MeNaisissa strattasi #mimmitliikkuu haaste.
Se sai pohtimaan syytä miksi minä liikun?


No siksi että siitä tullee niin tautisen hyvä olo :D 
Se tunne, kun kirmaat lenkkipolulla hyvät musat korvilla ja saat sykkeesi nostettua lähelle maximia-
ja vastaavasti lasketeltua sen alas.
Hiki virtaa ja välillä tuntuu ettei enää jaksa ja jaksaa silti.
Tunne on mahtava ja paranee vain. Lenkin jälkeen voi heittää hikiset vaatteet pesukoneeseen ja suihkun kautta kääriytyä sohvalle mutustelemaan hedelmiä tai pähkinöitä. Olo on eufoorinen.

 

 

Aina tämä ei kuitenkaan ihan näin onnellisissa merkeissä suju.

Olen yksilöurheilija, etenkin juoksussa. En siis pidä juoksemisesta kaverin kanssa. Asiaa ei ole lievittänyt se, että kerran puolisoni joka on sm-tason futaaja, tai oli, sai minut houkuteltua juoksemaan kanssaan.
Ihan sun tahtia mennään, hän sanoi.

Kyllähän sen nyt tietää miten siinä käy. Kilpailu on valmis eikä sen jälkeen kenelläkään ole kivaa.
Vieläkin ärsyttää ettei puolisoni ollut samaa mieltä siitä ettei häviöni suinkaan johtunut huonommasta kunnostani vaan siitä, että hän on minua yli 20cm pidempi ja näin ollen ottaa isompia askeleita kuin minä, eli juoksee lujempaa ;)

No mutta lähti vähän sivuraiteille.
Juoksu on oikeastaan niitä ainoita lajeja mitä haluan harrastaa yksinäni. Kävely, sali kaikki muu kyllä menee kaverin kanssa. Itse asiassa terapiakävely ystävän kanssa tai laskettelupäivä kaveriporukassa on ihan parasta mitä tiedän.

 

 

Olin nuorempana melko tuhti tapaus. En siis mikään lievästi pullea vaan ihan reilusti sen näköinen, että ruoka-aikana oltiin oltu kotona. Se ei haitannut suhdettani liikuntaan, joka on aina ollut positiivinen. Pidin aina koululiikunnasta ja liikunnasta ylipäätänsä, ihan yhtä paljon kun pidin korvapuusteista ja irtokarkeista. Harrastin nuorempana voimistelua, laskettelua, tanssia ja juoksua. Juoksu on kulkenut mukanani aina yläasteelta lähtien jolloin myös kiloni karisivat lenkkipolulle ja suhde ruokaan tasoittui.

 

Yksi laji kuitenkin on sellainen, minkä olisin toivonut seuraavan minua aina aikuisuuteen saakka. Nimittäin ratsastus.
Harrastin ratsastusta ala-aste ikäisenä.
Se lysti loppui siihen, kun meidät ”kastettiin” erään tunnin jälkeen ratsastajiksi. Kaste suoritettiin tekemällä takaperinkuperkeikan ponin selästä pois valmentajan ottaessa meidät vastaan.
Kaikki meni hyvin ja tämä lyllerö palautui maanpinnalle turvallisin ottein.
Siitä huolimatta kyseinen kokemus traumatisoi siinä määrin etten tunneille enää halunnut mennä.
Itsensä ylittäminen meni liian pitkälle tämän 8-vuotiaan saparopään mittapuulla.

Vanhempanahan sitä olisi viis veisannut moisista kasteista ja tullut alas niin kuin ennenkin, mutta se oli se ryhmäpaine mikä puhuin.
Noh, nyt tapahtuneesta on kulunut yli 20vuotta, niin josko sitä taas rohkenisi.
Taidankin haastaa itseni lähtemään ratsastustunnille tämän haasteen aikana ainakin kerran! Nyt tai ei koskaan :) 

 

Onko sinulla jäänyt joku laji kaihertamaan mieltäsi minkä nuorempana lopetit mutta,
minkä haluaisit nyt aloittaa uudelleen? 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogia kirjoittelee kolmekymppinen Tamperelaistunut Etälä-Pohjalainen.
Entinen sairaanhoitaja, nykyinen kauppatieteilijä.
Aviovaimo ja kahden koiralapsen huoltaja.

Blogissa avaan ajatuksiani alanvaihdostani aina mielen hyvinvointiin.
Sydäntäni lähellä ovat kaikenlaiset self-help-kirjat, säästäminen/sijoittaminen, juoksu ja lisäksi yritän myös hurahtaa kuntosaleiluun.

Tervetuloa seurailemaan sarkastisella huumorilla höystettyä blogiani :) 

 

Yhteydenotot:
blogikatriina@gmail.com

 

Bloglovin`

 

Hae blogista

Blogiarkisto

2018
2016
Lokakuu