Kuten instassa mua seuraavat huomasi, meidän tautipesä sai viikonloppuna uusia käänteitä. Ennen, kun oltiin selvitty edes edellisestä kuumeflunssasta.

Mä aloin oksentaa lauantai-iltapäivänä, esikoinen oli aloittanut saman homman Helsingissä pari tuntia myöhemmin ja vauvat aloittivat oksentamisen kotosalla hetken päästä tuosta. Lopputuloksena se, että mies lähti kiikuttamaan Omppua ja Mesi sairaalaan sunnuntain vastaisena yönä. Minä jäin kotiin puolitiedottomassa tilassa oksuämpäri kainalossa.

Jotta homma ei olisi käynyt liian helpoksi, vauvoilla löytyi sairaalassa myös influenssa ja miehelläkin alkoi vatsatauti nyt maanantaiaamuyönä, joka tarkoittaa sitä, että pienet raasut ovat tällä hetkellä sairaalassa ilman äitiä ja isiä (sairaalaan ei saa mennä vatsataudissa, jos ei ole itse varsinaisesti hoidettava potilas).

Totta kai on suuri onni, että sairaalassa saa niin hyvää hoitoa ja lääkkeitä ja nenämahaletku estää vauvojen kuivumista, mutta silti surettaa, kun koko perhe on aivan ripoteltuna ympäri maita ja mantuja.

Onneksi meillä on sentään rakkaita aikuisia apuna. Muori ja vaari ovat olleet Jaffaa tuova ja vessaa desinfioiva "Kotipalvelu" ja tänään, kun me ei miehen kanssa päästä sairaalaan, isovanhemmat ovat myös vauvojen sylinä ja turvana sairaalassa. Mun sisko ja tämän mies menevät vielä iltapäiväksi TAYSiin. En tajua, miten oltaisiin selvitty ilman meidän perheen apua. Sydäntä riippuu jo muutenkin, että omat pikkuiset ovat kipeinä ja ilman, että voidaan tehdä asialle mitään. Edes pitää sylissä.

Yritin äsken nousta ylös, kun päätin, että mähän lähden vaikka sisulla sairaalaan. Huono idea. 10 minuuttia pystyssä olo ja taas alkoi heikottaa. Kai se on vaan pakko hyväksyä, että näin tässä on nyt oltava.

Unelmoin jo nyt siitä hetkestä, kun kaikki kolme tyttöö ja me ollaan terveitä. 2,5 viikko sairastelua takana, joten sellainen perusarki tuntuu mielikuvissa paratiisille. Onneksi ei ole mitään vakavaa kellään, mutta voin sanoa, että tämäkin riittäisi jo ihan omiksi tarpeiksi. Siihen asti katselen kännykästä videoita meidän tytöistä. 

-Karoliina-

Kuva: Pixabay
 

Kommentit (6)

Vierailija
7/6 | 

Tsemppiä! Nyt on tautia liikkeellä. Olin itsekin jumissa pari viikkoa pienten sairastelun vuoksi. Sen jälkeen tavallinen arki tuntui ihmeelliseltä ja vapauttavalta. Vielä se terve päivä on edessä.

Vierailija
8/6 | 

Vaikka kuulostaa kamalalta niin älä ihan heti juokse sairaalaan kun pääset ylös sängystä se tauti meinaan on Sussa vielä:(

jokohanalkaisriittää
9/6 | 

Pikaista paranemista teille! Mä oon varmaan samalla osastolla meidän kaksospuolikkaan kans. Meillä rs-virus. Oon ollut täällä jo viime viikon puolivälistä, kun eka toinen ja nyt toinen. Meidän vauvat pari kk nuorempia kuin teidän.

Vierailija
10/6 | 

Tsemppiä sinne! Meillä ei sentään sairastanut kuin yksi lapsi kerrallaan, mutta lasten päivystys tuli tutuksi ja kaikki elämä pyöri pienen sairauden ympärillä. Se on rieduttavaa, kun pitää elää juuri siinä kamalassa hetkessä niin kauan kuin se kestää pystymättä tekemään mitään. Kuitenkin se parempi hetki koittaa, kun kaikki kurja on ensin lusittu. Yritin lohduttautua ajatuksella, että jokaiselle annetaan niin paljon kuin jaksaa kerrallaan kantaa. Paranemista!

Vierailija
11/6 | 

Tsemppiä! Tiedän kokemuksesta,kuinka raastavaa on,kun lapset sairastavat,eikä itse pääse heidän luokseen. Ehkäpä kuitenkin voisi ajatella niin,että nyt teillä kaikilla on rauha sairastaa:Se perinteinen kaava,jossa puolitajuttomat vanhemmat koettavat hoitaa sairaita lapsia,on myös aika karu.Nyt te vanhemmat voitte luottaa siihen,että lapset saavat parasta mahdollista hoitoa yliopistosairaalassa (ja isoin oman isin luona). Itsekin olisin aika varovainen siinä, missä kunnossa ryntäsin sairaalaan:Tuo teidän viruskattaus voi helposti olla liikaa aika monelle siellä hoidettavalle (vaikkakin tyttönne lienevät eristyshuoneessa,joten teidänkin liikkuminen osaston tiloissa on aika rajattua) ja norohan tunnetusti tarttuu kuin rutto:Tekin lienette lasten kanssa saaneet sen huono-onnisesti samasta lähteestä,kun noin samaan aikaan sairastuitte:(

Vierailija
12/6 | 

Hyvässä hoidossa ovat lapset, toiset ammattilaisten huomassa ja vanhin isällään. Ei suinkaan kukaan ole "pitkin maita ja mantuja", eihän. Tsemppiä hurjasti!

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
Heinäkuu
2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat