Kirjoitukset avainsanalla kasvatus

Mä olen kertonut joskus, että kun F syntyi, en tietoisesi verkostoitunut toisten vanhempien kanssa. Jotenkin pidin niin tiukasti kiinni siitä, ettei minusta tulisi vain äiti, että ajattelin, etten tarvitse itselleni mammakavereita.

No se oli tietysti virhe, koska A) olisin tarvinnut vertaistukea ja seuraa pitkiksi päiviksi ja B) toiset vanhemmat eivät myöskään ole pääsääntöisesti ”vain” vanhempia, vaan heistä voi saada muillakin tasoilla vaikka kuinka kivaa seuraa. Olin siis ihan turhaan pelännyt ja jopa nolosti ylenkatsonut vanhempikaverit.

Onneksi olen korjannut virheeni lapsen kasvaessa ja tutustunut avoimin mielin F:n harrastus-, piha- ja koulukavereiden vanhempiin. Ja miten ihania ihmisiä sieltä onkaan löytynyt! Yhteenkin ystäväperheeseen tutustuttiin (A erikseen ja minä minun vientivuoroillani), kun istuskeltiin katsomassa lasten koristreenejä. Luokkakamujen vanhemmat ovat tulleet taas tutuiksi, kun tsätit ovat laulaneet läksy-, täi-, yökylä- ja ”saako lapset mennä yksin Ratinaan” -viestejä.

Parasta tässä koko touhussa on se, että vanhemmat puhaltavat yhteen hiileen. Mun ultimaattisesti paras vanhempien välinen bondauskokemus on tältä talvelta, kun F ja hänen bestiksensä olivat toimineet iltapäivällä vastoin aikuisten ohjeita. Kyse oli vain lisäherkkujen ostosta ja syönnistä, mutta silti haluttiin katkaista tyttöjen hölmöily ja epärehellisyys kertalaakista. Tilanne eteni näin:

F:n kaverin äiti soitti ja sanoi, että tytöt salaavat varmasti jotain. Molemmissa kodeissa tentattiin tytöt, totuus saatiin ilmi ja puolessa tunnissa bestiksen äiti ja bestis olivat karauttaneet autolla meille. Siinä ne tytöt sitten nakottivat meidän sohvalla, kun kolme aikuista selvitti heidän kanssaan tilanteen juurta jaksaen.

Mä koen tällaiset tilanteet todella tärkeiksi siksi, että lapset näkevät, että aikuiset oikeasti pitävät yhtä ja hölmöilyistä ei selviä sillä, että ajattelee, ettei viesti kotien välissä kuitenkaan kulje. Vaikka nyt kyse oli niinkin viattomasta asiasta kuin karkkien syönnistä, etenee hölmöilyt lasten keskuudessa uusille leveleille todella nopeasti, jos niihin ei puututa. Kyllähän sen itsekin muistaa omasta teiniajastaan, että oli selkeästi tiedossa ne kavereiden vanhemmat, jotka eivät niin tarkasti seuranneet, tuliko teinit kotiin humalassa vai ei. (Mun vanhemmat – valitettavasti – eivät lukeutuneet tähän sokeaan sakkiin. Tai siis valitettavasti silloin. Nyt olen asiasta tietysti hyvin tyytyväinen.)

Sellaisia mietteitä vanhemmuudesta! Toiset vanhemmat on siis parasta, mitä lapsen kasvun kannalta voi ajatella. Koko kylä kasvattaa -fiilistä kun voi usein saada jo sillä, että on WhatsApp-ryhmä, jossa asioista voi jutella ja jossa voi mieltä askarruttavia asioita kysyä.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (1)

Vierailija
2/1 | 

Onko sinulla itseäsi nuorempia äitikavereita vai ovatko kaikki sinua vanhempia?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Aika monia asioita meidän kodissa sanallistetaan lapselle. Kerrotaan, miksi pitää syödä hyvin ja nukkua. Miksi aikuiset päättävät asioista ja miksi lapsella esimerkiksi on jostain asiasta paha mieli. Yksi asia, jota en ole kuitenkaan tajunnut koskaan sanallistaa, on kierrätys. Siellä ne keittiössä kaiken maailman bio-,kuivajäte-, paperi- ja ynnä-muut-astiat majailevat, mutta ei olla taidettu koskaan puhua, miksi.

Onneksi koulussa on näköjään puhuttu! Lapsi on nimittäin alkanut viimeisen kuukauden aikana viljellä todella tiheään tahtiin kierrätysaiheisia aatoksiaan, joista jokaisen kohdalla äidin sydän sulaa. Viime viikolla käytiin mm. tällainen sananvaihto:

Lapsi: ”Meidän pitäisi kierrättää muovi.”

Minä: ”Olet oikeassa. Niin pitäisi.” (Taloyhtiön roskiksille on tullut oma muovijäteastia)

Lapsi: ”Sillä tavalla me voidaan pelastaa maailma. Ihan omalla käytöksellä.”

Vaikka aina en tiedä, mitä mieltä olen koulun välittämästä arvomaailmasiirrosta, tässä kohdassa hypin riemusta. Miten ihanaa, että noille penskoille sellaiset asiat, joita me aikuiset opettelemme näin isoina ihmisinä, onkin aivan arkipäivää. Yhtä luonnollista kuin se, että koulussa opetetaan oikea tapa vaikkapa lausua englantia.

Nyt sitten mietitään, minne meidän pienessä keittiössä mahtuisi vielä yksi kierrätysloota lisää. Kivoja kierrätysjärjestelmävinkkejä otetaan vastaan!

-Karoliina-

Kommentit (7)

nava
1/7 | 

Niin viisaita nuo pienet! <3

Meillä 2 aikuista ja 2 teiniä, eniten tulee muovi- ja pahvijätettä (pakkauksista*huoh*), joten ratkaistiin pyhittämällä vanha sekajäteroskis keittiössä muoville. Sekajätettä tulee itse asiassa ihan tosi vähän, varsinkin kun kevään myötä saadaan komposti taas heräteltyä ja biot sinne. Ratkaisuna lajitteluun Ikean roskiskaappi, jossa meillä paikat pahvi-, muovi-, sekajätteille sekä pattereille ja metallille. Lasi + tyhjät pullot siivouskaapissa sekä paperille pärekori. Näitä sitten kuskataan ruokakauppareissuilla :D
Mutta omakotiasujana lämmittää, kun itse maksaa sekajätteen tyhjennyksestä ja voi pienentää keruuastiaa sekä pidentää tyhjennysväliä. Ja pieni osa maailmasta on pelastettu ;)

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Ja me siis ollaan niin superonnekkaassa tilanteessa, että taloyhtiössä on aivan kaikki lajittelu lukuunottamatta paristoja. Nyt pitää keksiä kauniit ja toimivat lajittelut vielä keittiöön/siivouskomeroon/yms.

Inuzuk
2/7 | 

Vaihdatte sekajätteen tilalle muovin. Sekaa tulee yllättävän vähän ku alkaa kierrättää muovit.

Hannaninni
3/7 | 

Koulusta siirtyy tosiaan loistavia ajatuksia perheisiin. Meilläkin kierrätys tuli kuvioon esikoisen eskarista, kasvissyöjiksi ovat siirtyneet ala-asteen loppuvaiheessa, yläkoulussa vegaaniksi. Säästöt sijoitetaan (vanhempien avustuksella) nyt yläkoulun viimeisellä, koko ajan opiskellaan ahkerasti, koska silloin ei tulevaisuuden valintamahdollisuudet rajoitu.

Kouluissa tehdään aivan loistotyötä, en olisi yksin pystynyt tuollaisia nuoria kasvattamaan.

Majjjjjj
4/7 | 

Eikä mitä luksusta, että kaikki löytyy takapihalta!
Suosittelen myös tuota sekajätesankon siirtämistä kierrätysmuoveille.
Kaikki mahdollinen kierrättäen sekajätettä kertyy ihan todella vähän, toisin kuin raivostuttavaa muovia, jota saa olla viemässä keräykseen parikin kertaa viikossa. Näin ollen isoimman astian pyhittäminen niille voisi olla oikeasti ihan toimiva homma. (Ainakin oma vuosien kokemus tukee tätä.)
Voisko sekäjätteelle hankkia katseenkestävän poljinroskiksen keittiön nurkkaan? :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

P1235919.JPG
P1235919.JPG

P1235870.JPG
P1235870.JPG

P2122449.JPG
P2122449.JPG

P1235871.JPG
P1235871.JPG

P1235875.JPG
P1235875.JPG

P2122443.JPG
P2122443.JPG

P1235883.JPG
P1235883.JPG

Kaupallinen yhteistyö: Hartwall Novelle

Havahduin tänä talvena siihen, että minulla on koko elämäni ollut jotain sellaisia omia liikuntaan liittyviä rajoja, joita en ole vuosiin – ainakaan puoleentoista vuosikymmeneen – halunnut ylittää. Koska olin päättänyt joskus yläkouluikäni alussa, että vihaan luistelua, hiihtoa ja monia muita juttuja, en ole niitä myöskään sen koomin tehnyt. Kieltäydyin järjestelmällisesti kaikesta tuollaisesta ja jostain syystä aloin aikuistuttuani muutenkin rajoittaa omaa liikkumistani.

Kun F on kasvanut, olen jostain syystä usein jäänyt leikkipuistossa tai ulkoillessa vain sellaisen seisoskelevan aikuisen rooliin. Kun sitten jossakin välissä olen heittänyt kärrynpyörän tai kiivennyt sinne kiipeilytelineen huipulle, on lapsen ilme ollut aivan korvaamaton. Mikä riemu siitä onkaan tullut, kun äitikin on heittäytynyt kiipeilykisaan, hippaan tai muuhun touhuamiseen.

Kun sitten taas yhden kerran tässä ennen joulua seisoskelin luistelukaukalon reunalla, kun F ja A luistelivat, aloin miettiä, mitä ihmettä minä oikein tein siinä. Totta on, että luistelu ei varsinaisesti lajina ole mitään ominta omaani. Totta oli, että en edes ollut varma, osaanko luistella enää. Mutta silti tuli tunne, että tätä asiaa on muutettava. Myös minun on liikuttava noiden kahden kanssa, vaikkei laji itsessään nyt nappaisikaan minua. Miten monesta asiasta jäisin paitsi, jos en itse lähtisi myös jäälle, pelaamaan ulkofudista tai jotain muuta, josta F nauttii, ja joka lähtökohtaisesti on ollut sitä touhua, johon nuo kaksi ovat kyllä kerta toisensa jälkeen pyytäneet minut mukaan, mutta mihin olen kieltäytynyt aina johonkin muka-syyhyn vedoten.

Niinpä kentältä kävelyn jälkeen vihjasin A:lle ihan vähän, että kaikesta luistelukielteisyydestäni huolimatta voisin EHKÄ tulla JOKU KERTA mukaan. Paitsi vaan, ettei minulla ollut ollut luistimia sitten vuoden -99.

No arvaatte jo varmaan, miten homma eteni?  Seuraavana päivänä, kun tulin töistä, minua odotti eteisessä jo omat hokkarit. Oli pakko siirtyä sanoista tekoihin.

Ensimmäinen luistelukerta ei ollut mitään juhlaa. Vaikka en asiaa F:lle näyttänytkään, kyllä minä kirosin pääni sisällä monta kertaa sitä, miten olikaan pitänyt lähteä söhläämään itselleni aivan vieraalle alueelle. Pysyin pystyssä, mutta tyylipisteitä en varmasti olisi saanut. Kiukutti vähän sekin, kun A yritti auttaa. Itsestäni koko tuon avun tarjoaminen tuntui ilman mitään aitoa syytä lähinnä vain kettuilulle, koska tunsin itseni niin kauhean kömpelöksi toisen smirklaillessa (vai mitä lie?) edessä. Hänellä kun tuota luistelukokemusta on kuitenkin ihan vähän enemmän kuin itselläni.

Samalla, kun kipuilin itseni kanssa tekemisen ja tekemättä jättämisen, avun vastaanottamisen ja siitä kieltäytymisen välillä, tajusin, että tässä kiteytyi – taas kerran – yksi aika olennainen, mutta ei niin imarteleva ominaisuus itsestäni: Minä vihaan olla huono! Jostain ihmeen syystä haluan olla hyvä – mielellään paras – kaikessa siinä, mitä kulloinkin teen. Ja se kun nyt vaan sattuu olemaan aika mahdoton tehtävä.

Ajatukseni aiheen tiimoilta jalostuivat, kun juteltiin poikien kanssa yhtenä päivän töissä kouluajoista. Minä kerroin, että halusin aina saada kokeista kymppejä. Kun yksi työkaveri kysyi, olinko kiinnostunut kaikista noista oppiaineista, tajusin vasta alkaa pohtia omaa motivaatiotani arvosoihin. Oikeasti en edes pitänyt 2/3 koulun oppiaineista. Mutta koska vihasi jo silloin olla paska – eikä oppiaineista varsinaisesti voinut kieltäytyä – ainoa keinoni selviytyä koulusta haluamallani tavalla läpi, oli olla koulussa hyvä.

Aloinkin pohtia, että omat ehdottomuuteni vaikkapa joidenkin liikuntalajien (ja varmasti monien muidenkin asioiden suhteen) liittyvät juuri siihen, että vihaan olla huono. Ja jos minulla puolestaan on riski olla huono, on minusta (ollut) parempi kieltäytyä koko hommasta, kun edes yrittää. Olisiko tämä vähän sitä samaa, mitä alakoulun opettajani minusta sanoi: ”Karoliina on valikoivasti tarkkaavainen. Antaa 100% kun haluaa. Mutta jos homma ei kiinnosta, ei tee myöskään mitään.” Olisiko tarkkaavaisuudenkin keskittäminen liittynyt juuri samaan problematiikkaan? Kyvyttömyyteen hyväksyä itsessäni huonous?

Olen tänä vuonna tehnyt jo paljon liikunta-asioita, joihin en koskaan uskonut enää ryhtyväni. Olen ollut tosi nolo ja huono ja silti kokenut suurta iloa siitä, että olen uskaltanut tehdä paljon sellaisia asioita, joita ennen en olisi viitsinyt edes yrittää. On ollut itse asiassa aika mahtava huomata, kuinka huonouteen ei kuole. Kehnonakin on kivaa ja kiksit voittamisen sijaan onkin tullut nyt siitä, että on tajunnut tekevänsä jotain todella kaukana omasta mukavuusalueestaan. Ja tehnyt silti! 

Novelle Plus Uudistava -vesi – jota olen tykännyt muuten juoda nimenomaa liikunnan aikana, koska hiilihapoton vesi tulee mulla liian nopeasti treenin aikana pissana läpi – onkin jollain hassulla tavalla toiminut myös symbolisena uudistajana. Tuo vesi kun oli ensimmäisellä salikerralla mukana tammikuun ensimmäisellä viikolla ja on nyt kulkenut matkassa joka kerta, kun vähänkin olen hikoilemaan lähtenyt. Vaikka Novelle Plus Uudistavan veden todellinen uudistamisvoima liittyykin lähinnä ihon ja muun kropan uudistamiseen esimerkiksi C-vitamiinin, kollageenin ja foolihapon avulla, on Novelle Plus -pullo ollut myös osana minun elämäni kokonaisvaltaista uudistamista. Se kainalossa ja huulilla kun oma elämäni – niin liikunnan kuin nolostumistaitojenikin osalta – on tehnyt aikamoisen käännöksen.

Harjoitukset omalta vahvuusalueelta siirtymisessä vaan jatkukoon. Itseni takia ja ehdottomasti myös siksi, että voin antaa F:lle mallin siitä, että äitikin voi olla aktiivinen ja välillä vähän hassun huono. Mitähän sellaista aloittaisin seuraavaksi, missä olen tunnetusti ollut aivan surkea? Askartelun, ompelun, hiihdon vai kasvien kasvattamisen?

-Karoliina-

Asu: pipo*, samsoe&samsoe/INCH Store // takki*, Joutsen (kotimainen tekstiili) // villahousut*// Uhana Design (kotimainen tekstiili) // luistimet, second hand (näköjään Kallen vanhat) // lapaset ja villasukat, äiti kutoi 

*saatu

Kuvat: 1,2,4,5,7 Noora Näppilä 

Kommentit (30)

Sonja K
1/30 | 

Kiitos Karoliina! Tää postaus avasi mun silmät - tunnistin itseni tästä kirjoituksesta :D Ja olen lukenut sun aiempia liikunta-aiheisia postauksia, pieni kipinä on syttynyt, kiitos! Pieni sen takia, että vaihdoin hetki sitten työpaikkaa ja uuden opettelu on vienyt voimia, joten ajattelin olla armollinen itselle ja mennä vielä fiiliksen mukaan.. :) Mutta.. Tulin äsken tanssitunnilta kotiin, joten kyllä tää tästä lähtee! ;) Toivoisin lisää tällaisia postauksia ja myös liittyen sun liikkumiseen jne. :)

Karoliina Sallinen

Ei tosiaan liikaa haasteita samaan kasaan...mutta ihana kuulla, että on tullut pontta liikkua :) Kiitos juttuvinkeistä! Otetaan huomioon :)

Vierailija
2/30 | 

Moi! Mä tykkään sun blogista. Mut kohteliaasti toivoisin, että tämä olisi jo viimeinen Novellen mainospostaus. Kääntyy itseään vastaan markkinointi, jos menee liiallisuuksiin. Muuten jatka samaan malliin :)

Vierailija

Bloggaaja postaa niin monta kertaa kuin alustan ylläpitäjä on tehnyt mainostajan kanssa sopimuksen. Ei ole aina bloggaajan vallassa....

Vierailija

Bloggaaja postaa niin monta kertaa kuin alustan ylläpitäjä on tehnyt mainostajan kanssa sopimuksen. Ei ole aina bloggaajan vallassa....

Karoliina Sallinen

Kolmeen edelliseen:

Kiitos postaustoiveesta. Tai siis ei-toiveesta :) Kaikki palaute on tärkeää!

Totta on kuitenkin se, että kampanjat, jotka olen sopinut (ei varsinaisesti alustan ylläpitäjä, vaikka siellä onkin tuottaja/myyntitiimi), tietysti tehdään. 

Vierailija
3/30 | 

Voi tota muovipullojen määrää, jota blogissasi on viime aikoina nähnyt, miten pitkään tämä kertakäyttöisten muovipullojen aiheuttaman muovijätteen lisäyskampanja Hartwallin kanssa kestää. Muovin maatumiseen kuluu vähintää 400 vuotta ja muovin kierrätys ei ole sen arvoa lisäävää(upcycling) tai ylläpitävää(recycling) kierrätystä vaan nk. downcycling-kierrätystä, jossa raaka-aineen arvo kokoajan heikkenee ja lopulta se päätyy maaperästä meriin tai poltettavaksi. Maailman merissä tulee olemaan vuonna 2050 enemmän muovia kuin kalaa ja nuo sinunkin muovipullosi sinne päätyvät. Muovijäteongelman ratkaisu ei ole kierrättäminen vaan kulutuksen vähentäminen!

Karoliina Sallinen

Mä taisinkin vastailla tähän muoviasiaan ja sen kierrätykseen oman tietoni pohjalta edellisessä Novelle-postauksessa :)

jennajohannasi
4/30 | 

Määkin inhosin kaikenlaista urheilua koululiikunnan takia, mutta juurikin tämän vuoden aluksi kävin sekä luistelemassa että hiihtämässä ekaa kertaa yli 15 vuoteen, ja voi miten hauskaa oli kumpikin! Vaikka ei todellakaan herunut tyylipisteitä mullekaan :D
Toivoisin tosi kovasti, että muhunkin purisi tuollainen liikuntakärpänen, sillä noi yksittäiset kerrat luistelua ja hiihtoa on tänäkin vuonna lähes ainoat mun liikkumiset.. Upee draivi sulla yllä!

Nopa
5/30 | 

Samaistun todella vahvasti tämän tekstin tunnelmiin, sillä tunnistan itsessäni tarpeen olla automaattisesti hyvä asiassa kuin asiassa. Nautin liikunnasta ja eri liikuntalajeista, mutta viime kesäinen tenniksen alkeiskurssi oli minulle lähinnä henkisesti raskas prosessi :D En ollut kurssin huonoin, mutta en myöskään paras. Oli niin epämiellyttävää tuntea itsensä huonoksi asiassa, jossa halusi heti olla hyvä. Jälkikäteen koko homma naurattaa, mutta silloin ei paljoa hymyilyttänyt kun ensimmäisen päivän jälkeen tiesi, että on vielä kolme päivää kärsittävänä. Tsemppiä sinulle luisteluhetkiin! Ehkäpä minäkin vielä palaan tenniksen pariin :)

Vierailija
6/30 | 

En ole ikinä ymmärtänyt tarvetta olla paras, mutta toisaalta en ole koskaan halunnut olla huomion keskipistekään ja sinnehän se paras joskus joutuu. :)
Minulla ei myöskään ole ollut vaikeuksia opetella uusia taitoja tai kokeilla uusia liikuntalajeja, koska minua ei ole haitannut se, etten osaa jo etukäteen jotakin tai etten edes opi sitä kunnolla. Toki joissakin asioissa olen hyvä ja joskus jaksan hioa jotakin asiaa täydellisyyteen asti, mutta usein keskinkertainenkin riittää ja on aivan hyvä. Ja joskus riittää sekin, että on huono tai epäonnistuu.

Karoliina Sallinen

Mä uskon, että konkreettisessa voittamisessa (vilkuttelu yläkorokkeelta palkintojen jaossa) keskipisteenä olo on varmasti yksi tärkeä elementti. Mutta "voittaa" voi myös toisilla tavoilla. Mulla ainakin sellainen pärjääminen on suurelta osin myös sitä, että voin tietää sisimmässäni, että menee hyvin. Toki siinä on aina vertailuaspekti, mutta ennemmin ehkä pään sisäinen. 

Sulla on aivan ihana asenne <3

Hiihtävä äiti
7/30 | 

Täälä yksi hiihtomörön selättäjä! Lapsena olin hyvä hiihdossa sekä tykkäsin siitä. Aikuisiällä ja parin lapsen jälkeen koitin hiihtoa ja se oli hirveää. Uusiksi koitin pari vuotta myöhemmin eikä edelleenkään sujunut. Tänä talvena(8v tauko) otin itteä niskasta kiinni ja ääneen kysyin lapsilta kuka lähtee mukaan pururadalle hiihtää? Kamat autoon ja lähettiin kauhun sekaisin tuntein,mutta hiihto OLIKIN kivaa vaikka kaaduin kerran mäessä ja lapset viiletti ohi luistelutyylillä kunnei iteltä enää se onnistunut.
Fiilis oli mahtava hiihtomörön selätyksestä ja parasta oli se itselle näyttäminen,et hengissä ja oli kivaa!

Vierailija
8/30 | 

"...jota olen tykännyt muuten juoda nimenomaa liikunnan aikana, koska hiilihapoton vesi tulee mulla liian nopeasti treenin aikana pissana läpi"

Tässä ei ole kyllä minkäänlaista logiikkaa. Se vesi menee siitä mahalaukusta ihan yhtä nopeasti läpi riippumatta siitä onko siinä hiilihappoa mukana ja imeytyy suolistossa ihan yhtä nopeasti ja munuaisetkin sen ihan yhtä nopeasti käsittelevät. Tästä tuli fiilis, että piti keksimällä keksiä jokin yhteys Novellen ja urheilun välille.

T. lääk.kandi

Nors

Eihän tällaisissa aina mitään ns. oikeaa logiikkaa olekaan. Voi esim. olla että happojen vuoksi vettä ei tule juotua niin vauhdilla kuin kraanavettä joisi eikä siksi niin äkkiä pissata. Monesti myös oma mielikuva on se mikä ratkaisee. Tiedän tyypin, jonka mielestä kahvi maistuu paremmalta valkoisesta kuin värillisestä kupista. Tuskin sitäkään voi järjellä selittää.

Karoliina Sallinen

Kolmeen edelliseen: Mä en tosiaan osaa sanoa mitään lääkärin tai fysiologiaa tuntevan ihmisen selitystä aiheelle, mutta totta se on minun kohdallani aina - ei siis vain Novelleen liittyen - ollut. Varsinkin, jos treenaan aamulla, eikä mahassa ole vielä niin paljon ruokaa, stilli vesi pissattaa koko ajan. Hiilihapollisen kanssa ei käy sama. Johtuuko suoloista tai jostain muusta? Minä en osaa kropan toimintaa tältä osin selittää, mutta kokemusta toki omalta kohdaltani on.  Ja olipa vettä hiilihapoilla ja ilman, juon kuitenkin aina suunnilleen saman verran salitreenin aikana. Litran. 

 

Hyve
9/30 | 

Hei Karoliina!

Kiitos liikuntapostauksistasi, jotka ovat herättäneet pienen kipinän myös minulle! Samoin ruoka-aiheet ovat olleet miellyttävällä tavalla esillä kirjoituksissasi viime aikoina. Näitä lisää (muovipulloilla tai ilman)!

Voimia myös näiden kitkerien kommenttien kanssa. Alkoi harmittaa puolestasi.

Karoliina Sallinen

Ihana kuulla, että aiheet on ollut mieleisiä :) 

Älä suotta harmittele. Jokaisella on oikeus mielipiteeseensä, eikä se minun iloa/kokemusta vie, vaikka joku toinen kokisi asiat eri tavalla. 

Hartwall boikottiin
10/30 | 

Ihmettelen tätä yhteistyötä ja pulloveden ylistämistä. Miksi Suomessa pitää juoda vettä muovipullosta, tuollainen veden kulutus ja kuljetus on naurettavaa, kun hanasta tulee erinomaista juomavettä. Hävettäisi mainostaa tällaista, kun Kapkaupungissa vettä ei todennäköisesti hanoista tule enää toukokuussa, mihin osasyynä ilmaston lämpeneminen jota edistetään mm. kuljettamalla vettä pulloissa Suomen maanteillä.

Kitkerää tai ei, toivoisin, että jokainen arvioisi omaa kulutustaan ja poistaisi sieltä tällaiset maapalloa turhaan kuormittavat tekijät kuten pulloveden Suomessa.

Karoliina Sallinen

Mä arvostan sun mielipidettä.

Itse taas koen, että juurikin Suomessa voi pullotettua suomalaista vettä juoda, koska täällä kierrätys pullojen suhteen on niin hyvässä jamassa. Toisekseen hanavesi on hanavettä. Oikein hyvää ja tarpeellista, mutta myös mautonta ja ilman vitamiineja. Pidän siitä, että hanavedelle on jokin tällainen maistuva kaveri, jota voi silloin tällöin herkutella. 

Vierailija

Vastauksesi viimeinen lause on hyvin ristiriitainen, kun ottaa huomioon, että olet tämä Novelle-kampanjan aikana ilmaissut pitäväsi ko. pulloja mukanasi koko ajan eikä tämä pullovesi ole siis "maistuva kaveri, jota voi silloin tällöin herkutella". Kampanjan aikana on ollut hauska huomata miten vähän ympäristö, saasteet ja jätteet merkitsevät kun vaakakupissa painaa yhteistyöstä saatu palkkio. Toivottavasti mahdollisimman moni herää tämän kampanjan myötä pulloveden turhuuteen ja muovin turhaan kuluttamiseen maassa missä juomakelpoista vettä saadaan hana aukaisemalla (kommenttien tykkäyksien perusteella voisi näin olettaa käyvän).

J..
11/30 | 

Itsellä sikäli samanlainen tilanne, että mies ja tytär tykkäävät luistella ja olen jo muutaman talven halunnut myös kokeilla, mutta vielä ei ole tullut hankittua luistimia. Kouluaikaiset luistimet kun eivät jostain syystä enää mahdu. Tykkäsin kyllä aina lapsena luistella, mutta mietin onko se kovin erilaista hokkareilla, kun on aiemmin luistellut vaan ns. Tyttöjen luistimilla. Haluaisin nimittäin ostaa hokkarit. No, se kai selvinnee vain hankkimalla ne luistimet ja menemällä jäälle.
Ja toi oli oikeasti hyvä tieto, jos tuollaiset hiilihapolliset vedet saa harventamaan niitä vessakäyntejä. Itsellä nimittäin aina ollut sama ongelma tuon veden suhteen. Täytyy kokeilla!

Vierailija

Ei ne oikeasti saa harventamaan vessakäyntejä. Hiilihapollisia juomia tulee vain juotua vähemmän, kuin vettä. Ja se ei varmaankaan ole hyvä asia, ainakaan urheilun yhteydessä?

Karoliina Sallinen

Kahteen edelliseen:

Miten niin tulee juotua vähemmän? Itse juon salilla kaksi pullollista (0,5 litran pullo) vettä, oli se sitten mitä laatua vaan. Mutta toki en voi tieteellistä perustetta pissa-asialle antaa, mutta suosittelen testaamaan. Tule sitten - vaikka juuri noiden luisteluiden jälkeen - kertomaan, auttoiko sinun kohdallasi :) 

raijairina
12/30 | 

Ah, pystyn niin samaistumaan tähän tekstiin! Mä olen itse ollut lähes kaikessa liikunnassa aina vähän alle keskitason - kömpelö, pitkäraajainen ja kaikkea muuta kuin atleettinen. :D Ehkä sen takia onkin pitänyt tietoisesti kerätä rohkeutta ja lähteä kokeilemaan liikuntalajeja laidasta laitaan - ja oppia elämään sen kanssa, etten ole kaikessa tosi hyvä, mutta voin silti nauttia liikunnasta. Olen miettinyt paljon sitä, miten tällainen kokemus luo muuhunkin elämään nöyryyttä ja keskeneräisyyden sietokykyä - ja opettajana ymmärrystä niitä oppilaita kohtaan, joille kaikki ei ole koko ajan helppoa. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

P1232485.JPG
P1232485.JPG

P1232490.JPG
P1232490.JPG

Muistan ne hetket lapsuudestani, kun kaverin luona kylässä piti vastata, mitä päällisiä haluaisi leipänsä päälle tai joisiko ruuan kanssa mehua, maitoa vai vettä. Vaikka en ollut lapsena(kaan) mitenkään erityisen ujo, nuo tilanteet hämmensivät aina. Odotin aina mieluummin ensin kaverin vastauksen ja vasta sitten pystyin henkäisemään perään, että ottaisin samaa kuin hän.

Kun mietin lapsuuttani muutenkin, taisi tapani toimia olla ihan tyypillinen muillekin lapsukaisille. Näin toimivat nimittäin usein myös ystäväni, kun he tulivat meille kylään: ”Ihan sama. Mä otan samaa kun säkin.”

F:llä on vilkas sosiaalinen elämä ja meillä käy kavereita kylässä ihan joka viikko. Ja olen pistänyt merkille sen, ettei 80-90 -luvulta tuttu kursailu kuulu enää asiaan. Nykylapset uskaltavat sanoa mielipiteensä. Jos kamu ottaa leivän päälle juustoa, on ihan ok itse pyytää kinkkua. Ja mikä hauskinta, lapset ovat myös innokkaita kyselemään perheen säännöistä ja tavoista. Jopa kyseenalaistamaan niitä. Naapurin lapset ehkä jo solahtava meidän kodin sisään ja tietävät monet jutut, mutta vähän harvemmin käyvät kamut haluavat aina tietää, miksi A saa juoda Cokista ruuan kanssa, miksi meillä mennään ulos niillä säännöillä kun mennään, mistä syystä meillä syö koko perhe gluteenitonta pastaa ja monelta meillä vaikkapa aletaan valmistautua iltapuuhiin.

Samaan tyyliin, kun lapset ovat rohkeita mielipiteissään, he uskaltavat myös riidellä keskenään ja olla eri mieltä. Kun minä olin lapsi, ajauduin sanaharkkaan kyllä siskojeni kanssa, mutta en ole varsinaisesti koskaan riidellyt (tähän ikään!) ystävieni kanssa. Toki oli niitä varsinkin tytöille tyypillisiä kaverisählinkejä tai nenän nyrpistelyjä, mutta en todellisuudessa muista historiassani ennen kolmeekymmentä ikävuotta yhtään hetkeä, että olisin rehellisesti ja kasvotusten käynyt väittelyn kaverini kanssa. Sanonut, että ”mulle tuli paha mieli”, ”minusta teit väärin” tai ”nyt olit epäreilu”. Ei! Vaikka joskus ajattelinkin niin, fiilikseni näki jopa naamastani, mutta en todellakaan alkanut asiasta avautua ennen kuin ystävä oli turvallisuuden etäisyyden päässä minusta.

Minä näen suunnanmuutoksen lasten avoimemmassa käyttäytymisessä vain ja ainoastaan positiivisena juttuna. Ainakin meillä ollessaan hyvätkin ystävykset saattavat ottaa yhteen ja toisaalta sopia jo minuutin päästä. Mikä onkaan parempi keino opetella tulevaa elämää ja sen ihmissuhteita varten: Erimielisyyksiä tulee väkisinkin, mutta ne eivät kaada maailmaa, jos ne osataan selvittää järkevästi!

Vaikka olenkin varmasti ihminen, jolla on aina ollut suhteellisen paljon kanttia sanoa mielipiteensä, olen silti ollut joissakin asioissa aivan ujopiimä, ihminen ilman ihmissuhteiden työkaluja. Yksi niistä on varmasti ollut negatiivisten tunteiden ilmaisu. Usein olen  nimittäin vain päätynyt jupisemaan itsekseni tai toisaalta avaamaan sanaisen arkkuni vasta sitten, kun mitta on tullut täyteen jo vuosi sitten. Liittyneeköhän osin tämäkin asia tähän?

Itse asiassa uskon, että moni ystävyyssuhteenikin olisi pelastunut, jos olisi tarpeeksi ajoissa sanonut mieltä painavista asioista. Helpompi on ollut kuitenkin vain kävellä tilanteesta ulos ja jättää murheet selvittämättä. Kun tämän tavan typeryyden olen näin aikuiselämässä ymmärtänyt, olen saanut muutaman entisen sydänystäväni takaisin sydänkäpysteni joukkoon. Voitteko kuvitella? Minulla tosiaan oli entisiä bestiksiä, joista yhden kanssa olin mykkäkoulussa 9(!) vuotta. Kahden muun kanssa kuusi. Onneksi koskaan ei ole liian myöhäistä selvittää koukeroita: Tuo kolmikko on  ollut nyt jo useamman vuoden takaisin elämässäni: Pysyvämmin kuin koskaan! Kyllä 80-luvun kakaraksin oppii näemmä uusia kujeita. 

Oletteko te tehneet samat huomiot nykylasten suhteen? Vai onko kokemukseni vain subjektiivinen?

-Karoliina-

Kommentit (21)

86-vuoden kasvatti

Oisko siksi että kyseessä on aikuinen joka saa itse valita mitä syö ja juo? :D

Ja uskon että tuo lapsuuden perässä hiihtäjä-meininki ja tietty luonteen "ujous" mikä monella 90-luvulla lapsuuttaan/teini-ikää eläneellä on vahvasti mukana johtuu osin lama-ajasta ja sen tuomasta epävarmuudesta ja perhe-kulttuurista. Jos kotona oli kaikki hyvin, piti aina muistaa että muilla ei ehkä ole, eikä sillä että itsellä oli jääkaappi täynnä sopinut huudella kylillä. Myös 1950-luvulla syntyneiden vanhempien kasvatusmetodit, ainakin omalla kohdallani ja kaikilla kavereilla joilla on tuolta ajalta vanhemmat, oli sellaiset että kylässä ollessa ollaan turpa kiinni, vastataan kun puhutellaan ja muuten ollaan näkymättömiä (ja syödään mitä on tarjolla tai ei syödä ollenkaan). Eli ei todellakaan tuettu itsensä ilmaisuun ja valinnan vapautta kohtaan. Minua ei ole kotona koskaan nostettu tai kehuttu (varsinkaan ansiotta, toki onniteltiin koulumenestyksestä tai valmistumisesta), muistutettu vaan että ketä itseään ylentää, se alennetaan. Eli aika päivänvastaista kuin nykyään kun lapsen kannustaminen ja positiivinen kasvattaminen on itsestään selvää.

Karoliina Sallinen

Joo ;D  Juuri siksi, että aikuinen saa tehdä tällaisia villejä päätöksiä ihan itse.

Erittäin hyvää pohdintaa kasvatuskulttuurista. On muuten varmasti juurikin juuret tuolla!

Vierailija

Oluskohan siksi että aikuinen saa juoda vettä maitoa kokista olutta viiniä jne. Lapset ei kaikkia näistä. Voi pyhä jysäys mitä kysymyksiä! Ihanko näihin pitää bloggaajan vastatakin ...?

Karoliina Sallinen

No joo :) Tämä on bloggaamisessa hassua. Joku sivulauseen osanen saa aikaan keskustelun. 

Minusta aikuisilla ja lapsilla on eri säännöt, eikä kyseessä tarvitse aina olla edes laki (vaikkapa alkoholi). Kokis ei meillä kuulu lapselle kuin erikoistilanteisiin. Eikä moni muukaan periaatteessa sallittu - mutta meillä rajoitettu - juttu. 

Vierailija

Hei, muakin kiinnostaa, mitä vastaat, kun joku vieras kysyy tuota? Tai miksi X saa juoda kokista ja mä en? Olut on helpompi perustella lapselle kuin kokis :D

Karoliina Sallinen

"Aikuisilla on eri säännöt kuin lapsilla." Mun mielestä keskustelu ja neuvottelu kuuluu kasvatukseen, mutta ei aikuisten tarvitse IHAN kaikkia asioita alkaa perustella lapsille. Siinä on mun mielestä osa tämän yhteiskunnan suuntaa, jossa ei kohta enää tiedetä, kuka johtaa perhettä. Sellainen aikuisten taantuminen johtaa mun mielestä helposti ihan sekopäiseen tilaan ja lasten turvattomuuteen. Tälleen "mutkat suoriksi -vastaus" ko.aiheeseen. 

Kerttuliisa
2/21 | 

Mielenkiintoinen juttu! Itsellä ei ole vielä kokemusta leikki-ikäisistä lapsista, kun oma on vasta noin 5 kk. Mutta tosi hyvä juttu olisi, jos lapset ovat avoimempia kuin ennen. Koska tosiaan muistan itsekin lapsuudesta, ettei asioita osattu kohdata ihan sillä tavalla mitä aikuisuudessa sitten on pitänyt opetella. Riidat oli nyrpistelyä ja asioita ei sanottu suoraan. Miten hienoa, jos osaa omalle lapselleen opettaa miten erimielisyyksiä ja riitatilanteita olisi hyvä ratkaista. Esimerkistähän se hyvä käytös lähtee!
Mietin noita kysymyksiä, mitä lapsien suusta kuulee, niin muistan kyllä muutaman lapsuuden kaverin olleen todella uteliaita ja he kyselivät todella paljon vanhemmiltani asioita. Lapsissahan on luontaisesti uteliaisuutta. Tarvitaan vaan rohkeutta, että se näkyy ja kuuluu ulospäin.
Voisiko tämä huomiosi kertoa osaksi siitä, että ettei tyttöjä enää kasvata sellaisiksi liian kilteiksi ja hiljaisiksi? Olettaen nyt, että useimmat F:n kaverit ovat tyttöjä.

Karoliina Sallinen

Hyviä pointteja! Ihanaa, että tyttökin saa olla jo ihan jotain muuta kuin hiljainen hissukka (paitsi jos itse haluaa olla sellainen/on luontaisesti ujo).

lady1
3/21 | 

Itsellä ei vielä lapsia ole, joten niistä ei ole kokemusta. Mutta parisuhteessa pätee tuo sama asia, että kannattaa sanoa ennen kuin tulee mitta totaalisen täyteen. Olen suhteen alkuaikoina ollut pitkään hiljaa mieltä hiertävistä asioista ja sitten tietty yhtäkkiä hermostunut asiasta. Mielummin sanoo nätisti jo ajoissa, jos jokin painaa mieltä niin välttää sitten ne isommat konfliktit :)

4/21 | 

Hei olipa hyvin sanoitettu muutos, joka sukupolvessa on tapahtunut. Itse kuulun siihen sukupolveen, joka ei lapsena saanut näkyä eikä kuulua ja olen ilolla seurannut lasten tilanteen paranemista. Toivottavasti tämä johtaa myös yleiseen paranemiseen ihmissuhteissa kuten esität.

Karoliina Sallinen

Mä uskon, että lapsena opitut taidot harvoin - jos ei karmeuksia tapahdu - katoa matkalla. Joten odotetaan, että tästä uudesta sukupolvesta tulee paljon parempia kumppaneita ja vanhempia kuin meistä <3

Vierailija
5/21 | 

Itse riitelin lapsena kavereiden kanssa samalla tavalla kuin sisarusteni ja jotenkin ne riidat sovittiin, vaikkei meille juuri tunnetaitoja opetettu kotona tai koulussa. Aiemmin lapset kuitenkin kasvatettiin niin, ettei esim. vieraana ollessa saanut esittää vaatimuksia vaan pidettiin kohteliaana syödä sitä mitä tarjotaan jne. Itse toimin edelleen aika samoin, huomioin ruoka-aineallergiat, mutta muuten lapsen kaverit syövät sitä mitä tarjotaan.
Se on hyvä, että lapsia nykyään kannustetaan sanomaan mielipiteitään, mutta olen huomannut asian kääntöpuolena sen, että joskus unohdetaan kompromissit ja ajetaan vain sitä omaa mielipidettä/mielihalua. Kyky sopia, tehdä kompromisseja ja välillä joustaa on vähintään yhtä tärkeä taito kuin rohkeus kertoa mielipiteitään ja ajaa omaa asiaansa.

Vierailija

Näin juuri! Itsekin opetan omalle lapselle, että kyläpaikassa mennään syömään, JOS pyydetään ja syödään, mitä tarjotaan. Minusta sekin on ok, jos lapselle sanotaan, että meillä on nyt ruoka vain omalle perheelle. Tosin itse kyllä tarjoan vieraallekin aina jotain, vaikka lämmintä ruokaa ei riittäisikään.

Kyllä mua ainakin ärsyttää, jos koululaisen kaveri on suunnilleen jääkaapilla norkoilemassa, mitä vois syödä välipalaksi. Näitäkin tapauksia on nähty :D

Vierailija

Me kyllä aina sovimme etukäteen vanhemmat vanhempien kanssa (meidän lapset ovat 4 ja kohta 13) syökö lapsi kotona vai kylässä ja siinä yhteydessä kysellään myös erikoisruokavaliot. Itse en todellakaan ota nokkiini, jos lasten kavereille ei maistu meidän sapuskat, ja säännöt on samat kuin omille lapsille, ettei mitään vaihtoehtoisia ruokia tarjota. Raportoimme myös rehellisesti kavereiden vanhemmille, ovatko heidän lapsensa syöneet vai ei.
Minua ja veljeäni kutsuttiin tuttavaperheessä ”kranttu”-etuliitteellä (ja siis paheksuttiin), kun vastasimme epämääräisiin ”haluatko jogurttia/juustoa/leikkelettä”-kysymyksiin, että ”millaista jogurttia tms. teillä on?”. Kiltisti siis söimme sen mitä tilasimme kyllä aina. Edelleen muuten varmuuden vuoksi saatan kylässä juoda vain vesijohtovettä, etten vahingossa ota jotain, mitä en sitten pystykään juomaan kuten makeaa valkkaria, sokerimehua, mitään missä on makeutusaineita, pussiteetä, huonoa kahvia tai olutta...

Karoliina Sallinen

Mä pidän vielä tässä vaiheessa luontevana sitä, että lapsille tietysti tarjotaan syötävää, jos itse syödään. Tosin: Voi olla, että mieleni muuttuu, jos lapsen kasvaessa kotona ramppaa montakin ystävää kerrallaan :)

JonnaL
6/21 | 

Hei kirjoita kiltti lisää ystävyydestä! Siitä miten ne joskus jäävät, tahallaan tai puolivahingossa. Miten ei enää pidäkään ystävästä tai miten ei löydetä juuri mitään yhteistä elämäntilanteiden ollessa täysin erilaiset. Voiko ystävästä vain erota, jos hänestä ei enää pidä? Voiko olla yhä ystävä vaikka ei näe juuri koskaan, ole tekemisissäkään kuin satunnaisesti, ei ole yhteistä ymmärrystä elämäntilanteista ja samalla kuitenkin vanha rakas rakas ystävä? Huono omatunto ruuhkavuosina, paljon murheita omassa elämässä menneinä vuosina ja ystävät jääneet huonolle hoidolle.. En enää haluaisi kantaa siitä murhetta, saanko vain elää elämääni ja toivoa ystävien vielä olevan jossain minua varten vaikka nyt ei yhteistä löydy? Saanko olla olematta enää ystävä sellaisen kanssa josta en enää pidä? Huh. Olipa avautuminen.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat