta, että en ENÄÄ ole yhteiskunnan mittarilla köyhä - mitä varmasti olen kyllä ollut - mutta voi hyvin toimintamallit ja ajatukset juontaa juurensa historiasta. Tässä hetkessä sen sijaa olen vaikkapa äiti, yrittäjä, vaimo ja voisin aivan hyvin myös puhu äiti-identiteetistäni tai yrittäjäidentiteetistäni. Toisin sanoen en koe, että todellisena vaimona en voisi puhua vaimoidentiteetistä. 

Ihanasti sanottu tuo sun viestin loppu! Niin totta :) Jos aina pitäisi olla samaa mieltä, voisi olla himppusen tylsää, koska silloin olisi mahdollisuus ainoastaan heittää monologia peiliin katsoen. 

Tuulitar
8/12 | 

Ymmärrän niin sinua! Itsekin lapsuuteni vietin erittäin köyhästi kun oli maatila ja tule eu ja tuli konkka. Kun ei ole koskaan rahaa ollut paljon, ja nyt taas juuri sen verran että vähän jää säästöön, ei välttämättä osaa kuitenkaan ajatella että ei enää ole rahasta niin tiukkaa vaan elää edelleen kuin köyhyysrajalla. Vaikea sitä on ymmärtää itsekään.

Karoliina Pentikäinen
9/12 | 

On vaikea esimerkiksi ajatella, että miten tulisi säästää oikein, kun ennen ei ole ollut oikeastaan mahdollisuutta säästää. Edes sitä paria kymppiä kuussa puhumattakaan mistään isommasta. 

Tuulitar
10/12 | 

Tuo säästäminen. Kun älyäisikin kuinka säästää järkevästi ja tuottavasti. 

Kirana
11/12 | 

En ymmärrä, mitä vaikeaa on ymmärtää, että nyt hyvätuloisella voi todellakin olla ns. köydän identiteetti? Ihan sama kuin paljon laihtuneella voi olla vuosia (ikuisesti?) lihavan identiteetti. Vaaka tai pankkitili näyttää erilaiselta, mihin on tottunut, mitä kautta on itseään kenties määritellyt. Eikä sitä tarvitse hävetä, että nyt on enemmän rahaa ja voi mennä vaikka sinne Kauppahalliin vaikka kaikilla ei tätä mahdollisuutta koskaan ole, aivan kuten ei laihtuneen tarvitse vähätellä saavutuksiaan vaan sen takia, että aina on joukko ylipainoisia, jotka eivät pysty laihtumaan. Mun mielestä tää oli ihan hyvä kirjoitus, jonka pointin mielestäni ymmärsin oikein hyvin, eikä tässä ollut muuta mautonta kuin muutamat kommentit...

Karoliina Pentikäinen
12/12 | 

Sä puit paremmin sanoiksi sen, mitä minäkin ajattelin. Identiteettihän ei ole mikään faktakasa, vaan sinne liittyy suuri määrä uskomuksia, olettamuksia ja opittuja asioita :) Kiitos, kun kirjoitit tuon! Selvensi itsellenikin asiaa muuten. 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2020
2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat