Kirjoitukset avainsanalla kaksoset

Mä olen saanut kasapäin kysymyksiä ja kommentteja koskien töiden tekoa äitiysloman aikaan. Nyt, ja seuraavien tämän saman postaussarja tekstien kautta yritän valottaa omaa näkökulmaani duunin tekemiseen. Ja toivottavasti jaan myös uutta tietoa teille, joita aihe kiinnostaa.

Eli. Aluksi hieman taustaa, jotta ymmärrätte, miten minä ajattelen työnteosta. Olen siis ammatiltani yrittäjä. Minulla on toiminimi – kirjanpitäjäni mukaan pitäisi olla osakeyhtiö – jonka kautta teen kaiken sen, mitä työkseni teen. Lähinnä minulle maksetaan kirjoittamisesta (blogi, kirjat, kolumni) ja some-markkinoinnista (omien kanavien ja asiakkaideni), mutta joskus saatan saada muutaman euron esimerkiksi puhe- tai juontokeikoilta. Olen ollut kevytyrittäjä liki 10 vuotta, päätoiminen vasta muutaman vuoden, joten en voi sanoa olevani mikään yrittäjävelho. Opettelen edelleen, lähinnä byrokratiaa.

Olin ajatellut aina, etten koskaan ryhtyisi yrittäjäksi. Ja kuinkas sitten kävikään? Yhtäkkiä tajusin olevani yrittäjä. Ja vieläpä sellainen, joka nauttii siitä, että työ ei ole vain työtä. Yrittäjänä – olipa ala sitten mikä tahansa – työn on oltava jollakin tapaa elämäntapa. Tai ainakaan työtä ei voi erottaa niin sanotusti muusta elämästä, vaan työ ja vapaa-aika lomittuvat keskenään.

Sellainen elämä sopii minulle mitä parhaiten. Rakastan olla oman itseni ja oman aikatauluni herra. Jos haluan lomailla viikon, voin tehdä sen. Ja olen itse vastuussa – itselleni – että saan silti hommat tehtyä. Parasta on myös se, että voin itse päättää, mitä teen ja kenen kanssa. Sen lisäksi rakastan sitä, että voina jatkuvasti, jos siis niin haluan, miettiä, mitä uutta voisin jatkossa tehdä. Ei ole pakko jämähtää, jos ei halua. Mutta toisaalta: saan jämähtää, jos se tuntuu sillä hetkellä hyvälle. Kukaan ei myöskään pakota uudistumaan.

Työ, erityisesti kirjoittaminen, on minun tapani olla minä. Jäsennän ajatuksiani kirjoittamalla. En koskaan suunnittele tekstejäni etukäteen – en edes kirjoja – vaan annan tekstin syntyä samalla, kun kirjoitan. Ja yleensä oivallukset, ne punaiset langat, löytyvät sitten, kun alan naputella sanoja Wordin näytölle. Samaa teen töiden lisäksi yksityiselämässänikin: En osaa useinkaan kertoa, mitä ajattelen tai tunnen. Mutta kun alan purkaa tilannetta tekstiksi, tajuan myös sen, mitä sisälläni on kytenyt.

Tällaista tietoa vasten on kai helppo ymmärtää se, ettei töiden lopettaminen vauvojen syntymään käynyt edes mielessäni. En edes ajatellut sitä. Koska niin moni asia muuttui vauvojen syntymään – sosiaaliset ympyrät, oma hormonitoiminta, vireystila, päivien kulku – halusin, että saisin edes kirjoittaa. Tässä siis ensimmäinen syy siihen, MIKSI teen töitä äitiyslomalla. Koska haluan ja koska koen, että se on se minun palaseni minuutta, josta haluan pitää kiinni, tapahtuipa elämässä mitä tahansa.

Oman sisäisen halun lisäksi valehtelisin, jos väittäisin, että teen töitä äitiyslomalla vain sisäisen palon vuoksi. Se on yksi syy, mutta toinen syy liittyy yksinkertaisesti siihen, että tekemällä töitä myös nyt, petaan parempaa mahdollisuutta saada/jatkaa mielenkiintoisia duuneja myös sitten, kun tytöt menevät hoitoon. Jotkut kysyivät, miksi en vaan maksanut YELiä enemmän ennen tyttöjen syntymää, jotta voisin lomailla nyt. Ensinnäkin YELiä tulee maksaa aivan posketon summa etukäteen, jos meinaa elää herroiksi äitiyslomalla. Toisekseen raha ei pelasta kaikkea: Jos laittaisin blogin, instan ja kolumnin kiinni vajaaksi vuodeksi, voisin olla aika varma, että en voisi jatkaa töitäni siitä pisteestä, johon olisin jättänyt ne ennen tyttöjen syntymää. Moni ala menee eteenpäin sitä tahtia, että jos meinaa pitää raudan kuumana jatkossakin, ei sitä voi jättää kylmenemään. Toinen syy työntekoon on siis se, että töitä tekemällä minulla on paremmat mahdollisuudet elättää itseni ja perheeni jatkossakin omalla tekemiselläni.

Tällä hetkellä kirjoitan kolumnia MeNaisiin, kuten ennenkin tyttöjä. Kolumnini ilmestyy joka kolmannessa lehdessä, joten uusi teksti on myös kirjoitettava kolmen viikon välein. Sen lisäksi päivitän tätä blogia, mutta vain puolella siitä määrästä, mitä ennen vauvojen syntymää. Tauolla on siis puolet blogipostauksistani, sekä asiakkailleni tehtävät copyn ja some-markkinoinnin hommat. Tämä yhdistelmä on sopinut mielestäni nyt hyvin. Saan tehdä töitä, mutta niitä ei ole liikaa. Ja olen vastuussa vain töistä, joissa edustan itseäni omalla naamallani. Eli jos höpertelen jotain hormoni- ja väsymyshöyryissäni, se ei mene minkään firman piikkiin, vaan aivan omaan häpeälaariini.

Voitte esittää kysymyksiä töiden teosta (äitiyslomalla) joko tähän alle tai instaan! Aion kirjoittaa seuraavissa postauksissa mm. siitä, miten saan raivattua aikaa töille, ja kuinka työt pitää hoitaa oikeaoppisesti niin, että ne menevät myös Kelan sääntöjen mukaisesti. Mutta kaikkia muitakin ideoita otetaan vastaan.

Kuvassa allekirjoittanut hoitaa työsähköposteja neitien ollessa neljäviikkoisina, päiväunilla mamman päällä. Naurattaa tämä kuva. Todellista #mothersinbusiness -menoa.

-Karoliina-

Kommentit (1)

Vierailija
4/1 | 

Kuulostaa loogiselta. Onhan se nyt ihan selvä, että kuten mainitsit, jos sulkisit nyt kaikki kanavasi, olisi siitä pisteestä mahdotonta jatkaa esimerkiksi vuoden päästä. Itse olen opiskeleva äitiyslomalainen, enkä näe mitenkään outona äitiyslomalla työskentelyä.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tytöt ovat tänään kolme kuukautta vanhoja. Keskosuudesta ei ole refluksioireita lukuun ottamatta tietoakaan. Kasvavat hyvin ja kehittyvät ikätasoisesti.

Kolme kuukautta on samalla pitkä ja lyhyt aika. Toisaalta ei enää osaa kuvitella elämää ilman heitä. Toisaalta tuntuu sille, että elämä on edelleen opettelua. Tai kaipa elämä aina on, mutta nyt on täytynyt totutella moneen uuteen asiaan.

Erikoista on ollut se, että minulla on ollut ihan oikeasti tekemistä uuden roolini kanssa. Vaikka olen ollut äiti yli 9 vuotta, en ole aikoihin ollut enää vauvan äiti. Saati koskaan vauvojen. Jännästi sitä oli unohtunut se, kuinka kovasti vauvat sitovat. Ja kuinka vähän jää aikaa millekään muulle kuin sellaisille perushoidollisille toimenpiteille, kuten pesuille, nukutuksille, ruokinnalle jne. Eniten olen kipuillut sen kanssa, että muut rakkaat – mies ja esikoinen – jäävät automaattisesti nyt pienemmälle ajalle ja energialle. Toki olemme yhdessä perheensä yhtä paljon (jopa enemmän?) kuin ennenkin, mutta sellaista rauhallista läsnäoloa on vähemmän. Joskus iltaisin mietin, muistinko kysyä, miten koulussa/töissä meni. Ja katsoinko heitä silmiin, kun kaiken keskustelunkin keskellä minä ja me hoidamme samalla lähes aina jotakin vauvojen käytännönpuuhaa. Joskus taas suren sitä, miten vähän yksittäistä vauvaa ehtii pitää ihan vaan hellitellen sylissä. Ilman, että on mikään erityinen syy. Usein kun hellittelyn katkaisee toisen vauvan todellinen tarve viedä äidin huomio. 

Yhtenä iltapäivänä toinen vauvoista nukkui, ja toinen pötkötteli tyytyväisenä viltillä. Ehdin jutella esikoisen kanssa samalla, kun valmistin meille iltaruokaa. Jutella, ihan oikeasti ja ilman tunnetta siitä, että minua kaivattaisiin jo toisaalla. Tilanne tuntui todella erikoiselle. Ei tarvinnut sinkoilla joka suuntaan ja huomioida kahta vauvelia yhtäaikaisesti. Mietin, että ei ihme, jos välillä tulee vähän sekopäinen olo, koska elämä on tällä hetkellä vähän sekopäistä.

Mä olen tavallaan vahingossa muodostanut meille sellaisen arkipäivärytmin. Osaksi se on vauvoja varten, jotta unta tulee tarpeeksi. Osaksi varmasti itseäni, jotta päivät lähtisivät aina kunnolla käyntiin ja uninen olo siirtyisi taka-alalle päivän ajaksi. Tytöt heräävät yleensä siinä 6-7 välillä, jonka jälkeen heidät ruokitaan, pestään ja puetaan päivävaatteisiin. Noin tunnin valvomisen jälkeen he ottavat 20-60 minuutin mittaiset pikatorkut. Sitten taas valvotaan ja syödään ja viimeistään 11 maissa lähdetään vaunulenkille. Perhana vieköön, kun olisin toivonut, että tytöt nukkuisivat pitkiä unia myös sisällä, mutta eihän kaikki toiveet toteudu. He kyllä nukahtavat sisälle, mutta harvoin nukkuvat 30-45 minuuttia kauempaa (muulloin kun yöllä). Siksi vaunulenkki on ikään kuin pakollinen. Tosin. Tekeehän se hyvää myös mulle, pakko myöntää. Liikunta ja happi vaan piristää aina mieltä ja kehoa. Yleensä yhdistän tähän jonkun pakollisen homman, kuten vaikka postissa tai apteekissa käynnin.

Hormonit tuntuvat välillä edelleen heittelevän mun mieltä, vaikka olo toki onkin huomattavasti tasaisempi kuin aluksi. Joskus on päiviä, kun ajattelen, ettei musta ole tähän kotona kökkimiseen sitten ollenkaan. Välillä taas tuntuu ihanalle, että elämän suurin tehtävä on tällä hetkellä vaan ruokkia, nukuttaa, silittää, suukottaa, sylittää ja pestä.

Sellaista tänään!

-Karoliina-

P.S. Kenelle muulle särähtää korvaan tuo otsikon termi, kotiäiti? Musta kotiäitiys on siis oikeasti kaikista kunnioitettavin duuni ikinä, koska musta se vaatii luonteelta niin paljon. Oma pääkoppani esimerkiksi hajoaisi aivan varmasti, jos olisin jonkun +3 vuotta kotosalla. Mietinkin, että olenkohan minä kotiäiti? Että onko kaikki äitiyslomalaiset? Onko silloinkin, kun tekee töitä vauva-aikana? Periaatteessahan tällä termistöllä ei ole mitään merkitystä, mutta tällaista nyt kuitenkin mietin. 

Kommentit (19)

Äiti minäkin
1/19 | 

Blogiasi olisi mukava lukea, mutta tuo sinun kiroilusi häiritsee. Vaikka kotioloissa kiroilisitkin, älä käytä blogissa ja kolumneissa alatyyliä.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Kiroilu on toki pahe, mitä ilman olisi parempi olla. Mutta se on mun pahe - blogissa ja vapaa-ajalla, ja tämä on mun blogi. Moni olettaa, että blogi on ikää kuin tilaustavaraa, jonne lukijat voi sanella, mitä pitäisi kirjoittaa. Ja miten. Niin se ei kuitenkaan mene. Kirjoittajat kirjoittaa ja lukijat lukee, jos lukee ❤️

Vierailija
3/19 | 

Minun piti ihan uudestaan uusin teksti lukea, kun en mielestäni kirosanoja tekstissä nähnyt ja ilmeisesti nyt oli kyseessä ”perhana vieköön” -ilmaisu? Itse en voi sietää kiroilua ja kumma kyllä minulla ei ole silmiinpistänyt Karoliinan kiroilu blogissa (oikeastiko hän kiroilee?? 😊), vaikka inhoan yli kaiken kiroilua tv- ja radio-ohjelmissa 😊

3x äiti
5/19 | 

Olen mielessäni surrut sitä, että en ole kokenut olevani kotiäitityyppiä, vaan olen kahden edellisen lapsosen vauvavuonna paennut työelämään heti äitiysloman päätyttyä. Olen kokenut kotiäitiyden todella ahdistavana ja päivät vauvan kanssa pitkinä ja yksinäisinä. Vasta nyt kolmannella kerralla olen ymmärtänyt kärsineeni kaikilla kerroilla lievästä synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, joka on ollut kaikkien ahdistuksen tunteiden taustalla. Olen osannut hoitaa itseäni tällä kertaa paremmin ja kotona oleminenkin on nyt ihan eri tavalla palkitsevaa ja leppoisaa. Tällä kertaa se ei siis olekaan uhka vaan mahdollisuus!

Äiti täällä myös
6/19 | 

Minua ei kiroilu häiritse yhtään, se sopii tyyliisi ja tekstiisi. Eikä perhana vieköön ole ollenkaan mielestäni edes kirosana.

Suvi Maarit
7/19 | 

Kummasti tähän kotiäitiyteen tottuu ja tähän jämähtää. Ajattelin just noin vauvavuotena, että kiire takaisin töihin, mutta aina vain lykkäsin sinne menoa ja lopulta hul.asin, että rakastan olla kotona pojan kanssa. Toki aktiivisesti liikumme siellä sun täällä, emmekä ole yhtenäkään päivänä vain kotona.

Vierailija
8/19 | 

Mielestäni kotivanhempi on sellainen, joka hoitaa pääasiassa  lasta / lapsia kotona. Siis siten, ettei lapsi ole kodin ulkopuolella hoidossa. Eli kaikki vanhempainvapaalaiset (ja toki myös äitiysvapaalaiset) ja kotihoidontukea nostavat vanhemmat. Se, että näppäilee välillä jotain työjuttuja kotona, ei minusta poista kotivanhemman "statusta". 

Mua taas vähän vaivaa tämä "olen / en ole kotiäitityyppiä"-tyyppinen argumentointi. Itse en jaksa edes uskoa, että se on mikään "tyyppikysymys". Itse esim. olen kai aika uraorientoitunut - korkeakoulututkintoja on kaksi ja rakastan vaativaa työtäni. Ensimmäisen lapsen sain aika vanhana. Tästä varmaan voisi päätellä, etten tosiaan ole "kotiäitityyppiä". Olen kuitenkin tykännyt olla kotona hoitamassa lasta (kohta vuoden). En usko, että olen kolmea vuotta kotona, ehkä lähemmäs kaksi? Mistä sitäkään tietää, aika näyttää. Tilanteet vaihtelee ja myös perheen tarpeet. Nyt mua tarvitaan eniten kotona ja siksi oon tehnyt meidän kotiarjesta sellaista, että myös äitin pää sen kestää :D Paljon harrastuksia ja ystävien tapaamisia. Tai sitten ei, jos takana on rikkonainen yö tai on sairastelua. Summa summarum, mielestäni tämä on asennekysymys pitkälti. Niinku aika moni muukin asia elämässä :)

Vierailija
9/19 | 

Esikoisen vauvavuosi oli todella raskas. (Myöhemmin sairaaksi osoittautunut) lapsi ei nukkunut yöllä eikä päivällä puolta tuntia kerrallaan. Neuvola ja muukin ympäristö kuittasi huoleni ja väsymykseni lähinnä sellaisella ”vauvat nyt aina valvovat” -kommentoinnilla. Elämä oli väsymyksen ja pettymyksen kaaosta, selviytymistä omista ja ympäristön asettamista paineista ja odotuksista.

Jos olisin lähtenyt töihin heti siitä äitiysloman päätteeksi, olisi suhteeni pieneen lapseeni jäänyt todennäköisesti todella ohueksi. Onneksi jäin vielä rauhassa kotiin. Ajan kanssa arki vielä tasoittui ja selkeytyi. Meillä siihen vain meni enemmän aikaa kuin ehkä muilla. Meistä tuli oikein hyvä tiimi, kun vain saimme siihen tiimiytymiseen enemmän aikaa. Ja yöunia.

Lopulta olin kotona pienten lasteni kanssa yhteensä kahdeksan vuotta. Enkä kadu tai häpeä niistä yhtäkään. Tutustuin muihin aikuisiin, jotka olivat kotona myös ja kasasin viikkoon ja päiviin sellaista ohjelmaa, joka toi sopivaa rytmiä, muttei liikaa. Ei minusta olisi ollut kauppakeskuksissa päämäärättömästi vaeltamaan kahdeksaa vuotta.

Toki minulla oli ammatillista pohjaa lasten hoitamiseen. Ei tullut yllätyksenä, että pikkulasten kanssa yksin kotona voi tulla luvattoman tylsää, että puistossa hiekkalaatikon vierellä istuessa toivoisi toisinaan todella olevansa jossain ihan muualla. Mutta se, mikä minua kantoi läpi tylsienkin päivien, oli ajatus siitä, kuinka paljon lapseni rauhallisesta kotiarjesta saavat. Päiväkoti on toki tosinaan perheiden ainoa vaihtoehto, ymmärrän sen, mutta olen iloinen, että pystyi itse valitsemaan toisin. Uskon siihen, että lapsen hermostolle on parempi kasvaa ja kehittyä rauhassa, ”ihan tylsässä” arjessa. Luotin siihen, että perheen sosiaalinen piiri on heille varhaisvuosina ihan riittävä kenttä opetella sosiaalisia taitoja. Samoin luotin siihen, että itselläni on työvuosia edessä vielä toistakymmentä senkin jälkeen, kun lapseni jo ovat täysi-ikäisiä.

Meillä kävi hyvin. Lapsista kasvoi loistotyyppejä ja meistä perheenä tiivis ja toimiva yksikkö. Jossain vaiheessa jokainen lapsi sai kokeilla päiväkotiakin ja äiti työelämää.

Koska kotitiydesta yleensä puhutaan ja ajatellaan vain pikkulapsien vanhempien osana, nostettakoon esiin vielä ajatus, että kotiäitinä voi olla myös isommille lapsille. Teinikin arvostaa kotona odottavaa aikuista, valmiina odottavaa ruokaa ja kuuntelevaa korvaa. Moni lapsi vaihtaisin yksinäiset iltapäivät tai iltapäiväkerhot välipalaan omassa keittiössä omien vanhempien kanssa.

Ei ole olemassa ”kotiäitityyppiä”. Sen enempää kuin olisi olemassa mitään ”koti-isätyyppiäkään”. On vain olemassa vahva aavistus siitä, että näin on nyt parempi ja ehdin kyllä muuta myöhemmin.

Elämä on !
11/19 | 

Kun olette 73 v. kuten meikäläinen nyt, olette Onnen-Pekkoja, kun tuli oltua kotiäiti, uraäiti, vuorottelu vapaa äiti (tai -isä) tms. . Kerkisin olla työelämässä ihan tarpeekseni 41 vuotta, jäädä eläkkeelle määräaikana ja NYT on hienoa seurata perheeni elämää kaikilta kanteilta. En ole koskaan yksinäinen, koska tuli lapsia ja lapsenlapsia ja saa nauttia eri ikäkausien harrastusten ja muun tekemisestä täysin rinnoin !

Vierailija
12/19 | 

Joo mä kanssa luulin etten ole kotiäitityyppiä, kunnes tajusin ettei sellaista oikein olekaan. 6v olin kotona, toki kevytyrittäjänä töitä tehden. Samaa mietin kuin joku edellä, että esikoisen vauvavuosi oli niin rankka (suurimmaksi osaksi talo-ongelmien vuoksi) ettei meillä olisi kunnon suhdetta jos en olisi ollut kotona pidempään. Osaksi olin pakon edessä, kun töitä ei vain löytynyt.

Mutta eipä minusta tullut mitään pullaa pyörittävää kotiäitityyppiä, joka taitaa olla joku yleinen harha. Tuli lastensa kanssa paljon puuhavaa ja liikkuva ja heistä täysillä nauttiva tyyppi. Sain hyviä ystäviä perhekerhoista, olin aina näkemässä ekana uudet taidot, sanat ja muut ja videoin ne isälleen. En ikinä vaihtaisi pois tuota aikaa, vaikka olihan se raskastakin. Edelleen onneksi on kotiäitipäiviä, kuopus on kotona osan arkipäivistä ja odottaa niitä kovin. Vaikka on kohta jo 4v, väsyy silti päiväkodissa ja on hirveän onnellinen kotipäivistä.

Kliseistä, mutta he ovat pieniä järjettömän lyhyen ajan. Nautitaan siis. <3

Katja
Www.optimismiajaenergiaa.fi

Vierailija
13/19 | 

Minä olen jotenkin aina ajatellut itseni äitiyslomalaisena silloin kun perheessä on ollut vauva (aina,vaikka myös isommat lapset ovat tietenkin olleet silloin kotona ”hoidossa”).Kotiäidiksi minä itseni ajattelen muuten.Kotiäiti-identiteettini on hyvin vahva siitäkin huolimatta, että teen töitä kodin ulkopuolella ihan vakituisesti, olen tehnyt jo vuosia (ehkäpä siitä tuo äitiysloma-ajatuskin juontaa juurensa). Meidän lapset on kuitenkin olleet kotihoidossa aina (minä teen puolikkaana töitä yöntunteina, mies kokopäiväisesti päiväaikaan) ja juuri tuossa lienee se syy, miksi itseni kotiäidiksi luokittelen. Minä olen aina viihtynyt kotona loistavasti, tykkään meidän kodista valtavasti , eikä minulla lton koulutuksen saaneena ole ollut vaikeuksia viettää aikaani noiden kääpiöiden (tai isompien ) kanssa.Toisaalta elämä useamman lapsen kanssa on ollut arkeani niin kauan, etten koskaan ole ehtinyt kipuilla esim. oman ajan puutetta. Me ulkoillaan paljon, tavataan tuttuja (mutta sopivasti, introverttinä en useinkaan kaipaa liikaa ihmisiä ympärilleni rakkaiden ja työkavereiden lisäksi ),perhekerhot ja kauppakeskukset eivät ole meitä varten. Illat menee pitkälti harkkakuvioissa. Ehkäpä jollakin tavalla ajateltuna olen heittänyt hukkaan yhden yliopisto-ja yhden ammattikorkeakoulututkinnon tämän ” kotiäitimissioni” vuoksi, mutta työuraa teen kuitenkin (joskin eri alalla), pystyn tarjoamaan lapsillemme kiireettömän lapsuuden ja nuoruuden, ja olemaan läsnä heidän elämässään tiiviisti, parisuhdekin voi mainiosti kun molempien ei tarvitse stressata henkisesti vaativan työn vuoksi. Tämä on kuitenkin vain minun/meidän perheen kokemus/tuntemus asiasta. Jokainen perhe,äiti tai isä tekee omat ratkaisunsa omista lähtökohdistaan ja voi ihan varmasti saavuttaa ihan yhtälailla tasapainon ja onnellisuuden kuin mekin omilla ratkaisuillamme. En tiedä, voiko ihmisen luokitella kotiäiti tai-isä tyyppiseksi, ei kai. Joskus elämä saattaakin yllättää ja se, mitä ei koskaan ajatellut ainakaan tekevänsä, onkin arkipäivää.

äiti kolmelle
14/19 | 

Olen äitiyslomalla 3 kk-ikäisen kanssa. Jos joku tuntematon kysyisi, mitä teen työkseni, vastaisin todennäköisesti ammattini ja tällä hetkellä äitiyslomalla. En siis vastaisi, että olen kotiäiti. Meillä lastenhoito on jakautunut siten, että olen ollut kunkin vauvan kanssa vuoden kotona ja mieheni on sitten toisen vuoden. Ehkä mieheni onkin enemmän kokenut olevansa koti-isä noiden vuosien aikana, koska ei ole itsestään selvyys olla kotona taaperon kanssa, eivätkä kaikki, varsinkaan isät, ole kotona.

Miamm
16/19 | 

Itselläni kotiäitiys särähti korvaan ennen, kun ajattelin käsitteen hyvin stereotypisestä näkökulmasta. Nyt ajattelen, että kotiäitejä on tyyppinä yhtä monta kuin äitejäkin ja jokainen muokkaa itselleen siitä omanlaisen käsitteen 😊 Mielestäni kotiäitejä ollaan silloin kun ollaan pääsääntöisesti kotona hoitamassa lapsia. En näe sitä työnä, mutta en myöskään yhtään vähempiarvoisena kuin jossain ammatissa toimiminen vain siksi etten juuri nyt tienaa tilipussia kuukausittain. "Tienaan" lapselleni omiin ja meidän perhearvoihin sopivaa lapsuutta olemalla juuri itseni näköinen kotiäiti. 😊 ❤️

KSe
17/19 | 

Tätä kommenttia ei tarvitse edes julkaista mutta pitkään on ihmetyttänyt nuo blogissasi Lue myös- palstalla näkyvät Cape Ann jutut. Et ehkä mahda niille itse mitään - oletan -
mutta saisinkohan nuo jotenkin estettyä?
Muilla Me naiset bloggaajilla näkyy ihan järkeviä blogeja ristiin suosituksia mutta tässä pelkästään näitä enkä usko hetkeäkään että itse suosittelisit tuollaista ;)
Vai oletkohan itse saanut asiaa näkyville...blogi varmasti näyttäytyy teknisiltä ominaisuuksiltaan kirjoittajalle ja lukijalle eri näköisenä.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Totta. Itse en vaikuta mitenkään sivun tekniikkaan, mainoksiin yms. Mutta nyt alkoi kiinnostaa, mitkä Cape Ann - jutut. Saatko laitettua vaikka instaan kuvakaappaukset?

Nippe
18/19 | 

Äitiys on minulle osa identiteettiä.
Siitäkin on nykyaikana saanut kokea negatiivisuutta, kun juuri kotiäitiys on ollut eniten tärkeintä. Pysynyt mukana lapsen kehityksessä parhaiten. Varsikin henkisesti.
Äiti voi olla monella tapaa. Ei kotiäitiys automaattisesti tarkoita pullaa leipovaa keittiöhengetärtä. Voi olla myös keskusteleva, kuunteleva äiti. Ulkoilmaäiti (yhteiset retket ja seikkailut lasten kanssa) ym...

plussat kotiäideille..
19/19 | 

Kotiäiti on ihana sana toki  kaikesta voi mielensä pahoittaa eli ei  särähdä yhtään  hiton hyvän itsetunnon omaavana nautin sanasta!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mä olen arki-ihminen, joka rakastaa kotiruokaa, kotisänkyä, kotona olemista ja kaikkea tavallista. Koti, perhe ja arki ovat asioita, jotka ovat menneet mulla aina ylitse kaiken. Ja ne ovat myös osa-alueita, joihin olen tietoisesti panostanut ajallisesti ja taloudellisesti eniten. Mä satsaan mielummin kotiin kuin reissuihin. Panostan enemmän arkiruokaan kuin hienoihin ravintoloihin. Ostan mielummin lämpimän arkiuntuvatakin kuin juhlamekon.

Mutta. Kun aloin odottaa kaksosia, ja erityisesti heidän syntymän jälkeen tajusin, että elämä kolmen lapsen kanssa on myös glitterin ja glamourin suhteen aika erilaista, kun yhden lapsen kanssa. Ensinnäkin treffien järjestäminen miehen kanssa on nykyisin huomattavasti monimutkaisempaa kuin silloin, kun yksi lapsi piti saada hoitoon. Se, missä kahdenkeskinen ravintolailta, leffareissu tai jopa ulkomaanmatka olivat helppo järjestää, vaatii nykyisin lyhytkin yhteinen hetki pitkäaikaista suunnittelua ja sopimista. Siinä mielessä olenkin tajunnut, että itse asiassa arkiseksi kokemani arki olikin ennen vauvoja monella tapaa myös  juhlavaa. En vaan tajunnut sitä silloin, koska meille sellainen elämä oli luonnollista ja esteetöntä. 

Voikin sanoa, että sana "arki" on saanut ihan uuden merkityksen. Se ei olekaan enää työpalaverien, työlounaiden ja perheen kanssa iltapäiväneljäksi tehtyjen kotittreffien kenttä, vaan suurin osa elämästä keskittyy kodin - lähinnä olohuoneen sohvan - ympärille. 

Koska huomaan kaipaavani arjen - varsinkin sairastelua täynnä olevan arjen - keskelle jotain muutakin, olen alkanut ihan tietoisesti miettiä, mikä olisi mulle ja meidän perheelle sellaista "glitteriä", joka auttaa jaksamaan arjessa. Ja olen tajunnut sen, että tietysti etapit, jota odottaa, on mulle positiivinen keino jaksaa välillä aika rankkaa ja väsyttävääkin arkea. Kun edessä häämöttää treffi-ilta, kampaaja, mökkiyö, minireissu, ravintolailta tai jokin muu peruspäivistä poikkeava ohjelma miehen, esikoisen tai ystävien kanssa, saavat sairaiden lasten kanssa valvotut yöt vierelleen jotain muutakin.

Kuvassa mekko, johon rakastuin Monkissa jo ennen joulua, mutta jota en raaskinut ostaa. Ajattelin, että jos mekko tulee aleen, on se kohtaloni. Ja niinpä, kun joulun jälkeen Monkiin tsekkaamaan tilanteen, mekko majaili - 50%-tangossa. Ja vielä mun koossa! En vielä tiedä, missä sitä pidän, mutta luotan siihen, että tänä vuonna on jokin epäarkinen tilanne, johon mekko sopii. Nyt alan pohtia, koska päästään miehen kanssa taas treffeille ja olisiko meillä mitään järkeä lähteä keväällä koko perheen voimin Espanjaan. Reissu tällä sakilla: Uhka vai mahdollisuus?

-Karoliina-



 

Kommentit (9)

Vierailija
1/9 | 

Reissatkaa ihmeessä! Vaikka arki pienten kanssa vie paljon aikaa ulkomaillakin, niin loma ja aurinko tekee ihmeitä. Ainakin meidän reissut (yksi talvella ja yksi kesällä) on vuoden kohokohtia, ja vaikka meillä tällä hetkellä monta pientä onkin, niin ei se meidän matkustusintoa ole vähentänyt. Kunhan suunnittelee hyvin etukäteen ja menee rennolla asenteella niin uskon että hyvä tulee.
Viime kesänä mentiin asuntovaunulla Kroatiaan pariksi viikoksi, parin viikon päästä mennään kahdeksi viikoksi Kanarialle ja kesällä mennään asuntovaunulla reiluksi kolmeksi viikoksi Italiaan.
Nimimerkillä lapset 8v, 7v, 2v ja tuplat 1v ☺️

Ss
3/9 | 

Ehdottomasti reissuun! Meillä toki vain yksi lapsi, mutta helpoin reissu oli hänen ollessa 6 kk. Reissaamme joka vuosi, toki se on erilaista lapsen kanssa mutta loma se on kuitenkin :)

Sirkus
4/9 | 

Me otettiin mahdollisuutena! Lähdetään syyskuussa viikoksi Etelä-Ranskaan, kun tuplat on 10kk. Mukaan lähtee kyllä minien mummi ja ukki eli ihan kaksin ei olla miehen kanssa vastuussa :)

Sonja
5/9 | 

Reissuun vaan, etenkin jos saatte isovanhemmat tai muita (pikkulapsettomia) aikuisia mukaan. :) Näin ollen voi helposti ottaa parisuhdeaikaa tai yhteistä aikaa esikoisen kanssa välillä.

Vierailija
6/9 | 

Tottakai reissuun! Kaksoset on vielä niin pieniä että ovat reissussa helppoja. Ei säntäilyä eri suuntiin ja suinpäin poukkoilua. Me oltiin ensimmäisen kerran Ibizalla kun tytöt oli 6kk, tosi helppo reissu! Ihan eri juttu vuotta myöhemmin...

Eline
9/9 | 

Tästäpä aasinsiltaa kysynkin, mikä mekko sinulla on tuossa blogin pääkuvassa/ bannerissa? Se on kyllä ihana.

TiuhtijaViuhti
10/9 | 

Minäkin sanon että ehdottomasti mahdollisuus! F on jo niin iso niin varmasti on apuakin monessa. Me oltiin espanjassa pari viikkoa kun meidän tuplat oli 8kk. Ihanan helppoa! Kreikassa käytiin kun nappulat oli 1,5v. Ei niin helppoa. Mutta hyvin pärjättiin. Nyt kun matkaan on tullut 4kk vanha miniukkeli niin kerta kaikkiaan en vaan uskalla lähteä lentokoneeseen jonottamaan ja pönöttämään. Ellei tosiaan lähtisi lisäaikuisia, mutta mielummin mennään ihan vain omalla porukalla. Ja tosiaan, asuntoautolla varmasti toimisikin.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Mä saan liki päivittäin instaan kysymyksiä kaksosuudesta. Moni haluaa kertoa heti omista kaksosodotusuutisistaan (ihanaa!), mutta yhä useampi asia kaksosuudessa kiinnostaa myös silloinkin, vaikkei omaa kokemusta kahdesta vauvasta olisikaan. Mä kokosin tähän muutamia kysymyksiä (osaan vastaan myöhemmin), joita olen saanut, ja jotka sain kaiveltua esiin puhelimeltani. Lisääkin saa esittää, vaikka tämä 8+3 kuukautta kaksosäitiyttä ei vielä ammattilaiseksi aiheen suhteen teekään.

Miltä kaksosvanhemmuus tuntuu? Vanhemmuus tunteena on samanlaista kuin yksösenkin kanssa. Vanhemmuus on rakkautta, ja ei sitä tule rakastaessa ajatelleeksi, onko lapset syntyneet yhtä aikaa vain vuosien viiveellä toisistaan. Toki arkinen elo on sitten toista: Kaksosten kanssa kohtaa joka päivä sellaisia tilanteita – haastavia ja/tai ihania – mitä yksösen kanssa ei tule eteen. Kyllähän tässä tuntuu sille, että on päässyt osaksi sellaisten harvojen ja valittujen joukkoa, kun saa tällaisenkin vanhemmuuden elää ja saa seurata yhtä aikaa kahden tytön kasvua rinnakkain.

Saatko riittävästi nukuttua? En tietenkään saa, mutta sille ei voi nyt mitään. Tytöt periaatteessa nukkuvat hienosti (öisin), mutta tottakai, kun kaikki asiat yöllä suoritetaan tuplasti, vie ne myös tuplavalveillaoloajan. Myös (oletettu) refluksi tuo ongelmia öihin, kun nenä menee jatkuvasti tukkoon ja sitä on imettävä. Mutta kuten sanottu, tytöt nukkuvat silti ikäisikseen todella hyvin (kopkop). 

Koetko, että yksösten äidit ymmärtävät oikeasti, millaista on elää kaksosten kanssa? Voisin väittää, etteivät ymmärrä (jos ei oikein läheltä seuraa vaikkapa oman sisaruksen kaksosvanhemmuutta). Tosin en minäkään ymmärrä, millaista on elää kolmosten kanssa tai silloin, kun lapsia on vaikkapa kymmenen. Kaksosvanhemmuudessa, varsinkin näin, kun perheessä on myös kolmas lapsi kaksosten lisäksi, on niin monta ihan omanlaistaan kuviota/toimintoa, joista ei voi olla perillä ilman kokemusta. Minusta oivallista on se, että tiettävästi YKSIKÄÄN monikkovanhempi ei arvostellut, kun minä ja mieheni lähdimme nukkumaan hotelliin. Päinvastoin! Sen sijaa sain kymmeniä, jos en satoja viestejä toisilta monikkovanhemmilta, jotka kertoivat omasta väsymyksestään tai väsymyksenestokeinoistaan. Ja väsymys ei siis tule vain yöunien puutteesta, vaan siitä, että aivan kaikkea tehdään rinnakkain ja tuplasti. 

Onko lähipiirissänne muita, joilla on kaksosia? Ei varsinaisessa lähilähipiirissä, vaikka muutamia kaksosperheitä tunnetaankin. Heidän neuvonsa ja keskusteluapunsa ovat todella arvokkaita.

Mikä on yllättännyt kolmen lapsen äitinä? Ehkä eniten se, että nyt minä tosiaan olen  kolmen lapsen äiti. Tuntuu hassulle, että oma ikuisuushaave toteutui kertarytinällä.

Syökö minit yleensä yhtä aikaa? Syö, koska ollaan opetettu heidät siihen. Samoin nukkuvat pääosin yhtä aikaa, joitain päivän pikku päikkäreitä lukuun ottamatta.

Millä perusteella päätitte minien nimet? Ne olivat meistä kauniit nimet, jotka kävivät keskenään, sekä isosiskon nimen kanssa yhteen. 

Mitä bloginimiä aiot käyttää vauvoista? Voi kun tietäisin. Kirjaimet tekevät minusta tekstistä sekavan (koska on jo A ja F). Tätä pitää vielä miettiä. 

Miten olette helpottaneet sitä, että ihmiset tunnistavat lapset toisistaan? Tällä hetkellä ei mitenkään. Minä, A ja F tunnistamme tytöt 99% prosentin tarkkuudella, muut ihmiset tunnistavat heitä hyvin vaihtelevasti. Tytöillä on vähän kokoeroa, joten vierekkäin (ja nostamalla) voivat muutkin tunnistaa, mutta erikseen nähtyinä tunnistaminen on toki haastavampaa. Eli kyllä yleensä kylään tulevat ihmiset tai kotipalvelun hoitajat aina varmistavat, kumpi on kumpi. Hassua on se, että meidän siivooja tunnistaa tytöt joka kerta, vaikka näkee heitä vain joka toinen viikko. En ole miettinyt vielä ollenkaan, miten heidät olisi helpoin tunnistaa vaikkapa päiväkodissa ja koulussa toisistaan. Itselle heidän erilaisuutensa on niin selkeä, että on vaikea asettua niiden saappaisiin, jotka eivät näe tyttöjen erilaisia kasvonpiirteitä, ääntä tai ”käyttäytymistä”. Ymmärrän toki, että identtisten kanssa nämä ovat vain pieniä nyansseja, joita ei voikaan nähdä, jos ei tunne todella hyvin.

Miten kauan suunnittelit pitäväsi vauvat kotihoidossa? Minä aion palata osittain töihin syksyllä, ja tytöt jäävät näillä näkyvin vielä kotiin. Se, kuka heitä kotona hoitaa ja millaisella viikkokalenterilla, on vielä auki.

Mikä on yllättänyt eniten kaksosten kanssa? Ehkä se, miten poikki me A:n kanssa iltaisin olemme. Kun on hoitanut kolmen lapsen, joista kaksi on vauvoja, tarpeita 18 tuntia putkeen, kertaakaan levähtämättä, tuntuu se ihan lihaksissa asti. Enkä osaa edes oikein sanoa, oliko sekään varinainen yllätys. Toinen yllättävä asia on ollut se, kuinka eriluonteisia identtiset vauvat voivatkaan olla keskenään. Olen kuvitellut, että luonne on geeneissä, mutta eipä näytä olevankaan. 

Sellaisia tänään. Lisää kaksoshommia myöhemmin!

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (12)

Tiikku
1/12 | 

Kiinnostavia pohdintoja! Varmasti totta kaksosarjen ainutlaatuisuus. Jäin pohtimaan, että osin vaikuttaa varmasti myös kontrasti yhden lapsen vrt useamman lapsen kanssa. Jo toinen lapsi on suuri muutos perheeseen. Itse koen että osin suurempi muutos jopa kuin ensimmäinen sillä toisen myötä koko perhedynamiikka ja ajankäyttö muuttui (tarpeita enemmän, toinen ei voi olla vapaalla toisen hoitaessa lasta). Takuulla muutos on vielä isompi, kun saapuneita kerralla kaksi. Teillä varmasti tilannetta helpottaa kun vanhempi jo kouluikäinen, eikä perheessä päivisin/öisin taaperovaatimuksia.

Olisi kiinnostavaa kuulla pohdintaa sisarusten välisistä suhteista, vaikka yleisellä tasolla ja pieniä huomioita jos haluat jakaa!

TiuhtijaViuhti
2/12 | 

Justiin sain meidän uhmaikäiset, kohta 3v,tuplat nukkumaan. Kello tosiaan on jo melkein 22. :( Menetin malttini täysin ja nyt varmaan valvon morkkiksissa koko yön.
Minulle eräs, lapseton, ihminen sanoi kerran että eihän sillä ole väliä ovatko saman ikäisiä tai vaikkapa vuoden ikäerolla... Voi kyllä sillä on. Toinen on aina vanhempi ja toinen aina nuorempi, toisin kuin kaksosilla.
Uskallan sanoa ettei, omilla ja tuntemieni kaksosten vanhempien kokemuksilla, yksösten vanhemmilla ole hajuakaan näistä hommista. 😂
Nämä, niin rakkaat, nappulat ovat nyt niin raastavassa iässä. Tästä kun selviää niin hyvä. 🤣
Meidän tuplien vauvavuosi oli yllättävän helppo, molemmat helppoja, tyytyväisiä ja terveitä vauvoja. Vaan kun täyttivät vuoden niin tuntui kuin olisi napista kääntänyt, alkoi vauhti ja vaaralliset tilanteet.
Käsittämätöntä tosiaan että sait niin paljon negapalautetta teidän hotelliyöstä, toivottavasti et ottanut itseesi niistä vaan jatkat samalla mallilla.

KYLLÄ SE SIITÄ !
3/12 | 

Jotekin muistan pikkulapsi ajan hyvin tarkkaan jostain syystä erittäikin tarkkaan vieläkin (olen 72v nyt) Silloin 3 vuotiaalla angiina (antibiotti kuuri tietty) , 1 vuotiaalla korvatulehdus ja minulla muuttolaatikot purkamatta eteisessä. Ei siinä itkukonsertissa nukkunut kukaan koko yänä . Viikon päästä tästä alkoi työt äitiysloman jälkeen. Mutta selvisin ja aivan ihanat tyttäret nyt ovat itse loistavia äitejä ja hyviä uranaisia:) KYLLÄ SE SIITÄ !

Vierailija
4/12 | 

Ihan mielenkiintoista pohdintaa ja vastakkainasettelua (josta en kyllä erityisen paljon pidä). Varmasti on totta se, ettei yhden vauvan kerralla saanut pysty täysin kuvittelemaan, mitä meno on kahden samanikäisen kanssa, ei tietenkään pysty, kun ei ole sitä itse kokenut. Toisaalta eihän kirjoittaja itsekään voi tietää, mitä on saada vaikkapa kaksi, kolme tai neljä lasta aina vuoden tai kahden välein(saati enemmän, mikä sekään ei ole kovin harvinaista) tai saada kaksoset ydinperheeseen yhden tai kahden vaikkapa alle kouluikäisen jatkoksi. Harva meistä kai pystyy asettumaan täysin toisen asemaan, ellei itsellä ole käsillä melko identtistä tilannetta. Tästä syystä en pidä vastakkainasetteluista,minusta se ei auta meitä äitejä/perheitä aidosti ymmärtämään toisiamme tai tilanteitamme, vaan saa aikaan aivan muunlaisia reaktioita.

Vierailija
5/12 | 

Meidän päiväkodissa identtisillä kaksosilla on vaatteet niin, että se, jonka nimessä on kirjain k, niin hänellä on aina jotain keltaista päällä, esim. Sukat :) Toimii!

Vierailija
6/12 | 

” Tästä syystä en pidä vastakkainasetteluista,minusta se ei auta meitä äitejä/perheitä aidosti ymmärtämään toisiamme tai tilanteitamme, vaan saa aikaan aivan muunlaisia reaktioita.”

Oon täysin samaa mieltä. Jos ja kun haluaa edistää suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä omaa perhetilannetta kohtaan, ei tällaisesta ”ette tajua, miten raskasta mulla on”-ajattelusta ole mitään apua. Yksi vauva voi vaikka huutaa ekan vuoden putkeen, jolloin hyvin nukkuvien kaksosten vanhempi ei taas voi todellakaan tajuta, miten raskasta yksösvanhemmuus on. Voi olla myös vakavaa sairautta tai rahahuolia, joista taas kaksosten vanhemmilla ei ole tietoakaan.

Vierailija
7/12 | 

En ymmärtänyt vierailijan no. 4 jankkaamista vastakkainasettelusta. Minusta sitä tekstissä nimenomaan EI ollut.

Kanli
8/12 | 

Vastakkainasettelu on vaarallista, mutta tätähän oli Karoliinalta kysytty, ei hän ollut asiaa itse nostanut esiin. Otsikkoon toki, mutta varmasti syystäkin :)
Minusta äitien yleinen ”Meillä on vaikeaa, sinä et voi tietää, sinulla ei ole koskaan ollut näin vaikeaa” -vertailu on yleisesti omituista. Jos jossain kehuu, miten hyvä oma lapsi on vaikka nukkumaan, saa heti toisten äitien vihat päälleen. Eiköhän jokaisella ole omat vaikeutensa lasten kasvatuksessa. Ihanaa, jos joku saa nukkua, vaikka minä en itse saisikaan!

Vierailija
10/12 | 

Mä en tiedä mitään kaksosvanhemmuudesta, mutta muistan (hämärästi) elämäni vastasyntyneen ja mustasukkaisen, uhmaikäisen puolitoistavuotiaan kanssa. Esikoinen lopetti raivoissaan päiväunet ja vauva ei nukkunut lainkaan vaunuissa. Meidän päivät kuluivat siis kaoottisessa härdellissä n. vuoden ajan, jolloin tilanne alkoi rauhottua. Imetin koko vuoden ja samalla juoksin päättömän esikon perässä ja yritin pitää kaikkia tyytyväisinä. Esikoinen oppi vaihtamaan oman housuvaippansa puolitoistavuotiaana.

Kaisa
12/12 | 

On kyllä kurjaa ja tympeää, kun halutaan tietoisesti ymmärtää väärin, viitaten muutamiin kommentteihin. Eihän Karoliina tässä mitään vastakkainasettelua rakennellut, päinvastoin - hänhän nimenomaan kuvaa sitä, että harvoin sitä ihmiset tarkalleen toistensa tilanteita ymmärtävät, kun ne ovat kaikilla omanlaisiaan. Aihe nyt vain valikoitui lukijoiden toiveiden perusteella, koska arkea yhden ja kahden vauvan kanssa nyt vain on kiinnostavaa vertailla. En muutenkaan ole Karoliinan teksteistä lukenut minkäänlaista uhriutumista tai valitusmentaliteettia, vaan kivan positiivista ja raikasta lapsiperhemeiningin kuvausta, realismia unohtamatta. Tsemppiä Karoliina jatkoon ja hyvää vointia koko perheelle, kiitos että jaksat jakaa teidän arkea ja tuottaa hyvää sisältöä meille lukijoille!

Janika
13/12 | 

Ehkä me ihmiset jotenkin käsitämme tekstiä eri tavoin. Minun mielestäni jo otsikko on vastakkainasettelua:) Minä en pidä yhtään sellaisesta tavasta ajatella, että kenellä on rankinta, jota se kuka ymmärtää ketäkin tavallaan on. Kukaan ei voi tietää mikä taakka kenellä on taustallaan. Ystävälläni oli neloset, ja hänen mielestään kaksoset on ihan sama kuin olisi yksönen:) Jospa kuitenkin oltaisiin ymmärtäväisiä toisiamme kohtaan, se ei ole keltään ainakaan pois.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat