Kirjoitukset avainsanalla masennus

Kun F syntyi, elettiin talven pimeintä aikaa. Oli ennätysluminen ja ennätyskylmä joulukuu jopa Helsingissä. Pääkaupunki oli itse asiassa niin kaaoksessa lumen määrästä, että jouduin jonottamaan 10 minuuttia taksikeskukseen, ennen kun saatiin taksi ja pääsin suuntaamaan kohti sairaalaa synnyttämään. (Piinaavat minuutit, voin sanoa)

Kun F tuotiin kotiin, muistan jo heti ekana iltana oudon synkät aatokset. En ollut nukkunut sairaalassa neljään vuorokauteen juuri ollenkaan. Kätilöt halusivat, että pidän 2,4 kiloista vauvaa perhepedissä, mutta en uskaltanut silloin nukkua. Kysyin, eikä olisi vaarana, entä liiskaisin hänet, kun tyttö on niin pieni ja minä niin väsynyt. Vastaus oli "kyllä ne äidinvaistot sut herättää!". Mitkä vaistot?!? Olin 25-vuotias ja ollut äiti vain sekunnin. En siis nukkunut, enkä uskaltanut uhmata ohjeita ja siirtää vauvaa viereiseen vauvasänkyyn.

Kun mietin nyt taaksepäin F:n ensimmäistä 3-4 kuukautta, tuntuu se synkälle ja sumuiselle. Muistan joitain tiettyjä hetkiä ja ajatuksia todella tarkasti, mutta kaiken muun päällä on omituinen alakuloinen verho. Kun joku puhuu vaaleanpunaisesta vauvakuplasta tai ihanasta symbioosivaiheesta, en edes osaa kuvitella, mitä sellainen on.

Olin iloinen ja kiitollinen vauvasta, mutta olin samalla myös henkisesti todella väsynyt. Ehkä lapsen syntymässä purkautui 9 kuukautta kestänyt pelko. Tai sitten hormonit tekivät temppunsa tai sitten vauvan koliikki ja/tai refluksi vaan saivat tuntemaan itseni aivan surkeaksi äidiksi. Tuntui, että vaikka tein mitä, vauva ei ollut onnellisen oloinen. Hän itki lähes  kaiken valveillaoloajan ja halusi olla aivan koko ajan sylissä.

Joskus sanotaan, että vauva aistii vanhempien rentouden/kireyden ja reagoi sitten siihen. Uskon tuohon osittain. Ja toisaalta taas en. Onhan se nimittäin toisin päin niinkin, että on helppoa olla rento vanhempi, jos asiat menevät hyvin ja lapsi on terve ja tyytyväinen. Esimerkiksi olenhan nyt voinut olla rento ja hyvätuulinen odottaja, koska pelkoja on ollut paljon vähemmän kuin esikoista odottaessa. Samoin olisin voinut olla erilainen äiti alussa esikoiselleni, jos hän ei olisi itkenyt niin paljon.

Muistan edelleen sen hetken, kun F heräsi elämänsä ENSIMMÄISTÄ kertaa niin, että hän ei aloittanut päivää itkulla. Se tapahtui ristiäisten jälkeen Hankasalmella. Avasin silmäni ja katselin tyytyväisenä silmät auki olevaa kolmekuukautista tyttöä. Se hetki oli aivan maaginen ja ihmeellinen. Ja uskon, että niistä viikoista alkoi myös oma toipumiseni normaaliksi itsekseni. Tosin samojen viikkojen jälkeen lopetin imetyksen, joten en tiedä, mikä vaikutti eniten.

Niin että. Jos ei lasketa sitä, että jännitän sitä, että vauvat saadaan terveinä maailmaan, on suurin jännityksen aiheeni se, mitä hormonit tekevät päälleni tämän synnytyksen jälkeen. Olisi ihanaa, jos elämänkokemus, elämäntilanne, valmistautuminen ja kaikki tämä toisi tällä kertaa eheyttävän kokemuksen vaaleanpunaisesta vauva-ajasta.

-Karoliina-

Kuvat: Noora Näppilä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (24)

MagdaleenaK
1/24 | 

Voi miten samankaltaiset muistot itselläni 9 vuoden takaa.. Poikani oli myös pieni, reilusti alle 3 kg ja häntä piti syöttää parin tunnin välein. En nukkunut sairaalassa yhtään enkä oikein kotonakaan pariin ensimmäiseen kuukauteen. Raskauttani varjosti myös huoli pojan terveydestä joten sekä raskaus että nuo ekat muutamat kuukaudet eivät ole muistoissani kovinkaan hattaranomaisia.. Koin tästä pitkään huonoa omaatuntoa, mutta ajanmyötä helpotti tietenkin! Tsemppiä raskauden loppumetreille ❤️

Vierailija
2/24 | 

Olen synnyttänyt 2 ja myös kaksi kertaa kokenut Baby Bluesin. Valitettava tosiasia on se, että sen todennäköisyys on suurempi, mikäli aiemmin on baby bluesin sairastanut.

Uskon vakaasti sekä tieteen pohjalta että omasta kokemuksesta, että tila on pääasiassa fysiologinen hormonien aiheuttama asia. Toki elämäntilanne, äidin psyykkinen vointi ennen synnytystä, synnytyskokemus, tukiverkot jne. myötävaikuttavat merkittävästi baby bluesin puhkeamiseen. Mutta uskon todella, että äiti ei itse voi sitä tahdonvoimalla tms. positiivisilla ajatuksilla estää, jos on siihen fyysisesti taipuvainen.

Synnytyksen jälkeen tapahtui valtava hormonaalinen myrsky, pääasiassa estrogeenijohdannaisten tason valtava lasku, äiti voi mennä ns. kemialliseen vaihdevuositilaan, joka osaltaan vaikuttaa baby bluesin syntyyn. Useimmiten ensimmäisenä kärsii uni ja uskon, että uni on yksi tärkein elementti psyykkisen hyvinvoinnin peruspilareista. Tärkeää on tunnistaa oma tila, puhua siitä avoimesti ja muistaa, että se ei ole omaa syytä. Nykyään hoidetaan synnytyksen jälkeistä masennusta menestyksekkäästi pienellä määrällä estrogeenia (suihke iholle). Vähän niin kuin hormonikorvaushoitp, Sain itse siitä suuren avun kun yksi viisas gynekologi sitä suositteli. Meni muutama viikko ja tilanne alkoi paranemaan. Itsellä siis vauvan syntymän jälkeen vaikea unettomuus, ärtyisyys ja ennen kaikkea ahdistus siitä, että vauvalle tapahtuu jotain kamalaa, tai muulle perheelle. En pystynyt edes uutisia lukemaan kun fyysinen kamala ahdistus valtasi koko kehon. Onneksi se ei kestänyt kuin viikkoja ja sain todella nauttia vauva-ajasta täydestä sydämestäni.

Välttämättä mitään masista ei tule! Mutta jos tulee, niin puhu siitä pienellä kynnyksellä neuvolassa, puolisolle jne. Ennen näitä hoidettiin vain psykologisella tuella ja masennuslääkkeillä (joilla toki on vielä paikkansa), mutta joskus myös hormonikorvaus voi auttaa. Toivotaan, että mitään näitä et tarvitse ❤️

Mustavalkoinen
Liittynyt28.8.2019

Siis ootko sä oikeesti sitä mieltä, että äidillä on samat lähtökohdat masentua, jos toinen vauva itkee kokoajan ja toinen vauvaa vaan nukkuu, syö ja hymyilee?!

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Kahteen edelliseen.

Itsekin törmäsin juuri artikkeliin, jossa puhuttiin tuosta estrogeenivajeesta. Mielenkiintoista!

Kenen tekstiin Mustavalk viittasit? Itse en osaa sanoa varsinaisesta masennuksesta mitään, eikä minulla ole siitä tietoa. Tosin usko kyllä itse siihen, että Tottakai lähtökohdat äidin hyvälle ololle on paremmat, jos lapsi on ns. vaivaton ja tyytyväinen. Se ei kuitenkaan taida olla este henkiselle pahoinvoinnille sekään.

Lauragee
3/24 | 

Mulla taas toinen meni hyvin, kun tiesi vähän mitä on edessä. Ekasta se tunnemyrsky oli vaan niin valtava. Niin iso muutos.

joha
4/24 | 

Oispa ihana, että saisit kokea vauva-ajan ilman baby bluesia.❤️
Ja olen samaa mieltä tuosta, et tavallaan vauva voi reagoida kireään/alakuloisen vanhempaan, ja et toisaalta, jos on kovin itkuinen vauva, niin ei kai siinä kukaan pysy kovin pitkään rentona ja iloisena. Mä näin vierestä siskon ensimmäisen lapsen koliikin, mikä oli kyllä raastavaa ja lohdutonta. Ja siis jo pelkästään ne hetket, ku nähtiin ja sit loput kuultiin, et aina se vauva itkee eikä mikään ei auttanut. Ja sit loppui ku seinään vauvan ollessa 5kk. Se kyllä avas silmiä, et ei se todellakaan oo aina omista asenteista tms. kiinni et miten vauvavuosi alkaa/menee.

Vierailija
5/24 | 

Nk. Baby blues on eri asia kuin synnytyksen jälkeinen masennus.
Baby blues tulee melkein jokaiselle synnyttäneelle äidille pari-kolme päivää synnytyksen jälkeen. Hormonit sekoittavat systeemin ja kaikki itkettää. Tuttua varmaan monelle. Tämä menee ohi ihan muutamassa päivässä.
Synnytyksen jälkeinen masennus on toisenlaista. Sekin on minelle tuttua. Senkin kanssa voi elää ja siitäkin selvitä. Niin äiti kuin lapsikin.

Itse en ole ollut niitä ”vauvakuplaihmksiä”. Ajatukset pienien vauvojen kanssa ovat olleet välillä todella synkkiä. Meillä on asunut sairaita ja vaativia vauvoja, jotka ovat pahimmillaan öisinkin nukkuneet vain vartin pätkissä. Rassukat.
Vauva-aika ei kuitenkaan määritä sitä, millainen äiti minusta lopulta tuli. Eikä onneksi myöskään sitä, millainen suhde minulla on lapsikni vuosien päästä. Väsyneenä vanhempana aikajana ja perspektiivi on toki pieni ja kapea, mutta laajemmassa kuvassa riittää kyllä se, että niistä vaikeista päivistä vain selviää.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Oikeassa olet. Ovat kaksi eri asiaa. Tosin oman käsitykseni mukaan Baby Blues tosin voi kestää pidempäänkin kuin päiviä. Tai alakulo, millä nimellä sitä nyt kutsuukaan.

Vierailija
6/24 | 

Minullakin ensimmäisen lapsen synnyttyä olin todella väsynyt sairaalassa, en osannut nukkua, imetys ei lähtenyt sujumaan, hormoonimyrsky oli valtava. Meille kuitenkin sattui onneksi mukava sairaalahenkilökunta, joilta sain apua, annoin vauvan heidän hoitoon ja nukuin yhdet pitemmät unet sairaalassa ennen kotiin lähtöä. Kun päästiin kotiin, imetys sujui kodin rauhassa jo paremmin, vaikka loppuikin sitten muutaman kuukauden päästä kokonaan ja koko ajan annettiin myös lisämaitoa pullosta.
Kahden seuraavan lapsen kohdalla synnytys ei ollut enää niin suuri tunnemyrsky ja vauvan hoitokin lähti heti sujumaan. Sairaalassa nukuin molemmilla kerroilla vauvan kanssa syöttöjen välit ja olinkin paljon pirteämpi ja hyvävointinen, kun päästiin kotiin. Ja näiden lapsten kanssa imetys sujui heti alusta asti hyvin ja jatkui pitempään kuin ensimmäisen lapsen kohdalla.
Raskaus ja synnytys on aina hormoonien ja tunteiden vuoristorataa. Kokemus onneksi tuo varmuutta ja vie ainakin sen osan siitä jännityksestä pois ja tasoittaa sitä synnytksen jälkeistä olotilaa. Se tunne, että osaat olla vanhempi, koska olet sitä jo ennestään, helpottaa oloa. Tiedät, että osaat hoitaa vauvaa, osaat imettää ja tiedät mitä teet, miten erilaista se onkaan siihen ensimmäiseen lapseen verrattuna. Tiedät jo suurelta osalta, mitä on edessä. Ja jos joku pelko onkin etukäteen, miten ihana onkaan sitten huomata, jos pelko onkin ollut turha, että tämähän sujuukin hyvin ja tätäkin asiaa hermoilin aivan turhaan :).
Tsemppiä loppumetreille, kaikki menee varmasti hyvin!

Anna-Maria K
7/24 | 

Kiitos ihana kun jaoit tämän kokemuksesi ❤️ Tuntui lohdulliselta. Mulla oli ihan jäätävä baby blues. Sitten se jollain tapaa väistyi mut ei sittenkään kokonaan. Olen ollut tosi ahdistunut mutta onneksi tosi hyviäkin fiiliksiä on ollut vastapainoksi. Mulla on ollut aika kova stressi viime vuoden lopulta saakka, joten uskon sen vaikuttavan hormonien ja vähien unien lisäksi. Heh samaistuin vahvasti tohon sun keryomukseen siitä miltä tuntuu herätä kun vauva ei itke. Meillä on ollut paljon vatsavaivoja ja usein herään itkuun (itseasiassa saatan kuulla itkua vaikka vauva nukkuisikin!). Nyt pari kertaa oonkin herännyt babyn ähinään. Taivaallista 😄Meidän vauva siis kohta 3 kk. Mä pidän peukkuja että teillä menee mukavasti ja onnellisissa fiiliksissä ❤️

Vierailija
8/24 | 

Kiitos kun kirjoitit tästä ❤ Rohkaisen myös, että minulla ei tullut toisen lapsen kohdalla tuota vaikka ensimmäisen kohdalla tulikin.

Gene
9/24 | 

Todellakin baby blues ja masennus on täysin eri asiat. Minun vauvani oli terve, hyvä nukkuja ja iloinen lapsi ja siitä huolimatta vajosin sairaalahoitoa vaativaan masennukseen. Toipuminen siitä on ollut hidasta, mutta kolmen vuoden jälkeen saatoin ajatella olevani tasapainossa. Baby blues ei sinänsä ole lääketieteellisrä hoitoa vaativa tila, ellei se pitkity ja muutu masennukseksi. Kun ymmärtää etukäteen, että baby blues on normaalia ja se menee ohi, siihen voi olla helpompi suhtautua.

Karoliina Pentikäinen
Liittynyt26.2.2019

Oliko joku rinnastanut masennuksen ja Baby bluesin? Itse en huomannut :) olen samaa mieltä, että asioiden ymmärtäminen auttaa jo pitkälle: Kun tietää, mitä voi olla tulossa, helpottaa se alkushokkia.

Vierailija
11/24 | 

Itse en ole varsinaista baby bluesia kokenut, mutta kahden lapsen imetysaikana olen huomannut oksitosiinin vaikutuksen mieleen. Yhtä äkkiä tulee todella surullinen olo, ahdistaa, itkettää ilman mitään kunnon syytä. Vähän sen jälkeen alkaa rintoja kivistää ja maito nousee rintoihin. Itseäni on auttanut se, että tiedän että paha olo johtuu hormooneista, ja että se menee kyllä ohi.
Osa baby bluesista johtuu varmaan myös univajeesta ja tulisi varmasti ilman vauvaakin yhtä huonolla nukkumisella. Toivottavasti saatte vauvanhoitoapua kaksosten kanssa, että saatte nukkua univajeita pois. Kannattaa muistaa myös hyvä sääntö, nuku aina kun vauvakin nukkuu (jos vain pystyy).

Vierailija
12/24 | 

Tutun kuuloista tuo, kun kerroit että yks kaks vauva-arki alkoikin tuntua kivalta kun lapsi lopetti itkemisen. Esikoinen oli meilläkin koliikki lapsi, itki ensimmäiset 3kk. Muistan 5kk neuvolassa vasta silloin tajunneeni, että "onhan tämä vauva aika ihan mukavaa toihua", kun huomasin että olimme n. 2kk saanu elellä "normaalia" vauva arkea, ilman että toinen itkee koko ajan aivan sama mitä teet. Ja se, että vauva on tyytyväinen viestii äidille, että tämä osaa hommansa. Itkuinen vauva tuottaa äidille mielikuvan, että ei osaa hommaa, vaikka eihän se koliikki tietenkään äidin syy ole. Halusin kai sanoa sitä, että ei kannata kenenkään potea huonoa omatuntoa siitä, että kun en pysynyt rauhallisena ja rentona kun vauvani itki 24/7 ruokin osaltani vauvan itkua vaan että myös se vauvan reaktio aiheuttaa meissä äiteissä reaktion ja päinvastoi. ja sille on joku psykologinen syykin. Se ei ole äidin, eikä lapsen vika.

Vierailija
13/24 | 

Et varmaan lue tätä kommenttia (vähän myöhässä kommentoin) mutta täyttä asiaa tämä postaus ❤️ Ei se vauva-aika ole aina vaaleanpunaista.

Sofia
14/24 | 

Tutun kuuloista. Hormonitoiminta muuttuu niin radikaalisti kun estrogeenintuotanto putoaa huipustaan vaihdevuositasolle istukan syntymisen jälkeen.
Ensimmäisen kohdalla alkoi heti sairaalassa hyvin voimakas ahdistus , joka kesti pitkään. Toisen kohdalla en halunnut riskeerata mitään, joten aloitin estrogeenilääkityksen heti sairaalassa.
Toisaalta uskon myös, että asian tiedostaminen voi jo itsessään auttaa , eikä ahdistus tule niin voimakkaana enään päälle.
Seuraavan lapsen kohdalla osasin suhtautua jo armollisesti itseäni kohtaan ja hyväksyä kaikki tuntemukset ja ajatukset, joten selvisin jo ihan luomuna synnyksen jälkeisistä mylleryksistä. Valmistautuminen ja tilanteen hyväksyminen voi siis jo itsessään auttaa paljon!
Ihanaa että tuot näitä asioita myös julki. Onnea tulevaan😊

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

P7110366.JPG
P7110366.JPG

Mä kerron nyt tarinan, jota en uskonut koskaan kertovani. Tai ei se ole mikään tarina. Se on totta, oli totta ja sen vaikutukset näkyvät vieläkin. Heikkoina hetkinä, väsyneenä. Silloin, kun joku sekunnin sadasosa tuo mieleen jonkin tunteen. Kun joku hetki laukaisee assosiaation tai jokin sana muistuttaa menneestä.

Jos mietin itseäni ja omaa elämääni, olen aina halunnut pärjätä hyvin. Jos totta puhutaan, enemmän kuin hyvin. Niin, että suoritus on ollut kymppiä. Jos en ole päässyt kymppiin haluamillani osa-alueilla, jos homma on jäänyt kouluarvosanalla kasiin tai ysiin, olen kokenut mokanneeni. Soimannut itseäni ja piiskannut toimimaan seuraavan kerran paremmin.

En ole kuitenkaan ollut se perinteinen kympin tyttö niin, että luonteeni olisi ollut ulospäin jotenkin ilmiselvä. En anorektinen liikunta-addikti, oikikseen pyrkivä hikipinko tai vaatekaapin värikoodannut bakteerikammoilija. Olen ollut se, joka on voinut välillä relata, olla ihan aidostikin sellainen huithapeli bussikortin hukkaaja, jolle riitti monista yliopistokursseista vain hyvät tiedot erinomaisten sijaan. Olen siis antanut siimaa itselleni minulle ei-niin-tärkeissä osa-alueissa, mutta niissä tärkeimmissä taas en laisinkaan. Kun olen priorisoinut jonkun (aika montakin asiaa) elämäni tärkeiksi tavoitteiksi ja suorituspaikoiksi, en ole sietänyt häviämistä. Konkreettista, enkä erityisesti oman itseni kanssa tehtyä kilpajuoksua. Silloin vaan paras on riittänyt. Kaikki muu on tuntunut täydelliselle epäonnistumiselle.

Reilu puolitoista vuotta sitten asuin vielä Helsingissä. A oli viimeisiä kuukausia Saksassa. Tein kahta työtä, asuin yksin F:n kanssa, valvoin yöt skypessä, elin koko ajan voimieni äärilaidalla. Olin yhtä aikaa iloinen, täynnä intoa, haaveita ja kuitenkin samalla uupunut ja stressaantunut. Olin sairastellut jo kauan erilaisia pikkutauteja. Oli ollut korvatulehdusta, outoja mahakipuja, jatkuvaa kuumeilua. Makasin välissä sairaana puolipäivää, kunnes taas skarppasin hakemaan F:ää päiväkodista tai revin itseni töihin. Koko ajan takaraivossa painoi syyllisyys siitä, että en tehnyt tarpeeksi tai ollut tarpeeksi. Itkin, kun koin olevani F:lle huono äiti kun sairastelultani en jaksanut touhuta yhtä paljon kuin ennen. Mietin jatkuvasti miten laiminlöin oppilaitani sillä, että sairaana minun tilallani oli sijainen ja tekemäni suunnitelmat eivät edenneet koulussa niin kuin olin ajatellut parhaaksi. Jäi palaveri väliin, tuhlasin toisten ihmisten aikaa.

Kun välissä sitten paranin, yritin korjata sairastelussa tapahtuneet takapakit. Tehdä töitä vähän enemmän, liikkua tuplasti, viettää laatuaikaa F:n kanssa menetettyjen hetkien korvaukseksi, siivota nenäliinat ja flunssalääkkeet pois silmistä. Ja usein se onnistuikin. Kunnes taas joku tauti kaatoi ja kaikki alkoi alusta.

Kaiken tämän keskellä minua painoi ikävä. Vaikka etäsuhde A:n kanssa meni pääosin hyvin, viimeiset kuukaudet olivat tuskaa. Olimme ajatelleet säästää rahaa ja perua viimeisen matkani Saksaan ennen hänen paluutaan Suomeen, koska olihan kotiintulo jo niin lähellä. Se oli virhe! Kutkuttava ikävä muuttui pelkäksi ikäväksi, voimia syöväksi pakkotilanteeksi.

Samaan hetkeen mieltäni painoi niin suuri huoli, ettei sitä oikein uskaltanut edes ajatella. Se oli asia, josta en silloin – enkä koskaan – sen enempää kerro, mutta jota ilman moni pienempikään huoli ei olisi tuntunut niin raskaalle. Tätä en kerro siksi, että haluaisin luoda blogeille tyypillistä teaser-efektiä, vaan yksinkertaisesti siksi, että haluan kertoa, millaisessa tilanteessa olin. Elämässä oli muutakin murhetta kuin se, että oli vähän poikaystävää ikävä.

Kaiken tämän keskellä tapahtui jotain. Olin taas kärsinyt migreenistä ja vaikka sun mistä muistakin oireista monta päivää. Raahauduin töihin, tein hommani – koska niin reippaat tytöt tekevät – mutta välitunnin tuijotin eteeni, enkä edes jaksanut mennä opettajanhuoneeseen välituntisin. Jos totta puhutaan, en oikeasti muista noista ajoista juuri mitään. Muistan vaan olotilan, en tapahtumia. Sumun, väsymyksen ja riittämättömyyden. Ajattelen, että sillä tavalla mielelle käy, kun homma menee liian raskaaksi. Unohtaa ja unohtelee. Unohtelin sanoja ja sen, mitä olin aamulla tai tunti sitten tehnyt.

Tämän seuraavan asian kuitenkin muistan. Oli perjantai. Joku niistä alkuvuoden monista. Marssin terveysasemalle hakemaan reseptiä migreenilääkkeeseen ja tuolle päivälle sairauslomatodistusta. Oikeastihan töistä sai olla kolme päivää pois ilman todistusta. Halusin kuitenkin todistuksen, koska minua hävetti niin paljon, että olin joutunut taas olemaan töistä pois. Olin aloittanut aamun oksentamalla ja migreeni oli kaatanut sänkyyn.

Lääkäri alkoi kysellä asioita ja en oikeasti muista tapahtuneista enää mitään muuta kuin sen, että seisoin hetken päästä terveysaseman ulkopuolella sairauslomatodistus kädessäni täysin äimistyneenä. En ollut saanut vain reseptiä ja yhtä päivää sairauslomaa. Sain kaksi viikkoa. Mutta vain näin aluksi. Tarvittaisiin kuulemma vielä paljon enemmän. Burn out. Olin yrittänyt pyristellä vastaan. Mutta lääkäri pysyi kannassaan. Tästä nyt lähettäisiin liikkeelle.

Laahustin kotiin. Soitin A:lle, esimiehelleni ja äidille. F ei onneksi ollut sinä viikonloppuna kotona. Kun sain oven auki, aloin itkeä. Lyyhistyin lattialle kuin jossain huonossa ja ylidramaattisessa draamaelokuvassa. Makasin ulkovaatteet ja kengät päälläni keskellä eteistä, enkä osannut nousta siitä moneen tuntiin. Sairauslomatodistus, joka samalla hävetti (olinhan epäonnistunut!), antoi vihdoin luvan hellittää. Itkin koko viikonlopun putkeen. Ja jos puhun koko viikonlopusta, tarkoitan sitä. Ihan konkreettisesti nukahdin kesken itkun ja kun heräsin, aloin itkeä uudelleen. Kaikki se monen vuoden tsemppaaminen, jaksaminen, pärjääminen, pelko ja suru purkautuivat yhdellä kertaa. Ei kyse ollut todellakaan vaan töistä. Itse asiassa lopulta aika vähän työtöistä, vaan ennemmin vain siitä, että kaikkea – ihan kaikkea – stressiä elämässäni oli yksinkertaisesti liikaa.

Siitä alkoi matka, joka tuntuu, ettei ole vieläkään ohi. Sairausloman jälkeen päätin irtisanoutua opettajan töistä, koska piti oikeasti tehdä konkreettinen teko oman elämänsä suhteen. Kahta päätyötä ei kukaan jaksa montaa vuotta. En ainakaan minä jaksanut! Minulla oli ollut jo vuosia mitä parhain esimies, joka tuki ja oli ymmärtäväinen. Jolle pystyi kertomaan asiat suoraan ja joka silloin, kun ei enää ollut mitään velvoitteita, soitti ja kysyi vointia. Sellainen ”luvan antaminen” siihen, että sai olla heikko, oli siinä tilanteessa tärkeämpää, kuin osaa ehkä edes kuvitella. Se, että oli aina halunnut olla se jaksava, eteenpäin menevä ja ahkera työntekijä, oli myös osin taakkani. Kun sitten esimies sanoi, että nyt sun on oikeasti levättävä ja et saa kokea syyllisyyttä sairauslomasta, antoi se myös itselleni luvan – edes vähän paremmin – hyväksyä tilanteeni.

Niinpä minä sitten aloin elää vähän erilaista elämää. A tuli Suomeen, me muutimme, kävin ja kävimme läpi vielä monta raskasta vaihetta, johon en itse voinut kaikkiin vaikuttaa, mutta jotka tekivät meidän perheestä sellaisen, kun se tänään on. Tuon kokonaisvaltaisen romahtamisen jälkeen olen tasapainoillut välill’ melankolian ja ilon välillä. Aluksi moni asia Tampereella oli raskasta. Ahdistuin monista asioista ja tietysti äitinä pelkäsin vaikka mitä. Välillä oikein säälitti A, joka oli aluksi rakastunut iloiseen ja reippaaseen naiseen, ja kun hän lopulta pääsi Suomeen, odotti täällä häntä aivan jotain muuta.

Mutta kyllä moni asia on ollut viime vuosina ihan kauhean hyvinkin. Joskus tuntuu kurjalle miettiä synkkiö ajatuksia, edes puhua niistä, kun tiedän olevani monella tasolla ihan hurjan onnekas ja kliseisesti sanottuna: siunattu. Olen pääasiassa iloinnut ja kaikesta tästä huolimatta ollut rehellisesti kaikki nämä ajat onnellisempi kuin koskaan. Vaikka välillä elämä ja omat pään sisäiset möröt ovatkin olleet vaikeita kantaa, olen ollut myös hilpeä, jaksanut keskittyä hömppäjuttuihin, nauraa, innostua, viettää arkea ja rakastaa A:ta ja F:ää.

Nyt joku voisi ajatella, että mitä helkkaria. Että ovatko kaikki onnenhetkeni ja iloni, joita olen blogiin näinä vuosina ja kuukausina kirjoittanut, pelkkää valhetta. Kulissia, kerran tausalla on ollut myös jotain näin raskasta. Mutta ei se niin mene! Nimittäin kaikesta huolimatta myös jokainen ilonhetki, onni ja aurinko ovat olleet yhtä lailla totta ja läsnä. Niiden vastapainona oli vain monta kertaa myös pimeää. Sellaista synkkyyttä, jonka on halunnut pitää itsellään, koska jaettavaksi se on ollut vielä ihan liian raskasta.

Niin paljon kun kirjoittamista rakastankin, on bloggaaminen ollut osin myös ansa tällaisen raskaan vaiheen aikana. Koska olen halunnut rajata välillä täältä blogialustalta pois ne minulle ja meille kaikista arimmat aiheet, havahduin yhtenä päivänä siihen, että se on saanut minut tahtomattani sensuroimaan myös avointa keskustelua välillä yksityiselämänikin puolella. Tajusin nimittäin hetki sitten, että kun minulla on ollut jokin mieltä painava asia, olen usein paljastanut sen vain aivan lähimmille ihmisilleni, koska sellainen oman todellisen sisimpänä suojelu jää helposti ikään kuin päälle. Siksi harva – oikeasti ehkä vain A ja siskoni – näkivät, kuinka pohjalla välillä Tampereelle muuton aikaan olin.

Nyt tuosta romahduksesta on puolitoista vuotta. Moni menneisyyden asia on tasaantunut, taistelun tilalle on tullut hyväksyntä ja asiat ovat niin kuin niiden kuuluukin olla. Aika on parantanut haavoja ja välimatka moneen asiaan tasannut tunteita. Silti välillä oma oloni muistuttaa noista raskaista hetkistä. Tuntuu, kuin vartaloni ja mieleni eivät olisi vielä kokonaan unohtanut menneitä, raskaita vuosia. Itse asiassa alan vasta nyt tajuta, mitä kaikkea menneessä –lähihistoriassa ja paljon kauempana – on tapahtunut. Ja miten historia näkyy minussa vieläkin. Tavassani reagoida, tuntea ja elää. Että burn out oli vaan jäävuoren huippu. Yhden aikakauden rytinällä tapahtunut lopetus. Se, joka vaadittiin siihen, että pystyi aidosti aloittamaan jotain uutta.

Tänä päivänä yritän keskittyä tähän ja tulevaan. Vaikka aina se ei ole helppoa, koska ihminen on kuitenkin monen eletyn elämänsä kerrostuma. Yritän kuitenkin käsitellä menneeni niin, ettei se vaikuttaisi enää nykyhetkeen. Jäljet menneistä tapahtumista minussa on ihan konkreettisia. Huomaan tarvitsevani edelleenkin esimerkiksi ihan eri tavalla unta, kuin ennen burn outia. Olotilani on paljon alttiimpi iskuille kuin aikaisemmassa elämässä, enkä koe olevani enää niin vahva, kuin ennen. Joskus itkeminen on hyväksi ja heikkous todellista vahvuutta, mutta valehtelisin, jos väittäisin, etten koskaan kaipaa sitä itseäni, joka ennen romahdusta olin. Armollisuus on päivän sana, mutta se on juuri se, joka minulle on kaikkein vaikeinta. En edelleenkään siedä epäonnistumista ja unohdan jatkuvasti sen, mitä todella jaksan. Hormonit aiheuttavat suuremman mielialavaihtelun kuin ennen loppuu palamistani.

Toisaalta olen iloinen, että ensimmäisen kerran aikuiselämässä uskallan olla tällainen. Burn out   – tai mikä lie oikea termi lopulta olikaan, ei sillä edes väliä  – pakotti polvilleen oman pienuutensa edessä, mutta toisaalta oman itsensä – sen ei-aina-vahvan – löytämisessä on auttanut tuo kaksimetrinen rakas, joka on itse niin vahva, että jaksaa minua myös ihan paskapäisinä hetkinä.

Miksi kerron tämän kaiken nyt? Ehkä siksi, että haluan kertoa, että tällaistakin tapahtuu. Että mahalaskuja on niin erilaisia, eikä kaikki näy – kai – päällepäin. Että ilon ja onnenkin keskellä voi tapahtua mieltä liikaa kuormittavia asioita, eikä ihminen ole joko-tai. Onnellinen tai onneton. Kaikkea sitä voi olla yhtä aikaa. Kaatua ja nousta. Juosta niin, että välillä matka taittuu ryömien.

Ehkä kirjoitin siksi, että nyt se tuntui yksinkertaisesti oikealle teolle. Nyt kun on ihan liian kuuma heinäkuu ja sellainen elämä, joka on juuri sitä, mitä aina kaipasin ja joka välillä pelottaa juuri siksi niin paljon. Se, jonka keskellä opettelen olemaan vajavainen ja se, jossa ei enää pelota kertoa tätä kaikkea.

-Karoliina-

Kuva: Noora Näppilä

Asu: mekko, Ivana Helsinki (saatu)

 

 

Kommentit (7)

Haitulankeinussa
1/7 | 

Rehellinen ja koskettava  kirjoitus, kiitos siitä! Varmasti tällaiset pohdinnat ja avautumiset auttavat monia muitakin vastaavassa tilanteessa olevia. Olet vaatinut itseltäsi todella paljon ja saavuttanutkin paljon, mutta väsyminen ei ole epäonnistumista, vaan inhimillisyyttä. Juuri rajallisuus ja epätäydellisyys tekee meistä ihmisiä ja rakastettavia heikkouksinemme.

Itse tunnistin jotakin samaa tekstistäsi oman persoonani kanssa. Olen kanssa vaatinut paljon itseltäni: piti valmistua yliopistosta huippupaperein ja pärjätä uralla. Käytännön arkiasioissa olin ja olen kuitenkin ollut aika boheemi ja huithapeli. Eniten olen vaatinut itseltäni ihmissuhteissani ja juuri se lopulta uuvutti, empatia ja venyminen, joka vei kaikki voimat. Usein käy niin, että kun kaikki on hyvin ja turvallinen ihminen lähellä, eikä tarvitse enää olla jatkuvassa valmiustilassa, mieli alkaa prosessoida kasaantuneita asioita. Siihen menee aikaa. Kasvuun ihmisenä liittyy aina kipua, mutta se hioo sitä timanttia sunkin sisällä entisestään. 

AaHoo
2/7 | 

< 3

Tähänkin sopii se, että älä koskaaan kadehdi toista, ikinä et voi tietää, mikä tilanne hänellä oikeasti on.

Kikkakoo
3/7 | 

Olen lukenut blogiasi pitkään. Olen sua noin 10 vuotta vanhempi, mutta palasin vahvasti takaisin aikaisempaan.

Mulla on aina ollut monta rautaa tulessa ja kuvaus tuosta ei kympin oppilas, mutta kuitenkin.. kuulostaa tutulta. Venytään, joustetaan ja mennään maaliin saakka. Mulle avioero tuli yllättäenkin (jälkeenpäin ei ehkä niinkään), kun lapset olivat 7v ja 6kk ja halusin näyttää myös sen jälkeen, että so what, homma on hanskassa. En ollut koskaan ajatellut, että olen heikko vaan tää mimmi vetää ihan niinkuin 'pitääkin'. Olin vakuuttunut, että miehiä ei mun elämässä nyt tarvita, mutta kuinkas ollakaan rakastuin vajaa vuosi erosta ja se oli sit menoa. Mies oli myös eronnut ja hänellä oli yksi lapsi. Se oli ihanaa ja jälkeenpäin olen ajatellut, että jos olisin tiennyt mitä kaikkea tunnemyllerrystä se tuo tullessaan (lähinnä itselleni) olisin varmasti luovuttanut jo alkumetreillä. Mutta rakkaus kannatteli.

Kaikki eteni sitten nopeasti, muutettiin yhteen ja lapset haki paikkaansa. Siinä oli paitsi oman pään kuviot kuin myös ex:ät hämmentämässä. Yritin ihan liikaa, että kaikilla olisi hyvä - ihan kuin se olisi ollut yksin mun vastuulla. Joka tapauksessa olin äärettömän onnellinen ja koin, että en tälläistä ole aikaisemmin kokenut ja samaa mieltä olen tänäkin päivänä. Työskentelin tiedotusvastaavana ja minut siirrettiin johtoryhmään. Siinä sivussa tein toista työtä, joka oli intohimoinen harrastukseni pienestä pitäen. Isäni sairastui syöpään noihin aikoihin, johon vuoden päästä menehtyi ja hänen persoonansa alkoi sairauden myötä muuttumaan osaksi lääkkeiden takia vainoharhaiseksi ja siitä saimme osamme.

Kunnes.. menin jatkuvan migreenin takia työterveyslääkärille. Ja romahdin ihan täysin. Olin vastaanotolla tunnin ja itkin koko sen ajan. Sydän hakkasi ja näköhäiriöt vilisi silmissä. Olisin saanut sairaslomaa kuukauden, mutta vakuutin että viikossa tästä noustaan. Siinä vaiheessa kun kerroin esimiehelleni, hän totesi että perutaan se johtoryhmä ja nyt keskityt olennaiseen. Olin katkera, että näin kohdellaan kun vähän elämä heittelee. Loppupeleissä se oli helpotus ja tästä lähtikin uusi suunta. 3 kuukautta myöhemmin irtisanouduin ja heittäydyin tähän toiseen juttuun eli just siihen mitä olen aina halunnut tehdä ja teen samaa edelleen yrittäjänä. Eihän sekään aina auvoista ole ja kun tekee sydämellään, joutuu jatkuvasti muistuttamaan ettei heittäydy liikaa muita asioita unohtaen ;)

Ymmärsin (tai en kyllä heti vielä siinä vaiheessa, vaan terapian kautta..), että vihdoin mulla on vierellä ihminen, jonka edessä mä voin olla heikko ja uskallan näyttää tunteeni ja itseni oikeasti sellaisena kun mä olen. Se luottamus, jota ei heti tajunnutkaan laukaisi kaikki ne tunnetilat. Uskon, että sullakin on nyt rinnallasi sellainen ihminen, että voit olla ihan oma itsesi niin hyvässä kuin pahassa. Tälle nykyiselle aviomiehelleni olen ikuisesti kiitollinen, että hän jaksoi mun kanssa kaikki meikäläisen kriiseilyt. Jälkiviisaana voi tietysti miettiä, että olisiko edellinen avioliitto ollut pelastettavissa jos vaikka olisi hakeutunut pariterapiaan, ollut itse valveutuneempi. Mutta tällä kokemuksella en siihen usko.

Nyt olemme olleet naimisissa 13 vuotta, lapset on jo isoja ja ihan siskoja ja veljiä eikä enää alkukriisien jälkeen ole tarvinnut muistutella kuka on niiden äiti tai isä, yhdessä ne on kasvatettu ja ex:ien kanssa on välit kunnossa.

En tiedä saitko tästä yhtymäkohtia, mutta toivotan sulle kaikkea hyvää, ja kiitos sun kirjoituksista!!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

pasi1.jpg
pasi1.jpg

pasi2.jpg
pasi2.jpg

pasi3.jpg
pasi3.jpg

pasi4.jpg
pasi4.jpg

pasi5.jpg
pasi5.jpg

Kaupallinen yhteistyö: Tampereen Työväen Teatteri

Näytöksen alussa mies astelee lavalle. On vähän rähjäinen pitkässä tukassaan ja ajan puremissa farkuissaan. Hän ottaa esiin aseen. Ja ampuu sillä itsensä hengiltä.

Näin alkaa Tampereen Työväen Teatterin PASI WAS HERE. Näytelmä Pasista. Pikkukaupungin pojasta, josta kasvaa pikkukaupungin mies. Se symppis, mutta vähän pihalla oleva. Se teini-iän cool kaveri, joka ei koskaan kuitenkaan pääse eteenpäin julisteilla tapetoidusta huoneesta, kiljukänneistä ja angstistaan.

Vaikka PASI WAS HERE alkaakin Pasin kuolemalla, on näytelmä ennen kaikkea tarina elämästä. Siitä, mikä kulkee Pasin päiväkotiajoilta koulun käytäville ja aikuisuuden etsimiseen. Tällä matkalla mukana kulkevat lapsuuden paras ystävä Hemmo (Janne Kallioniemi) – myöhemmin Punavuoreen muuttanut hipsterikuplassa elävä kaupunkilaispipopää – sekä Turnajaiskeppi (Maija Lang), tyttö, joka sivustatarkkailijan roolissa näkee Pasin ja Hemmon suhteen tarkemmin kuin he itse.

Vaikka PASI WAS HERE kertookin synkän Suomi-tarinan, tekee kyynelten välissä mieli välillä myös nauraa aidommin, kuin missään esityksessä pitkään aikaan. PASI WAS HERE onkin aika käsittämätön kombo aitoa tuskaa, yhteiskunnalista pohdintaa ja kansan syvien rivien mietteitä, mutta myös näytelmä elämän koomisuudesta, ilosta ja ennen kaikkea ihmisten omalaatuisuudesta.

Pasia näyttelevä Tuukka Huttunen on niin uskottava roolissaan, että minulle tuli monissa näytelmän kohdissa tunne, että tuota poikaa olisi pakko päästä tsemppihalaamaan. Varsinkin yläkouluajan kuvaus sai vanhat opettajan vaistoni nousemaan pintaan niin, että olisi tehnyt mieli mennä pelastamaan Pasi julman sadistiopettajan kynsistä. Se käsien tärinä, vaivautunut hiusten sipominen ja aivan liian nopeasti luettu esitelmä kun ovat niitä asioita, joita nähdään edelleen peruskoululuokissa joka päivä. 

Ehdottoman väripilkun ja hulvattomimmat naurut loi Tommi Raitolehto, joka esitti näytelmässä ainakin viittä eri roolia kylän miehestä päiväkodin täti Pillukka Pallukka Pollukkaan, Pasin isästä randomiin junamatkaajaan. Raitolehdon tapa hypätä vauhdilla roolista ja tunnelmasta toiseen on aika huikeaa katseltavaa.

PASI WAS HERE kolahtaa näin pikkukaupunginkylän tyttöön, joka on lähtenyt – aivan kuten Hemmokin – kouluajan jälkeen isoon Hesaan. Ja jonka juuret  on edelleen siellä, jossa linja-autoa ei kutsuta nimellä bussi. PASI WAS HEREä katsellessa ei välty ajatukselta, kuinka moneen suuntaan elämä – erityisesti se oikea – voi mennä, vaikka lähtökohdat ovatkin kaikilla samassa maaperässä.

Kun katsoin Pasin ja Hemmon elämää, tajusin, että minäkin olin siellä. Päiväkodin lattialla ysärikollariasussa, yläkoulun muka-viileissä jengeissä ja lopulta aikuisena keskellä yhden kotimaan, mutta kahden ihan erilaisen elinpiirin, elämää. 

-Karoliina-

Kuvat: Tampereen Työväen Teatteri

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat