Varoitus. Jos et halua lukea ankeilua, lopeta lukeminen tähän. 
Mun pinna on ollut viime aikoina aika kireällä. Hommaan vaikuttaa moni juttu. Muuttokaaoksen keskellä asuminen on kauheaa. Mä voin ihan fyysisesti pahoin sotkun vuoksi. Ja toki lapsiperheessä tulee hetkellisiä pyörremyrskyjä, mutta nyt meillä ei enää edes ole paikkoja, jonne siivota illalla kamoja. Rakastan kauneutta, ahdistun rumuudesta. Ja sotku jos mikä on rumaa. 
Toisekseen univelka kerääntyy entisestään. Se ei muutu, eikä siihen liiemmin ole tullut muutosta. Alkaa tulla turnausväsymys, kuten mieheni sanoo. Naurattaa, kun jengi toivoittelee tsemppejä ja "koittakaa nyt levätä.". Öö. Okei. Mepä koitetaan. NOT. 
Kolmas aihe on tyttöjen vierastus. He ovat aina fine vieraiden seurassa, jos minä ja/tai A olemme paikalla. Mutta jos poistumme vaikka toiseen huoneeseen hakemaan minuutiksi jotain tavaraa, alkaa aivan hysteerinen itku. Ja tokihan vierastaminen on hyvin yleistä, mutta mun silmät avautui, kun juttelin meidän kotipalvelun työntekijän kanssa. Hän sanoi, että yleensä vierastus menee kuitenkin toistojen tai vietetyn ajan kanssa ohi. Mutta meidän tytöillä ei. Sanoi suoraan, että ovat tältä osin haastavimmat tapaukset. Jos tytöt jättää kotipalvelun hoitoon, ja vaikka alussa olisi ollut tuntikin pehmeää laskua mun ja hoitajien  kanssa yhdessä, huutavat he seuraavat kolme tuntia täyttä huutoa. Kerran he jo luulivat, että Omppu on pahasti sairas, kun huuto oli niin kovaa. Tämä tekee tietysti sen, että me ei voida olla hetkeäkään erossa tytöistä. Jollekin toiselle äidille tilanne on varmasti aivan fine, mutta mulle se on kovin uusi. On tosi vaikeaa pyörittää firmaa ja toisaalta pitää eritysherkkä mieleni balanssissa, kun ei ole edes sitä tuntia silloin tällöin rauhaa. Nyt jo jännittää, miten käy eräiden kemujen, joihin meidän oli tarkoitus A:n kanssa mennä syyskuussa. Ja jonne tosi paljon haluttaisiin mennä. Sanoin mun töiden aloitus on oma lukunsa.
Ja. Jotta valituslistani ei jäisi aivan tähän, jatkuu tämä jorina vielä hetken. Kaikki mua IG:ssä seuraavat tietävät, että meidän partsilla tuli kesän alussa lokkien hyökkäys (pesä juuri meidän partsin yläpuolella), joten kaikki tyttöjen unet, sellaiset 2,5h/päivässä, tulee hoitaa lenkittäen tyttöjä ulkona. Vielä kun he nukkuivat osan unista partsilla, mun mieli pysyi balanssissa, kun sain aamuihin 45min omaa aikaa, jolloin raivasin kämpän, meikkasin/laitoin hiukset ja join kahvikupin HILJAISUUDESSA. Joskus, jos oikein meni hienosti, ehdin jopa vastata pariin sähköpostiin. 
Nyt kun partsimahdollisuutta ei ole, tarkoittaa se käytännössä sitä, että mä en ehdi edes harjata hiuksia. Joskus taisin sanoa, että vaikka meikkaamisesta olen luopunut jo kuukausia sitten, kasvojen rasvaamisesta en. Hah, paskanmarjat. Olen luopunut jopa kasvojen pesusta monina iltoina ja aamuina. Tukan pesen enää kerran viikossa. Kainalokarvat rehottaa ja olen muutenkin muuttunut juuri niin pölähtäneeksi äipäksi, miksi en KOSKAAN halunnut muuttua. (Ja tähän ei tarvitse kertoa karvojenkasvatusideologiasta.  Muut saa kasvatella jalkakarvoja ja se ei minua häiritse, saati minulle kuulu. Mutta minä en halua.) 
Ja tiedättekö mitä? Se ei ole kiva tunne. Kolmen lapsen äitinä pitää joustaa ja asettaa arki ja lapset oman itsensä etusijalle, mutta jotkut jutut olisi silti kiva pitää ennallaan. Mä en ole ollut koskaan kova meikkaaja tai pyntätty, joten tämän asian ahditaminen näin kovin, on mulle suuri yllätys. Mutta ehkäpä pointti onkin tämä: Jos meikittä, verkkareissa kulkeminen on ollut joskus mun valinta, se ei ole harmittanut. Mutta nyt kun tuo habitus on pakon sanelema, päivästä ja viikosta toiseen, tulee tunne, että mitä omasta ulkoisesta identiteetistä enää jää. 
Hauska nähdä, miten saan itseni työaamuina ihmistenilmakuntoon. Ehkä isompi koti ja joustavammat nukkumisratkaisut antaa aamuihin aikaa. En tiedä, mutta toivon niin. Toisaalta olen ajatellut, että jos sitten vaan teen niin, että puen töihin vaan megamageita vaatteita - paljettipaitoja, röyhelömekkoja ja nahkapöksyjä - meikittömän naamani ja mutsinutturan pariksi. Tai ostan pärstäkerroin silmälaseja kaiken peitoksi ja ajattelen, että tää on just se mun juttu. Hah. 
Kiitos, kun sain avautua! Johan helpotti. Joskus on vaan tärkeää, että saa päästellä höyryt ulos. 

Kuvassa mä istun puistossa, kun uskalsin hetkeksi istua, kun lapset nukkuivat vaunuissa (virhe). Päällä miehen kollaripaita, kuusi päivää sitten pesty tukka ja se sama meikitön naama, joka aika. Sellaista se välillä on. Ehkä turhamaista, mutta sitten ei lopulta kuitenkaan. Koska juuri pienet asiat merkitsevää eniten. Kaikessa. 
-Karoliina-

Kommentit (0)

Kommentit julkaistaan hyväksynnän jälkeen.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Seuraa 

Kolmistaan ja Karoliina Pentikäinen

Kolmistaan on blogi rakkaudesta ja likasukista. Mukavista tennareista ja oikeasta elämästä. Uusperheestä, vanhemmuudesta, ihanista mekoista ja viinilasillisista, jota kohotetaan hämärtyvissä syysilloissa. Suklaasta ja suukoista, fiilistelystä ja tasa-arvosta. Uustamperelaisuudesta ja keskisuomijuurista. Kerrostaloelämästä ja pyörällä kuljettavista matkoista, joiden määränpäätä ei tiedä (johtuen seikkailunhalusta tai vaan huonosta yhteydestä Google Mapsiin). 

Kirjoittaja on 34-vuotias ammattibloggaaja, kirjailija,copywriter ja kirjoittamisen sekatyönainen, jonka tietokone, näppis ja aivot raksuttavat H23 Agencyn seinien sisällä. Tokaluokkalaisen äiti. Vaimo. Isosisko. Tytär. Ja ystävä, joka soittaa aivan liian harvoin.Kotimaisen kirjallisuuden maisteri, joka on saanut Kauppakadun approsta arvosanan Cum Laude Approbatur.


Blogissa olevien kuvien ja tekstin luvaton julkaisu on
tekijänoikeuslain vastaista.

Teemat

Hae blogista

Blogiarkisto

2020
2019
Tammikuu
2018
Lokakuu
Syyskuu
Elokuu
Tammikuu
2017
Lokakuu
Maaliskuu
2016
2015
Kesäkuu
Huhtikuu
2014
2013

Kategoriat