Kirjoitukset avainsanalla some

Mä rakastan tehdä töitä somessa ja somen parissa. On ihanaa kirjoittaa ja höpistä. Olla monella tavalla kiinni ajassa työn kautta.

Tässä työssä on kuitenkin - kuten monessa muussakin työssä - omat varjopuolensa. Ja jos niistä yrittää puhua, ihan ilman martyyrin viittaakin, saa usein vaan pahemman sopan aikaiseksi. Sanotaan, että "itsepä olet työsi valinnut" tai kutsutaan niin rumilla nimillä, ettei niitä viitsi edes kirjoittaa. 

Me silti, tai ehkä juuri siksi, haluttiin tonkia Emmin kanssa tätä aihetta meidän podcastissa. Puhutiin somen paskamyrskyistä ja siitä, miltä tuntuu olla tuolla myrskyn silmässä. Siis ihan oikeasti tuntuu. Ihmisenä. 

Kuuntele Nuorgam&Pentikäinen -podcastin kolmas jakso täältä. Jakson nimi: "Mitä kaikkea somevaikuttajan täytyy sietää?

Kivaa alkavaa viikkoa! Kuva meidän äänitys"studiosta"!

-Karoliina-

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kun mä aloitin kirjoittaa omasta elämästäni 2010, en osannut edes ajatella uuden uutukaisen vauvani yksityisyyttä. En siksi, että some oli niin uusi asia vielä tuolloin. Enkä siksi, että en tiennyt, mihin pikkiriikkinen sivutienestini kolumnin ja blogin parissa vielä veisikään.

Silloin ja monta vuotta tuonkin jälkeen jaoin pienen esikoiseni kuvia. Koska olihan hän niin kauhean ihana, että miksipäs ei. Työ opettajana teki kuitenkin silloin jo sen, että ymmärsin aika hyvin lasten maailmaa. Esimerkiksi sen, että joku vanhempien paljastama juttu 4-vuotiaasta söpöliinistään saattoi koitua kiusaamisen aiheeksi vielä 10 vuotta tapahtumien jälkeenkin. Siksi en koskaan kertonut F:stä mitään arkaluontoista. Blogissa ei ole jaettu hänen mittojaan, pottailujaan tai muuta omaa.

Liki kymmenessä vuodessa maailma on muuttunut. Samoin oma suhteeni someen, sekä julkisen ja yksityisyyden rajoihin. F on ollut jo 3 vuotta somessa "kasvottomana" ja sama on päätetty tehdä vauvojen suhteen.

Paitsi että yhdet kuvat ajateltiin A:n kanssa jakaa, koska Noora otti tytöistä (ja muustakin perheestä) niin ihania kuvia. Tässä siis meidän kultamurut, joille muuten pitäisi keksiä jotkin bloginimet. Oikeat on jo käytössä, vaikka kastejuhlaan onkin vielä hetki aikaa.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (15)

Vierailija
2/15 | 

Kun keksit vauvoille kirjaimet, ne voisi laittaa tuohon esittelytekstiisi. Samoin sen, ketä ovat A ja F. Muistan miettineeni asiaa, kun ensimmäistä kertaa luin blogiasi (silloisesta tekstistä se ei heti avautunut, myöhemmistä kylläkin).

Vierailija
3/15 | 

Voi mitä ihanuuksia. Kovasti kiinnostaisi mitkä kivat nimet olette antaneet mutta ymmärtäähän sen ettet niitä halua nettiin :) Paljon onnea vielä vauvoista. <3 

Anskumyös
5/15 | 

14.10 eli heidän syntymäpäivä oli Elsan nimipäivä joten Elsa ja Anna 😊

Vierailija
6/15 | 

Olisi ihana kuulla nimet ja niiden tarinat, kun selkeästi teillä oli jo tiedossa ennen vauvojen syntymää, mitkä annatte nimiksi.

K
7/15 | 

Saisko pienille bloginimet vaikka nimien ekoista kirjaimista? Tai toisten nimien ekoista kirjaimista, jos mahdolliset toiset nimet on tiedossa?
Tiuhti ja Viuhti on muuten myös ihana idea :D <3

Vierailija
9/15 | 

Tietysti B ja C. Sitten olis jo A, B, C ja F. Siihen vielä D ja E väliin, kun suurperheestä haaveilet(te) <3

Selma
10/15 | 

Ihanat vauvat, heistä kasvaa kaunottaret! Ymmärrän täysin miten näytät vauvoja somessa. Hyvä linja!

Vierailija
12/15 | 

Bloginimi ei myöskään ole ihan ongelmaton aihe. No, annat ja elsat on jo bloginiminä käytetty, mutta noin muutenkin. Tahtooko lapsi, jonka identiteettiin kuulu se kaunis, ihan oma nimi, tulla kaupungilla kymmenen tai viidentoista vuoden päästä tunnetuksi Viuhtina? Miltä tuntuu olla ”yleisön silmissä” aina vaan Kulta?
Toisaalta nyo kirjaimeta aasta ööhön tekevät tekstistä lopulta aika sekavaa. Äksät ja yyt pysyköön matemaattisissa yhtälöissä.

En itse julkaise lasteni kuvia netissä. Se on ollut itselleni aina ihan selvä linja. Julkaiskoon itse sitten takautuvasti täysi-ikäisinä kaikki söpöt vauvakuvansa niin halutessaan.
En kuitenkaan voi naivisti ajatella, etteikö pienellä tonkimisella verkosta löytyisi lapsistani paljon sellaista tietoa, jota en itse ole sinne harkitusti päästänyt. Sellaista elämä vaan on. Vaikka käytät esikoisesta blogissa vain etukirjainta, suurin osa lukijoista kuitenkin tietää hänen etu- ja sukunimensä. Se on sitten eri asia, ketä oikeasti jaksaa kiinnostaa googlailla lapsesta sen enempää tietoa.

Kukin rajaa tyylillään. En katso pahalla heitä, jotka kirjoittavat nimellä ja kuvalla sen enempää kuin heitäkään, jotka eivät sitä tee. Ehkä kiusallisemmaksi koen aina nämä postaukset, joissa erikseen kerrotaan, mitä kirjoittaja tietää, mutta ei kerro.

Vierailija
13/15 | 

Ymmärrän tavallaan ratkaisun olla näyttämättä kasvoja, mutta toisaalta se on sääli koska vauvat on niiiiiiiin suloisia, esim. Valeäidin instastoryt on ihan mun lempisisältöä nykyään ihanan Kolmosen takia <3 Sitä vaan mietin, että eihän tässäkään postauksessa kasvot edes kunnolla näy niin että tyypit ois ns. tunnistettavissa. Eli en nää että tässäkään olisi sen yksityisyyden suojan osalta mitään vikaa. En ehkä ihan ymmärrä niitä ”sensuroituja” kuvia. Miksi pitää laittaa sitten ollenkaan sellaisia kuvia joista haluaa sen olennaisimman (kasvot) peittää jollain giffeillä tms..

K
15/15 | 

Ymmärrän ja kunnioitan sitä, että pidät lasten yksisyisyydestä kiinni ja pidät kasvot pois blogista. Itse tekisin samoin :)

Kun julkaiset kuvia lapsista, pystytkö vähän pelailemaan kuvakulmien kanssa ettei kasvoja näkyisi tai piilottamaan ne jollain hennolla tekstillä, piirretyllä sydämellä tmv (todella vaikea selittää, mutta mielestäni stricly style on onnistunut tässä hyvin, silloin kun vielä täysin piilotti lastensa kasvot blogista). Minäkään en ihan ymmärrä miksi pitää julkaista semmoinen kuva, missä pääasiassa on kasvot, joita ei sitten näy ja ne on piilotettu liikkuvilla ja värikkäillä kukilla, emoiji sydämellä tmv. Vauvakuvissa juuri se tunnelma ja herkkyys on aina parasta, mutta nuo edellä mainitut murentaa sen kokonaan pois ja päällimmäiseksi tunteeksi jää lastenpiirretty tmv.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

84FBABBC-BF13-4367-8AE0-27AC7941E79B.jpeg
84FBABBC-BF13-4367-8AE0-27AC7941E79B.jpeg

Me olemme käyneet Lilyn vaikuttajien kanssa keskustelua aina silloin tällöin siitä, kuinka Lilyn henkeä saataisiin nostettua vieläkin mukavammaksi. On yhdessä jopa vähän haikailtu niiden aikojen perään, kun kommenttiboksissa tuntui vallitsevan poikkeuksetta sellainen hyvää tekevä meininki. Ei aina samanmielinen, mutta hyvä ja aidosti keskusteleva! Sellainen, jossa kunnioitettiin toista.

Anna Vihervaarasta – yksi lempparikirjoittajistani, kuten tiedätte – ehdotti alkuviikosta #somelempeys -kampanjaa. Sellaista hyvän mielen kampanjaa, jolla jokainen meistä vaikuttajista voisi nostaa esille niitä lempeän somekeskustelun arvoja, joita meillä aika monella taitaa olla ikävä. Uskoisin, että ei vain meillä. Vaan myös teillä lukijoilla, vai kuinka?

Anna kirjoitti hirveän hienosti siitä, kuinka tämä blogimaailma on paikka, jossa – kerrankin – me naiset olemme menestyneempiä kuin miehet. Ja josta meidän tulisi olla ylpeitä!

Annan tekstiä lukiessani tajusin vasta ensimmäisen kerran, että niinhän se tosiaan on! Meidän tekemämme työ ei ole mitään hömppää! Ei ”kirjoittelen vaan tässä nyt vähäsen kengistä ja meikeistä”. Tämä on yhtälailla työtä, vaikka aiheena kuinka olisi vaatteet ja kosmetiikka. Kuten Anna sanoi, miten ihmeessä me edelleen ajattelemme, että esimerkiksi jalkapallosta puhuminen/kirjoittaminen on jollain tapaa fiksumpaa ja hyväksyttämäpää kuin vaatteista kirjoittaminen. Olisiko todellakin aika heittää tuollaiset arvotukset ja ”naisten hömpäksi” luokitellut asiat romukoppaan.

Kun tarkemmin katselen kaikkia niitä naisia, jotka pyörivät töiden tai vapaa-ajan vuoksi ympärilläni, tajuan, miten supertyyppejä nuo kaikki – poliittisesta vakaumuksesta, vaatteidenostofilosofiasta tai ulosannista riippumatta – ovatkaan. Ne jumaliste pyörittävät menestyneitä yhden naisen yrityksiä tai takovat useaa duunia yhtä aikaa. Niillä on perheet, lapset ja miehet. Kissat, ystävät ja harrastukset. Ne on ihania, fiksuja, kauniita, hassuja, inhimillisiä ja vaikka sun mitä. Hitto vieköön tässä alkaa ihan herkistyä, kun tajuaa, millaisen porukan kanssa sitä oikein saakaan elellä.

Samalla tajuan myös sen, kerronko noille naisille tätä kaikkea tarpeeksi usein! – En! Järjestämmekö saman alan naisten kanssa miittinkejä ja verkostoiduimme, kuten miehet urheiluottelun aitioissa kerrakseen? Emme helkkarissa! Esittelemmekö me toisiamme business-mielessä toisillemme? Kommentoimmeko someen kauniita asioita toistemme kuviin aina, kun sellainen putkahtaa mieleen? Nousemmeko riittävän usein vastarintaan, jos toista on kohdeltu väärin? Emme, emme ja emme.

Mä uskon, että me naiset ajaudumme välillä kurjaan henkeen keskenämme – vaikkapa täällä somessa – kun emme ole tottuneet pitämään yhtä. Emme huonouttamme tai ilkeyttämme. Vaan siksi, että meillä ei ole samalla tavalla yhteishenkeä nostattavia perinteitä – sikarikerhoja ja herrasmiesklubeja – kuten miehillä. Se, missä miehet esimerkiksi yritysmaailmassa illastavat ja kontaktoituvat, jää se meiltä naisilta usein tekemättä. Ehkä me emme ole vielä tottuneet siihen.

Raffista otsikosta huolimatta haluan, että tämäkin teksti on somelempeä. Ei syyttelevä, vaan sellainen, joka saa ajattelemaan sitä, miten voisimme tukea toisiamme. Miten me naiset voisimme tukea toistemme aatoksia, töitä ja itsetuntoa samaan tapaa, kun miehet jo toisiaan tukevat?

Paljon puhutaan siitä, että somekeskustelu uutisten ja blogikirjoitusten alla on muuttunut raaemmaksi. Mutta ovatko myös blogit ja nettiuutiset muuttuneet jotenkin erilaisiksi? Miten me kirjoittajat täällä keskustelujen yllä voisimme olla mukana somelempeydessä? Vinkit oletetaan avosylin vastaan.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Kommentit (3)

kameli
1/3 | 

"Mä uskon, että me naiset ajaudumme välillä kurjaan henkeen keskenämme – vaikkapa täällä somessa – kun emme ole tottuneet pitämään yhtä."

---

Erikoinen ajatus.

Minulla on kokemusta naisyhteisöistä, koska olen muutamaan kertaan opiskellut alalle, jolla olen ollut ainoa mies tai jolla on ollut vain muutamia miehiä. Yleinen ilmapiiri on ollut pääsääntöisesti myönteinen ja yhteisöllisyyttä ja sopua vaaliva.

Sen sijaan miesyhteisöt, joihin olen kuulunut, ovat olleet hierarkiseen nokitteluun taipuvaisia ja avoimesti aggressiivisia. Nyrkistä en ole saanut, mutta rumia sanoja ja rumaa asennetta olen kohdannut senkin edestä. Yhteisöni ovat pääasiassa muodostuneet korkeakoulutetuista ihmisistä.

Viimeksi tällä viikolla sain kuulla olevani yhteisöni kuvottavin jäsen. Tämä sanottiin monien muiden läsnä ollessa, eikä kukaan asettunut puolustamaan minua.

Se sattui. Kipu jatkuu edelleen. Nuolen parhaillaan haavojani. Olen surullinen, alistunut ja ahdistunut. Myös itsetuntoni koki kolauksen. Vihaakin puskee pintaan pieninä purskahduksina.

Kunhan tästä toivun, uskallan ottaa taas asemani yhteisössäni vain nähdäkseni, kuinka jotakuta toista runnotaan, lyödään henkisesti. Sen jälkeen tuo toinen vetäytyy keräilemään itseään, kunnes uskaltaa kömpiä esiin. Sen jälkeen on kolmannen vuoro.

Nykymaailmaan on syntynyt huomattava määrä oletuksia, joita toistetaan ja joista on siksi tullut kokemuksellisesti totta, vaikka tutkimuksilla oletuksia ei ole osoitettu todeksi ainakaan kaikkiin tilanteisiin ja yhteisöihin yleistettäväksi saakka.

Pahoinpa pelkään, että kuvitelma miesten toisiaan tukevasta yhteisöllisyydestä on yksi monista harhoista. Miehet eivät ehkä ulkoa katsoessa riitele yhtä paljon kuin naiset, koska miesten lyönnit ovat painavia ja vahingoittavia ja mieskulttuurissa turpiinsa saaneen kuuluu vetäytyä.

Mieskulttuurissa myötätunnon kerjääminen tai liittolaisten etsiminen toimii huonosti. Jos turpiinsa saanut mies rupeaa etsimään sosiaalista tukea, hän saa helposti turpiinsa uudestaan. Kohtalona voi olla myös halveksunta ja kehotus kestää kuin mies. Olenkin aina ihaillut naiskulttuuria, jossa kaltoin kohdellulle löytyy ainakin toisinaan empatiaa, ymmärrystä ja sosiaalista tukea.

Harvalukuisia hyvävelikerhoja epäilemättä on, mutta näihin päässeet miehet ovat saaneet iskuja ja antaneet iskuja koko elämänsä mitan. Todennäköisesti monilla heistä on myös persoonallisuus, joka on kaikkea muuta kuin viehättävä, koska taistelussa pärjätäkseen täytyy olla röyhkeä ja häikäilemätön.

Jos te naiset tahdotte mieskulttuuria, niin minä oikein mielelläni ottaisin vaihdossa naiskulttuuria.

kameli
3/3 | 

Sehän meni hienosti, kaikki tuli pötköön. Eikö tähän saa tehtyä kappaleita? Kokeilen, jos vaikka muistaisin. Toimiiko tämä?

Toimiiko?

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

P1235846.JPG
P1235846.JPG

P1235835.JPG
P1235835.JPG

P1235837.JPG
P1235837.JPG

P1235839.JPG
P1235839.JPG

P1235844.JPG
P1235844.JPG

P1235850.JPG
P1235850.JPG

P1235857.JPG
P1235857.JPG

Katselin muutama kuukausi sitten Instagram-feedistä ystävieni ja ihan vain somessa seuraamieni henkilöiden kuvia. Rullasin Gullichsenin Hannan kuvan ohi nopeasti, koska itse kuvassa ei ollut mitään erityisen pysäyttävää. Vain mustavalkoinen otos peilikaapin purnukoista. Joku kuvassa, tai oikeastaan sen tekstissä, sai minut kuitenkin palaamaan vielä sen pariin toistamiseen. Kuvateksti alkoi nimittäin suoralla sitaatilla Hannan saamasta kommentista: ”Päättäisit jo, että oletko luonnonkosmetiikkaleirissä vai et.” Repliikin jälkeen Hanna kertoi, ettei asia ole hänen mukaansa niin mustavalkoinen. Hän nimittäin käyttää sellaisia tuotteita, jotka ovat hänen iholleen hyviä. Toiset luonnonkosmetiikkamerkiltä, toiset joltain muulta.

Hannan saama kommentti – ja samalla hänen oma vastauksensa – oli jotenkin niin nykyisen nettikeskustelumaailman ytimessä, että tuo yksi kuva tekstillään jäi kummittelemaan mieleeni pitkäksi aikaa. Siinä tiivistyi jotain sellaista, joka meidän ajassamme on mielestäni hirvittävän vaarallista. Hannan saama kommentti huokui sellaista ehdottomuutta ja kapeakatseista ajattelua, joka tekee tästä hetkestä – somessa ja ilman – todella vaarallista.

Samanhenkistä keskustelua näkee ympärillään jatkuvasti. Kun Nordinin Maria lensi Thaimaahan vuoden alussa, moni halusi kertoa, että Maria teki maapallon kannalta väärin. Siinä samassa monien silmissä romuttui Marian ekohenkinen ”brändi”, eikä ne ekologiset teot, joita hän tekee jatkuvasti muuten, tuntuneet enää miltään. Yksi väärä suunnanliike, ja moni piti ekoilua kaikilta muiltakin osin täysin feikkinä. Kokonaiskuva – näin minun mielestäni – kuitenkin unohtui. On totta, että lentomatkustaminen lisää hiilijalanjälkeä merkittävästi, eikä tietysti hyvä teko aina pyhitä huonoa, mutta silti koin, että asioista voisi ajatella vähän eri tavallakin.

Somessa ja sen kanssa työskennellessä olen huomannut, etteivät edellisen kaltaiset tilanteet ole millään tavalla tavattomia. Ehdottomuus on lisääntynyt somessa radikaalisti niiden vuosien aikana, joina itse olen toiminut bloggaajana. Kun vuosia sitten en kirjoittanut vaikkapa mitään ekologisesti oikeista valinnoista (koska en niitä silloin juuri miettinyt), ei kukaan minulta vaatinutkaan vastuullisuutta. Siinä sai aivan vapaasti ostaa viikko tolkulla hikipajakamaa, asuttaa tarpeettoman isoa kotia ja haaveilla uusista ostokohteista kenenkään tuomitsematta toimintaa. Mutta heti kun aloin pohdiskella asiaa, tehdä pieniä edistysaskelia, kirjoittaa niistä, moni oletti, että vetäisin suoraan ääripäähän. Niin, että kun kerran oli päättänyt ostaa kakkuunsa luomu-munia, pitäisi jo seuraavassa hetkessä syödä raakaravintoa, kutoa vaatteet itse keritsimistään langoista ja elää omavaraisesti teltassa keskellä erämaata. Ehkä vähän kärjistetysti, mutta ymmärrätte varmasti pointtini. Hannan saama kommentti tiivisti hienosti sen, mitä ihmisiltä – erityisesti meiltä somessa jollain tavalla toimivilta – vaaditaan. Vain ääripää ja stereotyyppinen ”yhden ominaisuuden persoonallisuus” ovat riittävää. Tavallaan somessa toimivalta henkilöltä oletetaan siinä mielessä täydellisyyttä, että tämän olisi täydellisesti toteutettava sitä kuvaa,  jonka seuraajat kokevat tälle ominaiseksi ja  sopivaksi. Tässä tullaan kuitenkin siihen ongelmaan, että harvoin ihminen on yksiulotteinen tai toimii vain yhdellä tavalla.

Minusta ääritoiminnan vaatiminen on muutenkin aika raakaa. Ja tuntuu jotenkin hassulle, että median yksi lempitermeistä viime vuosina on ollut ”lempeys” ja ihmisille annetaan neuvoja lempeydestä itseään kohtaan. Mutta onko monikaan kirjoittanut ja puhunut lempeydestä toisia yksilöitä kohtaan? Sellaisesta lähimmäisen rakkaudesta (vaikka sitten anonyymisti ihan netissäkin), jossa asiat ja ihmiset nähdään kokonaisuuksina ja jossa hyvä ja huono vuorottelevat.Koska sellaistahan inhimillinen ihmisyys on. Ei ole täysin mustavalkoisia kohtia, vaan maailma koostuu ennemminkin harmaista sävyistä ja tavalliseen elämään kuuluvasta epätäydellisyydestä ja keskeneräisyydestä.

Minusta on jotenkin surullista, että netti luo kuvan siitä, että kaikki olisi oltava valmista ja täydellistä yhdellä rysäyksellä. Eihän kukaan oleta, että ekan kuntosalikerrankaan jälkeen ovesta astelisi ulos rasvaton lihaskimppu. Miksi siis muilla elämän osa-alueilla pitäisi tulla valmista yhdellä rytinällä? Sitä paitsi: Ei kaikista tarvitse tulla vertauskuvallisesti oman elämänsä bull mentuloita. Joskus vähempikin riittää. Ja se, mikä on riittävästi, on subjektiivista.

Minä samalla ihailen ja pelkään ehdottomia ihmisiä. Tavallaan on upeaa, että joku, joka on päättänyt elää vaikkapa omavaraisesti, oikeasti niin tekee. Päivästä, viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Se kertoo sellaisesta luonteen lujuudesta ja periksiantamattomuudesta, jota harvalla on.

Toisaalta minusta ehdottomuus on myös pahe. Ilman ehdotonta ehdottomuutta moni sota olisi vältetty. Moni ääriteko ja äärilleen veto. Minä tiedän ainakin omasta itsestäni, että olen henkilö, joka helposti ajautuisi äärimmäisyyksiin, mutta jonka on juuri siitä syystä vältettävä sellaista. Minulle elämä on opettanut, että ehdottomuus tekee minusta lopulta – alkuinnon jälkeen – onnettoman itseäni soimaavan orjapiiskurin, josta inhimillisyys on kaukana. Siksi yritän vältellä sellaista.

Minusta maailmanrauha, maailman pelastaminen ja ihan kaikki tuollainen iso muutos alkaa pienistä teoista. Mutta suurin teko kaiken muun tärkeän – niiden kasvisruokapäivien, paperinkeräyslaatikoiden, hiilijalanjälkien ja luomun – keskellä on kuitenkin se, miten me ihmiset täällä keskenämme olemme ja toisiamme kunnioitamme. Ja siihen maailmaan ei kyllä kuulu ehdottomuuden leirit.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: panta, Uhana Design (kotimainen tekstiili) // kääntöbomber, Lindex // neule, InWear – By Emka // hame, Poola Kataryna (kotimainen tekstiili) // sukkikset, Lindex // kengät, Dr.Martens // laukku, Lumi*

*saatu

Kommentit (26)

Vierailija
3/26 | 

Aivan loistava kirjoitus taas kerran! Niin asiaa. Tässä on nähty metsä puilta ja ajettu ihmisyyden asiaa. Palautti hiukan uskoani ihmisiin. Kiitos.

Vierailija
5/26 | 

Kiva teksti :)

Mä veikkaan, että se osaltaan johtuu siitä, että bloggaajat (ja muutkin julkisuuden henkilöt) on ihmisille esikuvia, joiden esimerkkiä he haluavat seurata. Nuoret henkilöt varsinkin saattavat seurata hyvinkin orjallisesti. Jos henkilö sitten tekee yllättäviä liikkeitä (kuten esim. vaikka tuo Nordinien ulkomaanmatka), se hämmentää seuraajaa, tulee ehkä fiilis, että saako noin tehdä.

En kyllä suosittele sellaista fanittamista kenellekään :)

Karoliina Sallinen
6/26 | 

Hyvä pointti. Seuraamiaan ihmisiä alkaa varmasti jossain vaiheessa katsoa kuin fiktiivisen tv-sarjan hahmoja, ja silloin heidän ei halua poistuvan jo tutuksi tulleelta tavalta olla, näyttää ja puhua. 

Vierailija
7/26 | 

Ja tästä syystä myös on vaan erityisen hyvä ettei olla ehdottomia, siis että myös esim. bloggaajat näyttäisivät juuri sitä esimerkkiä, että ne pienet teot ratkaisevat ja kaikki me olemme vain ihmisiä. Ja hyvä niin.

Elinakookirjautumatta
10/26 | 

Miten ihanat vaatteet!! Värit ja kaikki!

Taannoisessa radion vegaani-ruokavalio keskustelussa tuli hyvin todettua että asiaa ei suinkaan tulisi nähdä joko-tai-tyyppisesti. Vaan Kaikki teot ja valinnat oikeaan suuntaan on hyvästä. Kukaan ei ole täydellinen.

Vierailija
12/26 | 

Allekirjoitan tekstin täysin. Erityisesti kohdan lempeydestä itseä ja toisia kohtaan. On hyvä jos ihminen on itselleen anteeksiantava, lempeä ja armollinen. Se ei kylläkään tarkoita itsekkyyttä, jolloin ajatellaan että minulle kaikki ja minulla on oikeus, se on myös eri asia kuin oikeanlainen itsekkyys, joka minusta on lähinnä oman arvonsa tuntemista ja tunnustamista. Valitettavasti vain oma aikamme ruokkii juuri tuota väärää itsekyyttä ja samalla oikeutta paukautella toisille mitä sylki suuhun tuo ajattelematta toisen tunteita yhtä vähää.

Lempeys toisia kohtaan on sitä, että teet ja sanot toiselle sen ja sitä mitä haluaisit toisten tekevän ja sanovan itsellesi. Luulen, että jos tähän pystyy, olisi kaikkien hiukkasen parempi olla ja tulisi hiukan mietittyä omia sanoja ja tekoja. Tässä meille kaikille ajattelemista näin yhteisymmärryksen viikon kunniaksi.

Karoliina Sallinen
13/26 | 

Ihanasti sanottu. Ja asiahan on juuri niin. Tämä aika on monella tapaa tosi vääristynyt :(

JEEEEEEE
16/26 | 

On totta, että kaikki lähtee pienistä teioista.
Parempi pitää vaikka se yksi kasvisruokapäivä viikossa kuin ei ollenkaan.
Parempi ehkä ostaa luonnonkosmetiikkaa, jota ei ole testattu eläimillä

Luomun suosiminen esimerkkinä hmm.. on ehkä huono? Luomu ei ole maapallon kannalta ajateltuna kestävä vaihtoehto, eläinten kannalta se on ehkä hieman parempi kuitenkin?

Tällaiset postaukset on hyviä, on hyvä saada ihmiset ajattelemaan omia valintoja. Pointti taisi kuitenkin varmaan olla se, että ihmiset tuomitsevat liian kärkkäästi mutta ehkä tämäkin saa ajattelemaan.

Karoliina Sallinen
17/26 | 

Mä uskon, että jokainen teko merkitsee. Ja juurikin niin, ettei "huono" teko kumoa hyvää :) 

Vierailija
18/26 | 

Ehdottomuus ei ole vain lukijan mielikuvituksessa.
Usein, etenkin kaupallisia yhteistyöpostauksia kirjoittaessa, tulee varmasti mutkat kirjoitettua suoriksi ja näin välitetty lukijallekin vähän ehdottomampi kuva kannattamattastaan tuotteesta, palvelusta tai ideologiasta, kuin mikä todellisuuskaan on. Jos siis kirjoittaja tänään on yhteistyöpostauksen merkeissä ehdottomasti sitä mieltä, että kotimainen työ ja luomupuuvilla ovat ihan ykkös valinta ja huomenna taas päivän asuna on monikansallinen keinokuitu, niin tuleehan siitä kieltämättä aina vähän korni olo.
Kun tarmokkaasti julistetaan yhtä ja seuraavassa hetkessä taas toimitaan toisin, se väkisinkin pistää silmään
- kuin klaffivirheet elokuvissa.
Joten se, jos Nordinin Maria lentää maapallon toiselle puolelle mainostaakseen ekologista palasaippuaa ja luontoystävällistä, muovitonta elämää, on vain klaffivirhe hänen rakentamassani imagossa.

Eikä ilmiö,liity vain someen. Se on ollut olemassa paljon aikaisemminkin. Ihan samalla tavalla se suvun kasvissyöjäksi julistautunut teinityttö keräsi osakseen hyväntahtoisia hymyjä jo paljon ennen some syömällä jouluna kyllä kinkkua, kun se on niin hyvää.

Samoihin "klaffivirheisiin" on perustuneet monet, hyväntahtoisetkin, kahvipöytäkeskustelut kautta aikojen. Että kuinkas puolivallaton se sitten olikaan, kun naimisiin meni kuitenkin...

Karoliina Sallinen
19/26 | 

Mä en kutsuisi niitä klaffivirheiksi, enkä edes virheiksi. Mä pidän vaan inhimillisenä sitä, ettei ihminen koko ajan toimi yhdellä tavalla. Jos on vaikka joskus ostanut "monikansallista keinokuitua", ja sitten herännyt miettimään vaatteiden alkuperää, ei sitä vanhaakaan ostosta tarvitse peitellä tai hävetä. Ainakaan minusta. 

Musta kinkkua vetävä kasvissyöjä ei ole yhtään sama kuin vaikka etelään lentävä ekoihminen. Jos sen sijaa ekoihminen olisi haukkunut kaikki lentäjät ja tuominnut juuri lennot, sitten tilanne olisi toinen.

Musta klaffivirhe-vertaus kertoo hyvin sen, että somessa työskentelviä henkilöitä pidetään usein kuin elokuvahahmoina - ei oikeina. Mutta se toki ei ole (vain) lukijan vika. Se on varmasti myös meidän ruudun takana työskentelevien vika! Voimme tahtomattammekin antaa itsestämme joskus (kai?) epärealistisen kuvan. 

Vierailija
20/26 | 

Halleluja ja amen!! Juuri näin.

Olen kauniisti sanottuna h i e m a n väsynyt bloggaajien uhriutumiseen ja itkuntihrutukseen siitä miten epäreilusti heiltä asioita odotetaan. No ei odoteta, mutta voisiko kolmi-nelikymppiseltä, työkseen (!!!) bloggaavalta koulutetulta, aikuiselta odottaa alkeellista johdonmukaisuutta.

Mainitsemasi Hanna g taas tavaroiden ja palveluiden pyytäjänä on legenda..ja kun sille hymistellään, se onkin hatereiden tekosia.

Aikuisten ihmisten työn jäljeksi tällaiset postaukset mietityttävät kyllä, ketä milläkin tavalla, ei välttämättä kaikkia kuten ajattelit.

Upean kuvittajan olet valinnut!

Vierailija
21/26 | 

En tiedä miksi äskeinen kommenttini ei tullut 15:49 jätetyn perään, mihin sen jätin, mutta sinne sen tarkoitin.

Vierailija
22/26 | 

Olen nimimerkin Jeeeee kanssa aivan samaa mieltä; aina kohtti patempaa mennään jos tehdään yksikin kestävä valinta. Ehdottomuuden vaatimus tekee sen että ei tehdä kohta edes sitä yhtä valintaa kun tulee kohta pöllyä siitä että et ole 110prosenttisesti eko tai luomu tai mitä niitä onkaan. Siinä unohtuu kokonaisuus. Esim ehkä mainitulle maria n:lle ja sitä kautta hänen perheelleen teki kokonaisuutena hyvää vähän lomailla ulkomailla huolimatta hiilijalanjäljestä. Lopputulos saattoi maailman kannalta olla parempi.

Karoliina Sallinen
23/26 | 

Hyvä pointti: Itsekin olen joskus musertunut esimerkiksi ekovaatimusten edessä, ja tullut olo, että koska en pysty sataprosenttisuuteen, "en tee perhana mitään". Todellisuudessa pienetkin teot merkitsee, eikä kaikkea tarvitse tehdä (heti tai edes koskaan). 

24/26 | 

Kyllä, jees ja aamen! Yhdyn sanomaasi.

Armollisempaan, lempeämpään ja avarakatseisempaan elämään kannustan itsekin blogissani.

Ja sen olen huomannut, että vaikka ahdasmielisyys ja armottomuus esim. somessa harmittaa, niin loppujen lopuksi se kertoo kyllä aina aika paljon kommentoijasta, ja se on aika surullista.

Ihanaa viikkoa!

Petra
www.arkeenkatkettyaarre.fi

Karoliina Sallinen
25/26 | 

Mutta miksi sellaista armottomuutta on tässä ajassa niin paljon? Se kummastuttaa ja jopa pelottaa. 

Anna Vihervaarasta
26/26 | 

WORD. <3 Tosi hyvä teksti. En itse usko ehdottomuuksiin, mutta haluan silti osaltani yrittää elää jollain tavalla vastuullisesti ja mielellään tuoda maailmaan enemmän hyvää kuin pahaa. Musta nämä eivät sulje toisiaan pois.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2020
2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat