Kirjoitukset avainsanalla itsetunto

IMG_3094.JPG
IMG_3094.JPG

Mulla on ollut viimeisen 10 vuoden aikana erilaisia kauneusvillityksiä. Vaikka minkälaista ripsipidennystä ja niiden poisottojaksoja. Hiuksissa polkkaa, pitkää, pidennystä. Mustaa, blondia, ruskeaa ja raitaa. Ohuita ja paksuja kulmakarvoja -luomuna ja kestovärjättyinä. Täyteainetta huulessa ja sitten ei. Kynsissä tippejä, geelejä, akryyliä ja vuosikausia kestänyt glitterlakkavaihe. 

Tuttuni lähetti viime viikolla kännykkääni kuvan, jossa mä olin puolitoista vuotta sitten. Siinä mulla oli julmetun pitkä vaalea tukka ja ekstratuuheat ripset. Mä olin haaveillut tuollaisesta tukasta koko elämäni ja kun sen sain, oli siitä aivan intona. Se ei ollut pelkäämäni keltainen hamppu, vaan kaunis kylmä vaalea. Tukkaa oli jopa helpompi hoitaa kuin omaani ja kiharat kestivät siinä päiviä. Vieläkin kaiholla muistelen, miten helposti tuon tukan sai niin hyvin!

Kuvaa katsoessa näin kuitenkin kaarevien unelmaripsien ja täydellisen kuontalon takaa kaikki ne syyt, minkä vuoksi lopulta halusin kasvattaa oman hiusvärini takaisin ja saada myös naamani luonnontilaan. Siihen, miltä se kaikkine ryppyineen ja lisäkarvoineen aidosti näyttää. 

Mä nimittäin huomasin joskus viime kesänä, että mun tyytymättömyys omaan ulkonäkööni kasvoi samaa tahtia, kun lisäosia itseeni kauneushoitolassa ja kampaajalla otatin. Se, missä uusi tukan väri, pidennys tai himppusen verran omia räpsyjä pidemmät ripsitupsut olivat tuoneet alun perin iloa, alkoivatkin ne nyt tuntua yhtäkkiä taakalle. Ne eivät lopulta tuottaneet hyvää mieltä, vaan halusin koko ajan vain lisää. 

Mulle kävi nimittäin ulkonäön suhteen sama asia, mikä monille käy taloa remontoidessa: Aluksi vanha koti näyttää ihan kauniille sellaisenaan, mutta kun yhden seinän erehtyy maalaamaan, alkaa kaikki muut paikat vieressä näyttää aivan nukkavieruille. Tulee tunne, että maalatun seinän viereen on saatava toinen maalattu seinä, uusittu keittiö ja kauden väreihin sopivat huonekalut.

Mun ”remonttikohde”, jossa piti tehdä vain pientä pintapuunausta, alkoikin muuttua (vähintään oman pääni sisällä) kokonaiseksi huoneistosaneeraukseksi. Ja siinä kohdassa päätin viheltää pelin poikki. Katsoa omia kasvojani kuin vanhaa rakasta asuntoa ja huomata, miksi alun perin otti juuri tämän kodin omakseen. Mun piti löytää taas se ihan tavallinen tapa katsoa ja suhtautua omaan itseeni. Jotenkin se peilikuva, jossa  vuorotteli täydelliset, ostetut lisäosat, sekä ne syntymälahjana saadut ei-täydelliset palaset kun tekivät olosta lopulta ihan ristiriitaisen. Nimittäin nekin osaset itsessäni, joita en ollut ennen edes ajatellut, alkoivat näyttää kauneushoitolasta ostetun ”kaverinsa” kanssa kauhean rumille.

Mulla on edelleen vanhat värijämät tukkapituuksissa, joita hoidetaan ja sävytetään haalistuessa kampaajalla. Mä lakkautan vieläkin kynnet kosmetologilla ja pidän kolmea hiustuuhennusliuskaa niin kauan, kun käsittelyistä kärsinyt oma tukka yltää taas selkään asti. Ja ei: Musta tuskin koskaan tulee meikitön nainen, joka pesee itsensä vain raanavedellä, koska rakastan kosmetiikkaa ja "hienostelua". Oikein annosteltuna mulle tulee sellaisesta tosi hyvä olo. Mutta. Mä koin tosi tärkeäksi itseni kannalta sen, että en ajatunut sellaisiin syövereihin, joihin en oikeasti halunnut mennä. Toki voi olla niin, että kukaan ulkopuolinen ei edes ole huomannut eroa, koska en ole mennyt äärilaidasta täysin toiseen, mutta itselleni muutos on ollut merkittävä. Oman itseni kannalta asioiden oivaltaminen ja joistain ennen niin "tärkeistä" kauneusrituaaleista luopuminen antoi jotenkin kummallisella tavalla sen mun vanhan itsetunnon takaisin. Tuntuu näin jälkikäteen ajateltuna kauhealle, että olin ajatumassa tilanteeseen, jossa kaikki kaunis minussa omasta mielestäni oli vain rahalla ostettua. Silloinhan se olisi tarkoittanut sitä, että se kaikista tärkein kauneus – sisäinen – ei merkitsisi yhtään mitään!

Mä suutun edelleen siitä, kuinka jotkut naiset kokevat oikeudekseen haukkua toisia naisia vaikkapa Barbieiksi tai feikeiksi sillä perusteella, onko naisella vaikkapa tekoripset tai silikonirinnat. Minusta kaikki tämä – jopa muovisuuteen viety kauneusihanne – on kuitenkin vain pintaa, jonka taustoja kukaan ulkopuolinen ei voi tietää. Jos joku saa hyvää oloa kauneushoidoista tai jopa -kirurgiasta, siitä vaan! Puistattaa edelleen ne nettikommentit, joissa vaikkapa sometähdille kerrotaan, kuinka he olivat ennen kauniita, mutta vaikkapa tekoripsien oton jälkeen rumia. En koe, että kenelläkään on oikeutta sanoa niin toiselle ihmiselle, vaikka toisen ulkonäkö ei olisikaan omien kauneusihanteiden mukainen.

En näe myöskään, että meikittömyys tekisi kenestäkään sen parempaa ihmistä tai naista kuin kauneushoidoissa ramppaaminenkaan. Koska lopulta naiseus, kauneus, itsetunto ja kaikki sellainen on jotain muuta kuin ripsien, rintojen tai tukkapehkon koko. 

Toivon kuitenkin, että jos sulla on samoja fiiliksiä kuin mulla viime kesänä, mieti, mistä olotilat johtuvat. Mulle lisääntyneet lisäosat tuntuivat toimivan päänsisäisenä itsetunnon alentajana, vaikka kaiken järjen mukaan niiden olisi pitänyt toimia täysin toisin. Jos siis sun tekoripset huutavat: ”Olet ruma!”, kannattaa miettiä, mitä oma luomunaama tähän voisi vastata. 

-Karoliina-

Kommentit (2)

Tuulitar
1/2 | 

Sinä olet kaunis :) Mielestäni jokaisella on oikeus tehdä ulkonäölleen mitä haluaa. Kunhan ihminen on onnellinen itsessään. Se paha sana on niin paljon helpompi sanoa toiselle, kuin että sanoisi mitään positiivista.

Karoliina Pentikäinen

Se on ihan totta: Miksi ihmeessä usein ne rumat sanat tulee helpommin kuin kauniit? 

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla

P1011090.JPG
P1011090.JPG

Minun pikkusiskoni, Auroora Aamurusko -blogin Auroora, kirjoitti viime viikolla itsensä tykkäämisestä, itseensä kohdistuvasta tyytymättömyydestä ja siitä, kuinka ”aina kuulee vaan sitä itsekriittistä kommentointia omasta selluliitistä tai muutamasta lisäkilosta. Itseensä kohdistuneeseen vihapuheeseen on turtunut.” Tuo postaus ravisteli minua ja sai pohtimaan, kuinka tuttua, tavallista ja hyväksyttävää itsensä alentaminen on. Kuinka normaalia onkaan kohdella itseään huonosti. Tirautin pienet kyyneleetkin, koska tiesin, että olin yksi Aurooran tekstin naisista.

Muistan vuosia sitten lukeneeni lehtijutun siitä, kuinka itselleen pitäisi puhua kauniisti. Silloin tuo juttu lähinnä nauratti minua. Itselleen puhuminen kuulosti jollekin hihhulitouhulle. Samoin se, että itseään pitäisi tervehtiä peilistä aina lempeästi hymyillen.  Kuka nyt itseään tervehtisi!

Nyt kun ikää, selluliittia, ryppyjä, silmäpusseja, kiloja ja katkenneita hiuksia on enemmän kuin ennen, olen alkanut ymmärtää tuon itselleen puhumisen merkityksen. Itse asiassa – tein tänä keväänä testin. Ja olin aika kauhuissani.

Huomasin kevään aikana, että sairastelut, huonot yöunet, ikävöinti ja muuttoon liittyneet kommervenkit alkoivat näkyä minussa negatiivisella tavalla. Olen aina ollut se peruspositiivinen tyyppi, joka on vetänyt synkät hetket sisulla läpi. Kun oli tullut rämmittyä oikein kunnolla suossa ja edessä olikin kukkaniityt, iski yhtäkkiä outo olo. Se, että onnellisena olo olikin vaikeaa. Mutta myös se, että minuna olo ei yhtäkkiä ollutkaan helppoa. Aloin puhua itselleni rumasti. Itsestäni.

Olen kirjoittanutkin teille joskus, että olen mielestäni aina omannut sellaisen perushyvän itsetunnon, joka on auttanut minua monissa elämän käänteissä. Sellaisen fiiliksen itsestäni, että on ollut hyvä olla minä. Heikkouksine ja vahvuuksineen. Ja olen voinut vieläpä elää molempien kanssa.

Tänä keväänä asiat olivat kuitenkin toisin. Huomasin, että yhä useammin minun ei ollut hyvä ollakaan minä. Yhä useammin oli sellainen ekan menkkapäivän ällöolo (jos tiedätte, mitä tarkoitan), vaan kun tämä ”menkkaolo” saattoi kestää viikko- ja kuukausitolkulla. Yhtäkkiä aloin kokea olevani jollain tapaa vääränlainen, vaikken tiennyt edes miten. Paradoksi sinänsä, että pitkästä aikaa koin, että ulkopuolinen paine puuttui. Miksi sitten tein sen itse itselleni?

Kun huomasin, kuinka eriskummallisesti olin alkanut käyttäytyä, päätin, että asialle olisi tehtävä jotain. Aloin kirjata kännykkäni muistioon ylös asioita, joita päivän aikana ajattelin itsestäni. Ja voin sanoa, että lista oli niin surullinen, että oikein itseään hävetti.  Muistion rivit täyttyivät toinen toistaan typerämmistä jutuista ja rumimmista sanoista. Sellaisista, että piti ihan hieraista illalla listaa lukiessa silmiään, olinko minä tosiaan kirjoittanut nuo rivit. Olin muuttumassa hyvää vauhtia ihmiseksi, joka ei pitänyt itsestään.

Tuosta hetkestä alkoi muutos, joka ei tosiaankaan vielä ole kokonaan ohi, mutta suunta on oikea. Piti nähdä konkreettisesti muistion ruudulla se, millaiseksi olin muuttamassa ja millainen en missään nimessä halunnut olla. Piti oikeasti alkaa tervehtiä itseään kauniisti, puhua itselleen pehmeitä sanoja ja kirjata ylös ihania ja kiitollisuutta herättäviä hetkiä ja olotiloja. Piti alkaa harjoitella taas minuna olemista. Sellaisen, jonka olin aina ennen ollut ja jollaisen tunsin entuudestaan.

Kun A sanoo minulle nykyisin jonkin kauniin asian tai kohteliaisuuden, lisää hän usein perään ”sanonpahan vaan, vaikket sä kuitenkaan usko”. Se kuvaa hyvin sitä, kuinka vielä vähän aikaa sitten kehuihin suhtauduin ja kuinka valheellisille ne mielestäni kuulostivat. Minusta tuntui, etten ansainnut niitä tai etteivät ne voineet kertoa minusta. Nykyisin yritän – aina kun vaan yhtään rehellisesti niin voin sanoa – tokaista perään ”kyllä mä uskon” tai ihan vaan yksinkertaisesti ”kiitos”.

Sitä kiinnittää huomiota, kuinka puhuu muille, mutta joskus oma sisäinen puhe ja sen laatu unohtuvat. Sanoin tuolla postauksen alussa, että minulle on kertynyt ikää, ryppyjä ja muuta ei niin imartelevaa. Mutta muistinko sanoa, että olen aika ylpeä siitä, mitä olen saanut työlläni aikaiseksi? Kuinka kivat silmät, hyvä tilannetaju tai suorat hampaat minulla on? Kuinka välillä taputan itseäni olalle, kun saan pidettyä tulisen luonteeni kurissa ja hermot (muka)viilipyttymäisinä? Niin. Sellaisia - kivoja asioita, harvoin tulee pohtineeksi. 

Sanottaisiinko ei kaikelle sisäiselle vihapuheelle. Puhuttaisiin vaihteeksi kauniisti ja katsottaisiin – niin hassua kun se aluksi onkin – itseämme lempeästi peiliin.

-Karoliina-

Kommentit (4)

Suttastiina
3/4 | 

Sain parikymppisenä lahjaksi Irja Askolan ja Anja Porion kirjan "Mikä Nainen" ja siinä on runo, joka nousi mieleeni luettuani postauksesi:

"Mitä elämässäsi muuttuisi
Siskoni
jos vähitellen alkaisit puhella itsellesi ystävällisesti?

Kohtelisit kuin rakkainta ihmistäsi
kyselisit vointiasi
täyttäisit toiveitasi.

Mitä elämässäsi muuttuisi
Siskoni
jos vähitellen alkaisit puhella itsellesi armahtavaisesti?

Kohtelisit itseäsi kuin
kunnioittamaasi ihmistä:
arvostaisit piirteitäsi
hyväksyisit virheitäsi
etkä enää motkottaisi huonommuuttasi,
nalkuttaisi pesemättömistä pyykeistä
kirjoittamattomista kirjeistä
siivoamattomista komeroista
laiminlyödyistä vierailuvelvoitteista
lisääntyneistä liikakiloista.

Mitä tapahtuisi
Siskoni,
jos alkaisit puhella itsellesi kuin ystävälle?"

 

PiiaMarina
4/4 | 

Ihana teksti :) Just tällaisia miettinyt itsekin tänä keväänä. Siihen on munkin tapauksessa vaikuttanut yllättävä "onnen kääntyminen", se, että oma elämä näyttää valoisammalta kuin pitkään aikaan.

Ja kun ajattelee yhteiskunnan tilaa tällä hetkellä, puheenaiheita jotka käy kuumimpana, niin uskon, että jos ihmiset alkaisivat suhtautua myötätuntoisemmin itseensä, niin varmasti sitten myös muihin ihmisiin. Se ei varmaan olisi tässä maailman tilassa pahitteeksi :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Instasize_0206172113.jpg
Instasize_0206172113.jpg

Minulla on pari viikkoa sitten mielenkiintoinen keskustelu ystävieni kanssa siitä, millaista on olla sinut itsensä kanssa. Homma lähti kai puheeksi siitä, kun erään ystäväni iäkäs sukulainen oli ollut pukeutuessaan huolissaan siitä, näyttääkö hän liian lihavalle kyseisessä paidassa. Ystäväni oli tapauksesta kauhuissaan: "Jos ei tuossa iässä voi olla sitä mitä on, milloin sitten?".

Kuuntelin hetken ystävieni keskustelua, jonka pääteema oli se, että vähintään eläkkeellä pitäisi olla sinut oman kroppansa ja persoonansa kanssa. Minulle tilanne näyttäytyi kuitenkin erilaisena.

Ajattelen niin, että sinut itsensä kanssa oleminen on eri asia kuin se, että olisi täysin tyytyväinen itseensä. Koen olevani itseni kanssa sujut. Miltei 32 vuodessa on oppinut paljon omista vahvuuksista ja heikkoukistaan, vaikka toki on varmasti vielä ihan hirveästi opittavaa. Voin kuitenkin sanoa, että ymmärrän ulkoiset ja henkiset reunaehtoni, olen niihin pääosin ihan tyytyväinen, enkä koe, että minun tulisi olla kokonaan erilainen. Joku muu. 

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten haluaisi muuttua joltain ostin. Sinut itsensä kanssa ei siis ole minulle tila, jossa haluaisin olla stabiilisti juuri tällainen kun tänään, 7. helmikuuta 2017, olen. Teen, kuten ystäväni sukulaismummo, välillä vaatevalintoja sen mukaan, sopivatko ne vartaloni mallille. En väkisin halua korostaa huonoja puoliani, vaikka olenkin hyväksynyt esimerkiksi päärynävartaloni. En myöskään tuudittaudu siihen, että riittäisin tällaisella luonteella lopun elämäni, vaan toivon, että kärsivällisyyteni ja kypsyyteni kasvavat. Ei mene myöskään varmasti päiväkään elämässäni niin, etten pohtisi ainakin yhden sosiaalisen tilanteen jälkeen: "Hitsi.Taas minä tein noin. Typerästi.Tätä asiaa on treenattava."

Minulle tietty rajattu ja hallittavissa oleva tyytymättömyys itseeni onkin oikeastaan boosti, joka potkii minua eteenpäin. Positiivinen potku persuuksille tehdä asiat vähän paremmin, yrittää enemmän. Eikä sillä minun mielestäni ole tekemistä edes sen kanssa, ettenkö olisi sinut itseni kanssa. Ehkä homma meneekin niin, että olen sinut itseni kanssa juuri siksi, että tiedän olevani keskeneräinen ja epätäydellinen. Hyväksyn itseni paremmin kun tiedän, että joku päivä voisin olla asteen fiksumpi, mukavampi ja yksinkertaisesti parempi ihminen, jos kiinnitäin huomioita omiin heikkouksiini. Ja teen niille jotain. 

-Karoliina-

Kommentit (6)

Kiti
1/6 | 

Juuri näin! Se, että haluaa muuttaa itsessään jotain, ei välttämättä tarkoita ettei olisi sinut itsensä kanssa. Muutoksen motiivi kertoo paljon. :)

Elinakoo
2/6 | 

Voi kun olet eteerisen kaunis!

Tulit mieleen kun kärsin pari päivää sitten aivan järkyttävistä vatsakrampeista. Sori. Luulin jo melkein että umpisuoli, mutta ei. Suolistossa joku kolotteli pahemman kerran ja kaaduin sänkyyn.

Vieläkö olet niistä kärsinyt? Oletan näin.

Kun minulla tilanne korjanntui päivässä!! Kun hain loppuun päässeita Bioteekin probiootti comp. maitohappobakteereita. Tämä ei ole mikään mainos, vaan uskon että nämä pitävät kolmenkumpin kriisistä kärsivän vatsani aisoissa.

Saranda
3/6 | 

Ihana teksti, Karoliina! Mä luulen että ihmisellä on terve itsetunto silloin kun hän hyväksyy ja tykkää itsestään sellaisena kuin on, mutta tietää että pienellä lisävaivalla voi kehittyä lisää - oli kyse sitten vatsalihasten treenaamisesta, uudesta tavasta käyttää aurinkopuuteria tai henkisellä tasolla kuten ihmissuhteissa tai uusien taitojen oppimisessa. :)

Forkka5
5/6 | 

Minulla ikä on auttanut merkittävästi. Olin nuorena punavihreä julistaja. Kolmikymppisenä rupesin vaatimaan ajatuksiltani johdonmukaisuutta, enkä oikein tiennyt, mikä olen. Nyt nelikymppisenä minua kuvannee parhaiten sana konservatiivi.

Samalla kun omat arvoni ovat vakiintuneet, olen oppinut hyväksymään myös muiden arvot. Erilaisuuden kohtaaminen ei aiheuta minussa yhtä usein samanlaista tunnepuuskaa kuin nuorempana, vaan pystyn hyväksymään paremmin sen, että kaikkien jakamasta ihmisyyden perusvireestä huolimatta ihmiset ovat yksilöitä, erilaisia, joita ei tule edes yrittää alistaa omille näkemyksilleen.

Uskon, että omanarvontunto ja itsetunto rakentuvat omien arvojen tunnustamisen, tunnistamisen ja niihin sitoutumisen varaan, mutta samalla muiden arvojen kunnioittamisen varaan. Kun tietää, mikä on omaa ja mikä vierasta, eikä yritä valloittaa vierasta omaksi vaan hyväksyy maailmassa vallitsevan erilaisuuden, pystyy elämään rennommin suhteessa itseensä ja suhteessa muihin.

Tuossa on esimerkki ilmiöstä, jossa vierasta maailmankuvaa ei osata nähdä vieraana ja kunnioittaa sitä empaattisesti toisen ihmiseen asemaan asettuen, vaan jossa vieras lohkotaan oman maailman ulkopuolelle ja yritetään tuhota sen sijaan että hyväksyttäisiin erilaisuus.

PiiaMarina
6/6 | 

Mäkin olen sitä mieltä, että ikä auttaa tässä. Ainakin itseni kohdalla. Ainakin se on tuonut sellaista hyväksyntää ja armollisuutta itseä kohtaan :) Sitä toipuu omista mokistaan nopeammin ja oppii jopa pitämään niistä. Se on mielestäni tärkeä pointti. Ettei jää vellomaan huonoihin viboihin vaan hyväksyy epätäydellisyyden :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Instasize_1020191317.jpg
Instasize_1020191317.jpg

Luulisi, että melkein 32-vuotiaana sitä jo tuntisi itsensä niin, ettei omaa minäkuvaa paljon hetkauta kommentit puolesta eikä vastaan. Mutta niinpä vaan taas sain yllättyä.

Minä olen aina, ihan aina, vihannut minun ääntäni. Se on kimeä, korkea ja edelleen niin lapsellisen kuuloinen, ettei ole ensimmäinen eikä toinen kerta, kun puhelinmyyjä on minun vastatessani puhelimeen pyytänyt, saisiko äidin puhelimeen.

Minun ääneni on myös asia, josta olen saanut kuulla. Vähän vitsillä kavereilta – eräskin kutsuu minua nimellä McKimakka – ja sitten vähemmän kivasti ja vähemmän rakkaudella joissain muissa yhteyksissä.

Olen luonut itselleni näiden ja monien muiden äänikohtaamisten kanssa kuvan siitä, että ääneni on kamala. Ei tuo asia minua varsinaisesti nyt ole ihan kauheasti vaivannut, mutta on se vaikuttanut esimerkiksi siihen, etten koskaan opiskellut radiotoimittajaksi, joka olisi ollut yksi haaveammateistani.

Syksyllä kävi kuitenkin ihana kohtaaminen. Olin A-lehdillä juttelemassa aloittamisestani Lilyssä, kun Karhusen Anna sanoi, että hänestä minä olen yhtä kuin Lily, ”sun äänikin on niin söpö!”. Siis mitä? Ensimmäisen kerran varmasti ikinä kukaan on sanonut mitään kaunista minun (puhe)äänestä (lauluhommat erikseen). Tuli yllättäen ihan todella hyvä fiilis.

Olen aina ollut jostain syystä vähän huono ottamaan hyvää palautetta itselleni. Huonot kyllä kuuntelen, mutta hyvien anna usein – mikä on tietysti pöhköä – mennä toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Tämä kohteliaisuus jäi kuitenkin mieleeni. Niin paljon, että kun näin Annan perjantain gaalassa, muistin hänen sanansa uudelleen.

Mitä tästä opimme? No sen, että koskaan ei tiedä, milloin ne kauniit sanat ihan oikeasti menevät ihon alle. Joten miksi ihmeessä niitä ei viljelisi enemmän, kun ei sellainen ole ainakaan keneltäkään pois. Ja ajattele, jos joku olisi sanonut minulle nuo asiat kolmekymmentä vuotta sitten, olisinko elellyt ihan erilaisella ääni-identiteetillä koko elämäni? Kysehän ei lopulta olekaan usein niistä faktoista, vaan siitä, millaisen kuvan itsestään rakentaa. Ja rakennusaineethan tulevat ulkoa. 

-Karoliina-

 

Kommentit (18)

Toimitus
1/18 | 

Voi ihana kirjoitus siitä, kuinka pienillä kehuilla on iso merkitys! Ihanaa kuulla, kiitos. Ja sun äänesi on tosi suloinen <3 T: Anna

2/18 | 

Ihana kommentti! Joku viisas on joskus sanonut, että jos ihmiselle sanoo jotakin kaunista niin hän muistaa sen hetken ajan, mutta negatiiviset kommentit pysyvät mielessä lopun ikää. Totta, mutta kyllä kauniitkin kommentit muistaa, jos ei loppuelämän ajan niin ainakin tosi pitkään <3

Elina U.
3/18 | 

Ihana kirjoitus, pienillä kehuilla voi todella saada ihmeitä aikaan! :) Minultakin kysytään usein puhelimessa, että olenhan jo täyttänyt 18. ;)

Oma esimerkkini liittyy aksenttiin. Me suomalaiset usein ajatellaan, että mahdollisimman aksentiton ääntäminen on hyvän kielitaidon mittari. Puhun ihan hyvää englantia, mutta kyllä minulta vain se melko kovien konsonanttien suomiaksentti kuuluu. Kun muutimme tänne Yhdysvaltoihin niin ujostelin alkuun vähän puhumista, mutta sitten kun sainkin aksentistani kehuja ja ihasteluja, alkoi minustakin tuntua että aksentti on vain siisti juttu ja unohdin kaikki ujostelut! Tällä oli todella suuri merkitys minulle. :)

4/18 | 

Ai kauhee, mulle kerran yks potilas antoi mun kauhean ärsyttävästä ja kimakasta äänestä palautetta. Olin ihan että no just, kiva. Toinen potilas kiirehti sit sanomaan että eikä kun ihana naisen ääni sulla on. Taidan ostaa jälkimmäisen etten pahota suotta mieltäni.

5/18 | 

Ihana!

Pitäis kääntää myös tuo niin päin, että muistais itekin kehua muita, vaikka ihan pienistäkin asioista :)

Minni123
6/18 | 

Moikka! Oi että, mulla on ihan sama juttu, todella lapsekas ääni. Reilu parikymppiseksi saakka jollain tavoin häpesin ääntäni, kunnes työelämän kautta se muuttui ehdottomasti yhdeksi vahvuudekseni: olin töissä puhelinasiakaspalvelussa, jossa sain esimieheltä paljon positiivista palautetta suloisesta (!!!) ja asiakaspalveluun erinomaisesti sopivasta äänestäni. Tämä oli alkusysäystä sille, että aloin oikeasti itsekin pitämään puheäänestäni. Nykyisin työskentelen lastentarhanopettajana ja ääneni sopii ammattiini kuin nenä päähän! Voisi sanoa, että ääneni on yksi tavaramerkeistäni! :D

Terkuin: M

Karoliina Sallinen

Hauskaa, että sulle kävi noin. Veikkaan tosiaan, että lapsekas ääni sopii hyvin työpaikallesi!

Keybirdist
7/18 | 

Sinulla on kaunis ja herttainen ääni! Olen 32 ja ääneni on pysynyt ihan samanlaisena ala-asteikäisestä asti. Muistan kun 19-vuotiaana puhelinmyyjä sanoi minulle lässyttävällä äänellä, että taidankin olla ihan pikkutyttö. Hän hieman hämmentyi, kun kerroin ikäni. Kun eräs kaverini vasta tavattuamme sanoi, että onpa minulla ihana ääni, yllätyin ja ilahduin, koska olin aina ajatellut että ääneni ärsyttää ihmisiä. Minusta tuntuukin nykyään ihan kivalta, että on persoonallinen ääni. :)

Karoliina Sallinen

Sulla näyttää olevan siis todella samoja kokemuksia kuin mulla :) Kiitos kauniista sanoistasi! Tsemiä!

Vierailija
8/18 | 

Mä olen aina vihannut ääntäni. Sen kuunteleminen nauhalta on tuskaa. Jokusen mieltäni pahoittavan kommentinkin olen siitä kuullut, kun se on niin matala. Mutta sen muistan, että yläasteella joku äikän ope kertoi, et mun ääni sopis radioon! Olin niin innoissani, että jokusen tovin jopa harkitsin radio-alaa.

vilmaemilia
9/18 | 

Sillon kun me Ruississa nähtiin, niin voin ainakin sanoo, että mun mielestä sun äänes oli ihanin ikinä! Lempee ja söpö. <3

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat