Tiedän ettei saisi. 
En vain voi sille mitään. 
Vaikka kuinka yritän... Toisinaan vain tulee päiviä - hetkiä, jolloin toivoisin olevani valmiimpi. 
Valmiimmalla tarkoitan uraa, kotia, perhettä, taloutta…Elämää.
 
Vaikka alanvaihto -postauksessa motkotin siitä, että yhteiskuntamme painostaa lähes mahdottomaan yhtälöön koulutuksen, työn, uran, perheen  jne. suhteen, eikä siitä pidä välittää, vaan mennä omaa polkuaan, en voi mitään sille, että sitä toisinaan itse lankeaa tähän samaiseen ajattelutyyliin – (painostukseen?). Silloin tuntee olonsa lähes epäonnistuneeksi peilatessaan tilannettaan muihin… 

Mitä tarkoittaa valmiimpi? Vakinaista työpaikkaa, säännöllistä toimeentuloa, vakavaraisuutta, isomaa asuntoa,l apsia… Tietoa siitä mitä tulevaisuus tuo? Tietoa siitä, mihin on matkalla?
Nyt kaikki on niin epävarmaa. Lähes sietämättömän epävarmaa. 

Epävarmuus sitten taitaa olla jonkinlaista pelkoa ja huolta tulevasta. Mitä jos en työllistykkään siten miten toivoisin, mitä jos tämä olikin väärä valinta mitä jos…

Järjellä kun ajattelee niin ohhoh…Ei sitten niin mitään järkeä…Mutta tunne-eläjä kun olen niin... 

Se mikä tämän olotilan laukaisi oli eräs alan lehti. Kannessa oli kuva upeasta pariskunnasta jonka taustalla kohosi pilvenpiirtäjät! Lehdestä sai lukea heidän tarinansa siitä miten he ovat lähteneet suoraa koulunpenkiltä maailmalle ja haalineet mitä parhainta työkokemusta ja kielitaitoa milloin mistäkin maailman kolkasta. Tällä hetkellä he asuvat Singaporessa ja työskentelevät kansainvälisissä firmoissa upeiden titteleiden takana. Ja kyllä, aika lailla samaa ikäluokkaa  näyttivät olevan meikäläisen kanssa. 
Tunsin itseni todella pieneksi…Pienemmäksi kuin ovimatto. 
 
Argh. Inhottaa edes kirjoittaa mitään tällaista. Minä tiedän! Totisesti tiedän…Mutta silti…

Se mihin tällaisina hetkinä turvaudun on asia mitä hoen itselleni, kaikella on tarkoituksensa.
Myös tällä että käyn polkuani ei niin perinteikkäästi. 
Tiedän sille myös tarkoituksen. Jos olisin saanut kaiken nuorempana, olisin varmasti melkomoinen ihmishirviö ja naiiviuden multihuipentuma. Melko sietämätön, luulisin.
Nyt oon kuitenkin ihan jebatyyppi ja ymmärrän maailmaa hitusen laajakatseisemmin.  

Huh. Oksentaminen helpotti. Ehkä tästä vielä noustaan! Aurinkokin paistaa. 

Mukavaa päivää ja hiliripsis ☺ 

Kommentit (2)

Jenna
Liittynyt5.6.2017

Sulla on niin paljon samoja ajatuksia mitä mullakin! Mä olen ollut ihan liian monta vuotta oman elämäni kanssa ihan täysin hukassa. Tulevaisuuden ja sen ammatin ja kaiken kanssa! Tuntenut oloni huonoksi ja keskeneräiseksi. Olen ajatellut että mullakin pitäisi olla jo sitä koska olen tämänikäinen ja sitä koska muillakin ja sitä koska plaaplaa. Se on ihan täyttä potaskaa! Oman itsensä päähän istutettua epävarmuutta, turhaa ja kuluttavaa! Mäkin vaihdoin alaa kolmekymppisenä enkä todella ole valinnut helppoa alaa saatika helpointa tietä kulkea sitä, mutta se TUNTUU hyvältä. Ja siihen luotan, tunteeseen. <3 Luota säkin, olet varmasti oikealla tiellä vaikka joskus tuntuisikin joltain muulta. Asioiden kuuluu mennä niin miten ne menevät, tapahtuvat tietystä syystä.

Täytyy vain uskoa. <3

Katriina_
Liittynyt21.10.2016

Paljon kiitoksia ihanasta kommentista Jenna <3
Se on juurikin näin. Murehtimalla ja vertailemalla muihin ei tee kun hallaa itselle ja usein käy myös niin, että silloin unohtaa ne kaikki upeat asiat mitä on tehnyt ja saavuttanut.
Eiköhän kaikki mene loppujenlopuksi hyvin ja juuri niinkuin on tarkoitettu.
Paljon tsemppiä ja uskoa myös sinne <3

Seuraa 

Blogia kirjoittelee kolmekymppinen Tamperelaistunut Etälä-Pohjalainen.
Entinen sairaanhoitaja, nykyinen kauppatieteilijä.
Aviovaimo ja kahden koiralapsen huoltaja.

Blogissa avaan ajatuksiani alanvaihdostani aina mielen hyvinvointiin.
Sydäntäni lähellä ovat kaikenlaiset self-help-kirjat, kosmetiikka ja  juoksu. 
Yritän myös hurahtaa kuntosaleiluun.

Tervetuloa seurailemaan sarkastisella huumorilla höystettyä blogiani :) 

 

Yhteydenotot:
blogikatriina@gmail.com

 

Bloglovin`

 

Blogiarkisto

2016
Lokakuu