Kirjoitukset avainsanalla yrittäjyys

Tänään vietetään yrittäjän päivää. Minä juhlin sitä tekemällä töitä ja olemalla yhtä aikaa sairaana. Perusyrittäjän elämää siis.

Vaan onpa tässä paljon muutakin. Hyvää ja huonoa. Ja siksipä ajattelinkin kertoa, mitä itse ajattelen yrittämisestä. Ja siitä, kun on palkkatöissä toisille. Mulla on kokemusta molemmista ja vieläpä vuosia myös niin, että olen tehnyt molempia duuneja päällekkäin.

Ensin on sanottava, että musta ei koskaan pitänyt tulla yrittäjää. Kun koulussa valittiin kursseja, ihmettelin yrittäjyyskurssin valinneita ja mietin, kuka hullu haluaisi yrittäjäksi. Minulla oli se käsitys, että yrittäjä on aina töissä, firma vie perheen ja lopulta asunnon alta. Käsitykseni kumpusivat kai siitä, että en oikeasti tuntenut ketään yrittäjää henkilökohtaisesti, vaan ajatukseni perustuivat telkkari kauhutarinoihin.

Mutta sitten asiat johtivat vain toiseen. Työ vei ja yhtäkkiä yrittäjyys ikään kuin vaan tuli vahingossa osaksi mun elämää. Ensin pienimuotoisesti, päätyön rinnalla. Ja sitten myöhemmin omaksi päätyöksi.

Yrittäjyyden suurin etu on se, että saan tehdä tasan sitä, mitä haluan. Ja juuri niiden ihmisten ja projektien parissa, missä haluankin työskennellä. On ollut vapauttavaa tulla oman itsensä herraksi. Ei ole tarvinnut taipua mutkalle, jos en ole halunnut. Tai sietää huonoa kohtelua tai järjettömiä prokkiksia. On ollut yllättävän voimauttavaa huomata, että oma intuitio on kantanut yleensä aina hyviin lopputuloksiin.

Rakastan myös sitä, että aikataulut ovat omissa käsissäni. Voin pääsääntöisesti hoitaa sairasta lasta kotona tai mennä kampaajalle tiistaina klo 11, eikä minun tarvitse kysellä lupia, anoa lomaa tai mitään muutakaan.

Toisaalta aikataulut on myös asia, jotka ovat yrittämisen miinuspuoli. Se, missä oman kalenterin tekeminen tuo vapautta, on se myös helkkarinmoinen pallo jalassa. Kun ei ole pomoa ja työyhteisöä, ei kukaan myöskään katso hyvällä tavalla perään. Ei tule sanomaan, että nyt tulisi mennä jo kotiin tai että nyt painat liikaa töitä. Vielä tähän päivään mennessä en ole esimerksiksi oppinut säästämään itselleni  kesälomaa ja joululomaa varten palkkaa, joten käytännössä olen töissä ihan aina. 

Nytkin minua on tuupittu jo vähän neuvolassa ja äitipolilla siirtymään rauhaisempaan äitiysloma-aikaan ja lopettamaan työt, mutta käytännössä tiedän, ettei siihen – ainakaan kokonaan – ole koskaan kohdallani juuri mahdollisuutta. Duunien ja sopimusten on rullattava, eikä blogi – kuten ei moni muukaan yritystyö – ole homma, josta voi vaan jättäytyy yhdeksäksi kuukaudeksi nollatunneille. Toisaalta tähän on sanottava se, etten kyllä rehellisesti haluaisikaan. Työ kun on minulle tosi tärkeä voimavara ja tärkeä osa oma identiteettiäni. Tiedän itseni, ettei minusta ole sukeltamaan minnekään vauvakupliin ilman, että saan edes pitää hitusen kiinni omasta vanhasta itsestäni.

Mutta joka tapauksessa: Yrittäjyyden ja omien voimien tasapainottelu ei totta vie ole aina helppoa! Ja niinä kiireisinä ja joskus stressaavinakin hetkinä aina hekumoin hetken siitä, josko voisin vaan joskus sulkea koneen (ja aivojen raksutuksen) kokonaiseksi viikoksi ja sen kun vaan olla. Ehkä sekin hetki vielä joku päivä koittaa.

Yksi yrittäjyyden haastava puoli on myös se, että yrittäjyys itsessään maksaa aika helkkaristi. On verot, alvit, yelit ja vakuutukset. Eikä kukaan maksa yrittäjän työterveyttä, paitsi yrittäjä itse. Kukaan ei hoida hommia sairausloman aikana, eikä itse sairauslomallakaan palkka juokse normaalisti, kuten lähes kaikissa normaaleissa palkkaduuneissa. Ja koko ajan on pelko persiissä siitä, miten käy, jos työkyky menee. Entä jos saan aivoinfarktin, eikä ajatustyö enää suju? Entä jos käsille tapahtuu jotain, enkä voi enää kirjoittaa? Tai entä jos perhettämme kohtaa jokin karmea tragedia, jota en halua jakaa julkisesti. Ikinä. (Ja tähän on aivan turha sanoa, että bloggaaja itse päättää, mitä jakaa. Sehän ei käytännössä mene aivan niin).

Olenkin ajatellut niin, että meidän yrittäjien tulee olla aika optimistisia tyyppejä. On luotettava siihen, että homma rullaa jatkossakin ja työkyky ja ylipäätään työt säilyvät. Jos alkaisin vaikka itse lueskella nyt niitä kymmeniä viime aikoina ilmestyneitä lehtijuttuja siitä, jossa manataan blogien kuolemaa, halvaantuisin. Mutta ennemmin ajattelen niin, että minun täytyy vaan luottaa siihen, että jos jokin työni osa-alue loppuu, voin jatkaa jollakin toisella taholla. En tosiaan tiedä, onko tätä blogia 5 tai 10 vuoden päässä pystyssä. Mutta niin eletään, että se olisi. Ja samalla pidetään verkkoja vesillä myös toisaalla.

Yrittäjyydessä ehkä yksi siisteimmistä jutuista onkin se, että itseään voi kehittää koko ajan. Ja kehitys oikeasti taas näkyy seuraavissa saaduissa töissä ja esimerkiksi palkassa. Ei tarvitse (eikä kyllä saakaan) jämähtää yhdelle paikalle, vaan kaikki tekeminen suuntautuu eteenpäin. Koen, että yrittäjänä voin vaikuttaa omalla työlläni paljon paremmin vaikkapa omaan palkkaukseensa, työkavereihini ja kaikkeen sellaiseen, joihin palkkatyössä ei ollut juuri sanavaltaa. Se on asia, joka motivoi itse asiassa yllättävän paljon.

Sellaisia ajatuksia tähän iltaan! Varaan vielä illan ratoksi ajan – ilman työterveyttä, kun en ole vielä ainakaan sellaista palvelua ostanut – korvalääkärille huomiseksi ja toivon, että nekin Dextraan menevät roposet satavat sitten joskus työtehon muodossa omaan laariin.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Multa on kysytty nyt sekä instassa, että ihan livenä viimeisten kuukausien aikana päivittäin sitä, miten meinaan järjestää mun työt, kun vauvat syntyvät. Olin miettinyt tätä asiaa toki jo ennen raskautumista etukäteen, mutta tokihan kaksi kappaletta vauvoja ja hieman erilainen raskaus muuttivat suunnitelmat heti alkujaankin. Tai no. Niin hyvin, kun elämässä ja varsinkaan vauvojen kanssa mitään voi etukäteen edes juuri lyödä lukkoon.

Koska jonkinlaiset suunnitelmat on silti tehtävä, on mun plääni syksylle ja vauvavuodelle seuraava.

Ensinnäkään mä en tule näillä näkymin (jos jotain hyvin dramaattista ei tapahdu), lopettamaan mun töitä kokonaisuudessaan missään vaiheessa. Työ on tosi iso osa mun identiteettiä ja sellainen pilkahdus minuudesta kaiken äiteyden keskellä, että ihan jo mielenterveyteni vuoksi koen, että mun on tärkeää pysyä kiinni kirjoittamisessa ja some-töissä. Niin mä tein myös F:n ollessa vauva (kirjoitin kolumnia, aloitin blogin ja tein Kaksplussaan yhtä juttusarjaa), niin meinaan tehdä myös nyt.

Jonkinlaista kevennystä on kuitenkin luvassa. Mulla on nyt selkeä postaustahti, mutta kun olo alkaa käydä liian voipuneeksi (ennen synnytystä tai sen jälkeen), meinaan pitää mun vuoden pitämättömiä lomia tässä kohdassa. Mä olen panttaillut lomapäiviä koko vuoden ja syksyllä on sitten oivallinen sauma pitää ne pois alta. MeNaiset on ollut myös ihan superjoustavia ja ihania sen suhteen, miten lomien jälkeen voin jatkaa blogia. Jonkinlainen kevennys on siis luvassa. Minusta aivan täydellistä tukea työnantajalta: Ei ole näköjään sellainen ”naiset tukee naisia -henki” jäänyt vain puheen tasolle, vaan ihan oikeasti tuetaan ja ymmärretään, kun sen hetki on. Arvostan tällaista toimintaa tosi paljon!

Huolta ei silti kannata kokea, ettenkö tänne viikoittain ja useasti kirjoittelisi. Koska ihan varmasti kirjoitan. En varmasti edes osaisi olla kirjoittamatta!

Kolumni sen sijaa ilmestyy MeNaisten printissä aivan normaalisti, eli kolmen viikon välein, vaikka bebet syntyvätkin. Tätä varten mun pitäisi kyllä tehdä juttuja tai ainakin ideoita jemmaan, mutta vähän tuntuu sille, että en kuitenkaan tee niin. Ennakointi ei ole oikein mun juttu, ja tekstit – ne ajattomatkin – kuluu minusta, jos kauheasti kirjoittaa etukäteen. Toivon ja uskon, että kyllä mä kolumnitkin saan jotenkin puskettua ulos, vaikka elämä nyt muuttuukin.

Joutsenen kanssa mä kevensin tahtia jo keväällä, ja kesän aikan lopetin kokonaan (ainakin hetkeksi). Töiden vähentäminen tuntui kauhealle, koska rakastan tuota brändiä ja sen tuotteita, ja tuntui, kun oma tekeminen olisi vasta lähtökuopissaan. Pahoinvointi teki päätöksen kuitenkin ikään kuin puolestani, koska maantieteellisesti Joutsenen tehdas ja konttori Riihimäellä oli minulle vaikeimman matkan päässä.  Onneksi tämäkin asia meni niin joustavasti kuin vain pystyi, eikä mun Joutsen-untuvarakkaus ole minnekään kadonnut. Blogissa Joutsen vilahtelee aivan varmasti edelleen ja toisaalta mistäs sitä tietää, miten tästä vielä joku päivä äitiysloman jälkeen työkuvioit menevätkään. 

Sidoste-töitä mä sen sijaa olen tehnyt koko ajan, tosin aina voinnin mukaan. Töiden teon myös heikossa hapessa ja taukojen kanssa on mahdollistanut se, että mulla on ollut näissä duuneissa ihan älytön mäihä.  Se, missä mä olen ollut Sidoste-töissä senior, on mun oikeana kätenä (ja kaikkena muunakin!) – juniorina – ollut Pinja. Pinja on hoitanut kaiken sen, mitä mä en ole jaksanut tai voinut. Ja päälle toki omatkin työnsä. Me ollaan pidetty niin monta palaveria niin, että mä olen vaan maannut sohvalla ja Pinja on nakuttanut tietokonetta. Tai järkätty kuvauksia niin, että Pinja on hoitanut kaikki taustat ja järjestelyt ja meikäläinen on astellut kuvauksiin vaan paikalle. Ilman tuollaista duunikaveria tämä paketti ei olisi mitenkään toiminut. Nyt syksystä eteenpäin – ehkä tässä elo-syyskuun aikana – mä lopetan Sidoste-hommat hetkeksi kokonaan, ja Pinja ottaa koko vastuun meidän paketista. Tai no.  Pidetään me silti yhteisiä ajatusriihiä (inhona tätä sanaa, mutta en keksi parempaa) kuitenkin useamman kerran kuussa. Sidoste on sellainen mun lempilapsi, että en kestäisi olla erossa niistä kuvioista ihan kokonaan ja samasta syystä olen raskaanakin halunnut roikkua messissä aina, kun omat voimat sen on sallinut.

Milloinka mä näitä töitä meinaan sitten ihan konkreettisesti tehdä? Pyrin elämään niin, että sunnuntai on mun viikon virallinen ja megatehokas työpäivä. Sunnuntai aika monestakin syystä. Yksi syy on tietysti se, että A voi olla kotona tyttöjen kanssa. Harvoin hänellä on nimittäin töitä sunnuntaisin, vaikka viikonloppuisin muuten aina silloin tällöin onkin. Sunnuntaityöskentely on myös taloudellisesti järkevintä, koska KELAlta kerrottiin, että työskentely sunnuntaisin tai arkipyhinä ei vaikuta äitiysrahaan. Jos pitää ottaa palavereita, kuvauksia tai vaikka puhekeikkoja muille päiville, täytyy sitten varautua siihen, että ilmoittaa asiasta aina KELAlle ja tietää, että noilta päiviltä äitiysraha tippuu minimiin.

Tosin uskon kyllä, että jos vaan suunnittelen oikein, sunnuntaiduuni on ihan hyvä järjestely. Kaikki postaukset niin blogiin kuin instaankin (jos siis instassa kaupallista maksettua sisältöä, eikä vaan omaa löpinää), voi nykyisin ajastaa etukäteen. Ja sellainen 1/3 kolumnin, ½ kokouksen ja muutaman blogipostauksen teko yhden päivän aikana kuulostaa jopa aika kevyehkölle. Kun olin esimerkiksi opettajana, tein yhden maanantaivapaapäivän aikana aina jemmaan 7-8 postausta. Ja sekin onnistui F:n päiväkotipäivän raameissa. Pitää vaan ehkä järjestää homma niin, että joko istun Peltorti päässä työpöydän ääressä kotona, tai lähden vaikka kahvilaan tekemään duunia. Sen tiedän, että kotona kaiken keskellä tuollainen tehokkuus ei tule onnistumaan! 

Koko hommaa tietysti helpottaa sekin, että ollaan alusti asti päätetty, että me palkataan myös kotiapua, sekä mä palkkaan tämän lisäksi itselleni kaikkiin juokseviin työhommiin assarin. Mun ei ole järkeä tässä elämäntilanteessa käyttää aikaa joidenkin tosi teknisten sähköpostien hoitoon tai muuhun sellaiseen, joka ei ole varsinaisesti tätä mun omaa kirjoitustyötä. Soppariasioita, neuvotteluja, kuvia ja kaikkea kalenterihommaa voi varsin hyvin hoitaa joku toinenkin mun puolesta. Se, miten palkkaaminen käytännössä –  kaikkien näiden Suomen lakikiemuroiden kanssa toimiessa – täytyy ohjeiden mukaan tehdä, jääköön mun kirjanpitäjän huoleksi.

Että sillä tavalla! Suunnitelmaa on. Osa leväperäistä, osa mietittyä, mutta eiköhän tämä tästä ala edetä. Aina jos alan stressata, mietin, että olenhan mä ennenkin selvinnyt tilanteista kun tilanteista. Sitä paitsi meillä on nyt jo niin tasa-arvoisia nämä lapsehoitokuvioit ja kodin työt, että mä uskon, että kun vaan puhalletaan A:n kanssa samalla tavalla yhteen hiileen, saadaan homma pyörimään. Mun ei tarvitse ottaa kaikkea omalle kontolleni, vaan myös mulla - kaksosia tai ei - on mahdollisuus tehdä töitä ja panostaa intohimoduuneihin. Jatkossa pitää sitten pohtia, miten palaan joskus kokopäiväisesti töihin, jääkö mies kotiin, voidaanko molemmat tehdä töitä yhtä aikaa jollain järjestelyillä ja niin edelleen. 

Kaikki vinkit muilta äitiys"lomalla" työskennelleiltä otetaan ilolla vastaan :)

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

 

 

Kommentit (4)

Käyttäjä32768
Liittynyt30.5.2019
1/4 | 

Kuulostipa tosi inspiroivalta! Mulle ois ihan unelma, jos voisin tehdä jotain pientä duunia vanhempainvapaan aikana, mutta en ole yrittäjä, joten se ei oikein onnistu - ellen sitten keikkaile sunnuntaisin. Saattaa olla, että aloitan tekemään jotain tutkimustyötä, jota voisi tehdä 2-3h päivässä esimerkiksi, se olisi ihan mahtavaa!

Suvi Maarit
2/4 | 

Ihanan inspiroivaa, että joku jaksaa tehdä töitä lähes heti raskauden ja synnytyksen jälkeen. Itsellä jäi haluamisen tasolle, koska imettämiset ja yövalvomiset verotti vaan niin paljon voimia. Tsemppiä (arjensuklaasuukkoja.blogi.net)

toinen yrittäjä
3/4 | 

Assarin palkkaaminen on kallista ja hankalaa, pidä mielessä, että voit palkata myös freelancer-pohjalta jonkun pätevän tyypin hoitamaan asioita ja sopia, että hän laskuttaa esim. tuntipohjalta sinua. Omassa yrityksessäni päädyin tähän ratkaisuun, koska töitä ei ollut tasaisesti ja työsopimuksen tekeminen olisi ollut a)hankalaa b) kallista. Lisäksi löysin tyypin, joka oli pätevä, ja jolle oli ok lähettää minulle lasku toiminimensä kautta tehtyjen tuntien mukaan. 

Vierailija
4/4 | 

Kuulostaa hyvältä suunnitelmalta😻 kivaa vaihtelua äippälomalla tehdä töitä ja usein huomaan imettäessä pyörittelevän ajatuksia ja ideoita, ja niitä imetyshetkiähän riittää 😅😅 Sen ajattelin sanoa, että jos tuntuu vauvojen kanssa liian rankalta, niin muutoksia kannattaa tehdä aika herkästi.. Vähentää töitä, palkata apua vauvojen hoitoon tai työhön. Meinasin itse äitiyrittäjänä uuvahtaa, ennen kuin hoksasin. Kaikkea hyvää ja tsemppiä raskauteen❤️

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Kolmas toivepostaus aihe, jonka ajattelin nostaa esille, liittyy yrittäjyyteen ja ylipäätään työhön. Kysyitte siitä tosi paljon, mikä on kivaa, koska mä tykkään puhua ja kirjoittaa työjutuista, kuten ehkä olette huomanneet. Teen taas tämmöisen tiivistyksen, jossa yritän vastata kootusti kysymyksiin.

Mä pelkäsin nuorempana sitä, saanko vakipaikan töissä. Opettajan kun valtion virka on asia, joka on monen tavoite. Olisi nimittäin järjettömän raskasta aloittaa joku syksy uudessa koulussa ja olla kesät työttömänä. Opetustyö kun on jatkumo, joissa yhdessä lukuvuodessa ei paljon ehdi saada aikaiseksi.

Nykyisin mä pelkään, kuten kirjoitin tällä viikolla, lähinnä työkykyni menettämistä. Jos saisin vaikka jonkin sairauden, joka veisi kyvyn kirjoittaa, olisi se suuri ongelma. En ajattele enää, että mun pitäisi tehdä yhtä ja samaa duunia koko mun elämä. Turvallisuushakuisuus on siinä mielessä hälvennyt. Uskon siihen, että kun yksi ovi sulkeutuu, toinen avautuu.Niin mulle ainakin on omassa elämässäni, ja työelämässäni käynyt. Kun tulin Tampereelle, oli mun tarkoitus tehdä vain blogia. Mutta sitten yhtäkkiä mun elämään tuli H23 ja Sidoste ja Joutsen ja kaikkea niihin liittyvää. Ihan sattumalta, voisin sanoa.

Multa kysyttiin sitä, teenkö itse asiakashankintaani. Ja vastaus on: Kyllä. Tottakai mulle myös tarjotaan töitä, oli kyse sitten blogiportaaleista, kaupallisista yhteistöistä tai some-tuottamisesta ja -markkinoinnista, mutta olen myös itse aktiivisesti hakenut joitain duuneja ja yhteistyökumppaneita. Voisi karkeasti sanoa, että mulle tulee vuodessa 3-4 tarjousta vaihtaa portaalia, mutta olen koko 9-vuotisen blogiurani aikana vaihtanut portaalia silti vain kolmesti. Välillä otan portaaliasioissa neuvotteluehdotuksia vastaan, välillä itse teen tarjouksen jonnekin, mutta varsinaiset muutot on täytynyt harkita todella tarkasti. Uskon siihen, että jonkinlainen oman työn arvon mittaaminen ja neuvottelujen käynti on osa oman selustan turvaamista yrittäjänä.

Kaupallisia yhteistöitä blogiin ja mun some-kanaviin tarjotaan mulle sen sijaa niin paljon, että otan niistä vastaan ehkä 5-10%. Viikoittain tarjouksia kilahtaa sähköpostiin ja muihin kanaviini kymmeniä. Itse ehdotan myös yhteistöitä silloin, kun jokin tuote tai palvelu kiinnostaa mua suuresti ja koen, että se voisi sopia blogiini. Näistä läpi menee n.95%.

Nämä mun muut isot työt, Sidoste ja Joutsen, ovat tulleet mulle sen sijaa aika itsestään. Joutsenelta pyydettiin mua suoraan duuniin ja Sidoste taas tuli H23:n kautta. Sidoste oli siis H23:n asiakas jo ennen kun menin toimistolle töihin, joten tästä asiakashankintaduunista kiitos kuuluu mun H23:n työkavereille, jotka olivat tehneet työt ikään kuin puolestani. Vaikka nämä hommat menivätkin mun osalta iisisti, tiedän, että asiakashankinta on pääsääntöisesti todella aikaa vievää ja rasittavaa ”ilmaista” työtä. Kaikki se duuni, joka asiakkaalle tehdään presevaiheessa, joka ei mene maaliin, kun on pois niistä duuneista, joista palkka juoksee.

Hankalimmat kysymykset, jotka esititte, liittyi mun ammatti-identiteetti ja toisaalta siihen, mikä mun rooli on (ja on ollut) työelämässä. Mä olen tosi suora, ja se on ollut varmasti mun vahvuus ja heikkous työelämässä (kuten kyllä yksityiselämässäkin). En osaa sellaista virallista, korrektia small talkia tai kiertelevää palaveripuhetapaa. Tiedän, että moni on pitänyt mua tästä syystä liian raakana ja epäkorrektina, mutta vielä useammassa paikassa ja yhteisössä tätä piirrettä on kyllä myös arvostettu. Totta on kuitenkin myös se, että sama piirre on joskus aiheuttanut yhteenottoja ja väärinymmärryksiä. Mä en ole myöskään tajunnut ollenkaan sitä, että varsinkin opettajanhuoneissa vallitsi yllättävän usein sellainen urputuksen kulttuuri, jossa asioista valitettiin selän takana ja pienissä pöydissä, mutta kissaa ei nostettu pöydälle vaikkapa viikkokokouksissa.

Mä olen aika ankara itselleni ja mä vaadin myös varmasti muilta paljon. Eniten pännii se, että ei pidetä lupauksia. Mun mielestä on tosi ok sanoa, että jotain asiaa ei ehdi tai ei pysty, mutta jos jotain luvataan, niin silloin luvatut työt on myös tehtävä. Ehkä mun rooli onkin monissa työpaikoissa ja töissä ollut olla sellainen perseelle potkiva mäkättäjä, joka ei siedä, jos dead linet paukkuu.

Se, missä mä nuorempana (luonnollisestikin) koin eläväni sellainen aloitteleva open alku, jonka piti olla tosi nöyrä, muuttui toki jo opeuran edetessä. Mun ammatilliseen itsetunnon kehitykseen vaikutti muutama erinomainen reksi, joka oli mun mun viimeisissä kouluissa. He luottivat minuun, antoivat vastuuta ja halusivat kuulla mun mielipiteitä asioihin. Se kehitti minua hirveästi ja on varmasti vaikuttanut mun työitsetuntoon myöhemminkin.

Itseasiassa, työhön liittyvä itsetunto ja itsetuntemus ovat varmasti mun kaikista itsetunnon osasista ne, jotka ovat kaikista vahvimmalla pohjalla. Moni mun henkilökohtaisen elämän itsetuntopalikka on varmasti heikoimmassa kantimissa, mitä mun duuni-itsetunto on. Mä en ota esimerkiksi vastaan huonoja duuneja, enkä paskaa käytöstä. Tiedän, mitä osaan ja missä olen heikko. Osaan sanoa ”ei” oikeissa kohdissa ja tiedän, mitä jaksan ja mihin realistisesti kykenen nykyisin. Niin ja mikä mun työn hinta on ja mihin mä itseni kulloisenkin työn kentässä sijoitan. Se on aikamoinen ilo, että osaa nauttia töistä oikealla tavalla.

Sellaisia ajatuksia alkavan (työ)viikon alkuun!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Kommentit (2)

Larremoi
1/2 | 

Mulla on ihan samanlainen työminä! Nyt kun jäin äippälomalle niin mietin, että kuinkahan moni täällä on onnellinen, kun jään pois. Sitten mietin, että so what, mä ainakin seison ylpeänä työni ja sanojeni takana, sillä "mäkätys" on todellakin korkeaa työmoraalia paljon enemmän kuin vain mäkättämistä. Vahva nuori nainen on vaan monelle pelottava asia, mutta siitä en luovu 😎

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019
2/2 | 

Mä ajattelen myös niin, että suoruuden vastapainoksi pitää olla myös suoraa työkamujen kehumista. Toivottavasti olen osannut tehdä myös sitä <3 Naisena toki kyllä helposti leimataan hankalaksi, vaikka samalla tavalla toimiva mies olisi vain "suoraselkäinen" ja "jämäkkä". 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Pidetäänpä vielä yksi puheenvuoro rahan ja työn liitosta. Ja kiitos jo tähän mennessä saamistani inboxi-kommenteista liittyen aiheeseen. (Jännä muuten nähdä tämä uusi blogimaailman suunta, jossa keskustelua ei enää – ainakaan mun blogissa – käydä juuri näiden postausten alla, vaan postausten aiheet tuodaan keskusteluun instagramin puolelle.)

Kirjoitin eilen mun kahdesta palkkaan liittyvästä oivalluksesta, mutta suurin ahaa-elämys mulle on ollut se, ettei mun tarvitse olla palkka-asioissa liian kiltti. Ja kun olen katsellut ihmisiä – erityisiä naisia – ympärilläni, moni haluaa niin kovasti ylläpitää työpaikan hyvää ilmapiiriä, ettei tästä syystä uskalla nostaa palkka-asiaa pöydälle. Ja eihän hyvän ilmapiirin luomisessa ole mitään pahaa. Päinvastoin! Mutta siinä on ongelma, jos asioista ei uskalleta puhua niiden oikeilla nimillä vain siitä syystä, että pelätään ilmapiirin kärsivän. Jokaisessa työpaikassa pitäisi olla mahdollisuus jutella näinkin perustavanlaatuisista asioista ilman, että se vaikuttaisi ilmapiiriin. Siitäkin huolimatta, ettei asiasta oltaisi aina samaa mieltä.

Mun este puhua ja kirjoittaa palkasta on joskus myös ollut oman pään sisällä. Olen ajatellut, että jos näitä asioita nostaa esille, on jotenkin todella kylmä, rahanahne paska. Olen kuitenkin tajunnut, ettei rahasta neuvottelu ja puhuminen sulje pois sitä, ettei säilyttäisi omia arvojaan. Voi hyvin olla myymättä sielua töilleen, vaikka olisikin tietoinen oman työnsä arvosta ja haluaisi neuvotella sopimukset taloudellisenkin puolen kannalta hyviksi.

Itse asiassa raha-asioiden tiedostaminen on tuonut ainakin minulle enneminkin vapauden kuin paineen. Saan julmetut kiksit esimerkiksi siitä, että rahasta huolimatta olen oppinut kieltäytymään töistä, joita en halua tehdä. Tai sellaisista töistä, joiden palkkauksen koen työn arvon alentamiseksi. Se on lisännyt itsekunnioitustani. 

Vastapainoksi on sanottava myös se, että erään kerran myös itse alentanut oman tuntipalkkani. Silloin mun moraali ei antanut periksi ottaa sellaista liksaa vastaan, jota mulle oltiin maksamassa. Silloin soitin asiakkaalle ja sanoin, että jos sopii, isketään mun tuntipalkkaa alaspäin. Asiakas oli ehkä ihmeissään, mutta mulle tuli tunne, että tein oikein.

Ainiin. Lupasin jakaa viisauden, joka ei ole minun keksimäni, mutta joka on yksinkertaisuudessaan aika hyvä: Palkka pitää olla sellainen, ettei vituta mennä töihin. Se, miten tuota lausetta tulkitaan ja mitä kaikkea lukee palkaksi, riippuu tietysti tilanteesta ja ihmisistä. 

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2020
2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat