Kirjoitukset avainsanalla yrittäjyys

Multa on kysytty nyt sekä instassa, että ihan livenä viimeisten kuukausien aikana päivittäin sitä, miten meinaan järjestää mun työt, kun vauvat syntyvät. Olin miettinyt tätä asiaa toki jo ennen raskautumista etukäteen, mutta tokihan kaksi kappaletta vauvoja ja hieman erilainen raskaus muuttivat suunnitelmat heti alkujaankin. Tai no. Niin hyvin, kun elämässä ja varsinkaan vauvojen kanssa mitään voi etukäteen edes juuri lyödä lukkoon.

Koska jonkinlaiset suunnitelmat on silti tehtävä, on mun plääni syksylle ja vauvavuodelle seuraava.

Ensinnäkään mä en tule näillä näkymin (jos jotain hyvin dramaattista ei tapahdu), lopettamaan mun töitä kokonaisuudessaan missään vaiheessa. Työ on tosi iso osa mun identiteettiä ja sellainen pilkahdus minuudesta kaiken äiteyden keskellä, että ihan jo mielenterveyteni vuoksi koen, että mun on tärkeää pysyä kiinni kirjoittamisessa ja some-töissä. Niin mä tein myös F:n ollessa vauva (kirjoitin kolumnia, aloitin blogin ja tein Kaksplussaan yhtä juttusarjaa), niin meinaan tehdä myös nyt.

Jonkinlaista kevennystä on kuitenkin luvassa. Mulla on nyt selkeä postaustahti, mutta kun olo alkaa käydä liian voipuneeksi (ennen synnytystä tai sen jälkeen), meinaan pitää mun vuoden pitämättömiä lomia tässä kohdassa. Mä olen panttaillut lomapäiviä koko vuoden ja syksyllä on sitten oivallinen sauma pitää ne pois alta. MeNaiset on ollut myös ihan superjoustavia ja ihania sen suhteen, miten lomien jälkeen voin jatkaa blogia. Jonkinlainen kevennys on siis luvassa. Minusta aivan täydellistä tukea työnantajalta: Ei ole näköjään sellainen ”naiset tukee naisia -henki” jäänyt vain puheen tasolle, vaan ihan oikeasti tuetaan ja ymmärretään, kun sen hetki on. Arvostan tällaista toimintaa tosi paljon!

Huolta ei silti kannata kokea, ettenkö tänne viikoittain ja useasti kirjoittelisi. Koska ihan varmasti kirjoitan. En varmasti edes osaisi olla kirjoittamatta!

Kolumni sen sijaa ilmestyy MeNaisten printissä aivan normaalisti, eli kolmen viikon välein, vaikka bebet syntyvätkin. Tätä varten mun pitäisi kyllä tehdä juttuja tai ainakin ideoita jemmaan, mutta vähän tuntuu sille, että en kuitenkaan tee niin. Ennakointi ei ole oikein mun juttu, ja tekstit – ne ajattomatkin – kuluu minusta, jos kauheasti kirjoittaa etukäteen. Toivon ja uskon, että kyllä mä kolumnitkin saan jotenkin puskettua ulos, vaikka elämä nyt muuttuukin.

Joutsenen kanssa mä kevensin tahtia jo keväällä, ja kesän aikan lopetin kokonaan (ainakin hetkeksi). Töiden vähentäminen tuntui kauhealle, koska rakastan tuota brändiä ja sen tuotteita, ja tuntui, kun oma tekeminen olisi vasta lähtökuopissaan. Pahoinvointi teki päätöksen kuitenkin ikään kuin puolestani, koska maantieteellisesti Joutsenen tehdas ja konttori Riihimäellä oli minulle vaikeimman matkan päässä.  Onneksi tämäkin asia meni niin joustavasti kuin vain pystyi, eikä mun Joutsen-untuvarakkaus ole minnekään kadonnut. Blogissa Joutsen vilahtelee aivan varmasti edelleen ja toisaalta mistäs sitä tietää, miten tästä vielä joku päivä äitiysloman jälkeen työkuvioit menevätkään. 

Sidoste-töitä mä sen sijaa olen tehnyt koko ajan, tosin aina voinnin mukaan. Töiden teon myös heikossa hapessa ja taukojen kanssa on mahdollistanut se, että mulla on ollut näissä duuneissa ihan älytön mäihä.  Se, missä mä olen ollut Sidoste-töissä senior, on mun oikeana kätenä (ja kaikkena muunakin!) – juniorina – ollut Pinja. Pinja on hoitanut kaiken sen, mitä mä en ole jaksanut tai voinut. Ja päälle toki omatkin työnsä. Me ollaan pidetty niin monta palaveria niin, että mä olen vaan maannut sohvalla ja Pinja on nakuttanut tietokonetta. Tai järkätty kuvauksia niin, että Pinja on hoitanut kaikki taustat ja järjestelyt ja meikäläinen on astellut kuvauksiin vaan paikalle. Ilman tuollaista duunikaveria tämä paketti ei olisi mitenkään toiminut. Nyt syksystä eteenpäin – ehkä tässä elo-syyskuun aikana – mä lopetan Sidoste-hommat hetkeksi kokonaan, ja Pinja ottaa koko vastuun meidän paketista. Tai no.  Pidetään me silti yhteisiä ajatusriihiä (inhona tätä sanaa, mutta en keksi parempaa) kuitenkin useamman kerran kuussa. Sidoste on sellainen mun lempilapsi, että en kestäisi olla erossa niistä kuvioista ihan kokonaan ja samasta syystä olen raskaanakin halunnut roikkua messissä aina, kun omat voimat sen on sallinut.

Milloinka mä näitä töitä meinaan sitten ihan konkreettisesti tehdä? Pyrin elämään niin, että sunnuntai on mun viikon virallinen ja megatehokas työpäivä. Sunnuntai aika monestakin syystä. Yksi syy on tietysti se, että A voi olla kotona tyttöjen kanssa. Harvoin hänellä on nimittäin töitä sunnuntaisin, vaikka viikonloppuisin muuten aina silloin tällöin onkin. Sunnuntaityöskentely on myös taloudellisesti järkevintä, koska KELAlta kerrottiin, että työskentely sunnuntaisin tai arkipyhinä ei vaikuta äitiysrahaan. Jos pitää ottaa palavereita, kuvauksia tai vaikka puhekeikkoja muille päiville, täytyy sitten varautua siihen, että ilmoittaa asiasta aina KELAlle ja tietää, että noilta päiviltä äitiysraha tippuu minimiin.

Tosin uskon kyllä, että jos vaan suunnittelen oikein, sunnuntaiduuni on ihan hyvä järjestely. Kaikki postaukset niin blogiin kuin instaankin (jos siis instassa kaupallista maksettua sisältöä, eikä vaan omaa löpinää), voi nykyisin ajastaa etukäteen. Ja sellainen 1/3 kolumnin, ½ kokouksen ja muutaman blogipostauksen teko yhden päivän aikana kuulostaa jopa aika kevyehkölle. Kun olin esimerkiksi opettajana, tein yhden maanantaivapaapäivän aikana aina jemmaan 7-8 postausta. Ja sekin onnistui F:n päiväkotipäivän raameissa. Pitää vaan ehkä järjestää homma niin, että joko istun Peltorti päässä työpöydän ääressä kotona, tai lähden vaikka kahvilaan tekemään duunia. Sen tiedän, että kotona kaiken keskellä tuollainen tehokkuus ei tule onnistumaan! 

Koko hommaa tietysti helpottaa sekin, että ollaan alusti asti päätetty, että me palkataan myös kotiapua, sekä mä palkkaan tämän lisäksi itselleni kaikkiin juokseviin työhommiin assarin. Mun ei ole järkeä tässä elämäntilanteessa käyttää aikaa joidenkin tosi teknisten sähköpostien hoitoon tai muuhun sellaiseen, joka ei ole varsinaisesti tätä mun omaa kirjoitustyötä. Soppariasioita, neuvotteluja, kuvia ja kaikkea kalenterihommaa voi varsin hyvin hoitaa joku toinenkin mun puolesta. Se, miten palkkaaminen käytännössä –  kaikkien näiden Suomen lakikiemuroiden kanssa toimiessa – täytyy ohjeiden mukaan tehdä, jääköön mun kirjanpitäjän huoleksi.

Että sillä tavalla! Suunnitelmaa on. Osa leväperäistä, osa mietittyä, mutta eiköhän tämä tästä ala edetä. Aina jos alan stressata, mietin, että olenhan mä ennenkin selvinnyt tilanteista kun tilanteista. Sitä paitsi meillä on nyt jo niin tasa-arvoisia nämä lapsehoitokuvioit ja kodin työt, että mä uskon, että kun vaan puhalletaan A:n kanssa samalla tavalla yhteen hiileen, saadaan homma pyörimään. Mun ei tarvitse ottaa kaikkea omalle kontolleni, vaan myös mulla - kaksosia tai ei - on mahdollisuus tehdä töitä ja panostaa intohimoduuneihin. Jatkossa pitää sitten pohtia, miten palaan joskus kokopäiväisesti töihin, jääkö mies kotiin, voidaanko molemmat tehdä töitä yhtä aikaa jollain järjestelyillä ja niin edelleen. 

Kaikki vinkit muilta äitiys"lomalla" työskennelleiltä otetaan ilolla vastaan :)

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (4)

Käyttäjä32768
Liittynyt30.5.2019
1/4 | 

Kuulostipa tosi inspiroivalta! Mulle ois ihan unelma, jos voisin tehdä jotain pientä duunia vanhempainvapaan aikana, mutta en ole yrittäjä, joten se ei oikein onnistu - ellen sitten keikkaile sunnuntaisin. Saattaa olla, että aloitan tekemään jotain tutkimustyötä, jota voisi tehdä 2-3h päivässä esimerkiksi, se olisi ihan mahtavaa!

Suvi Maarit
2/4 | 

Ihanan inspiroivaa, että joku jaksaa tehdä töitä lähes heti raskauden ja synnytyksen jälkeen. Itsellä jäi haluamisen tasolle, koska imettämiset ja yövalvomiset verotti vaan niin paljon voimia. Tsemppiä (arjensuklaasuukkoja.blogi.net)

toinen yrittäjä
3/4 | 

Assarin palkkaaminen on kallista ja hankalaa, pidä mielessä, että voit palkata myös freelancer-pohjalta jonkun pätevän tyypin hoitamaan asioita ja sopia, että hän laskuttaa esim. tuntipohjalta sinua. Omassa yrityksessäni päädyin tähän ratkaisuun, koska töitä ei ollut tasaisesti ja työsopimuksen tekeminen olisi ollut a)hankalaa b) kallista. Lisäksi löysin tyypin, joka oli pätevä, ja jolle oli ok lähettää minulle lasku toiminimensä kautta tehtyjen tuntien mukaan. 

Vierailija
4/4 | 

Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta😻 kivaa vaihtelua äippälomalla tehdä töitä ja usein huomaan imettäessä pyörittelevän ajatuksia ja ideoita, ja niitä imetyshetkiähän riittää 😅😅 Sen ajattelin sanoa, että jos tuntuu vauvojen kanssa liian rankalta, niin muutoksia kannattaa tehdä aika herkästi.. Vähentää töitä, palkata apua vauvojen hoitoon tai työhön. Meinasin itse äitiyrittäjänä uuvahtaa, ennen kuin hoksasin. Kaikkea hyvää ja tsemppiä raskauteen❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kolmas toivepostaus aihe, jonka ajattelin nostaa esille, liittyy yrittäjyyteen ja ylipäätään työhön. Kysyitte siitä tosi paljon, mikä on kivaa, koska mä tykkään puhua ja kirjoittaa työjutuista, kuten ehkä olette huomanneet. Teen taas tämmöisen tiivistyksen, jossa yritän vastata kootusti kysymyksiin.

Mä pelkäsin nuorempana sitä, saanko vakipaikan töissä. Opettajan kun valtion virka on asia, joka on monen tavoite. Olisi nimittäin järjettömän raskasta aloittaa joku syksy uudessa koulussa ja olla kesät työttömänä. Opetustyö kun on jatkumo, joissa yhdessä lukuvuodessa ei paljon ehdi saada aikaiseksi.

Nykyisin mä pelkään, kuten kirjoitin tällä viikolla, lähinnä työkykyni menettämistä. Jos saisin vaikka jonkin sairauden, joka veisi kyvyn kirjoittaa, olisi se suuri ongelma. En ajattele enää, että mun pitäisi tehdä yhtä ja samaa duunia koko mun elämä. Turvallisuushakuisuus on siinä mielessä hälvennyt. Uskon siihen, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.Niin mulle ainakin on omassa elämässäni, ja työelämässäni käynyt. Kun tulin Tampereelle, oli mun tarkoitus tehdä vain blogia. Mutta sitten yhtäkkiä mun elämään tuli H23 ja Sidoste ja Joutsen ja kaikkea niihin liittyvää. Ihan sattumalta, voisin sanoa.

Multa kysyttiin sitä, teenkö itse asiakashankintaani. Ja vastaus on: Kyllä. Tottakai mulle myös tarjotaan töitä, oli kyse sitten blogiportaaleista, kaupallisista yhteistöistä tai some-tuottamisesta ja -markkinoinnista, mutta olen myös itse aktiivisesti hakenut joitain duuneja ja yhteistyökumppaneita. Voisi karkeasti sanoa, että mulle tulee vuodessa 3-4 tarjousta vaihtaa portaalia, mutta olen koko 9-vuotisen blogiurani aikana vaihtanut portaalia silti vain kolmesti. Välillä otan portaaliasioissa neuvotteluehdotuksia vastaan, välillä itse teen tarjouksen jonnekin, mutta varsinaiset muutot on täytynyt harkita todella tarkasti. Uskon siihen, että jonkinlainen oman työn arvon mittaaminen ja neuvottelujen käynti on osa oman selustan turvaamista yrittäjänä.

Kaupallisia yhteistöitä blogiin ja mun some-kanaviin tarjotaan mulle sen sijaa niin paljon, että otan niistä vastaan ehkä 5-10%. Viikoittain tarjouksia kilahtaa sähköpostiin ja muihin kanaviini kymmeniä. Itse ehdotan myös yhteistöitä silloin, kun jokin tuote tai palvelu kiinnostaa mua suuresti ja koen, että se voisi sopia blogiini. Näistä läpi menee n.95%.

Nämä mun muut isot työt, Sidoste ja Joutsen, ovat tulleet mulle sen sijaa aika itsestään. Joutsenelta pyydettiin mua suoraan duuniin ja Sidoste taas tuli H23:n kautta. Sidoste oli siis H23:n asiakas jo ennen kun menin toimistolle töihin, joten tästä asiakashankintaduunista kiitos kuuluu mun H23:n työkavereille, jotka olivat tehneet työt ikään kuin puolestani. Vaikka nämä hommat menivätkin mun osalta iisisti, tiedän, että asiakashankinta on pääsääntöisesti todella aikaa vievää ja rasittavaa ”ilmaista” työtä. Kaikki se duuni, joka asiakkaalle tehdään presevaiheessa, joka ei mene maaliin, kun on pois niistä duuneista, joista palkka juoksee.

Hankalimmat kysymykset, jotka esititte, liittyi mun ammatti-identiteetti ja toisaalta siihen, mikä mun rooli on (ja on ollut) työelämässä. Mä olen tosi suora, ja se on ollut varmasti mun vahvuus ja heikkous työelämässä (kuten kyllä yksityiselämässäkin). En osaa sellaista virallista, korrektia small talkia tai kiertelevää palaveripuhetapaa. Tiedän, että moni on pitänyt mua tästä syystä liian raakana ja epäkorrektina, mutta vielä useammassa paikassa ja yhteisössä tätä piirrettä on kyllä myös arvostettu. Totta on kuitenkin myös se, että sama piirre on joskus aiheuttanut yhteenottoja ja väärinymmärryksiä. Mä en ole myöskään tajunnut ollenkaan sitä, että varsinkin opettajanhuoneissa vallitsi yllättävän usein sellainen urputuksen kulttuuri, jossa asioista valitettiin selän takana ja pienissä pöydissä, mutta kissaa ei nostettu pöydälle vaikkapa viikkokokouksissa.

Mä olen aika ankara itselleni ja mä vaadin myös varmasti muilta paljon. Eniten pännii se, että ei pidetä lupauksia. Mun mielestä on tosi ok sanoa, että jotain asiaa ei ehdi tai ei pysty, mutta jos jotain luvataan, niin silloin luvatut työt on myös tehtävä. Ehkä mun rooli onkin monissa työpaikoissa ja töissä ollut olla sellainen perseelle potkiva mäkättäjä, joka ei siedä, jos dead linet paukkuu.

Se, missä mä nuorempana (luonnollisestikin) koin eläväni sellainen aloitteleva open alku, jonka piti olla tosi nöyrä, muuttui toki jo opeuran edetessä. Mun ammatilliseen itsetunnon kehitykseen vaikutti muutama erinomainen reksi, joka oli mun mun viimeisissä kouluissa. He luottivat minuun, antoivat vastuuta ja halusivat kuulla mun mielipiteitä asioihin. Se kehitti minua hirveästi ja on varmasti vaikuttanut mun työitsetuntoon myöhemminkin.

Itseasiassa, työhön liittyvä itsetunto ja itsetuntemus ovat varmasti mun kaikista itsetunnon osasista ne, jotka ovat kaikista vahvimmalla pohjalla. Moni mun henkilökohtaisen elämän itsetuntopalikka on varmasti heikoimmassa kantimissa, mitä mun duuni-itsetunto on. Mä en ota esimerkiksi vastaan huonoja duuneja, enkä paskaa käytöstä. Tiedän, mitä osaan ja missä olen heikko. Osaan sanoa ”ei” oikeissa kohdissa ja tiedän, mitä jaksan ja mihin realistisesti kykenen nykyisin. Niin ja mikä mun työn hinta on ja mihin mä itseni kulloisenkin työn kentässä sijoitan. Se on aikamoinen ilo, että osaa nauttia töistä oikealla tavalla.

Sellaisia ajatuksia alkavan (työ)viikon alkuun!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Kommentit (2)

Larremoi
1/2 | 

Mulla on ihan samanlainen työminä! Nyt kun jäin äippälomalle niin mietin, että kuinkahan moni täällä on onnellinen, kun jään pois. Sitten mietin, että so what, mä ainakin seison ylpeänä työni ja sanojeni takana, sillä "mäkätys" on todellakin korkeaa työmoraalia paljon enemmän kuin vain mäkättämistä. Vahva nuori nainen on vaan monelle pelottava asia, mutta siitä en luovu 😎

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Mä ajattelen myös niin, että suoruuden vastapainoksi pitää olla myös suoraa työkamujen kehumista. Toivottavasti olen osannut tehdä myös sitä <3 Naisena toki kyllä helposti leimataan hankalaksi, vaikka samalla tavalla toimiva mies olisi vain "suoraselkäinen" ja "jämäkkä". 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pidetäänpä vielä yksi puheenvuoro rahan ja työn liitosta. Ja kiitos jo tähän mennessä saamistani inboxi-kommenteista liittyen aiheeseen. (Jännä muuten nähdä tämä uusi blogimaailman suunta, jossa keskustelua ei enää – ainakaan mun blogissa – käydä juuri näiden postausten alla, vaan postausten aiheet tuodaan keskusteluun instagramin puolelle.)

Kirjoitin eilen mun kahdesta palkkaan liittyvästä oivalluksesta, mutta suurin ahaa-elämys mulle on ollut se, ettei mun tarvitse olla palkka-asioissa liian kiltti. Ja kun olen katsellut ihmisiä – erityisiä naisia – ympärilläni, moni haluaa niin kovasti ylläpitää työpaikan hyvää ilmapiiriä, ettei tästä syystä uskalla nostaa palkka-asiaa pöydälle. Ja eihän hyvän ilmapiirin luomisessa ole mitään pahaa. Päinvastoin! Mutta siinä on ongelma, jos asioista ei uskalleta puhua niiden oikeilla nimillä vain siitä syystä, että pelätään ilmapiirin kärsivän. Jokaisessa työpaikassa pitäisi olla mahdollisuus jutella näinkin perustavanlaatuisista asioista ilman, että se vaikuttaisi ilmapiiriin. Siitäkin huolimatta, ettei asiasta oltaisi aina samaa mieltä.

Mun este puhua ja kirjoittaa palkasta on joskus myös ollut oman pään sisällä. Olen ajatellut, että jos näitä asioita nostaa esille, on jotenkin todella kylmä, rahanahne paska. Olen kuitenkin tajunnut, ettei rahasta neuvottelu ja puhuminen sulje pois sitä, ettei säilyttäisi omia arvojaan. Voi hyvin olla myymättä sielua töilleen, vaikka olisikin tietoinen oman työnsä arvosta ja haluaisi neuvotella sopimukset taloudellisenkin puolen kannalta hyviksi.

Itse asiassa raha-asioiden tiedostaminen on tuonut ainakin minulle enneminkin vapauden kuin paineen. Saan julmetut kiksit esimerkiksi siitä, että rahasta huolimatta olen oppinut kieltäytymään töistä, joita en halua tehdä. Tai sellaisista töistä, joiden palkkauksen koen työn arvon alentamiseksi. Se on lisännyt itsekunnioitustani. 

Vastapainoksi on sanottava myös se, että erään kerran myös itse alentanut oman tuntipalkkani. Silloin mun moraali ei antanut periksi ottaa sellaista liksaa vastaan, jota mulle oltiin maksamassa. Silloin soitin asiakkaalle ja sanoin, että jos sopii, isketään mun tuntipalkkaa alaspäin. Asiakas oli ehkä ihmeissään, mutta mulle tuli tunne, että tein oikein.

Ainiin. Lupasin jakaa viisauden, joka ei ole minun keksimäni, mutta joka on yksinkertaisuudessaan aika hyvä: Palkka pitää olla sellainen, ettei vituta mennä töihin. Se, miten tuota lausetta tulkitaan ja mitä kaikkea lukee palkaksi, riippuu tietysti tilanteesta ja ihmisistä. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

karo10 (1).JPG
karo10 (1).JPG

Hassua, millainen paradoksi tämä elämä välillä on. Ensin teet töitä kauheasti sen eteen, että saat muutettua rakkaan harrastuksen ihan oikeasti ammatiksi, jolla voi elää. Sitten kun se tapahtuu, tajuat yhä useammin, että juuri sitä itse harrastusta – tässä tapauksessa kirjoittamista – saa lopulta tehdä ihan kauhean vähän. Kun on palaveria, tekniikkaa, laskutusta ja kaikkea muuta sälää, joka mahdollistaa sen, että saa silloin tällöin istua tällä tavalla alas. Iskeä valkoiseen Word-tiedostoon sanoja toisensa perään ja antaa vaan mennä.

Eilen oli takkuinen päivä. Pidin palaverin, sovin huomisen työkeikan juoksevia asioita, kirjoitin sähköposteja, neuvottelin rahasta, kirjasin ylös taulukkoon euroja, hain apurahaa, täytin kalenteria ja tyhjensin to do -listaa. Puoli kolmen aikaan iski kyllästyminen. Tuli sellainen tunne, että tämä kaikki on ihan paskaa. Että onpas kakka työ. Olenpas minä kakka, kun homma ei vaan luista.

Sitten iski ahaa-elämys. Perhana. Mitä jos tekisinkin jotain tosi kivaa? Ja yhtäkkiä se iski tajuntaan. Jos ei pussailua, ruokailua, rakastelua, palmun alla löhöilyä, nauramista ja hyviä keskusteluja lasketa, on kirjoittaminen – tämä juuri käsillä oleva vapaa tekstin tuottaminen – parasta, mitä tiedän. Mähän suorastaan elän ja hengitän sanoja, joita saa iskeä peräjälkeen. Rentoutan itseäni kirjoittamalla. Autan itseäni ymmärtämään itseäni ja muita sillä, että kirjoitan. Tämä kun on mun tapa olla ja elää. Kirjoittaminen on mun tapa myös ajatella. Monesti en osaa ilmaista itseäni selkeästi muuten kuin kirjoittamalla. Varsinkaan, jos kyseessä on vaikea asia.

Mä uskon, että elämässä aika todella usein saavuttaa asioita, jos ne vaan uskaltaa ensin sanoa ääneen. Mä sanonkin nyt siis ääneen (tai siis kirjoitan kaiken kansan nähtäväksi) sen, että tarvitsisin enemmän juuri tätä käsillä olevaa kirjoittamista ja vähän vähemmän hallintoa, juoksevia asioita ja busineksen pyörittämistä. Välillä nimittäin ihan hämärtyy se ajatus, että mitä tässä ollaan oikeasti tekemässä. Mikä on se fokus, miksi tätä tehdään. Ja mikä jotain muuta.

Mä olen jo pitkään harkinnut oman assarin palkkaamista, vaikka ajatus tuntuukin yhtä aikaa pelottavalle. Miten voi luottaa osan omasta työstään – siitä, jolle on antanut nimensä ja naamansa – jonkun toisen käsiin? Ja kuinka koko setti edes käytännössä toimisi?

Isken assariajatuksen harkintamyssyyn. Ja nautin tästä, että sain kirjoittaa. Ihan vaan ilokseni ilman sen suurempia reunaehtoja. Ihanaa ja virkistävää! Joten vastaus otsikkoon. Välillä ilo on kateissa. Mutta kun muistuttaa itseään aina välillä, MIKSI tätä tekee ja MIKSI oma työ on niin siistiä, tarkentuu aina myös fokus oikeaan. Eli siihen iloon. Toisaalta kaipa sekin on aika ok, että välillä työ - se itselle paraskin - tuntuu välillä työlle, eikä vaaleanpunaisella hattaralla tanssahtelulle. 

Mikä sulla on parasta sun töissä? Ja mikä pakollinen paha?

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (7)

Käyttäjä24742
Liittynyt27.9.2018
1/7 | 

Poikkesin pitkästä aikaa täällä ja edelleen on *kaupallista yhteistyötä toisen perään :( Se on niin harmi, että tämä blogi on mennyt niin kovin kaupalliseksi. Ehkä siinä voisi muuten olla syy myös ongelmaasi? Kun joku sanelee, mitä ”pitää” kirjoittaa, niin johan se saattaa viedä ilon luovalta tekemiseltä.

Kunhan mietin. Hyvää loppusyksyä Karoliina ja muutenkin kaikkea hyvää!

Vierailija
2/7 | 

Kun kommenttikenttä vapautui rekisteröitymisestä, niin alkaa taas tuttu laulu :)

Käyttäjä24742
Liittynyt27.9.2018

No josko tässä tutussa laulussa olisi jotain tottakin. Enkä minä syyllistä tai moiti Karoliinaa tästä, jokainen valitsee oman tiensä (minä valitsen olla lukematta, jälleen).

Olen ennen seurannut tätä blogia päivittäin ja tykännyt lukemastani todella! Mutta on myös lukijoiden aliarvioimista mainostaa jokaisessa postauksessa jotakin :(
Persoona katoaa tämän kaiken kaupallisuuden alle. Harmi sinänsä, koska kirjoittajalla on hyviä ajatuksia ihan omastakin takaa.

Vierailija
3/7 | 

Parasta mun työssä on se, että pääsen joka päivä töistä klo 13. Välttämätön paha on taas se, että on herättävä aikaisin ja että sinne töihin on yleensäkin mentävä. Mun työ on vaan työtä, enkä nauti siitä kovinkaan paljon. Sen sijaan mä nautin siitä, että saan sillä leivän pöytään ja voin viettää paljon enemmän aikaa perheeni kanssa kuin moni tuttavapiirissäni. Ja lisäksi työni ei seuraa minua kotiin, eikä minun koskaan, siis ei koskaan, tarvitse miettiäkään työasioita kotona.

Tämäkin näkökulma on kiva nostaa esille, kun aina hoetaan tätä tee harrastuksestasi työ ja do what you love. Toinen hyvä vaihtoehto on hankkia helppo työ hyvillä työajoilla ja keskittyä nauttimaan siitä muusta elämästä työn ulkopuolella. :)

Pätkä
4/7 | 

Tämä sama homma nousee tasasin väliajoin esiin täällä. Mikään ei ikinä kuitenkaan muutu, paitsi yhteistyöpostausten määrä.
Tänne kommentointi on nykyään turhaa, sillä et vastaa niihin mitään.
Sitä ollaan niin vaikuttajia, että pitää palkata assari.
Annetaan ymmärtää, että tälläisellä työllä tienaa niin huikeita summia, että voi työllistää jonkun.
Tämä blogi on jo pitkään ollut erittäin tylsä ja ristiriitainen. Ensin rummutetaan jotain mielipidettä, mutta pian yhteistyössä saatu tuote muuttaa mielipiteen toiseen suuntaan...

Vierailija
5/7 | 

Olisko sun ongelma se ettei tällä blogille oikein ole mitään tekemistä kirjoittamisen kanssa?

Vierailija
6/7 | 

Hei, se assari voisi ollakin hyvä idea! Sehän voisi esim. vastata kommentteihin, kun et itse enää sitä tee. Ja ehkä kirjoittaa muutaman kiinnostavan postauksenkin silloin tällöin?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat