Kirjoitukset avainsanalla ihmiset

KARO9 (1).JPG
KARO9 (1).JPG

Mä vien lapsen keskimäärin joka toinen perjantai-iltapäivä Helsinkiin. Koska vaihto on tiukista tiukin (lapsi ja matkalaukku vaihdetaan miinusminuuttiaikataululla läpystä), en koskaan uskalla ostaa paluumatkan lippua ennakkoon. Ja koska lippua ei ole, ainoa tapa saada persuuksensa penkkiin on suunnata ravintolavaunuun. Perjantaina. Mainitsinko jo: perjantai-iltapäivänä.  Ravintolavaunuun. Kuulostaa pahalle, vai kuinka?

Tilanteen voisi nähdä todellisena kauhukertomuksena, mutta se ei ole sitä lainkaan. Itse asiassa perjantainen ravintolavaunu on yksi parhaita juttuja, mitä tämmöisessä pakollisessa matkanteossa voi tapahtua. Nyt kerron, miksi.

Mä olen istunut perjantaisessa ravintolavaunussa nyt vajaan kahden vuoden aikana noin neljäkymmentä kertaa. Ja joo: Vaunu on täynnä älämölöä, tunkkaista ilmaa ja kaljatuoppien kilinää. Mutta se on myös täynnä odottamattomia kohtaamisia, jaettua elämää ja sellaista epäsuomalaista (?) sosiaalisuutta, ettei ennen ole nähty. Eikä tätä silti selitä minusta kalja tai kaksi.

Olen kuullut junanvaunussa sen, kuinka ”yhteen aikaan tämä mun ravintolavaunussa istuminen lipsahti aivan käsistä”. Olen kuullut ne hetket, joita vierustoveri piti elämän parhaina aikoina (=ruuhkavuodet). Olen saanut kuulla, kuinka äiti on surrut tyttärensä surua siitä, ettei tämä sovi ahtaaseen kauneuskäsitykseen. Ja siitä, miten toisessa kodissa lapsen homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin.

Olen itse kertonut omaksi kauhukseni oman nimeni, jopa jumaliste ammatin ja kirjojeni nimet. Olen jauhanut Hämeenlinna-Tampere -välin uusperheen kipukohdista ja kertonut ummet ja lammet A:n Saksan ajoista. Kertonut siis kaiken sen, mitä pelkään kertoa yhtään missään muualla kuin aivan läheisteni seurassa! Enkä tunnusta edes juoneeni punaviinilasillista kuin kaksi kertaa näiden kymmenien ja kymmenien matkojen aikana. Ravintolavaunussa juopuu näemmä jo pelkästä atmosfääristä.

Meistä suomalaisista sanotaan aina, että valitsemme bussissa sen paikan, jonka vieressä ei ole ketään. Emme aloita keskustelua vapaaehtoisesti tuntemattoman kanssa tai vältämme katsekontaktia. Mutta. Kun meidät laitetaan ahtaalle kirjaimellisesti – ei henkisesti – kuoriutuu meistä käsittämätön kansa. Sen lisäksi, että me alamme puhua, me alamme puhua avoimesti ihan oikeista asioista. Emme jää mihinkään ympäripyöreään small talkiin, vaan hyppäämme suoraan syvään päähän. Avaamme itsemme ja elämämme täysin ventovieraille tyypeille. Kerromme kriisit ja nauramme katsoen silmiin. Me suomalaiset, uppiniskaiset. Me, joista ei saa muka mitään irti.

Olenkin alkanut pohtia, millaisia me suomalaiset oikeasti olemme. Paljon jauhetaan siitä, että me suomalaiset emme osaa jutella ja olemme sisäänpäinkääntyneitä. Mutta onko se vaan tarina, joka meistä kerrotaan? Onko kuitenkin niin, että me olemme ihan huikean avoin, sosiaalinen ja aitoon kanssakäymiseen kykenevä kansa, mutta sitä ei ole vain sanallistettu meille oikein? Meille on kerrottu valeuutisia, meistä. 

 ”Tämä oli kivaa”, nainen pomppaa pöytäseurueemme keskeltä ja vetää takkiaan nopeasti niskaansa. Juttelu on vienyt niin mennessään, että hän meinaa myöhästyä omalta pysäkiltään. Juna on jo pysähdyksissä. ”Tosi mukavaa. Ei yhtään suomalaista, että tällä tavalla aletaan jutella”, hän huikkaa vielä hymyillen meille muille ja poistuu Lempäälä-kylttien taakse laiturille.

Hetken istumme hiljaa. Minä ja kaksi muuta uutta ystävääni. Tampereella jäämme pois. Kiitämme vielä jutteluhetkestä. Hymyilemme. Ei halata. Tietenkään. Koska mehän olemme suomalaisia.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä 

Kommentit (8)

Makinen
2/8 | 

Hei.
Mun mielestä tosi hyvä kirjoitus ja juuri samaa oon miettinyt että onko meistä levitetty väärää sanomaa eteenpäin. Itse kun asuin ulkomailla useamman vuoden, kaipasin sitä syvää keskustelua mitä Suomessa tottunut tekemään. Small talk väsytti ja se ettei toisista ihmisitä tuntunut saavan mitään irti eikä päässyt pinnan alle oli turhauttavaa.
Nyt palattuani Suomeen mulla on ollut aivan huikeita kohtaamisia ihmisten kanssa aamubussissa ja lenkkipoluilla. Tuntemattomien kanssa alettu höpöttään niitä näitä, juuri sitä elämän rikkautta!
Mukavaa päivää! :)

Karoliina Pentikäinen

Kiitos samoin sulle :) Small talk on tietysti kohtelias tapa, mutta jos keskustelu jää vaan sille tasolle, alkaa olla tylsää. 

Käyttäjä16109
Liittynyt17.4.2018
3/8 | 

Asiasta poiketen, mistä tuo mekko on? :) junassa paljon matkustaneena, iteki lähes aina löytäny kivan juttukaverin naapuripenkistä. Lapsiki saanu monen monta kaveria ympäri Suomen. Numerotki vaihtaneet niin voi välillä kuulumisia vaihdella. Hauskaa, lapset niin helppoja nuissa tutustumisissa. Haikeaa vaan sit ku matka päättyy. :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

P5101092.JPG
P5101092.JPG

P5101095 (1).JPG
P5101095 (1).JPG

P5101098.JPG
P5101098.JPG

P5101116.JPG
P5101116.JPG

Minulle tapahtui muutama viikko sitten aika eriskummallinen tilanne. Olin menossa asiakkaana erääseen yritykseen*, jonka kanssa asiat olivat menneet jo vähän alunalkajaankin vähän hassusti. Meillä oli aikaisemin viikolla ollut eri käsitys ajanvaraukseen liittyvistä asioista, mutta luulin jo asioiden selvinneen puhelinkeskustelussa aikaisemmin. Olimme olleet eri mieltä eräästä käytännönasiasta, mutta mielestäni kyse oli ollut nimenomaa asiasta. Ei sellaisesta jutusta, jonka olisi tarvinnut mennä mitenkään tunteisiin tai muodostua muuriksi ihmisten välillä. Olin kuitenkin tulkinnut tilanteen hieman eri tavalla, koska kun astuin liiketilaan sisään, yrittäjä toivotti minut sisään aika jäätävällä vastaanotolla.

Aluksi minulla meni pala kurkkuun. Sitten alkoi verenpaine nousta. Alkoi kiusaannuttaa. Toisaalta olisi tehnyt mieli juosta itkien karkuun. Toisaalta hyökätä vähintään tuplatöykein sanoin takaisin. Näiden kahden tunteen – heikkouden ja kiukun – jälkeen tajuntaani iski kuitenkin järki. Tämä edessäni seisseen yrittäjän herättämä tunne kun ei nimittäin ollut minulle mitenkään uusi minulle. Eikä tuollainen kohtelu valitettavasti myöskään. Sekunnin sadasosassa tunnemuistini vei minut hetkiin historiassani. Sellaisiin tilanteisiin ja olotiloihin, joissa olin kokenut olevani maailman paskin tyyppi. Sellainen, jota saisi nöyryyttää ja haukkua.

Minulla on ollut elämässäni kymmeniä esimiehiä. Ihania, empaattisia, inhimillisiä, hyviä ihmisiä. Mutta varsinkin aikuiselämäni kynnyksellä, juuri niissä huonosti palkatuissa hanttihommissa, myös sellaisia pomoja, joita olin pelännyt ihan tosissani. Sellaisia, jotka saivat minun vatsan pyörähtämään kolme ylimääräistä kierrosta ja poskieni muuttuvan punaisen läikikkääksi pelkästään siitä syystä, että he astuivat huoneeseen. He olivat niitä ihmisiä, jotka olivat tehneet nuorelle minulle selväksi, että en olisi mitään. Korkeintaan piikki lihassa. Se, joka teki asiat ihan väärin ja oli koko ajan tiellä.

Vaikka tuollaisista kokemuksista on sekä työ- että yksityiselämän puolella jo aikaa, sai parin viikon takainen kohtaaminen minut hetkessä samoihin olotiloihin kuin silloin joskus. Mutta mikä upeinta, tajusin myös – tällä iällä ja kokemuksella – etten ottaisi enää sellaista paskaa niskaan, joka ei sinne kuulu. Ymmärrän kyllä toki, että teen edelleen elämässä ihan sairaasti virheitä ja ansaitsen välillä ihan todellisia palautuksia, jos olen tehnyt jotain hölmöä. Mutta silloin kun en ole tehnyt mitään väärää, en kyllä (enää) halua tuntea, että olisin tehnyt jotain pahaa.

Tuli aika voimakas tunne siitä, että en hermostunut, enkä toisaalta murtunut. Pystyin händläämään tilanteen läpi niin, että pysyin jämäkästi kannassani, mutta silti säilytin normaalin puhetavan, enkä mennyt samoihin henkilökohtaisuuksiin kuin itse yrittäjä. Ja lopulta saavutimme kompromissin, jonka voisin kuvitella, että tyydytti meitä molempia osapuolia.

Pääpointti ei ollut kuitenkaan tilanteen lopputulos. Vaan se, että minusta tuntui todella, että olin ollut tilanteen ja toisen ihmisen törkeyden edessä sillä tavalla yläpuolella, mihin en olisi vielä vaikka muutama vuosi sitten pystynyt.

Ihanaa oli myös se, että huomasin, että tuollainen ihminen ei voinut pilata päivääni. Kai sellainenkin on jotain kypsyyttä, ei anna oman fiiliksensä mennä siitä, että saa itse kohtuutonta kohtelua.

Joskus minulta on kysytty, mitä haluaisin sanoa 20-vuotiaalle itselleni. Silloin kun asiaa on kysytty, en ole oikein osannut vastata tähän mitään. Mutta nyt tiedän. Sanoisin parikymppiselle itselleni, että ensinnäkin minun kannattaisi opetella suhtautumaan kritiikkiin ilman liian suurta vastarintaa. Koska aika usein kritiikissä – varsinkin jos se tulee läheisiltä – on pointtinsa. Ja niistä kannattaa ottaa opikseen, vaikkei se helppoa ja kivaa aina olekaan. Toisaalta haluaisin opettaa myös sen, että jos jonkun ihmisen seurassa tulee niin paha olo, että tekisi mieli oksentaa, täytyisi jonkinlaisten hälytyskellojen soida. Silloin vika ei nimittäin ole useinkaan enää sinussa.

Valoisaa iltaa!

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Asu: korvikset, Uhana Design* // Rena-mekko, Ivala Helsinki  (IVALO)* // kengät, Converse

*saatu

*ei mikään yritys, josta olisin täällä/omissa somekanavissani hiljattain kirjoittanut 

Kommentit (1)

Mediakka
1/1 | 

Todella hyvä, että kirjoitit aiheesta. Tällaisten aiheiden käsittely ei todella ole helppoa. Itse ainakin pelkäisin. En edes tiedä, mitä! Ehkä työkuvioiden puolesta, vaikkei ole mitään pelättävää. Pelko siis varmasti kumpuaa tarpeettomasti ikävistä pomokokemuksista, vaikka niitä ei onneksi ole sattunut kohdalleni kuin yksi, muut eli noin viisi ovat olleet aivan ihania. Siitä kiitos heille! Oli myös jotenkin ihana saada oikeutus omalle pahalle ololle, joka eräästä menneiden vuosien työstä kumpusi. En ehkä ollutkaan väärässä tuntemusteni kanssa enkä ollut sysisurkea työmyyrä.

Anna, Mediakka // https://mediakka.com/

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

tinderlogo
tinderlogo

Seuraan harvoin mitään blogia säännöllisesti, mutta nyt mulla on kaksi blogia, joita luen suurella mielenkiinnolla. Törmäsin itse asiassa näihin teksteihin mun facebook-kaverin päivityksen kautta. Ja jäin koukkuun heti. Vähän hävettää jopa myöntääkin. Tulee tirkistelevä olo. Jatkan silti.

Molemmat blogit, Mielessä avioero ja Tinder-prinssi sijaitsevat kerron.fi-sivustolla. Mielessä avioero on 49-vuotiaan kolmen lapsen äidin tilitys siitä, millaista on elää huonossa parisuhteessa. Ja siitä, kuinka hän aikoo erota kolmen vuoden päästä, kun viimeisinkin lapsista on saatettu täysi-ikäiseksi. Tinder-prinssi kertoo taas kolmekymppisen miehen seikkailuista sinkku- ja Tinder-maailmassa.

Molempia blogeja luen – kuten sanoin – varmaan uteliaisuuttani. On erikoista lukea pitkästä aikaa niin suoraa ja häpeilemätöntä tekstiä ihmisten kipupisteistä ja siitä maailmasta, mitä yleensä ei ulkopuolisille näytetä.

Tirkistelyaspektin lisäksi teksteissä on minusta todella paljon yhteneväisyyttä (tulee jopa mieleen, ovatko nämä vain taitavasti kirjoittavan kirjailijan käsialaa, täyttä fiktiota). Molemmat blogit kertovat nimittäin jotain tästä ajasta! Mielessä avioeron kirjoittaja on kaunis, treenattu ”unelmaelämää” elävä nainen, jolle työkaveri toteaa, että he näyttävät miehensä kanssa niin onnellisilta. Tinder-prinssi taas puolestaan aukaisee heti Tinderin ja suuntaa uusille treffeille, kun illan ekoilla treffeillä ei herunutkaan seksiä.

Molemmat bloggaajat elävät siis varmasti ulkopuolisen silmin todella ihanaa ja menestyksekästä elämää. Onhan Mielessä avioero –kirjoittajalla kaunis teeman mukaisin koristein koristelu koti - vaikkei olekaan koskenut miehensä kanssa toisiinsa kuuteen vuoteen - ja Tinder-prinssillä niin paljon vientiä, että varatut kaverit ovat kateellisia. Todellisuudessa kumpikaan heistä ei vaikuta kuitenkaan sisimmässään onnelliselle tai edes tyytyväiselle. Mielessä avioeron kirjoittaja on katkeroitunut ja surullinen, Tinder-prinssi taas keskenkasvuisen oloinen poikanen, joka ei voi käsitellä pakkeja edes yhtä iltaa (ja samalla mennä oman persoonansa heikkoihin pisteisiin) vaan kieltää kaiken kuorruttamalla iltansa heti uuden naisen ihailulla.

Olen pohtinut aika paljon, itse asiassa jo ennen näitä blogeja, onko onnellisen esittäminen aikamme ilmiö? Vai onko niin tehty aina? Tuntuu, että jokaisen on oltava somessa kaunis, fiksu, menestynyt, haluttava ja aina uusissa kemuissa, vaikka suurin osa meistä on vain ihan tavallinen verkkarihousulaahustaja, jonkan illan suurin saavutus on pestä kaksi koneellista pyykkiä ja paistaa paketti Alepan halvinta jauhelihaa.

Herää kysymys, pitäisikö elämääkin tarkastella Voice Of Finlandin tavoin? Jos VOF:ssa vain ääni ratkaisee, mitä jos kaikkialla ihmissuhteissa  – myös siellä somessa – vain sisin ratkaisisi. Millainenhan meidän ympäristömme olisi, jos kaikki ylimääräinen poistettaisiin? Jos kaikki seisoisivat rivissä alasti – vertauskuvallisesti ja kirjaimellisesti – kuorittuna merkkifarkuista, design-valaisimista ja hienoista kaunistusfilttereistä. Millaiset sisimmät olisikaan jäljelle? Ja ketkä sieltä loistaisivatkaan?

-Karoliina-

*kuva lainattu täältä

Kommentit (24)

Carita
2/24 | 

Loistava kirjoitus ja antaa todellakin miettimisen aihetta.
Kävin myös lukaisemassa maitsemasi blogit, kiitti vinkistä, koukussa ollaan :)

Olivia
3/24 | 

Kummatkin mainitut blogit muistuttavat kovasti toisiaan kirjoitustavan- ja tyylin perusteella. Hieman epäilyttää onko taustalla aitoja ihmisiä, vai ovatko blogit esim. testejä josko ko. aiheinen kirja kävisi kaupaksi...

Piiku
4/24 | 

Voi miten hienosti kirjoitit minuakin mietittäneestä asiasta, itse asiassa olen pohtinut viime aikoina kotiäitinä ollessani tätä onnellisuuden "illuusiota" paljonkin. Sitä kuinka paljon toisten ihmisten onnellisuudessa on oikeasti kyse vain siitä, että koet itsesi jotenkin vähemmän onnelliseksi heidän rinnallaan. Tai että näet muissa sitä mitä et itsessäsi näe? Itse olen viime aikoina taistellut juuri näiden asioiden kanssa, ikäkriisiä vissiin pukkaa..

pire
5/24 | 

Pitääpä käydä lukemassa,uteliaisuus heräsi :) olen miettinyt vähän samoja asioita tähän some maailmaan liittyen. Yksi syy varmaan sosiaalisesta mediasta poistumiseen oli jonkinlainen pakokeino tuosta kaikesta "kiiltokuvasta". Kyllästytti lukea päivityksiä joissa hehkutettiin jotain mitä.ei ole olemassa, esim.kaverin Ihana parisuhde vaikka todellisuudessa tiesi, että toinen osapuoli pettää ja juuri näitä viimeisen päälle siloteltuja kuvia itsestä. Teki jotenkin surulliseksi olon,että tätäkö tämä maailma on ja tämäkö se on tärkeää?... Lisäksi huomasin, että aikaa jää oikeasti paljon enemmän muuhun hyödylliseen kun ei ole nokka kiinni puhelimessa.

Malla
7/24 | 

Minäkin olen pohtinut näitä juttuja viime aikoina. Liekö syynä ikä (30 tullut täyteen) vai äitiys vai mikä lie? Aikamme ilmiö se tuskin on. Mitä nyt olen vanhempiani ja muita iäkkäämpiä ihmisiä kuunnellut, niin aina on ollut tärkeää pitää kulissit kasassa ja saada kaikki näyttämään ulospäin niin hyvältä ja siloiselta kuin mahdollista. Siitähän se vaikeus pyytää apua kumpuaa. Tuntuu, että Suomessa elää hyvin vahvana "itse on pärjättävä" ajatus. Sieltä kumpuaa myös tabut ja myytit (esim.äitimyytti). Aina se on siis ollut, mutta nykypäivänä siihen on tullut myös uusi puoli, joka ei olekaan mikään pieni. Siinä missä ennen yritettiin tehdä vaikutusta naapureihin, kyläläisiin ja sukulaisiin, niin nyt sitä vaikutusta yritetään tehdä vähän kaikkiin, suurelta osin täysin tuntemattomattomiinkin. Sosiaalinen media on aiheuttamut sen, että kiiltokuvaa pidetään yllä entistä suuremmalle joukolle ja vastaavasti seurataan yhä useamman kiiltokuvaa.
Itsekin olen tehnyt päätöksen jättäytyä hyvin pitkälti somen ulkopuolelle. En ole esimerkiksi facebookissa. Ja minullakin hyvin iso syy on se, että haluan elää itselleni ja läheisilleni. En halua käyttää aikaani muiden (puolituttujen) kiiltokuvien kyttäämiseen tai esitellä heille omaani. Haluan pitää yhteyttä ihmisiin, joilla on minulle oikeasti merkitystä. Haluan tavata heitä, tehdä asioita heidän kanssa ja olla heille läsnä. Ja todellakin sitä aikaa jää enemmän itselle, puolisolle, lapsille, ystäville, harrastuksille ja ennen kaikkea sille aidolle läsnäololle, kun jättäytyy somen ulkopuolelle.
Sen lisäksi olen viime aikoina miettinyt paljon, että mitä minä oikein haluan ja miksi. Haluanko oikeasti jonkun tuotteen vai sen tuoman "lisäarvon". Pyrkinyt siis juuri siihen, että kuuntelen itseäni, enkä rakenna kulissia tai näytelmää jollekin muulle. Sillä loppujen lopuksi sillä ei ole mitään väliä. Se onnellisuus ja hyvä olo kun syntyy lopulta ihan muista asioista! <3
Tilperttihän tämän hyvin tuossa yläpuolella sanoi yhdessä lausessa! :)

Amanda
8/24 | 

Olipas hyvä kirjoitus! Ja Mallan kommentti puki kaikki ajatukseni hienosti sanoiksi, ajattelen ja toimin juuri samoin!

9/24 | 

Tilpertin lainaus on niin hieno.

Uskon, että onnellisuus tai onnettomuus ovat vain leimoja, joilla ihminen saa maailmaa käsitellyksi. Tai itseään ja elämää. Sinänsä ihan tarpeellisia käsitteitä, sillä ne draivaavat meitä omalla polullamme. Toivottavasti elämään niin itsellemme ja sydäntämme kuunnellen kuin mahdollista.

Ja kyllä mä koen, että elämä on osin just tuota yritystä löytää onnellisuus pyykinpesusta ja halvimmasta jauhelihasta. Tässähän lapset ovat upeita esimerkkejä, pieniä mestareita. He eivät arvota asiota noilla käsitteiden leimoilla, vaan näkevät sen hetken hienouden, kun sukat pyörivät koneessa ja vaahto liimautuu luukun lasiin kiinni. "Vau äiti, tuu katsoo miten hienoa!"

kirsi
11/24 | 

On ollut jotenkin mainio huomata tänä facekirppisaikana: Naisten pofiilikuvat ei muistutua sinne päinkään sitä todellista hampputukkaa, joka tavaran noutaa/myy. Tai että vaikka facekuva/sivu on kauniita kuvia täynnä ja ihminen ittessäänkin trendikkyyden perikuva, niin voi päivää millasis murjuissa ne täydelliset ihmiset saattaakaan asua!!

Se pinta on todellakin vain pintaa.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat