Kirjoitukset avainsanalla ero

NANSO7 (1)mustavalko.jpg
NANSO7 (1)mustavalko.jpg

Mun ystäväpiirissä on käynyt se, mikä Suomessa suuremmallakin otannalla. Ihmisiä on alkanut erota. Noin 13-14 000 liittoa päätyy avioeroon vuosittain* ja kohtuullisen samanlaisen lukeman uskoisi olevan myös avoliittojen kohdalla. 

Näistä eroon päätyvistä liitoista  60 prosentissa on lapsia. Toisin sanoen vajaat 8000 lapsiperhettä on kasvotusten erolapsuuden, erovanhemmuuden ja eron kanssa vuosittain. Se on paljon. Eikä ihme, että en ole enää kaveripiirini ainoa, joka ei elä enää ydinperhe-elämää. On uusperheitä ja yhden aikuisen koteja, joissa vanhemmuus jaetaan tai sitten ei.

Olenkin saanut viimeisten vuosien aikana olla ikään kuin joku ystäväpiirini eromentori. Ei ehkä mikään kovin imarteleva status, mutta minkäs teet. Olin eka. Aivan kuten olin muuten myös eka, joka aikanaan sai lapsen.

Tottahan tietysti on – ja ystävänikin sen tajuavat – että en ole kasvattanut vuosikymmenten tieto- ja kokemuspankkia aiheesta. Enkä myöskään osaa kertoa tuntemuksia ja käytännöntipsejä kuin omasta ja meidän näkökulmastamme. Moni asia olisi voinut inhimillisenä ihmisenä mennä myös paremmin, tosin monessa on varmasti mennyt myös ihan hyvin. Mutta sen olen huomannut, että jaetusta vanhemmuudesta ja lapsiperhe-erosta puhuttaessa unohdetaan usein yksi näkökulma. Nimittäin se, että niinkin synkän aiheen keskellä on myös valonpisaroita. Ne eivät vähennä eron aiheuttamaa synkkyttää, kriisiä, ahdistusta ja kaikkea sitä kakkaa. Mutta ei se silti tarkoita sitä, etteikö myös hyvää olisi. Siinäkin risukasassa. 

Ensinnäkin on tietysti sanottava, että edelleen pidän ydinperhettä ihannetilanteena, joten toimivasta sellaisesta ei näidenkään ilon aiheiden vuoksi todella kannata lähteä. Mutta koska fakta on se, että niin moni äiti ja isä kuitenkin eroaa, on hyvä vakavassa aiheessa nähdä myös jotain positiivista. Sellaista, joka synkän hetken tullen auttaa jaksamaan ja näkemään tulevaisuudessa iloa. Sellainen eteenpäin katsominen kun on lopulta kaikkien, eikä vähiten lapsen, etu.

Mä nyt siis kerron niitä asioita, jotka itse koin ihaniksi silloin, kun F ja minä asuimme kahdestaan. Ne olivat sellaisia erityisyyksiä, jotka eivät ydin- eikä uusperheessä tule niin vahvasti esille. En siis yritä edes arvailla tässä kohtaa lapsen tunteita, vaan keskityn aikuisen näkökulmaan.

Ensinnäkin se, että on talon ainoa aikuinen, on loppujen lopuksi monessa asiassa arkea helpottava asia. Ei tarvitse keskustella talon toisen aikuisen kanssa isoista eikä pienistä kasvatuslinjoista. Voi pitää lapsella juuri niin monta herkutonta päivää kuin haluaa, eikä kukaan halua lepsuilla vieressä. Tai sitten saa itse olla – ihan sopimatta tai randomisti – itse se lepsu, vaikka olisikin tiistai ja karkkipäivään vielä ikuisuus. Tilata Fazerilla lapselleen jättikinuskikakun palan ja kaakaon kermavaahdolla, eikä kukaan luo kotosalla merkitseviä katseita siitä, oliko herkkuhetken perimmäinen tarkoitus äidin oma sokerihimo. (Tokihan jaettu vanhemmuus vaatii myös yhteisiä linjoja ja niissä pysymistä, mutta se olisi sitten jo aivan eriaiheisen postauksen teema.)

Lapsen kanssa tulee keskustelua paljon enemmän, kun toinen aikuinen ei ole jakamassa arjen keskusteluhetkiä. Kun kotona ei ole toista aikuista jakamassa arkea, tulee koko arkipuheen keskityttyä lapsen kanssa jutusteluun. Se, missä aikuisten kesken kodissa jutellaan arkitoimien ohessa small talkia, kohdistuu lapsen kanssa asuessa kaikki tuo arkijutustelu lapseen. Vaikka F oli vasta 5-vuotias meidän asuessamme kahdestaan, koin, että kyllä meillä juteltiin ihan normaaleja asioita, enkä kaivannut useinkaan sitä paljon puhuttua aikuisseuraa.

Me itse asiassa kikatimme ystäväporukalla eräälle eronneelle ystävällemme (hänen kanssaan!) tähän samaan asiaan liittyen. Tämä eronnyt ystäväni puhuu nimittäin taaperoikäiselle tyttärelleen kuin aikuiselle, koska haluaa, ettei koti muut vaan taaperopuhetantereeksi. Hän selittää tyttärelleen asiat aina perinpohjaisesti ja syy-seuraussuhtein. Ei ihme, että tämä vaippaikäinen puhuu jo itsekin kuin esikouluikäinen. Malli tarkkaan kommunikaatioon on tullut kotoa.

Side lapsen kanssa tiivistyy (väkisinkin). Kun asuu yksin lapsen kanssa, ei metrinmittaa voi vaan heivata toiselle vanhemmalle heti, kun eteen tulee kampaaja, ruokakauppa, postireissu tai mitä tahansa.(Pieni kärjistys kaikkiin parisuhteisiin, mutta annetaakoon anteeksi.) Lasta tulee roudata poikkeuksetta mukanaan, joten yhteinen aika lisääntyy aivan luonnostaan. Vaikka yhdessä kulkeminen onkin välillä rasite, opettaa se myös joustoa. Tässä sitä mennään yhteisessä rintamassa, vaikka mikä olisi. Samoin myös nukkuminen ja kaikki muu vierekkäin nyöhjääminen lisääntyi ainakin meillä kaksin asuessa, kun lapsi sai kömpiä yöllä viereen. Olihan siinä silloin tilaa paljon paremmin!

Yhteiset jutut. Vaikka ydinperheen hajotessa monesti perheen yhteiset jutut ainakin vähenevät radikaalisti, jos eivät häviä kokonaan, voi tilalle tulla jotain muuta ihanaa. Onneksi yhteisten asioiden vastapainoksi lapsen ja vanhemman (kummankin) omat jutut korostuvat ja tarkentuvat. Tiedän monia eroperheitä, joissa vanhemmat ovat eron myötä ikään kuin profiloituneet vähän eri painopisteille. Ja silloinhan myös lapsi saa tältä osin enemmän! Jos toinen vanhempi vie kulttuuririentoihin, voi toinen huolehtia liikuntaharrastuksiin viennistä. Tai jos toisen kotona ulkoillaan paljon, voi toisessa kodissa keskittyä kotoiluun tai kaupunkielämään.

Lapsesta oppii uutta. Vaikka keskustelu toisen tai toisten aikuisten kanssa auttaa ymmärtämään myös lasta paremmin, olen huomannut, että kahdestaan olo lapsen kanssa opettaa lapsesta myös uusia asioita. Kun muu aikuinen ei ole filtterinä ja tulkitsijana tilanteessa, ainakin itse olen oppinut näkemään lapsen kaikkine ominaisuuksineen paremmin.

Kodin ilmapiiri on vain lapsen ja aikuisen luomus. Eroihin päätyvissä perheissä varsinkin suhteen loppumetreillä kodin ilmapiiri ei ole useinkaan mikään kovin mieltä ylentävä, joten lapsen kanssa kahdestaan muuttaminen voi helpottaa jo koko (molempien)kodin tunneilmapiiriä. Tämä on asia, josta jokainen eronnut ystäväni on puhunut. Kun aikuisen energia ei mene enää perheen aikuisten välien selvittelyyn, jaksaa olla paljon paremmin taas vanhempi. Itse ainakin koin, että oli ihana huomata, että kodin ilmapiiri F:n kanssa kahdestaan asuessa oli tasan se, jonkalaiseksi sen itse loi. Jos ilmapiiri oli huono, en voinut kun kääntyä peiliin. Jos hyvä, pystyi antamaan itselleen pisteet. 

Sellaisia ajatuksia tähän iltaan! 

-Karoliina-

*kaikki postauksen tilastot: Väestöliitto: http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilas... 

http://www.vaestoliitto.fi/tieto_ja_tutkimus/vaestontutkimuslaitos/tilas...

Kuva: Noora Näppilä (käsittely,minä)

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (39)

Maijali
1/39 | 

Hyvä kirjoitus. Haluaisin kuitenkin nostaa esille sen, että tilanne on hiukan erilainen, kun eroperheessä on enemmän kuin yksi lapsi. Koin ja koen itse riittämättömyyden tunnetta, kun aikaa jokaiselle lapselle yksilönä on merkittävästi vähemmän kuin kahden aikuisen taloudessa. Tämä pätee sekä kotoisten juttutuokioiden sekä pyörällä ajamisen opettelun, harrastuskuskausten jne käytännön asioiden osalta. Muuttuneessa ja herkässä tilanteessa pitäisi kuitenkin pystyä olemaan herkällä korvalla jokaisen lapsen suhteen, varsinkin sen hiljaisimman ja vaatimattomimman. Haastavaa, mutta myös niin palkitsevaa aina kun huomaa onnistuneensa. Raskasta, ehkä välillä sitäkin, mutta itse osaan myös arvostaa joitain asioita huomattavasti paljon enemmän kuin ennen eroa.

Karoliina Pentikäinen
2/39 | 

Hyvä pointti! Voin puhua vain omasta yksilapsisesta näkökulmasta käsin. Itse asiassa kirjoitin ensin jopa lapsi/lapset, mutta tajusin, että se ei toimi, koska asiat ovat varmasti toisin, jos on monta lasta. Kiitos sun kommentista :) 

Vierailija

Olen itse eronnut samoihin aikoihin kuin bloggaaja, enkä itseäni ainakaan miellä itseäni enää vastaeronneeksi. :)

Tämä oli kiva postaus. Omasta kokemuksestani ero oli ainoa oikea päätös. Jos olisin pysynyt yhdessä exäni kanssa, oarisuhteemme olisi sairastuttanut lapset vuosien saatossa. Niin huono mrininki ja ilmapiiri meillä kotona oli. Nyttemmin kun eron jälkeistä elämää on takana jo tovi, meillä molemmilla on uudet parisuhteet ja muutenkin homna mener mukavasti, on lapsemne tidenneet että kiva kun äiti ja isi on kavereita! :) Kaikki meni lopulta hyvin, ja on mukavaa että lapset näkevät suhteemme tänä päivänä ystävyyssuhteena. Eroaminen on kauhea tragedia, mutta kyllä sen jälkeenkin voi elää aivan hyvää elämää -jopa ihan erinomaista!

Kaikkea hyvää teidän perheelle, mukaanlukien sille laajennetulle kuviolle. :)

Karoliina Pentikäinen

Kahteen edelliseen: Uskon, että aikakäsite on yhtä laaja, kuinka monta ihmistä meitä täällä onkaan. Kaikkea hyvää teille :) 

Vierailija

Tuon voi kyllä lukea tahallaan harhaanjohdetuksi, että "on toiminut eromentorina viimeisten vuosien aikana" jos itsekin on eronnut vasta 2 vuotta sitten?

Karoliina Pentikäinen

Olen itse asiassa eronnut kaksi kuukautta vaille 3 vuotta sitten. Ja koska harva eroaa aivan tuosta vaan, on moni ystäväni seurannut prosessia vierestä jo vuosia ennen virallista - ja julkisesti esimerkiksi teille ulospäin näkyvää - eroa. Jokainen eronnut tietää, että myös  (ja varsinkin!) ne eroa edeltävät hetket ovat niitä raskaimpia, jossa prosessointi on kovaa ja jossa ystävien kanssa käydyt keskustelut ovat tärkeitä.

Mutta edelleen olen sitä mieltä, että 1,3,5,7 ja 10 ja vuotta ovat kaikki suhteellisia aikoja. 

Vierailija

Aikakäsitykset on tietysti suhteellisia niin, mutta silti.... :D :D :D "viimeisten vuosien aikana olla ikään kuin joku ystäväpiirini eromentori" .... Kun olet itsekin eronnut vasta reilun 2 vuotta sitten :D :D :D :D No... what ever. Vähän sama kun teit postauksen miten teidän uusperheessä on tapana viettää äitienpäivää ja isänpäivää, vaikka teillä näitä päiviä ei silloin ollut vielä uusperheessä ehditty vuosia viettämään. Sitä vaan lukijana herää ihmetys miksi haluat tuoda asiat niin, että sun ero ja uusperhe ja kaikki on jo ihan vanha juttu.

PT
4/39 | 

Sinulla kävin hyvin tässä erossa. Sait lapsen, uuden miehen ja uuden elinympäristön. Tarinasi olisi hyvin toisenlainen, jos sinulle olisi osunut ex-miehesi kohtalo. Mun mielestä teidän eronne vai osoitti todellisen luonteesi. Minkälainen äiti vieraannuttaa lapsensa isästään?!

Vierailija

Tämä vieraannuttaminen on mantra mitä nykyisin hoetaan asiaa oikeasti miettimättä. Erossa lapsi väkisinkin muuttaa toisen vanhemman luo jos asutaan eri paikkakunnilla. Jos lapsi tapaa säännöllisesti ja usein toista vanhempaansa (niin kuin olen blogin sisällöstä ymmärtänyt), kysymys ei todellakaan ole vieraannuttamisesta. Vieraannuttaminen on ihan muuta eli päämäärähakuista aktiivista toimintaa jossa toinen vanhempi pyrkii erottamaan lapsen toisesta vanhemmastaan eron jälkeen. Mistään en voi päätellä että näin olisi tässä tapauksessa tapahtunut.

Karoliina Pentikäinen

Kahteen edelliseen: Erot ovat aina haastavia, eikä - kuten sanoin - ihannetilanne. Meillä on varmasti myös kaikilla eri käsitys termistä "vieraannuttaminen". On hyvä, että tuo asia on otettu julkisessa keskustelussa esille. Ja en näe kovinkaan montaa niin vaarallista asiaa kuin sen, että lapsi ei saa nähdä vanhempaansa (tai isovanhempiaan, sisaruksiaan, serkkujaan..), jos kaikki tämä on turvallista ja lapsen edun mukaista. Esimerkiksi päihdetilanteet ovat toki eri asia. Koen, että minun ei tarvitse julkisesti tehdä tiliä siitä, vieraannutanko lastani vai en, mutta referenssiksi voin kertoa, että tyttäreni on esimerkiksi marraskuun aikana nähnyt toista vanhempaan joka ikinen viikonloppu + erikseen vielä joillakin viikoilla myös keskellä viikkoa.

Näissä asioissa täytyy muistaa, että on aina niin monta puolta, kun ihmistäkin. Ja jokainenhan meistä rakentaa someen/kodin ulkopuolelle  sellaista todellisuutta, jollaiseksi se itselle näyttäytyy.

Toivon, että toimintani erolapsen asiodenhoidossa(kin)  osoitti sen, kuka oikeasti olen.

Ihanaa joulunodotusta teille! 

mannalainen

nämä sun kommentit koskien lapsesi ja hänen isänsä näkemisiä on niin liibalaabaa että oikein tekee pahaa sun puolesta.. "referenssiksi voin kertoa, että tyttäreni on esimerkiksi marraskuun aikana nähnyt toista vanhempaan joka ikinen viikonloppu+erikseen vielä joillaikin viikoilla keskellä viikkoa".
esität asian kuin tämä olisi jotenkin _poikkeuksellisen_ usein kun isä näkee omaa lastansa, sentään joka viikonloppu marraskuussa! tuntuu että luulet että tuosta pitäisi oikein kehua sinua miten hienosti he toisiaan ovat nähneet. mutta entä muut edelliset vuodet? edelliset kuukaudet? tulevat vuodet, tulevat kuukaudet? ei taida ihan noin tiheä näkemisväli olla todellisuutta. minusta on pelottavaa ja ahdistavaa miten suhtaudut asiaan. et varmasti olisi niin ymmärtäväinen asian suhteen jos sinä normaalisti näkisit lastasi muutaman päivän kuukaudessa. joten älä kehu itseäsi tässä asiassa, et ole sitä ansainnut.

Tavantallis

Ihanaa, että bloggaaja uskaltaa tuoda näinkin henkilökohtaisen asian esille ja silti löytyy näitä, jotka tuntuvat tietävän asiat paremmin kuin asianosaiset.

Ei tietenkään lapsi näe isäänsä samaa määrää joka kuukausi. Toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän.
Ja tutustuthan termiin vieraannuttaminen paremmin.

Vaikka ei olisikaan eroperhe, niin silti lapset saattavat nähdä toista vanhempaansa harvemmin. Omat lapseni näkevät isänsä kolmen viikon välein. Yhteyttä pitävät lähes päivittäin.
Ihan

Karoliina Pentikäinen

mannalainen

Olen ennenkin täällä blogissa pistänyt merkille, kuinka henkilökohtaisella tasolla, aika suurella tunnelatauksella kirjoitat asioista, jotka koskevat perhejärjestelyitämme ja esimerkiksi parisuhdettani. Kuitenkin niin, että tiedoiksi esittämäsi väitteesi eivät ole totta. Minusta se, sekä tapasi kirjoittaa, on pelottavaa.

En aio käsitellä tätä tässä ketjussa enää enempää, koska koen, että aiheessa ei ole minulla enempää sanottavaa julkisesti. Toivon sinulle kaikkea hyvää jatkossa! 

Emiliann
5/39 | 

Hirmuisen surullista, että yhä enenevässä määrin pienet lapset joutuvat elämään rikkoutuneissa perheissä. Varhaisvaiheissa tapahtuvat näinkin valtaisat muutokset lapsen elämässä jättävät kauskantoiset jäljet. Itse en millään lailla näe mitään positiivista erossa tai sen jälkeisessä ajassa lapsen näkökulmasta. Päätökset elää yhdessä juurikin kyseisen kumppanin kanssa saati perustaa yhdessä perhe on tehtävä viimeiseen asti harkiten, tehden päätöksen rakastaa ja pysyä yhdessä ja luoda lapsille vastaavanlainen kasvuympäristö.

Vierailija

Lapseni kertomana mukavaa eron jälkeen:

-äiti ja isä ei riitele enää
-isä hoitaa meitä nykyään enemmän kuin ennen se oli vaan töissä
-äiti on ilonen ja leikkii meidän kanssa

Oma lisäykseni: sekä omaa oloa, että lapsiani seuratessa olen todennut, että ydinperheenä olimme se rikkonainen perhe. Emme me perustaneet oerhettä häriköiden ja erokin tapahtui ison harkinnan ja korjausyritysten jälkeen. Minusta on tekopyhää huokailla, että rikkonainen perhe, kun edeltävistä asioista ei tiedä mitään. Meidän perheemne on ainakin ehjempi kuin aikoihin.

Emiliann

Tekopyhä ajatukseni ei missään nimessä ole, kertoo arvomaailmasta lähinnä. Nykyään arvomaailma koskien avioliittoa, kumppanuutta ja perhettä näyttää muuttuneen - mikä on surullista.

Ninneri

Oma isoäitini eli avioliitossa väkivaltaisen miehen (isoisäni) kanssa elämänsä loppuun asti, koska ero olisi ollut häpeällinen ratkaisu heille -eikä hän koskaan kokenut eroamista edes mahdollisuutena. Hänen mukaansa sotien jälkeen mentiin naimisiin loppuelämän mentaliteetilla monesti ihan senkin takia, että vaati todella kovaa pokkaa elää naisena yksin yhteiskunnassa, jossa naisen arvo tietyn iän jälkeen oli sidottu naimisissa olemiseen ja lasten saamiseen. Hän ei kertomansa mukaan ollut koskaan romanttisen rakastunut mieheensä, vaan meni naimisiin "omaan kastiinsa kuuluneen" (mummun sanoja, ei minun) vapaan miehen kanssa, koska niin vaan tehtiin -asialla ei välttämättä ollut yhtikäs mitään tekemistä rakkauden kanssa.
Tiedä sitten onko tuollaisen arvomaailman muuttuminen kaikkien kohdalla sittenkään erityisen huono juttu...

Vierailija

Juuri näin. Oma mummoni toisteli aina miten hänellä oli ”hyvä mies” ja hyvällä hän tarkoitti sitä, ettei mies ryypännyt tai hakannut. Maailma on hieman muuttunut tuosta ja hyvä niin. Monet tulevat eksiensä kanssa toimeen jopa paremmin eron jälkeen kuin ennen sitä. Tietenkään kukaan ei perusta perhettä erotakseen, mutta eipä elämä kuitenkaan (onneksi ja valitettavasti) mene koskaan niinkuin suunnittelee.

Vierailija

Jos vanhempien välit ovat jatkuvasti tulehtuneet, ilmapiiri arvomaailma kovin erilainen, niin tuskinpa sekään lapselle hyvä esimerkki parisuhteesta on. Ja tuskin tekee hyvää kummankaan vanhemman saati lapsen psyykelle. Blogikijoituksessa tulee selkeästi esille kirjoittajan näkemys siitä, että on surullista että erotilanteisiin tullaan, mutta itse näen eron joskus kaikkien kannalta terveenäkin ratkaisuna. Se, että yhteen menemistä pitäisi miettiä- kyllä toki, tietenkin, mutta ihmiset muuttuvat vuosien saatossa, eikä kumppani ole välttämättä vuosien jälkeen se sama ihminen kenen kanssa yhteen meni. Tuskinpa sille erolle on tarvettakaan, jos suhde on terve ja jossa voi hyvin.

Karoliina Pentikäinen

Kaikkeen edelliseen: Ymmärrän molemmat kannat. Koen kuitenkin, että tärkeintä on tarjota lapselle koti terveellä ilmapiirillä, oli sitten perheen kokoonpano millainen hyvänsä. On olemassa niin monta perhetarinaa kuin perhettäkin. Toisille ero on oikea ratkaisu, toisille täysin väärä. 

Vierailija
6/39 | 

Ymmärrän ihan täysin tuon vanhempien tarpeen selittää niin itselleen kuin lapsilleenkin, että erosta seurasi sitä, tätä ja tuota hyvää kaikille. Totta kai, se on ihan täysin inhimillistä toimintaa ja niin sitä haluaa ajatella. Mutta tutkimusten valossa asia ei kuitenkaan ole niin yksiselitteistä. Tässä mielenkiintoinen artikkeli asiasta: https://yle.fi/aihe/artikkeli/2015/09/25/lapsi-ei-unohda-vanhempiensa-eroa.

Artikkelissa muun muassa todetaan:

"Tilastojen mukaan eronneiden lapset eroavat itse aikuisiässä muita herkemmin."

"Vanhempien menettäminen parina ei ole väliaikainen kriisi, jolla on selvä alku ja loppu. Se on keskeinen elämäntapahtuma, joka vaikuttaa perustavanlaatuisesti ihmisen koko myöhempään elämään. Miksi erositte? Tähän kysymykseen lapsi haluaa vastauksen aina uudelleen, aina uudessa elämäntilanteessa – vielä aikuisenakin."

"Yksi useimmin toistetuista väitteistä on, että vain onnellinen vanhempi pystyy tarjoamaan onnellisen lapsuuden. Erotutkimuksen pioneerin Judith Wallersteinin mukaan tämä ei pidä paikkaansa. Usein onnettomaan avioliittoon jääneet vanhemmat ovat yllättyneitä kuullessaan, että heidän lapsensa ovat myöhemmin pitäneet lapsuuttaan varsin onnellisena. Lasta ei välttämättä haittaa vaikka avioliitto on kylmä ja vanhemmat nukkuvat eri huoneissa."

Karoliina Pentikäinen

Kiitos tästä näkökulmasta! Tutkimuksia, suuntaan ja toiseen, on lukuisia. Ja kaikki niistä yhtä totta, koska jokainen lapsi on erilainen ja samoin myös perhe. Silloin yksikään kriisi, onni, trauma tai ilo ei ole vähäpätöinen. Nämä asiat on hyvä aikuisen tiedostaa. Myös ne kipeät. 

Itse en ole oikea henkilö kirjoittamaan lapsen kokemuksesta ja siksi kirjoitin postauksen omasta näkökulmastani ja siitä, mitä olen jutellut muiden erovanhempien kanssa.

Vierailija

Kuitenkin, jos on keskustellut oman lapsensa kanssa ja hän sanoo että olipa hyvä että erositte, voi sitten varmaankin vain olla tyytyväinen siihen että olemme perheenä jonkinlainen tilastopoikkeus? :) En kannusta ketään eroamaan, mutta esimerkiksi omien vanhempieni riitaisaa eloa seuratessa muistan toivoneeni, että he ymmärtäisivät erota. Tässä ketjussa olikin hyviä esimerkkejä naisista jotka on pysyneet avioliitoissaan koska silloin säilyy jonkinlainen kunnia. Se on surullisempaa kuin eroaminen.

Vierailija

Olen itsekin lapsena todennut vanhemmilleni joskus, että eroaisitte jo, kun riitelette koko ajan. Olen varmaan myös intoillut äidin uudesta kivasta kodista ja kahden kodin välillä asumisen tuomasta jännityksestä ja vapaudesta. Olen – lapsesi lailla – pienenä tokaissut, että hyvä kun erositte.

Se on lapsen tapa koittaa selvitä kestämättömästä tilanteesta. Pieni lapsi on lojaali vanhemmallensa loppuun asti, eikä tiedä paremmasta. Kommenttisi on tietämätön ja omantunnon valheellista tyynnyttelyä.

Vanhempieni avioero on vaikuttanut elämääni todella monella negatiivisella tavalla ja sen mukanaan tuomat haasteet kulkevat painolastina edelleen nyt kolmekymppisenä. Se on vaikuttanut kaikkeen – ihmissuhteisiin, turvallisuudentunteeseen, uskallukseen tavoitella omia unelmia. Vanhempien erolla on lapseen todella paljon negatiivisia ja kauaskantoisia vaikutuksia, eikä lapsi sitä osaa sanallistaa ennen kuin aikuisuudessa.

Karoliina Pentikäinen

Kahteen edelliseen:

Mä uskon, että näitä tarinoita on niin monta kun (aikuiseksi kasvanutta) lastakin. Minusta ei voi niputtaa, että JOKAINEN lapsi on onnellinen, jos aikuinen on onnellinen erottuaan. Mutta vaikka vanhempien ero on lapselle eittämättä iso kriisi, ei voi myöskään sanoa, että JOKAINEN lapsi kärsii niin, että vanhempien yhdessä olo olisi ollut paras ratkaisu.

Tottakai jokainen peilaa näitä asioita omien kokemustensa kautta, täytyy muistaa, ettei ne ole ainoita totuuksia.

Kivaa iltaa :) 

Liinea

Itse ajattelen, että elämästä selviää parhaiten, kun on tasapainoisia ihmissuhteita tukemassa. Eli siis lapsen kasvua tukee parhaiten tasapainoiset ja kannustavat aikuiset ihmiset. Hienoa, jos nämä vielä ovat omia vanhempia! :) On hassu ajatus (kärjistäen), että "jos vanhempani eivät olisi eronneet niin kaikki olisi hyvin", tai mikä tahansa tällainen ajatus, että jos tapahtuma X ei olisi tapahtunut, niin elämä olisi täydellistä. Näinhän elämä ei tietenkään mene, koska se harvoin on täydellistä, ja ihmisillä on elämässään monenlaisia haasteita ja hankaluuksia. Tärkeintä on, että on tukea ja hyviä malleja niistä selviämiseen. Jos erosta on jäänyt traumoja, niin se on tosi surullista ja harmillista, mutta kertoo mielestäni lähinnä siitä, että lapsi ei ole saanut oikeanlaista tukea tilanteen käsittelyyn. Itse olen kasvanut "ei-ero -perheessä", ja voin myös sanoa, että lapsuuteni on negatiivisesti vaikuttanut "ihmissuhteisiin, turvallisuudentunteeseen, uskallukseen tavoitella omia unelmia". Mutta mitä sitten? Näin on monella. Tärkeintä on se, että osaa käsitellä näitä pettymyksiä ja mennä elämässä eteenpäin. Voimia kaikille näihin tilanteisiin! <3

Vierailija

Sinulla on oikeus kokea kommenttini omantunnon valheelliseksi tyynnyttelyksi. Parisuhde josta puhuin, oli kuitenkin niin sairas ja sadistinen,että on loukkaavaa ja ylenkatsovaa sanoa että kokemukseni on valheellinen ja haluan vain puhdistaa omaatuntoani. Tuohon kyseiseen ihmissuhteeseen jääminen olisi aiheuttanut mittavampia psyykkisiä ongelmia, siitä olen varma ja "sen tiesi jo lapsikin."

Oikeastaan nämä nettikeskustelut on aika turhauttavia, kun näissä kommentoidaan niin pintapuolisesti ja tuntematta tarinaa. Sitten sivalletaan jostain omantunnon hyssytelystä, kun ei ollenkaan tiedetä että ihminen on eroamalla saattanut pelastaa lapsensa mielenterveyden -tai hengen. Ugh, olen puhunut.

Nunsku
7/39 | 

Eihän ero tietenkään ole mikään helppo tai mukava juttu. Toki voi aina miettiä minkä takia erotaan. Annetaanko liian helposti periksi, kuvitellaanko ruohon olevan vihreämpää aidan toisella puolella jne.
Näihinhän ei ole mitään yhtä oikeaa vastausta. Parisuhde on kuitenkin kahden ihmisen välinen, eikä kukaan voi täysin tietää, mikä suhteessa mättää.

"Ennen vanhaan" suhteessa oltiin ja pysyttiin, vaikka suhteessa olisi ollut pettämistä, väkivaltaa jne.
Nykypäivänä suhteen molempien osapuolten toimeentulo on kuitenkin jollain tavalla turvattu, joten mitään taloudellistakaan pakkoa ei ole jäädä suhteeseen.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että pienen syyn takia ei kannata erota. Esim. hetkellinen tylsyys on huono syy.
Ongelmat on pyrittävä selvittämään. Joskus kuitenkin ongelmat eivät selviä, jolloin ero on paras ratkaisu.

Muksut aistivat kodin tunnelman.
Jos tunnelma on aina huono, kireä tmv. niin ei sekään ole lapselle hyväksi.

Tästä olisi voinut kirjoittaa enemmänkin. Tässä nyt kuitenkin osa ajatuksista, jotka heräs postauksen ja kommenttien perusteella.

Karoliina Pentikäinen

Juuri näin! Allekirjoitan kaiken tämän ja paljon muuta. Aihe tosiaan on laaja! 

Vierailija
8/39 | 

Blogiteksti on muuten oikein hyvä ja mielenkiintoinen, mutta minua häiritsee se, että se on niin vahvasti kirjoitettu nimenomaan sen vanhemman näkökulmasta, jonka luona lapsi pääsääntöisesti asuu.

Karoliina Pentikäinen

Toisesta kun en tiedä, en koe, että minulla on oikeutta arvailla muunlaisesta.

Tosin en koe, että mikään näistä kohdista EI toteutisi toisinkin. Ne kun ei ole ajasta kuitenkaan ajasta kiinni. Esim. tuon profiloitumisen ja laatuajan lisääntymisen olen nähnyt myös niiden tuttujen vanhempien kohdalla, jonka luona lapset eivät ole niin usein. 

Vierailija
9/39 | 

Me olemme kaksilapsinen ydinperhe, jonka molemmat vanhemmat käy vuorotöissä. Tästä johtuen "hoitovastuu" lapsista on ollut hyvin pienestä asti aika lailla 50/50. Ehkä sen vuoksi voin ilolla todeta, että nuo kaikki mainitsemasi eroperheen "hyvät puolet" toteutuu meillä jo nyt :) Todellakin suosittelen kaikille niiden lasten kanssa olemista ja hengailua, keskustelua jne. Harmi, jos jotkut ei tällaista toteuta siitä johtuen, että kotona on toinenkin vanhempi.

Minä ja mieheni ollaan molemmat eroperheistä ja uskon, että se on meille vaikuttanut niin, että haluamme pitää kiinni tästä suhteesta ja tarjota lapsillemme sen ehjän perheen, jota emme itse kumpikaan saaneet. Ei hinnalla millä hyvänsä, mutta kuitenkin töitä sen eteen tehden.

Karoliina Pentikäinen

Hyvä pointteja nämäkin :) Miten monella tavalla sitä voikaan asioista ajatella. Ja elää :)

Vierailija
10/39 | 

Hyviä keskustelu aiheita on viimeaikoina käsitelty sinun blogissa Karoliina. Pohtimista jokaiselle lukijalle

Orapihlaja
11/39 | 

Olen kohdannut työssä isejä, jotka äiti on oikeasti eron jälkeen vieraannuttanut lapsista. Tarinat ovat erittäin surullisia ja siksi tuntuu karulta, että vieraannuttamista viskellään syytöksenä kevyin perustein. Termin kevyt käyttö on väärin niitä vanhempia kohtaan, jotka ovat oikean vieraannuttamisen uhreja. Suomessa on vanhempia, jotka eivät näe lapsiaan koskaan ja jos näkevät, nämä suunnilleen sylkevät naamaan, kiitos toisen vanhemman onnistuneen aivopesun.

Omassa erossani yksi hyvä puoli oli, että sen jälkeen sain määrätä yksin perheen taloudesta. Rahaa jää välillä säästöönkin, kun saan elää niin tarkasti kuin haluan.

Anonyymi1
13/39 | 

Hyvä teksti muuten, mutta side lapsen kanssa ei kyllä tiivisty, jos ennen eroa on nähnyt lastaan joka päivä ja eron jäljeen max 50% ajasta. Saati sitten tätä vähemmän, kuten monet isät näkee.
Olen eri mieltä, koska oma kokemus on erilainen. Koen osittain menettäneeni lapsen, koska samanlaista suhdetta ei pääse syntymään kun lapsen kanssa ei pääse päivittäin vaihtamaan kuulumisia.
Sinun tilanne on toki toinen, koska näet lastasi niin usein. Tavanomaisin tapaamisten jako on nykyään kuitenkin 50/50.

Kiitos tästä postauksesta ja kaikkea hyvää sinulle!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

art-2760954_960_720.png
art-2760954_960_720.png

Olen lukenut viimeisen vuoden aikana useammankin nettijutun siitä, kuinka arkensa alle musertuneet vanhemmat ovat harkinneet (ja toteuttaneet?) eroa siksi, että ajattelisivat sen olevan ratkaisu ainaiselle väsymykselleen ja oman aikansa puutteelle. Eroa on suunniteltu ikään kuin happihypyksi itseään varten – Edes joskus olisi tilanne, jolloin saisi juoda aamukahvinsa rauhassa ja keskittyä omiin harrastukiin, kun lapset olisivat vuorollaan toisella vanhemmalla.

Kun olin itse eroamassa lapseni isästä, täytyy myöntää, ettei tuo asia tullut edes mieleeni. Tai siis tuli, mutta silloin erossaoloajatus enemmänkin vain ahdisti minua. Mietin, miten lapsi pärjää, kun herää yöllä painajaiseen, ja asunnossa ei olekaan juuri se vanhempi, jota juuri siihen hätäänsä kaipaisi. Ja mietin, miten itse pärjäisin niinä päivinä, kun olisin kyllä äiti, mutta minulla ei olisikaan kotona pientä ihmistä, jolle lukea iltasatu.

Totuttelu asioihin vei aikaa. Enkä voi sanoa, että ensimmäiset yksin vietetyt illat, päivät, viikot tai kuukaudet olisivat olleet mitään juhlaa. Kyllä siitä oli vapauden tunne aika kaukana. Ennemminkin tyhjä koti ahdisti ja oli vaikea elää joinakin päivinä sellaista yksineläjän arkea, jota ei ollut vuosiin enää elellyt.

Mutta ajan kanssa tilanteesta alkoi nähdä positiivisiakin sävyjä. Koska elämämme oli – ja on nyt ja jatkossakin – näiden reunaehtojen sanelema, on siitä aivan turha valittaa. Joku kysyikin joskus, onko kauheaa, kun joutuu olemaan lapsestaan enemmän erossa kuin ydinperheäidit. Vastasin, että se voisi olla, jos rypisi ikävissään ja keskittyisi kurjiin tunteisiin. Mutta koska koko homma olisi vain energian hukkaan heittämistä, en viitsi ryhtyä sellaiseen. Enkä vähiten siksi, että tuollainen negatiivinen asenne heijastuisi varmasti myös lapseen.

Olisi valhe, jos sanoisin, etten koskaan ikävöi tytärtä tai olisi välillä huolissani hänestä silloin, kun en saa itse olla läsnä. Olen kuitenkin yrittänyt laittaa nämäkin tunteet omaan lokeroonsa. Mitä minä hyödyn, jos ikävöin? Muuttaako se tilannetta tai parantaa meidän kenenkään oloa? Vastaus on aina ”ei”. Ja kun olen oppinut kääntämään ei-ihanteellisen tilanteen tällä tavalla päälaelleen, olen alkanut nähdä myös positiivisia aspekteja siellä, mistä en ole niiden uskonut löytyvän.

Se, että meidän vanhempien tulee vuorotella aikaamme tyttäremme kanssa, onkin osoittautunut joskus jopa ihan hyväksikin asiaksi. Tarkoitan tällä sitä, että koska tiedän tyttäreni olevan aikoja pois kotoa, ymmärrän myös, ettei yhdessäolo ole itsestäänselvyys. Silloin yhteisiin asioihin, arkeen ja kaikkeen tähän haluaa panostaa entistäkin enemmän. Toisaalta ne ajat, jolloin tytär ei ole kotona, on myös – jos ei keskity negatiivisuuksiin – hyvää aikaa sekin. Silloin voi ladata akkuja ja keskittyä parisuhteeseen. Jutella aikuisten kesken rauhassa ja keskittyä vaan toiseen.

Tämä parin vuoden aikana olenkin tajunnut, että tällainen tilanne voi olla joinakin viikkoina jopa aikuisen voimavara. Kun on kitinää ja hermojen kiristelyä, ainakin itse pystyn pitämään paremmin pääni kylmänä, kun mietin, että vaikka päivän tai viikon päästä onkin muutama ilta, jolloin voi kerätä voimia aikuisvoimin. Ihan sama taktiikka kuin silloin, jos joskus F:n ollessa vielä päiväkoti-ikäinen aamuisin tuli jotain kärhämää – Silloin pinnistelin hermojani sillä ajatuksella, että puolen tunnin päästä lapsi olisi jo päikkärissä, minä työmatkabussissa, joten hetken vielä jaksoi venyttää pinnaa. Olisi turha hermostua, koska kuitenkin kaikille jäisi asiasta kurja fiilis viimeistään siinä vaiheessa, kun pitäisi erota päiväkodin ovella.

Tavallaan olenkin alkanut ymmärtää sen, mitä niin brutaalille kuulostava ”eroan oman aikani vuoksi -ajattelu” pitää sisällään. Siinähän tavoitellaan – toki todella vaarallisin keinoin – itselle lisähermoja ja aivojen tuuletusta. Jopa parempaa vanhemmuutta, koska kyllä virkeä vanhempi on vaan parempi kuin rättipoikkiväsynyt.

Koska en kannusta ketään lapsiperheellistä ilman pätevää syytä – jota oman ajan tavoittelu ei ainakaan minusta ole, vaikka en muiden valintoja tuomitsekaan – eroamaan, olen alkanutkin pohtia, kuinka ydinperheissä päästäisiin samanlaiseen perheajan ja oman/parisuhdeajan vuorotteluun, mikä uusperheissä usein on automaatio, ja jonka voimauttavaa vaikutusta ei voi kiistää. Koska mitä enemmän olen aiheesta jutellut ydin- ja uusperheellisten ystävieni kanssa, sitä enemmän olen alkanut ymmärtää, että suurin osa vanhemmista kokisi olevansa parempi vanhempi, kumppani ja jopa ihminen silloin, kun voisi välillä myös olla erillään lapsiperhearjesta. Se ei tarkoita sitä, etteikö jokainen heistä haluaisi olla isä tai äiti. Mutta vähän sama juttu kun töissä: Vaikka tekisit unelmaduuniasi ja rakastaisit mennä töihin, on viikonloppuvapaa ja lomat välillä ihan paikallaan.

Kaikilla perheillä ei ole tukiverkkoa. Asuin itsekin 6 vuotta lapsen kanssa kaupungissa, jossa ei ollut 150 kilometrin säteellä yhtä ainoaa sukulaista a.k.a luontevaa lapsenhoitoapua, joten tiedän, ettei omaa aikaa noin vaan oteta. (Tosin se on pakko sanoa, että kun apua tarvittiin, tuli perhettä apuun 150-350 kilometrin takaakin). Ystävistä oli joskus apua (kun kehtasin pyytää), mutta kun hekin alkoivat lisääntyä, oma kynnykseni kysyä apua nousi koko ajan – ei halunnut, että toisin ystävilleni lisävaivaa.

Olenkin alkanut pohtia, millaisia lapsenhoitorinkejä voisi saada aikaiseksi, ettei kenenkään ydinperheeläisen tarvitsisi erota ainakaan oman ajan puutteen vuoksi. Voisiko vaikka useamman perheen kesken sopia kierrosta, jolloin jokainen pariskunta saisi viedä lapsensa vuorollaan jollekin ringin perheistä hoitoon. Silloin ei syntyisi ”velkaa”, kun jokainen saisi vuorollaan lapsivapaata aikaa, mutta jokainen myös vuorollaan voisi olla avuksi.

Samaan tyyliin olen miettinyt, että perheet voisivat palkata yhdessä lapsenvahdin. Hyvän nannyn saaminen on kiven alla, ja toisaalta hyvästä työntekijästä kannattaa pitää kiinni. Jos perheringillä olisi yksi vakiohoitoaja, voisi kuvitella, että lastenhoitaja pysyisi tyytyväisenä, kun aina jollakin olisi lapsenlikan tarvetta ja samalla palkka juoksisi. Ja jos perheissä olisi vain yhden lapsen perheitä, voisi joskus muutaman lapsen viedä samaan paikkaan vaikkapa yökylään lapsenvahdille, jolloin kaksi vanhempipariskuntaa saisi loman yhtäaikaisesti niin, että maksuissa voisi kuitenkin säästää.

Lopuksi ja tiivistykseksi. En usko, että kukaan vanhempi eroaa aidosti oman ajan tavoittelun vuoksi. Mutta väsymys ja oman ajan puute ajavat kyllä ihan varmasti huonoille urille, joten kehottaisin miettimään happihyppyaikoja perhe-elämästä jo ennen kuin seinät kaatuvat päälle. Ei ole häpeä ottaa välillä omaa- tai parisuhdeaikaa, eikä ole häpeä sanoa joskus, että tuulettuminen tekisi hyvää. Joten lukijat: Jos teillä on vinkkiä oman ajan tai parisuhdeajan – erityisesti lapsenvahtitilanteen – suhteen, jakakaa ne muillekin! Uskon, että sellaisista vinkeistä hyötyy moni.

-Karoliina-

P.S. Aihetta liippaavaa parisuhdeaikapostaus luettavissa täältä. 

Kuva: Pixabay

Kommentit (25)

Daniella
1/25 | 

Hirveän hyvä, että nostit tämän aiheen esille. Onhan se ero heikoimpina hetkinä sellainen märkä uni. Joskin äkkiä se muuttuu painajaiseksi, kun alkaa miettiä, mitä kaikkea se oikeasti käytännössä pitäisi sisällään.

Olin äskettäin itse ihan todella uupunut. Kaikki tuntui raskaalta ja elämästä katosi ilo. Vähitellen sieltä noustiin, mutta ei sattumalta. Yksi iso tekijä oli äidin, eli minun, oma aika. Kuten monilla muilla, niin myös minulla oli tapana aina laittaa kaikki muu ja muut itseni edelle, eikä lapsiperheessä tekeminen lopu koskaan. Joten aikaa itselle ei vain tullut ennen kuin se merkittiin kalenteriin. Nyt olen kerralla poissa noin pari tuntia yleensä kaksi kertaa viikossa. Se tekee ihmeitä. Siis todella, eikä se vaadi enempää kuin sen pari tuntia.

Parisuhdeaikaa en osaa ottaa niin, että lapset olisivat hoidossa. On toki ollut tällaisia, mutta nyt taas kuopus on niin pieni, että en halua. En pystyisi nauttimaan. Sen aika on myöhemmin. Sen sijaan vietetään paljon aikaa yhdessä iltaisin. Saatan yhden kotityön tehdä, mutta illat eivät ole niitä varten yleisesti ottaen. Poikkeuksia toki on. Mutta tämä oli taas näitä periaatepäätöksiä: jos tekemistä on joka tapauksessa aina, onko koko ajan mielekästä niitä tehdä? Vai voisiko joskus painaa kotityöt paussille ja tehdä jotain muuta? Sen lisäksi yleensä ehkä kerran kuussa tai kahdesti tehdään jotain erityisempää. Laitetaan vähän parempaa ruokaa lasten mentyä nukkumaan, sellaista mikä menisi lasten kanssa "hukkaan" ja syödään se kahdestaan kynttilänvalossa.

Mielestäni se ei vaadi ihmeellisyyksiä. Arjen pyöritys kolmen lapsen kanssa ja miehen ollessa paljon töissä/työmatkoilla on sellaista karusellia, että ei tarvita paljoa, kun jo tuntuu spesiaalilta. Tämä joululomakin oli todellinen loma. Puolisolla tietysti pyhät vapaana ja sen lisäksi oli muutamana päivänä vain puolipäivää töissä. Ihan luksusta.

Emuuu

Marja Hintikka kirjoitti tästä aiheesta hyvin yhden Instagram-kuvansa yhteyteen. Pienikin hetki yksin/puolison kanssa voi tuntua lomalta Malediiveilla jne. Käyhän kurkkaamassa :)

Taina

Olipa kivasti ja järkevästi ajateltu ja kirjoitettu!
Omat lapseni ovat jo aikuisia, mutta hyvin on muistissa arki 3 alle 5- vuotiaan kanssa. Asuimme myös miehen työn takia kaukana isovanhemmista ym sukulaisista., joten tukiverkko ja satunnaiset lastenhoitajat piti löytää muuten. Naapureista tulikin korvaamaton apu ja ystävyys on jatkunut tähän päivään!
Onneksi mieheni on aina osallistunut tasavertaisesti lasten- ja kodinhoitoon. Olen voinut harrastaa, käydä lenkillä ja elokuvissa aina kun olen halunnut ja vaan se ollut mahdollista.
Parisuhde aika oli tietty kortilla, mutta naimisissa ollaan yhä :)
Huomenna kuopuskin lähtee armeijaan. Aika menee kuin siivillä, ja nyt vietämme paljon aika kahdestaan ja se on ihanaa- vieläkin. Onneksi se ei ole myöhäistä vaikka joskus varmasti pikkulapsi arjessa tuntuukin mahdottomalta ajatukselta päästä vaikka reissuun ihan kahdestaan.

Karoliina Sallinen

Juuri niin! On hassua, miten pienet teot voivatkaan olla merkitykseltään niin suuria. 

Hassua, mitä sanoit noista tekemättömistä töistä. Itse olen tajunnut tuon saman työtöiden suhteen: Vaikka skippasin JOKA työaamu  lenkin/salin, ei ne työt lopu. Siksi olen nyt nipistellyt aamuista liikunta-aikaa, eikä oikeasti edes tunnu, että tekisin töissä silti juurikaan vähempää. 

Ihanaa alkanutta vuotta :) 

Tickler
2/25 | 

Ollessani 93-94 Amerikassa au pairina, oli perheelläni ”playdate” -rinki. Esim. sinä toisit lapsesi minun lasteni kanssa leikkimään/hoitoon tunniksi. Sinä olisit tunnin miinuksella ja minä tunnin plussalla. Mutta sinä voisit ottaa vaikka Tiinan lapset suloisesti, jolloin miinus tulisi kuitattua. Ringissä oli 10 perhettä ja näin kaikki saivat itselleen omaa aikaa olematta kiitollisuuden velassa. Silloin ei ollut edes nettiä niin yleisesti käytössä. Nykyään olisi helppo tehdä nettiin saldot.

Karoliina Sallinen

Ihana ja hyödyllinen käytäntö :) Tosin tämä taitaakin toimia meidän naapurustossa ihan itsestään, kun korttelin lapset vierailevat koko ajan ristiin ja rastiin. 

Vierailija
3/25 | 

"Mietin, miten lapsi pärjää, kun herää yöllä painajaiseen, ja asunnossa ei olekaan juuri se vanhempi,"

Hitunen rentoutta ja muihin luottamista on myös hyvän vanhemmuuden piirre ei se että on korvaamaton täydellinen uhrautuva äiti. Toivottavasti olet päässyt asiassa jo eteenpäin sillä onhan se hankala jos lasta on vaikea jättää yöksi oman isänsä luokse... saati sitten varmaan isovanhemmille tai lapsen kaverille yökylään.

Vierailija

...ja blogikirjoituksen lausehan jatkuu: "jota siihen hätäänsä kaipaisi. "

En tiedä onko sinulla lapsia, mutta kokemuksesta tiedän että joihinkin asioihin lapsi kaipaa joskus äitiä, joihinkin joskus taas isää. Myös eronneena tiedän myös sen että erityisesti eron alkumetreillä jolloin uusi elämäntilanne on kaikille uusi, on vanhempi myös varma siitä, että joissain tilanteissa on itse ainoa oikea lohduttaja lapselle. (Näin voi olla myös joskus oikeasti)

Jos luit kirjoituksen loppuun saakka saatoit ehkä myös huomata ,että luottamus uusiin tilanteisiin ja niissä selviämiseen niin lapsen kuin äidinkin kohdalla kasvaa ajan myötä.

Saanainenn

Tässä loistava esimerkki siitä, miten poimitaan tekstistä vain itse haluamansa kohdat ja ymmäretään TAHALLAAN väärin. Sitten fiksusti kommentoidaan jotain häijyä bloggaajalle ja odotetaan omalle kommentille tykkäyksiä. Toivottavasti löydät jotain muuta sisältöä elämääsi.

Karoliina Sallinen

Kolmeen edelliseen kommenttiin:

Kuten tuossa postauksen loppuvirkkeissä ja -kappaleissa kirjoitin, elämäntilanne on opettanut rentoutta - tai ennemminkin tilanteensietokykyä - asioiden suhteen.

Mutta: Joskus on tietysti tilanteita, että kuka tahansa rakas aikuinen käy (vaikka vanhempi itse pelkäisikin, että on korvaamaton). Mutta joskus on aidosti myös tilanteita, että ihan oikeasti ihminen - lapsi tai aikuinen - kaipaa juuri tiettyä tihmistä. Joskus lapsi tarvitsee vain yhtä vanhempaansa tai toisaalta aikuinen kaipaa vaikkapa tiettyä ystäväänsä (vaikka muutkin ystävät olisivat yhtä rakkaita). Sellainen on kai aika inhimillistä :)

 

Satu xx
4/25 | 

Siskoni ja heidän naapuri ottavat vuoroviikoin toisen lapsen koulun jälkeen illaksi hoitoon/leikkimään. Voi olla, että naapurissakin ollaan vain kotona, mutta toisaalta voi olla ylitöissä tai kaupassakin. Miksi tätä ei käytetä laajemmin?

Karoliina Sallinen

Tuo on todella hyvä idea! Ja yksinkertaisuudessaan sellainen, että tulisi toteuttaa laajemminkin! 

NanaVanilla
5/25 | 

Sellainen lastenhoitorinki olisi hyvä idea myös yh-äideille, että pääsisi joskus edes yrittämään luomaan mitään parisuhdetta. :)

Karoliina Sallinen

Kuule! Voin sanoa, että KOKEMUSTA ON :D Joten tsemppiä ja kekseliäisyyttä lapsenvahdin etsintään! (Ja ainakin on todella helppo olla ihan luonnostaan vaikeasti tavoiteltava, kun lähes mikään tapaamisaika ei käy ;) )

BT
6/25 | 

Lapsettomana, mutta lapsirakkaana aikuisena sanoisin, että tarttukaa rohkeammin tarjoukseen jos joku tarjoutuu hoitamaan lapsianne. Lapsista on paljon iloa muillekin kuin vanhemmille jos vaan reippaasti antaa lapsensa hetkeksi hoitoon :) En ole koskaan ajatellut, että joku jäisi minulle jotain velkaa jos olen viettänyt kaverini/tuttavani lapsen kanssa aikaa. Ilo on ollut omalla puolellani ja silloin jos minulle ei sovi, sanon sen. Eli ei syytä kursailla.

BT
7/25 | 

Lapsettomana, mutta lapsirakkaana aikuisena sanoisin, että tarttukaa rohkeammin tarjoukseen jos joku tarjoutuu hoitamaan lapsianne. Lapsista on paljon iloa muillekin kuin vanhemmille jos vaan reippaasti antaa lapsensa hetkeksi hoitoon :) En ole koskaan ajatellut, että joku jäisi minulle jotain velkaa jos olen viettänyt kaverini/tuttavani lapsen kanssa aikaa. Ilo on ollut omalla puolellani ja silloin jos minulle ei sovi, sanon sen. Eli ei syytä kursailla.

Justina
8/25 | 

Mistähän noin monia perheitä sitten löytäisi.. saati rinkejä oikein. Ei täältä päin ainakaan. Enkä itsekään ole niin rohkea että menisin juttelemaan vieraille tai pimpottelemaan ovikelloja :( Ois kyllä luksusta jos joku oikein tarjoutuisi hoitamaan lapsismme, ei ole vielä tapahtunut kyllä, lapset nyt 9v ja 4v. Isovanhemmatkin asuvat samassa kaupungissa mutta ei, niillä on muitakin lapsenlapsia jne. Ja vähän asenne tuntuu olevan että ite ku on lapset tehty ni ite ne pitää hoitaakin. Todellakin joudun häpeillen myöntämään että haaveilen tollasesta unelmasta ett jatkuvasti ja säännöllisesti ois vkon tai ees muutaman pvän loma. :( Kukaan muu ei ees tee täällä yhtään mitään paitsi minä, päinvastoin. Oon ihan loppu ja vihanen aina. Sais edes olla siistissä kodissa sen pari pvää <3

Vierailija
9/25 | 

Palasin tähän postaukseen.. Särähti korvaan, että joku on sinulle sanonut, että olisit erossa lapsesta enemmän kuin ydinperheäiti.. Vai ymmärsinkö oikein. Olen kolmen lapsen yh-äiti jonka lapset on isällään joka toinen vko, koen olevani enemmän lasteni kanssa kuin ydinperheäiti ja viikot lasten kanssa on todella intensiivistä yhdessäoloa.. Ennemmin ottaisin joka pvä hetken rauhassa kuin sen vapaan vloppu. Toinen mikä on mielessä monesti käyny, että tutut ydinperheäidit kyllä kulkee omissa menoissaan runsaasti enemmän pitkin viikkoja, itse on ihan puhki kahden vkon intensiivivanhemmuusvkon jälkeen, jonka jälkeen vapaata vloppu ei tajua edes luksukseksi jota joku voisi kaivata.

Nannanapa
11/25 | 

Tutustuin miltei 10 vuotta sitten leikkikentällä toiseen yh-äitiin. Siinä vaiheessa kummankaan ex-miehet eivät olleet kuvioissa. Jonkin aikaa pyörimme koko porukalla ja sitten pikkuhiljaa lapset alkoivat olla illan tai yön vuorotellen toistensa luona. Pidimme aina kiinni, että vierailut on vuorotellen. Voi kuullostaa nipolta, mutta näin kummankaan ei tarvinnut marmattaa. Nyt pojat on yläkoululaisia, mutta perinne jatkuu edelleen, tällä hetkellä tosin valvonta on vähäisempää :) Kummallakin oli heikosti muuta turvaverkkoa ja uskon tämän pelastaneen suorastaan meidän kaikkien elämän :) Nyt taas onneksi on isätkin paremmin kuvioissa, kun kriittisimmät ajat on ohi.

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

shameless-2362307_960_720.jpg
shameless-2362307_960_720.jpg

Katselin tällä viikolla ulos työpaikan ikkunasta. Meidän edessä on menossa jokin tietyö ja kaivinkone kolusi karmealla äänellä kuoppaa maahan. En tiedä, mistä assosiaationi tuli, mutta sitä näkyä katsellessa aloin pohtia, kuinka hirveän montaa asiaa elämässäni olenkaan hävennyt. Ollut nolona, hävennyt olla minä. Ja kuinka vapauttavaa nyt onkaan, kun ei tarvitse oikeasti tämän ikäisenä, näillä pähkäilyillä ja historialla hävetä enää oikein mitään.

Ensimmäiset kerrat, jolloin muistan hävenneen itseäni, liittyivät lukihäiriööni. Koin alakoululaisena, vähän nokkelana sellaisena, kauhan kolauksen, kun olikin aivan todella huono englannin kielessä. Tarvitsin siihen tukea ja apua ja kaikesta tästä huolimatta olin edelleenkin se, jonka sanat sekoilivat ja ääneenluku ujostutti. Minua hävetti, etten osannut. Hävetti tarvita apua.

Aikuisena olen osannut kääntää lukihäiriöni vahvuudekseni. Kirjoittamisesta ja lukemisesta tuli lopulta jopa minun työni. Vieläkin, kun joku huomauttaa kirjoitusvirheistä, tulee tunne: Etkö tiedä, minkä matkan olen tähän pisteeseen tehnyt? Joka tapauksessa koko luki-homma on tehnyt minusta sinnikkään. Ja se on hemmetin hyvä juttu!

Toinen hävetykseni on liittynyt ainakin kahden (jopa kolmen) vuosikymmenen ajan silmälaseihin. Olen kirjoittanut aiheesta todella monta kertaa (muun muassa täällä, täällä ja täällä), pohtinut silmälasitraumojeni syntyä, mutta edelleenkin rillit aiheuttavat minussa aikamoisia tunnekuohuja. Lapsena häpesin olevani se luokan ainoa rillipää. Teini-iässä häpesin puolestaan rumuuttani: Olin omasta mielestäni kauhea ilmestys laseilla.

Tällä hetkellä yritän ravistella silmälasikammoa kauemmaksi. Kävin pari viikkoa sitten näöntutkimuksessa ja valitsin itselleni mitä kauneimmat pokat. Toivon, että niiden avulla voin harjoitella pois silmälasihävetyksestäni. Eikö olisi jo aika?

Eniten elämässäni olen hävennyt tapaa, jolla kohtelin erästä nuoruusaikani kumppaniani erotilanteessa. Ihmisillähän on tietysti oikeus lopettaa parisuhteet niin halutessaan, mutta minä olin kohtuuttoman ilkeä ihmiselle, joka oli kohdellut minua hirmuisen hyvin. En vielä niin vähäisellä elämänkokemuksella kai tajunnut, ettei hyvät ihmiset olleetkaan mikään itsestäänselvyys. En koskaan ole katunut eroa, mutta omaa käytöstäni kylläkin. Tajusin, ettei hän todellakaan oli ansainnut ilkeilyjäni.

Kun sitten lopulta ymmärsin, että olin toiminut väärin, koin kauheita tunnontuskia. Itse asiassa näin painajaisia aiheesta monta vuotta eron jälkeenkin. Ajattelin, että minun olisi pakko sairastua johonkin kuolemansairauteen, jotta karma toisi minulle takaisin julmuuteeni. 

En ole vieläkään pyytänyt häneltä anteeksi. Koen, että se olisi jollain tapaa falskia. Tehtyjä ei saa tekemättömäksi. Mutta oman sontani karmalta olen sentään kokenut saaneeni jo takaisin. Jos nimittäin uskoo siihen, että asiat menevät lopulta jollain lailla tasan. Nyt toivon, että hyvä lisää hyvyyttä. 

Noiden tapahtumien jälkeen olen pyrkinyt elämään niin, ettei minun tarvitsisi hävetä omaa käytöstäni tuossa suuressa mittakaavassa. Että tekisin valintani sillä sydämellä, mikä minulla on. Kuunnellen todellista itseäni. Olen onnistunut mielestäni aika hyvin.

Kronologisesti viimeisin hävetykseni liittyy eroon tyttäreni biologisesta isästä. Minulla on lapsesta asti ollut haaveena saada perhe. Iso ydinperhe. Sellainen idyllisistä kirjoista tuttu. Kun erosin F:n isästä, koin, että astuin samoin tein jonnekin kuiluun, jossa otsaani oli leimattu ikuisen epäonnistujan merkki. Vaikka ero ei hävettänytkään minua itseäni, koska koin tekeväni oikein, hävetti minua se, mitä muut ajattelisivat nyt minusta. 

Pelotti leimautua yh-mutsiksi*. Juttelin tästä asiasta erään F:n luokkakaverin äidin kanssa, joka on myös eronnut lastensa isästä. Pähkäiltiin, mikä hävetys se nyt on, jos alkuperäisperhe ei ole koossa. Ainoastaan päidemme sisäinen ongelma. Ehkä – ainakin omassa päässäni ja vajavaisella tietämykselläni elämästä – eroperheisiin liittyi tuoreeltaan joitain sellaisia stereotypioita, joita en halunnut itseeni yhdistettävän.

Nyt aika on onneksi antanut armoa ja mittasuhteita tällein asialle. Oikeasti hävettää tällä hetkellä se, miten ahdaskatseinen olin ennen erilaisten perhemuotojen suhteen. Kuten olen nyttemmin tajunnut, voi perhe olla niin monella tavalla. Ei lapselta katoa isä ja äiti minnekään, vaikka ero tulisikin. Eikä itseltäkään puolestaan lapsi. Voi saada lisää ja laajemman perheen, jos hyvin käy. Tai olla onnellinen uudessa tilanteessa. Se on ollut aika mahtava oivallus.

Mitä sinä olet hävennyt ja miten olet päässyt häpeästä yli? Vaikka sanalla häpeämätön onkin negatiivinen klangi, olisi ihana ajatella olevansa positiivisella tavalla häpeämätön. Sellainen, joka ottaisi omat vajavaisuutensa osana ihmisyyttä. Ei häpeän aiheena. 

-Karoliina-

*puhekielinen, ei juridinen, ilmaus 

Kuva: Pixabay

Kommentit (3)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

IMG_20160922_215125.jpg
IMG_20160922_215125.jpg

Kaupallinen yhteistyö: OP

Olin viime viikon maanantaina Maaret Kallion kanssa Maria Veitolan vieraana Alkuja -nimisessä podcast-sarjassa, jossa keskustelimme erosta lapsiperheessä (kuunneltavissa täällä) . Alkuja-sarjahan on kampanjakokonaisuus, joka on osa OPn #suominousuun-avausta. #Perheenlisä on ihan kaikille lapsiperheille suunnattu maksuton etupaketti ja se lanseerattiin helpottamaan uusien perheiden alkuja silloin, kun taloustilanne on usein kaikkein tiukimmillaan.

Vaikka "Alkuja" kuulostaakin ainakin minun korvaani sille, että se keskittyisi vain lapsiperheen ensi hetkiin, vauvan syntymään, käsitellään sen ympärillä muitakin lapsiperhealkuja. Esimerkiksi sellaista uutta alkua, kun ydinperhe muuttuukin eroperheeksi.

Mietin aluksi aika kauan, menenkö mukaan koko sarjan tekemiseen. Jotenkin minua itseäni tavallaan jo vähän kyllästyttää jauhaa aiheesta, jonka prosessointi – ainakin se akuutti – on itselläni jo takana. Ja josta te lukijatkin olette varmasti saaneet maistaa jonkinmoisen siivun. On tullut vähän sellainen tunne, voisiko asian jo antaa olla. Mennyt on mennyttä.

Se, että mukana jaksossa olivat kuitenkin minun all time - suosikkinaiseni Veitola ja Kallio, muutti asiaa. Jos pääsisin juttelemaan noiden naisten kanssa, en voisi kieltäytyä. Ja hyvä niin, koska näin matkan päästä asioista puhuttaessa voi oivaltaa toisaalta taas muutamia uusia asioita. Niin ja ehkä minulla olisi myös rohkeutta kertoa taas jotain uusia ajatuksistani aiheen tiimoilta.

Maaretin ja Marian kanssa jutellessani mieleeni tulvahti muisto viime keväältä, jolloin törmäsin Facebookia selatessani parisuhdekouluttaja Marianna Stolbown haastatteluun, jossa hän peräänkuulutti, ettei pienten lasten vanhempien pitäisi erota. Hänen argumenttinsa kuului: " Aikuisella voi olla elämän varrella monta parisuhdetta, mutta lapsella on vain yksi lapsuus." Tuijotin tekstiä hetken ja olisi tehnyt mieli viskata puhelin seinään. Ai miksikö näin? Minäpä kerron. Mutta aloitetaan kuitenkin ajatuksenjuoksuni aiheen tiimoilta nyt ihan alusta.

Kun kerroin talvella, että eroamme, sähköpostini, puhelimeni ja jopa kaupunkikävelyni muuttuivat kentäksi, jolloin minusta tuli hetkessä eronneiden ja eroa pohtivien ihmisten kuunteleva korva. Se, että minäkin olin nyt yksi eronneista, sai minut ikään kuin monen melko tuntemattomankin silmissä muuttumaan osaksi heitä. Saatoin saada päivässä monta tilitystä siitä, millaisissa perhehelveteissä ihmiset elivät ja elävät, ja kuinka monen – yllättävän monen "onnellisen" - perheen ja pariskunnan takana olikin oikeasti todella rankkoja asioita.

Vaikka itse olinkin toki pohtinut eroa ja sen oikeellisuutta omalla kohdallani ja oman lapseni näkökulmasta, avarsivat nuo keskusteluhetket käsitystäni ympäröivästä maailmasta varmasti enemmän kuin mikään muu asia siihen mennessä. Tajusin, ettei kukaan – todellakaan –voi tietää ulkoisten seikkojen perusteella, millaisissa parisuhteissa kukakin elää. Ympäriltäni, läheltä ja kaukaa, alkoi nimittäin paljastua toinen toistaan karmeimpia ihmiskohtaloita. Ja tiedättekö: Juuri niiden hymyjen, omakotitalojen, kauniiden vaatteiden ja kauniiden ihmisten maailmasta.

Me suomalaiset olemme häpeäkansaa. Sellaista sakkia, että otamme ihan liian usein sellaisetkin asiat omaksi häpeäksemme, joita ei pitäisi. Jos puoliso vetää turpaan, pidetään suu kiinni, eikä kerrota sitä muille. Sanotaan lapsillekin, ettei tästä puhuta. Isi vaan vähän hermostui, kun äiti osasi olla niin väärällä tavalla.

Jos kumppani simputtaa henkisellä väkivallalla vuosia ja alistaa, emme me huuda sitä kylillä, vaan käännämme tarinan toisin päin. Vähän jopa vitsin turvin annamme ennemminkin itsestämme sen kuvan, että satumme nyt vaan olemaan luonteeltamme tiukkapipoisia ja hapannaamaisia puolisoita, joiden täytyy pitää jöötä kumppanille. Vika on minussa.

Jos puolison mielenterveys alkaa rakoilla. Narsismi nostaa päätään ja perhe-elämä pyörii vain yhden ihmisen halujen ja mielivaltaisen käytöksen ympärillä, alamme hiipiä varpaillamme. Silotamme tietä ja välttelemme ristiriitaa loppuun asti niin, että kadotamme itsemme. Mutta toki ihan niin hiljaa, ettei kukaan huomaa.

Jos kumppani pettää, ei sitä sanota edes eron hetkellä. Koska silloinhan leimautuisi siksi henkilöksi, jota petettiin. Vuosia, hymyssäsuin.

Kun sitten tämän häpeäkansan kasvatti uskaltaa useinkin hirmuisen ja pitkän kamppailun jälkeen lopulta erota suhteesta ja kumppanista, joka ei tee tälle ja koko perheen ilmapiirille kuin hallaa, kehään heitetään nämä Stolbow`n ajatusten kaltaiset kommentit. Vedetään esille "nykyään erotaan liian helposti -kortti" tai tartutaan pinnallisuuksiin.

Luettuani Stolbow`n haastattelusta kohdan "parisuhteessa saa olla välillä tylsää, harmaata ja seksitöntä", raivoni alkoi muuttua jo nauruksi. Hei ihan oikeasti! Toki joku parisuhde voi päätyä noinkin marginaalien aiheiden tiimoilta, mutta kuunneltuani yhä useampia erotarinoita, harva lapsiperheellinen päätyy eroon noin heppoisin perustein. Nuo asiat toki saatetaan sanoa ääneen  – kun oikea syy syystä tai toisesta hävettää – mutta usein takana on paljon muutakin. Onnellisia ne, jotka eivät sitä tiedä.

Erokeskustelua usein leimaa ajatus siitä, että erossa olisi kaksi aikuista ihmistä, hyvää ja tervettä ihmistä, joiden päällimmäinen ongelma olisi pikkulapsiajan aiheuttama väsymys ja liian harvakseltaan tapahtuvat petipuuhat. Näissä tilanteissa Stolbow`n kommentit, ehkä, ovat ihan ok, mutta kaikkien niiden, jotka ovat joutuneet kohtaamaan suhteessaan suurempia ongelmia, kohdalla tuollaiset mielipiteet ovat törkeä isku vyön alle. 

"Aikuisella voi olla elämän varrella monta parisuhdetta, mutta lapsella on vain yksi lapsuus". Niinpä. Juuri siksi se ainoa lapsuus on joskus pelastettava. Erolla. 

-Karoliina-

Kuuntele Maaret Kallion, Maria Veitolan ja minun erokeskustelut täältä. 

Kommentit (29)

Sprinky
1/29 | 

Hei Karoliina, olen jo pitkään lueskellut blogiasi mutta nyt oli ensimmäistä kertaa pakko kommentoida - viimeinen lause osui niin naulan kantaan. Omat vanhempani pysyivät yhdessä. Ja ovat yhdessä edelleen. Jo aivan liian pienenä tajusin, miten epäterveen suhteen keskellä kasvoin. Näin ja tunsin kuinks onneton varsinkin äitini oli - ja on edelleen. ja vielä nyt aikuisenakin kannan mukanani tietynlaista syyllisyyttä. Onnelliset vanhemmat (yhdessä tai erikseen) takaavat onnellisen lapsuuden - ja tasapainoisen aikuisuuden. On ilo seurata, miten upeita vanhempia F:lle olette kumpikin tahoillanne. Hän on onnentyttö <3 Kaikkea hyvää sinulle Karoliina!

Karoliina Sallinen

Olen kuullut myös muutamia tarinoita, ja ne ovat kyllä surullisia...kaikkien osapuolten takia!

Ihanaa syksyä sinullekin!

Vierailija
3/29 | 

Varmaan tuo parisuhdekouluttaja tarkoitti, että nykyään, kun eroaminen on onneksi helpompaa ja sosiaalisesti hyväksyttyä, osa pareista eroaa melko heppoisin perustein. Ei se tietenkään tarkoita, että kaikki tai edes valtaosa toimisi näin!
Ymmärrän kyllä, että kommentin ottaa herkästi itseensä. Ja media tietenkin nostaa kommentin esille, kun toivoo klikkejä ja keskustelua.

MinnaM

Vierailijan kanssa samoilla linjoilla. Piti ihan kaivaa tuo haastattelu esiin että mitä muuta siinä sanottiin noiden irroitettujen lauseiden lisäksi. 

Vaikka lapset ovat tässä maassa katselleet liikaakin huonoja liittoja, ero ei aina ole paras ratkaisu. Usein toivon, että vanhemmat harkitsisivat eroa vasta pikkulapsivaiheen jälkeen, jos ei ole aivan pakko erota heti. En kehota ketään sinnittelemään väkivaltaisessa liitossa, mutta usein kyse on muusta.

Väsyneenä ei näe, johtuuko paha olo parisuhteesta vai elämäntilanteesta. Lisäksi kannattaa miettiä, haluaako jättää lapsille mallin, että ongelmien ilmaantuessa perhe hajoaa.

Kuulostaa minusta ihan järkevältä puheelta, eikä mitenkään erovanhempia syyllistävältä. Juuri tuo suomalainen häpeäkulttuuri yhdistettynä asioista vaikenemiseen johtaa siihen, että parisuhteen ongelmia ei oteta ajoissa esille, vaan niellään kiukkua ja tuskaa vuositolkulla kunnes tilanne on jo niin tulehtunut että ero on ainoa vaihtoehto. Jos meillä ei olisi niin tiukassa tämä pakko hoitaa itse omat asiat ja pitää kulissit kunnossa-mentaliteetti, niin ehkä eroperheitä olisi vähemmän, kun ihmiset nöyrtyisivät hakemaan ajoissa ammattiapua ongelmiinsa, ennen kuin helvetti on kunnolla irti. 

 

http://www.vauva.fi/artikkeli/sina/parisuhde/marianna_stolbow_alkaa_erotko_kun_lapset_ovat_pienia

http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/lue/ihmiset/parisuhdekouluttaja_marianna_stolbow_kasvoin_perheessa_jossa_uskottiin_eroon

Karoliina Sallinen

Minna M. Hyviä pointteja. Ja siinä vaiheessa, kun itse tavallaan puolustelee valintojaan, tulee myös luettua tuollaisia tekstejä tiettyjen lasien läpi. 

mystery
4/29 | 

Itse olen oikeasti onnellinen että omat vanhempani erosivat ollessani pieni lapsi. En oikeastaan edes tajua miten he olivat yhdessä kun ovat luonteeltaan ihan yö ja päivä. Eron jälkeen ilma oli kotona puhdas ja helppo hengittää, eikä tarvinnut kuunnella toisten riitelyä päivästä toiseen.

Ainahan se vanhempien yhdessä pysyminen on tietynlainen ideaali, mutta kyllä muunkinlaiset perheet voi toimia ihan yhtä hienosti. Lapselle on tärkeintä että molemmat vanhemmat pysyy elämässä ja välittää.

mirvaannamaria
5/29 | 

Mä vaan nyökyttelin tätä lukiessa. Hassua, että kirjoitin itse eilen illalla itsekin luonnoksiin postauksen raakileen eroperheessä kasvamisesta ja siitä, kuinka olen Marianna Stolbown kanssa aivan eri mieltä tästä vanhempien väkisin yhdessä pysymisestä! 

En voisi olla enempää samaa mieltä, eräs viisas mies totesi mulle hiljattain, että ennemmin kaksi rakastavaa vanhempaa, kuin yksi riitelevä perhe. <3

TrineH
6/29 | 

Tuntuu vähän turhalta lisätä oma kommenttini tähän, kun kaikki edelliset ovat osuneet jo niin naulan kantaan, mutta enpä silti malta olla lisäämättä.

Olen täsmälleen samaa mieltä kuin mitä Karoliina kirjoitat. Ja olen itseasissa tuota samaista Mariannen kommenttia karsastanut aina. On totta, että osa pariskunnista varmaan eroavat liian helposti ja että väsymyksen yms. pikkulapsiperheestä johtuen haasteiden takia ei kannata erota. Mutta kyllä usein eron takana on ihan vakavia syitä ja asioita. Ehkä ne kärjistyvät väsymyksessä, mutta Mariannen mainitsemat syyt tuskin ovat kovinkaan monen eron ainoina syinä. Ne saattavat olla ne syyt, jotka sanotaan ääneen. Mutta eivät ne todelliset.

Minä ja lasten isä erosimme juuri lasten takia. Kyllähän aikuinen kestää vaikka mitä kurjuutta, jos olisi pakko pitää kulisseja yllä tai eron kokisi liian vaikeaksi tai häpeälliseksi. Mutta lapset täytyy pelastaa kaikelta siltä aikuisten pahalta ololta ja hoitaa itsensä turvaan ja eheyteen, jotta pystyy huolehtimaan lapsista. Vaikka se tarkoittaisi sen kuolemaan saakka luvatun idyllin rikkomista.

Karoliina Sallinen

"Ne saattavat olla ne syyt, jotka sanotaan ääneen. Mutta eivät ne todelliset." Juurikin näin!! 

Malla1
7/29 | 

Minä toivoin vanhempieni eroa niin pienestä kuin muistan. Yhä ovat yhdessä. Ikää minulla on lähes saman verran kuin sinulla. Edelleen olen sitä mieltä, että ero olisi ollut paras ratkaisu meille kaikille, niin lapsille kuin vanhemmille. Onnelliset vanhemmat = onnelliset lapset, meillä tämä ei toteutunut, koska ydinperheestä pidettiin kiinni viimeiseen asti. En tosin syytä vanhempiani, koska ymmärrän ettei päätöksen teko suuntaan tai toiseen ole helppoa. Mutta kyllä, vaikka en ole onneksi omassa pitkässä parisuhteessani näitä pohdintoja joutunut tekemään, niin ymmärrän täsmälleen, mitä tarkoitat. Ja minutkin saa suuttumaan kommentit, että "nykyään erotaan liian helposti" ja "lasten takia ei tulisi erota". Nimenomaan lasten takia tulee välillä erota! Hieno teksti ja täällä ollaan, vaikka en hetkeen ole kommentoinutkaan :)

-jenni-
8/29 | 

Mä kirjoittelin jo keväällä kun painin näiden erota vai ei-aatosten parissa.. tai siis olen jo suht varma,että ero on ainoa ratkaisu mutta en tiedä miten saisin rohkeuteni kerättyä. Tietysti on myös huoli siitä miten pärjätään. Tuo on mulle suuri mysteeri kauanko sitä eroa täytyy sitten surra ja päivitellä. Onko pakko mennä eroseminaareihin ja saako eron jälkeen tunnustaa,että on onnellisempi kuin suhteessa.

TrineH

Ei tarvitse surra yhtään, jos ei sureta. Mä oon ollut eroon jälkeen niin paljon onnellisempi, että en pysty peittämään sitä. Samoin on ollut exä. Olemme tästä yhdessä jutelleet monta kertaa, että miten asiat ovat nyt niin paljon paremmin. Molempien elämässä erikseen sekä meidän välillämme.

Toki tunnen haikeutta ajoittain - olihan meillä monia monia hyviä vuosia ja vielä enemmän onnellisia ja hyviä hetkiä. Niitä ikävöin. Mutta totuus kuitenkin siitä arjesta oli vuosikaudet jotain ihan muuta. Ja kun se liitto lopulta päättyi, tunsin helpotusta ja iloa enkä todellakaan ollut enkä ole onneton. Jos taas kokee, että pohja on elämältä pudonnut, ei pääse surussa tai toipumisessa eteenpäin, on masentunut, tuntuu että elämä junnaa paikallaan tai ei pääse katkeruudesta exää kohtaan eroon, niin silloin lienee viisasta kääntyä tukiryhmän tai jonkun auttavan tahon puoleen.

Kullakin on oikeus tuntea eroaan kohtaan juuri niin kuin tuntee ja käsitellä asiaa juuri itselleen ominaisella tavalla täysin riippumatta muiden odotuksista ja oletuksista tai jostain määritellystä "eroprosessin vaiheista". Mun kohdalla ne vaiheet eivät päteneet yhtään. Ehkä osan niistä elin jo suhteen aikana. En tiedä. Mutta ei mitään valmista kaavaa tarvitse eikä pidä noudattaa.

Voimia ja tsemppiä!

-jenni-

Kiitos tästä! Lapset tuovat tähän prosessiin niin paljon lisäkulmia, mutta, kun vuosien henkinen väkivalta alkaa vaikuttaa itsetuntoon, niin on pakko vielä pelastettua, kun voi :(

TrineH

Meilläkin on lapsia. Itseasiassa juuri lasten takia päädyttiin eroon. Aikuiset voivat vielä päättää sietää vaikka mitä vaikka kuolemaansa saakka, mutta ei ole oikein pakottaa lapsia siihen. Lapset oli saatava pois ahdistavasta, kireästä ja onnettomasta ilmapiiristä. Meillä erityisesti esikoinen "puhkesi kukkaan" eron jälkeen. Hän on ollut aina se herkempi vaistoamaan ilmapiiriä ja tunnelmia ja hänestä tuli eron jälkeen avoimempi, iloisempi ja vapautuneempi, vaikka toisaalta toisen vanhemman luona ollessaan ikävöi toista ja päinvastoin.

Mulle eron jälkeen hyvää lukemista oli "Onneksi erosimme". Siitä sain rohkeutta onnellisuuteen ja iloisuuteen, mitä tunsin.

Voimia ja rohkeutta!

Karoliina Sallinen

Ja vielä lisää Trinelle ja Jennille (tämä kommentointi heittää hassusti nämä tekstit tänne).

Henkinen väkivalta on vähintään yhtä karmeaa kuin fyysinen. Ja mitä kauemmin sitä katselee, sitä vaikeampi on päästä pois. Koska käy juuri noin kuin Jenni sanoi, oma itsetunto ja voimat alkavat loppua. Sitä alkaa uskoa tosiaan, ettei selviäisi yksin. Vaikkei se niin tietenkään ole!!

Vaikkei seminaareihin menisi, jokin vertaituki tai läheiset ihmiset ovat todella tärkeitä. 

Karoliina Sallinen

-jenni-

Olet niin oikeassa, että ero(kin) vaatii ihan kauheasti rohkeutta. Siinä kun tavallaan kasaa harteilleen niin kauhean painolastin ja riskin siitä, mitä jos oma teko satuttaakin omaa lastaan vielä enemmän kuin se toinen vaihtoehto. Eikä kukaan vanhempi haluaisi olla syypää lapsen pahoinvointiin.

 

Ei ole varmasti pakko rampata missään, mutta minua itseäni on kyllä helpottanut se, että henkisen painin lisäksi teki jotain konkreettista. Mutta jokainen todellakin omalla tavallaan!

 

Voimia sinulle ihan hirveästi <3

-aaino-
10/29 | 

Ihan alkuun, kuuntelin podcastin ja pidin siitä kovasti. :)

Itse elän tällä hetkellä elämänvaihetta, johon ei kuulu lapsia tai ajatuksia niiden hankkimisesta, mutta omassa lapsuuden perheessäni toivoin usein, että vanhempani eroaisivat. Ulkopuolisen silmin meidän perheemme eli varmasti ns. unelma ydinperheen arkea, mutta oma kokemukseni ei ollut aivan tällainen. Perheessämme ei ollut mitään suuria ongelmia, väkivaltaa, päihteitä yms, mutta vanhempani eivät vain yksinkertaisesti olleet onnellisia yhdessä. Tämä teki myös minusta onnettoman.

Toki meilläkin oli sekä hyviä, että huonoja vaiheita, mutta yleistunnelma oli epämiellyttävä. Vanhempani erosivat hieman ennen kuin muutin kotoa, se oli helpotus, vaikka olisin halunnut tämän tapahtuvan jo aikaisemmin. No, tarinoita on yhtä erilaisia kuin perheitä. Ei voi tehdä yleistyksiä suuntaan tai toiseen, mutta oman kokemukseni mukaan vanhempien epäonnellisuus vaikuttaa lapseen yllättävän vahvasti. :)

Karoliina Sallinen

Kiitos kun jaoit tämän. On minusta tosi avartavaa kuulla myös aikuisten erolasten mietteitä!

Sde
11/29 | 

Pakko kommentoida ja laittaa toisenlainen näkemys: yläkoulun opena näkee nuorten myös kärsivän erosta usein. Pahimmillaan mennään ihan psykiatriseen hoitoon tai laitossijoitukseen asti. Koulumotivaatio on kateissa. TOSIN sen minkä olen ymmärtänyt tällaisissa tapauksissa on taustalla vanhempien erilaiset näkemykset kasvattamisesta ja riitainen ero...

TrineH

Kyllä. Tämäkin on totta. Ja sitten kun vielä on niinkin, että vaikka toinen osapuoli yrittäisi kaikkensa ja hoitaa eron "aikuismaisesti", niin toinen voi sabotoida kaikki hyvät yritykset.

Toisaalta tuossa Sden kertomissa tilanteissa on mahdollista, että itse ero ei ole syy lapsen pahoinvointiin. Jos vanhempien välit ovat noin tulehtuneet, tunnelma tuskin olisi sen auvoisempi, jos vanhemmat olisivat päättäneet pysyä saman katon alla. Ongelmat ovat varmasti jossain muualla kuin itse avioerossa. Ennemminkin niissä eroon johtaneissa syissä tai syissä, jota ei ole pystytty ratkaisemaan rauhanomaisesti - riippumatta, onko päädytty eroamaan vai pysymään yhdessä.

12/29 | 

En ole pitkään aikaan lukenut blogiasi, kunnes nyt taas tänne takaisin löysin <3 Siksi jostain syystä otsikkobanneri kiinnitti normaalia enemmän huomiota ja löytyihän täältä ihmettelylle vastaus. Ihanaa, että olit niin rohkea, että uskalsit erota ja ihanaa, ettet lopettanut bloggaamista siihen. Kiva olla takaisin taas lukemassa juttujasi :)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat