Kirjoitukset avainsanalla huumori

Olen höpsöttelijä.
Välillä höpsöttelen ehkä rasittavuuteen asti,
mutta se on minun tapani näyttää ihmisyyteni. Sen, että olen inhimillinen olento kaikkine vajavaisuuksieni kanssa. 
Höpsöttelen nytkin käyttämällä sanaa höpsöttely

Näin ei todellakaan aina ole ollut.
Nuorempana olin todella epävarma. Kai se kuuluu jossain määrin asiaan.
Itsestä tosin tuntui, että oma epävarmuus oli suurempaa kuin monilla muilla.
Minulle sopimaton työ muutama vuosi sitten ei ainakaan edesauttanut asiaa. Oikeastaan vasta kun uskalsin hypätä oravanpyörästä ja antaa aikaa itselleni, tilanne parani. Sain itsevarmuutta ja rohkeutta.

Höpösöttely on myös viestimistä siitä, ettei ainakaan minun seurassani asioita tule ottaa liian vakavasi. Epäonnistua saa ja pitää, sitenhän sitä oppii ja kehittyy.

 

 

Itse viihdyn parhaiten sellaisten ihmisten seurassa, jotka uskaltaa näyttää vajavaisuutensa - ihmisyytensä. Uskaltaa nauraa epäonnistumisille ja sille, ettei tässä olla täydellisiä -
jahka siis vitu*us on helpottanut. 
Uskalletaan myöntää, että melko alussa ollaan, mutta halutaan ja kasvaa ja kehittyä huumoria unohtamatta.

 

Työelämässä ja etenkin yliopistolla tämä piirteeni jotenkin korostuu. Akateeminen maailma tuntuu paikkapaikoin olevan melko vakava ”Tämä on totista. Me teemme tiedettä, me kyseenalaistamme ja me tutkimme.
Jeb, mutta silti...
Päätin heti opiskeluiden alussa pitää persoonastani kiinni. En lähde keulimaan enkä varsinkaan lähde peittelemään hassuja puoliani - Ihmisyyttäni. Tästä pidetään nyt kynsin ja hampain kiinni.

 

Meillä on isäni kanssa tapana soitelle toisillemme oikeiden asioiden- puheluita.
Silloin puhutaan oikeista asioista. Nämä oikeat asiat käsittää melko diippejä asioita elämän arvoista ja siitä,
mikä on oikein ja mikä väärin. 
Nämä keskustelut ovat oikeaa sielun ruokaa. Ne antavat perspektiiviä asioille, sille mikä on oikeasti tärkeää. 

 

Se että höpsöttelen ja vitsailen ei siis tarkoita sitä, ettenkö osaisi suhtautuisi asioihin myös vakavasti. En vai tunne oloani mukavaksi enkä etenkään näe sitä tarpeelliseksi, jos esimerkiksi kahden tunnin lukupiirissä pysytään jatkuvasti asialinjalla egojen hallitessa keskustelua. En varmaankaan ole ainoa joka kokee näin.

Sitäpaitsi yliopistomme suosituimpia proffia on juuri ne jotka vitsailee luennoilla ja kertoo esimerkkejä inhimillisistä kömmähdyksistä, jotka loppujen lopuksi päättyivät hyvin. 

Sitähän koko elämä on! Inhimillisiä kömmähdystä josta noustaan ylös ja jatketaan matkaa.

 

Uskalletaan siis  nauraa!

 

Ps. Tajusinpas juuri, että vanha kollegani, sekä nykyinen blogikollegani ja kirjailia Heidi, on julkaissut saman nimisen kirjan kun  tuo loppulausahdukseni: Uskalla nauraa.En ole kirjaa vielä lukenut, mutta se menee kyllä ehdottomasti hankintalistani kärkeen <3 Kirjan aihekin lienee melkoisen puhutteleva. 
Pps. Heidi, olisi kiva tavata taas joskus ;) 

 

Kommentit (2)

Vierailija

Ihana kirjoitus. En ole koskaan ennen edes lukenut blogiasi. Nyt päädyin tänne jostakin ja varsinkin tämä kirjotus kolahti :)
Olen itsekin aika höpsöttelijä. Joskus tuntuu, että jo liikaa. Jopa hullu ... tällä tarkoitan ylenpalttista höpsöttelyä. Välillä pitää laittaa kuitenkin itsensä ruotuun ja olla aikuinen varsinkin koiran ja kakkosluokkalaisen tytön kanssa.
Päädyin kirjoituksesi perusteella siihen, että me tällaiset ihmiset ollaan elämänmakuisia ihmisiä :) Eiks ookin TOTTA :)
terkuin Sanna

Katriina_
Liittynyt21.10.2016

Moi Sanna ja kiitos ihanasta kommentista :) 

Todellakin totta! Juurikin niitä elämänmakuisia, ja aitoja! 

Mä luulen että kaikissa meissä asuu se höpsöttelija, kaikki ei vaan uskalla näyttää sitä ulospäin. 

Höpsöttele koiralle ja kakkosluokkalaiselle, siten meitä tulee taas lisää ;) 

Me Naisissa vietetään häpeäviikkoa. 

Häpeä on kyllä viheliäinen tunne, ja yleensä täysin tarpeeton. 
Ihmisiähän tässä vain ollaan. Jokainen mokailee ja jokainen pyllähtelee sillontällön liukkaalla kelillä
ja toisinaan myös ei niin liukkaalla. 
Itse kaaduin juuri pari päivää sitten. Kävelin coolisti olkalaukku olalla ja korkkarit jalassa kotia kohti,
kun yhtäkkäi makasin maassa ketarat kohti taivasta. Hävetti! Miksi? Mitä hävettävää siinä on jos joku ei ole osannut hiekoittaa sieltä mistä pitäisi, jotta kansalaiset pääsisi turvallisesti liikkumaan. Ei ole minun häpeä…Vaikka vieläkin punastuttaa. 

Punastuminenkin muuten hävettää. 
Jos punastuu niin sitä punastuu lisää sen takia että punastuu.


Yrität sitten tomaattina selittää asiaasi,
se vasta hävettääkin
 ja punastuttaa. 

Teininä sitä häpesi kaikkea. Ihan kaikkea. Porukoiden autosta aina isosiskon kenkiin. 
Tosin tuo auto asia oli kerran kyllä ihan oikeutettua. 

Äitini on periaatteen nainen. Piinkovana bisnesnaisena äitini on aina sanonut että sijoituksista huonoin on auto. 
Nuoruudessani hän oli päättänyt, ettei osta uutta autoa ennen kun vanha on ajettu täysin loppuun.
Ei haitannut vaikka iskunvaimentimet olivat menneet rikki ja  meno oli kuin olisi ollut vuoristoradassa.
C-kasetti soittimesta sojotti kuulakärkikynä, koska muuten radio ei kuulunut (?). Auto oli muutenkin kovia kokenut vuosikymmenten varrella, olihan rakas isosiskonikin opetellut ajamaan kyseisellä pirssillä. Kolhuja oli siellä sun täällä. 

 


(Kuva: Pixabay)

Kerran äiti  oli luvannut noutaa minut pianotunnilta työpäivänsä jälkeen.
Värjöttelin muskarin edessä odottamassa kyytiä ja häpesin rumaa reppuani. 14-vuotiaana sitäkin osasin hävetä. 
Yhtäkkiä rupesi kuulumaan töötin ääni, siis auton töötin. Ääni voimistui ja voimistui.
Hävetti, että joku pitää tööttiä pohjassa ajaessaan. 

Järkytys oli suuri, kun mutkan takaa kaahasi rakas äitini sen saamarin passattinsa kanssa töötti pohjassa suoraa eteeni!
Mitä hittoa nyt taas! Meinasin kuolla pystyyn hävetyksestä. 

Silloin jopa äidin poskia hieman kuumotti. Toljotin äitiäni silmät lautasina.


"Nyt äidille on käynyt niin että tämä töötti on jäätynyt pohjaan,
eikä se millään lopeta huutamista,
meidän pitää ajaa suoraa huoltoon”. 

 

Hävetti niin lujaa että melkein itketti.


Olisin lähtenyt kävellen kotiin mutta ulkona oli lähes 15 astetta pakkasta, eikä minulla ollut pipoa, koska se oli häpeällisen out. Joten ei auttanut muu kun hypätä autoon ja painaa pää polviin. 
Häpesin lisää, mikäli se on enää mahdollsta, kun saavuimme huoltoon eikä äitini tahtonut naurultaan saada kerrottua asiaansa huoltomiehelle. Häpeää ei myöskään auttanut se että äitini sai huollosta vara-autoksi semmoisen 70-luvun tuunatun pakettiauton, jolla leidi sitten seuraavan viikon huristeli korkkarit jalassa pitkin kaupunkia. 


(Kuva:Pixabay)

Sen viikon poljin pyörällä kouluun huolimatta 25 asteen pakkasesta ja 10 km matkasta,
pipo tiukasti päässä ja reppu selässä. 
Rajansa ne teineilläkin.
#vähänköhävettää


Hei mutta ei se ole niin vakavaa! Häpeälle voi nauraa, koska suurinosa häpeää aiheuttavista asioista todellakin ansaitsee kunnon naurut ja olan kohotuksen,
Cèst la vie! 


Mahtavaa viikkoa tyypit! 

Kommentit (0)

Heipatirallaa jälleen pitkästä aikaa. 

Niin se vuosi taas vierähti ja monemoista sattui ja tapahtui… Tai noh, ainakin aika meni ihan humpsahtaen. Kumma mitä vanhemmaksi sitä ihminen tulee sitä nopeammin aika menee. Nuorempana vuosi tuntui ikuisuudelta. Silloin kyllä kolmekymppinenkin tuntui ikälopulta…
Noh, nyt vuosi on yksi huitaisu vain ja kolmekymppiset tuntuu lähes aikuisilta.  

Vuodenvaihde on siitä mukava aikaa, että silloin tekee mieli uudistautua. Laittaa kaikki asiat järjestykseen. Kellon kajahtaessa tammikuun puolelle loppuu hyggeilyn tarve ja alkaa kuntokuuro.
No ei ala, eikä hyggeilyn tarve koskaan lopu, mutta jonkinasteinen virtapiikki sitä useimmille meistä tulee ja sehän on vallan hyvä asia. 

Mitä väliä vaikka kuntosalit ovat täynnä tammikuussa ja mitä väliä sillä on jos IG täyttyy hastageista #fitlife4ever!
Antakaa meidän olla, kyllä me sitten helmikuussa taas rauhoitutaan ;) 

Vuodenvaihde saa myös pohtimaan uusi tuulia ja sitä mitä haluaa vuoden tuovan tullessaan. Listasin viisi kohtaa mitä haluan vuoden opettavan ja tuovan minulle: 

1. Tehdä- ja lähteä uusiin asioihin enemmän,
aivan liikaa tulee vietettyä aikaa kotona. Olen jo oppinut sanomaan ”ei”, voisin vaihtaa toiston ”kyllä”:ksi 

2. Murehtia vähemmän, 
kyllä asiat vaan tuppaa järjestymään, ihan turha märehtiä tulevaa jota ei välttämättä edes tapahdu

3. Olla enemmän minä,
niin…Olla minä, oon kuitenkin ihan jeba, vaikka pikkusen tulisieluinen olenkin

4. -5kg
Dam you Lidlin lakritsasuklaa! 

5. Olla positiivisempi 
ja jakaa sitä ympärille 

Ei tunnu olevan mitenkään yltiöpääsemättömiä juttuja,paitsi tuo 5kg ;) , ei, kyllä sekin siitä liukenee! 

Oikein ihanaa alkanutta vuotta teille <3 

Kommentit (0)

Seuraa 

Blogia kirjoittelee kolmekymppinen Tamperelaistunut Etälä-Pohjalainen.
Entinen sairaanhoitaja, nykyinen kauppatieteilijä.
Aviovaimo ja kahden koiralapsen huoltaja.

Blogissa avaan ajatuksiani alanvaihdostani aina mielen hyvinvointiin.
Sydäntäni lähellä ovat kaikenlaiset self-help-kirjat, säästäminen/sijoittaminen, juoksu ja lisäksi yritän myös hurahtaa kuntosaleiluun.

Tervetuloa seurailemaan sarkastisella huumorilla höystettyä blogiani :) 

 

Yhteydenotot:
blogikatriina@gmail.com

 

Bloglovin`

 

Blogiarkisto

2018
2016
Lokakuu