OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA
OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tultiin F.n kanssa kahdestaan bussilla kotiin pari päivää sitten. Olin ahtanut yhteen kahden penkin koloon itseni ja F:n lisäksi potkulaudan, kypärän, kaksi täyttä kangaskassia ja marjapussin. Kun bussi nytkähti jossain kohdassa eteenpäin, sylissäni ollut kangaskassi tippui maahan. Suoraan alaspäin ja niin, että koko omaisuuteni kieriskeli bussin lattioilla. Kirja, irtokolikot, huulipuna, kampa, vesipullo, rahapussi…you name it!

Vaikkei kyseessä ollut varsinainen hätä, oli siinä tekemistä alkaa keräillä kamppeita. Varsinkin, kun F halusi ”auttaa” ja potkulaudastakin olisi pitänyt pitää kiinni. Ja niistä muista kamoista.

Aivan täynnä olevassa bussissa varmasti sellaiset 25 ihmistä näki tilanteeni. Ja arvatkaa montako auttoi? No yksi. Se yksi isoäiti (luulisin), jolla oli tuplarattaissa kaksi pientä palleroa ja joka oli juuri jäämästä bussista vielä pois. Eli minun nähdäkseni henkilö, jolla oli vähiten mahdollista venyä vielä muiden avuksi.

Eihän tämä nyt vakavaa ollut. Ihan pieni kömmähdys josta selvittiin. Mutta sai se taas miettimään ihmisiä. Mikä siinä on, että pitää olla niin anonyymi ja muka-en-huomaa-mitään. Että paljonko siitä olisi vaivaa, jos omien jalkojen juureen menneen tavaran nostaa?

Pisti vaan pohtimaan, että toivottavasti joku auttaa, jos joskus jollekin läheiselle tai itselle käy kurjemmin bussissa. Auttaako enää kukaan, jos pyörtyy tai saa sairauskohtauksen?

Mielestäni ihminen on lähtökohtaisesti hyvä. Mutta miksi näistä tulee silti niin kurja mieli?

-Karoliina-

Seuraa Kolmistaan-meininkiä myös Instagramin, Facebookin, Bloglovinin, Blogilistan, sekä Eskon ja Karoliinan twittereiden kautta.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Kommentit (34)

Nicole
1/34 | 

Oon huomannut saman, ihmiset ei enää auta toisiaan. Tästä on jo muutama vuosi aikaa, mutta muistan vieläkin elävästi miten steissillä kauempaa näin iäkkään rouvan lähtevän kaatumaan liukuportaissa, jotka oli menossa ylöspäin. KUKAAN ei auttanut! Minä joka olin oikeasti aika kaukana juoksin, kun näin, että kukaan ei todella puutu! Kun pääsin sinne asti, jouduin oikeasti huutamaan, että joku vetäisi liukuportaat pois päältä! Kyllä siinä vaiheessa ihmisiä keräänty ympärille, mutta yksikään ei ollut valmis auttamaan! Itse olin yltäpäältä veressä ja jouduin mennä ostamaan kaikki uudet vaatteet siitä päästessä, mutta oli sen arvosta! Itsellä ehkä vähän ammattiylpeyskin kärsisi jos kävelisin vaan ohi, hoidanhan kuitenkin työkseni ihmisiä. Mutta kyllä ihan vaikka kaupan neidin/herran täytyisi olla valmis auttamaan jos tilanne tulee kohdalle!

2/34 | 

Nämä on ihan kauheita tilanteita - ja valitettavan yleisiä! Itse kaaduin kerran bussissa lastenvaunujen kanssa niin, että vaunuja kannatellessani jäin itse siihen alle. Ei puhettakaan, että kukaan olisi tullut auttamaan tai kysynyt, miten kävi - lisäksi kaiken huippu oli, että kuski jatkoi ajamistaan selvästi harmissaan siitä, että joku yrittää hidastaa hänen aikatauluaan. Kirjoitinkin siitä myöhemmin, koska tätä me suomalaiset tarvitsemme: että vähän heräteltäisiin meitäkin olemaan inhimillisiä.

http://tassakaupungissatuuleeaina.blogspot.fi/2013/10/how-to-save-life.html

J
4/34 | 

Voi, toi on niin totta ja niin surullista. Itsekin olen monesti miettinyt, mikä ihme suomalaisia nykyään vaivaa. Kaikkein ärsyttävintä on toi "en huomaa mitään joten ei tarvi auttaa"-asenne. Itselle sattui taannoin bussissa myös tilanne, että humalassa ollut rollaattorin päällä istunut mies kaatui bussin nytkähtäessä pysäkiltä lähtiessä. Bussi oli täynnä ja Yksikään ei tehnyt elettäkään. Menin nostamaan miestä pystyyn muitten katsellessa. Lopulta joku tajusi etten ehkä selviä yksin ja tuli vastahakoisesti auttamaan. Haloo?! Miksi se on niin vaikeaa??!!
Kuvaavaa suomalaisten käytöksessä on myös se kun taannoin matkustin kahdestaan yksivuotiaan kanssa Espanjasta Suomeen ja takaisin. Espanjan päässä ihmiset riensivät auttamaan laukkujen yms kanssa, kun suomessa ihmiset eivät edes väistäneet, että olisin saanut laukut hihnalta lapsi sylissä.

Arja
5/34 | 

Luulen, että esim. sairauskohtauksen sattuessa ei löydy kovinkaan monta auttajaa. Ihmiset monesti pelkäävät että auttavat väärin, etteivät siis osaa toimia oikein. Lähes jokainen aikuinen on käynyt ea-kurssin joskin sitä pitää päivittää määrä-ajoin. Pelätään ottaa kiinni henkilöön jossa esim. verta tai oksennusta tms. Nykyään on lähes kaikissa kokoontumispaikoissa maallikkokäyttöön defibrillaattori jota pitäisi osata käyttää sydänpysähdyksessä. Se ääniopastaa, mitä pitää tehdä. Mutta jos ei siihen yhtään ole tutustunut ennestään, niin ei sekään ihan helppoa ole. Ammatti-ihmisiä on paljon mutta eivät hekään aina halua auttaa..
Olen ollut päivystyspkl:lla työssä 30v. Autan aina tarvittaessa. En voisi olla auttamatta. Kerran pitkällä lennolla Aasiaan jouduin auttamaan tositoimin mutta onneksi ei tarvinnut tehdä sitä yksin vaan oli muitakin ammattilaisia matkalla.

Daniella
6/34 | 

Niin totta! Mutta joskus olen huomannut joutuvani itse oudon ajatusketjun keskelle, kun en uskalla tarjota apuani, koska pelkään autettavan reaktiota. Tällöin ei tietenkään ole hätätilanteesta kyse. Outo oravanpyörä, toisaalta ei haluta sekaantua ja loukata toisen yksityisyyttä ja toisaalta ei välitetä. Ja yksityisyyshän yhä edelleen on meille tolkuttoman tärkeää.

Itse sen sijaan olen viime aikoina yllättynyt, miten paljon olen saanut apua lasten kanssa liikkuessani. Vaikuttaisiko sijainti ihan Suomenkin sisällä vai onko minulla vain ollut tuuria?

Jutta
7/34 | 

Tää on kyl nii fakta! Oulussa olen kuitenkin tavannut ihania tuntemattomia ihmisiä, jotka ovat avuliaita tilanteessa kuin tilanteessa! Onneksi heitä siis vielä löytyy. Itse teen töitä hoitoalalla ja en voisi kyllä kuvitellakaan etten auttaisi sairaskohtauksen saanutta tai ihan ketä tahansa apua tarvitsevaa.

Ira
8/34 | 

Itse sain kerran arkisella kauppareissulla hyvän mielen, kun marketin aulassa tavaroita kaupustellut mies tarjoutui kantamaan kauppakassit autoon. Olin 4v. tyttären kanssa liikenteessä, enkä edes kokenut olevani erityisen pulassa tavaroineni, mutta otin silti avun vastaan ja kiitin kauniisti.
Vastaavasti itsekin olen auttanut mummoa lumessa, kun aura-auto oli heittänyt lumivallin suojatien eteen eikä mummolla ollut toivoakaan päästä omin voimin rollaattorin kanssa yli. En tiedä kuinka kauan oli ehtinyt siinä taistella, satuin paikalle autolla ja pysäköin lähimmälle parkkipaikalle. Huvittavaa oli, että vieressä seisoi kaksi miestä keskenään rupatellen ja hölmistyneinä seurasivat touhujani vierestä. Mummo oli kovin kiitollinen ja hyvä mieli jäi kummallekin.
Yleistynyt välinpitämättömyys on kyllä surullista. Onneksi auttajiakin vielä löytyy, pienillä teoilla voi saada ihmeitä aikaan :)

Annika
9/34 | 

Tämä on kyllä suomessa todella poikkeuksellisen juuri ongelma. Asun ulkomailla ja sen eron kyllä huomaa kun tulee suomeen. Surullista mutta totta.

Eedith
10/34 | 

Autan aina. Viikko sitten pitkänmatkan junassa käytävän toisella puolella äitinsä sylissä istuva lapsi oksensi heidän molempien päälleen. Automaattisesti sitä nappasi pussin, tarjosi heille ja lähti hakemaan paperia, pyyhkimään lattiaa tms. Kukaan muu vaunussa ei tehnyt elettäkään.

Kerran kevättalvella työmatkalla vastaan käveli nainen sairaalan vaatteissa! Pakkohan sitä oli kääntyä ympäri ja mennä jututtamaan häntä. Sinänsä outoa, että hänen oli täytynyt kävellä ilman kenkiä jo yli kymmenen kilometriä (lähin sairaala). Yksi oli jo soittanut hätäkeskukseen ja jäänyt seuraamaan häntä. Mutta en edelleenkään käsitä, miksi kukaan ei ollut aiemmin pysähtynyt!!

Kerran nukahdin rattiin ja ajoin ulos tieltä aamuruuhkassa. Mitään ei tapahtunut ellei auton vaurioita lasketa. Oli aamuruuhka (olin itse tulossa kotiin yövuorosta) ja yksikään auto ei pysähtynyt! Ohitseni meni varmasti ainakin sata autoa. Sen jälkeen on kyllä tullut autettua muita aina. Asioiden ei tarvitse olla edes suuria: auttaa nostamaan rattaat bussiin, avata ovi, antaa paikka bussissa raskaana olevalle, soittaa tarvittaessa hätäkeskukseen jne.

Mimmi
11/34 | 

Neuvolan terveydenhoitajani juuri kertoi, että hänen toinen asiakkaansa, viimeisillään raskaana hänkin, oli pyörtynyt spårassa eikä kukaan ollut noussut auttamaan. Tämä nainen oli sitten tullut tajuihinsa ja keräillyt itsensä lattialta ja ihmiset olivat vaan tuijottaneet ikkunasta ulos eivätkä auttaneet yhtään naista, joka ison mahansa kanssa yrittää pääsyä liikkuvan spåran lattialta ylös. Ihan järkyttävää!! Mieleen tulee sekin, että jos omille lapsille joskus käy jotain, auttaako kukaan?

Lulu
12/34 | 

Itseasiassa viime lauantaina olin positiivisesti yllättynyt, kun 10 min sisällä näin kaksi tapausta, jossa pyytämättä toimittiin nopeasti ja autettiin toista.
Metroasemalla istuskeli nuori mies vähissä vaatteissa ja kaksi tyttöä alkoivat juttelemaan miehen kanssa ja alkoivat selvitellä asiaa. Tämän jälkeen näin kuinka nuori mies hyppi rullaportaiden yli, jotta sai pysäytettyä portaat, koska joku oli kaatunut..
Näin meillä Helsingin Kalliossa ;) Ajattelin, että turvallista, mikäli itselle sattuisi jotain.

Larre
13/34 | 

Itse pyörittelin viime talvena näitä samoja ajatuksia päässäni. Olin menossa kauppaan, en ollut vielä kaukana kotoa, kun liukastuin aivan suoraan selälleni ja löin takaraivoni kovasti jäähän. Oli liukasta, mutta lunta oli satanut jäätikön päälle niin, etten osannut edes varoa, minkä vuoksi varmaan kaaduinkin niin "suorilta". Vähän matkan päässä oli lastenrattaiden kanssa pariskunta ja muutama yksittäinen ihminen oli lähistöllä. Heti, kun kaaduin aloin itkemään tosi kovasti. Hetken aikaa istuin maassani ja pitelin päätäni, jossa pyöri aivan hillittömästi. Mietin, uskallanko nousta ylös, mutta lopulta nousin kuitenkin. Soitin miehelleni, joka käveli luokseni ja olin aika itkuinen ja sekainen tilanteessa. Mutta jutun pointti tosiaan, KUKAAN ei tullut kysymään, miten kävi, sattuuko, voinko auttaa tms. Tuli kyllä tosi paha mieli, onneksi mieheni oli kotona ja pystyi tulemaan apuun.

Tähän tapaukseen liittyy vielä toinenkin ikävä seikka. Pää oli kipeä pitkään, ainakin viikon. Tapahtuma oli lauantaina ja maanantaina olin lähdössä töihin. Pää oli aluksi vain vähän kipeä ja ajattelin, että no, pystyn töihin. Sitten kipu vain yltyi ja yltyi eikä töiden tekemisestä tullut mitään. Soitin työterveyteen ja kysyin onko kova pääkipu vielä normaalia ja sanoivat, että on. Kysyin sairaslomaa, johon työterveyshoitajani sanoi, ettei PELKKÄ PÄÄKIPU ole mikään syy olla pois töistä. Argh - olisi tullut itse olemaan pelkän pääkivun kanssa ja kokeilemaan. Esiemieheni onneksi teki oman ratkaisunsa ja käski minun mennä välittömästi kotiin lepäämään, mikä tuli kyllä erittäin tarpeeseen.

Jo
15/34 | 

Jostain sattuman johdatuksesta luin tätä postausta juuri kun Helsingin bussissa sattui jonkinlainen sairaskohtaus. Aioin mennä itse auttamaan, mutta siinä olikin heti jotain kahdeksan ihmistä auttamassa ja soittamassa ambulanssia, jolloin en edes väliin mahtunut. Olin tosi iloinen, että niin monelta löytyi auttamisenhalua vaikka taatusti monella oli myös kiire töihin. :) Ei kaikki siis toivottomia tapauksia ole.

16/34 | 

Olen asunut yli kymmenen vuotta Saksassa ja väittäisin myös, että kyseessä on suomalainen ongelma. Huomaan eron joka kerta kun käyn Suomessa, ja mitä kauemmin olen ollut poissa, sitä silmiin pistävämpää se ainakin minusta tuntuu olevan.

Jos nyt ryhtyy jonkun kanssa juttusille vaikka bussissa, ei se tarkoita, että koko loppumatkan olisi rupateltava. Suomessa minua hämmästyttää, että tietty välinpitämättömyys on tavallaan itsestään selvää kaikille: nuorille, vanhoille, lapsille, naisille, miehille....

Hensku
17/34 | 

Tämä taitaa olla pääkaupunkiseudun/suurten kaupunkien valitettava ongelma. Asun itse maalla ja täällä on ihan toisenlainen asenne ihmisillä mm. auttamisen suhteen. Ei tietysti saa yleistää mutta käydessäni Hesassa ovat ihmiset töykeitä ja välinpitämättömiä. En ymmärrä sellaista, mutta onneksi elämä on valintoja.
Mukavaa kesää teille :)

33/34 | 

Minusta Helsingissä ihmiset ovat ihan samanlaisia kuin muuallakin. Itse tulin juuri noilla ennakkoluuloilla kaupunkiin 10 vuotta sitten, ja sain todeta, että olin ollut hölmö leimatessani erilaisen pukeutumis- ja puhetyylin helsinkiläisten huonommuudeksi. Mutta toki kaupungeissa anonyyminä ololla on sekä hyvät, että huonot puolensa!

34/34 | 

Tutkimusten mukaan kyseessä on suurien ihmismäärien ongelma joka kumpuaa ajattelusta "kyllä joku muu tohon menee". Tästä oli ihan koe tehty, näyttelijä teki sairaskohtauksen useissa tilanteissa, paikoissa ja kaupungeissa ja niissä joissa tilanteessa oli vähiten ihmisiä, apua sai nopeimmin. Pelottavaa että väkijoukossa voi jäädä niin yksin!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat