Kyynelet tipahtelivat näppäimistölle. Olo oli turta.
Tässäkö tämä nyt oli, tällaistäko elämää minä ihan oikeasti tulen elämää seuraavat neljäkymmentä vuotta. Tämäkö on  sitä mitä minä ihan oikeasti haluan. 

Nämä olivat ajatuksiani silloin kun minulle tarjottiin sairaanhoitajan vakinaista toimea silloisesta työpaikastani. 




Olin pienestä pitäen toitottanut haluavani hoitoalalle. 
Haluan auttaa muita, haluan tehdä jotain merkityksellistä. Pääsy koulutukseen oli silloisten unelmieni täyttymys. Intoa puhkuen suoritin koulua päällimmäisenä ajatus: työni tulee olemaan merkityksellistä. 
Niin kovasti tätä paikkansa pitävää asiaa toitotin itselleni, etten huomannut merkkejä siitä, että ala ei ehkä sittenkään ole minua varten.  En kertaakaan pysähtynyt miettimään yhtä ainutta kertaa harjoittelujaksoilla itse työtä ja sen tuomaa olotilaa. Suoritin suorittamisen perään. Hoin vaan auttavani muita ja tekeväni jotain tärkeää. 

Kolme vuotta sinnittelin valmistumisen jälkeen työelämässä, kunnes tuli seinä vastaan. Iso seinä, minkä yli en päässyt. Itsepintaisesti hakkasin seinää ja yritin päästä sen läpi. Pyrin kieltämään kaikki ajatuksen alanvaihdosta.  Nyt on liian myöhäistä, olen jo tämän ikäinen,27(Miten naurettavaa ajatella olevansa vanha tuon ikäisenä :D) Olen suuntani valinnut. Ei tässä ole mitään järkeä, tämä menee kyllä ohi. Hakkasin hakkaamistani kunnes läkähdyin. 

Oli todella pelottava ja iso asia myöntää itselle, ettei hoitotyö ollutkaan minua varten. Se minkä piti olla unelmani ja se minkä piti turvata tulevaisuuteni ei ollutkaan sitä. 
Piti ottaa hattu käteen ja kääntyä ympäri. Palata lähtöruutuun.

Vähintään yhtä pelottavalta tuntui kertoa päätöksestäni ihmisille ympärilläni. Miten asuntolainassa rypevä ihminen voi kieltäytyä vaikitoimesta ja jäädä leijumaan tyhjän päälle. Miten vastuutonta ja miten vaarallista. Hyvä turvattu ala ja palkkakin kohtalainen. 

Mutta se ei ollut minua varten.  Nyt tai ei koskaan.  

Jäin työelämästä pois  ja otin aikaa itselleni. Minun piti ihan oikeasti pysähtyä miettimään mitä elämältäni oikeasti haluan. 

Tämä on minun elämääni, ei kenenkään muun. Kukaan muu ei tunne näitä tunteita kun minä. Kukaan muu ei tiedä mitä minä käyn lävitse 

Varasin ajan opinto- ja työpsykologille, jonka kanssa kävimme lävitse työ-ja koulutushistoriaani. Psykologi teetti minulla laajahkot tutkimukset minkä perusteella hän suositteli minulle eri aloja ja koulutuksia. Ensimmäisenä vaihtoehtona hän suositteli kauppakorkeaa. Tyrmäsin ajatuksen välittömästi.
”Hullu”, minä, hoitoalan ihminen nyt lähtisin lukemaan jotain aivan muuta. Taitaa itse rouva psykologi olla alanvaihdon tarpeessa. 
Lähdin tyhjä olo sisälläni pois vastaanotolta. Olo oli pelokas ja uupunut. 

Irtiotto ja aika käynnisti prosessin. Pelottavimman prosessin mitä olen koskaan käynyt. Ammattinvalinta kipuilun ohessa kävin koko ihmisyyteni läpi. Se kuka olen ja miksi olen. Matka itseeni oli raastava. Muistan maanneeni lähes 4kk putkeen joogastudion lattialla hengittelemässä. Kahlasin kaikki mahdoliset Help-self oppaat läpi, meditoin, puhaltelin ja keskustelin puolisoni ja ystäväni kanssa. 
Pikkuhiljaa lukko lukolta, olo keveni. Valo palasi ja siinä ohessa myös hymy. 

Matka itseeni ja aika teki tehtävänsä. Sain valettua uskoa itseeni ja siihen, että olen riittävän hyvä  ja arvokas tavoittelemaan juuri niin isoja unelmia kun haluan. Minä pystyn siihen siinä missä muutkin. Minä uskallan vaikka en tiedä mitä tapahtuu. 

Katsoin totuuttaa silmästä silmään ja kyllä vain, kauppakorkeahan se sieltä vilkutteli takasin. 
Ei muuta kun tuulta päin. 

En todellakaan ole koskaan, en koskaan ollut hyvä koulussa (enkä nyt tarkoita että keskiarvo oli vain 8.3…Ihan rehellisiä 6 löytyi toikkarista) ja nyt se kaikki pamahti suoraa silmieni eteen. Mikäli haluan kouluun päästä, tulee minun aloittaa opiskelu a:sta, eli siitä, että löydän oikean opiskelutekniikan.Toki ammattikorkeassa olin tätä taitoja jo paljon treenannut, mutta opiskelu oli niin kovin erilaista tuolloin. 

Käytin valtavasti aikaa opetellessani opiskelemaan.  Aloitin opiskellessani ensin avoimen yliopiston kursseja ja myöhemmin pääsykoe kirjoja. Tein kaikkeni! Valoin uskoa siihen että kova työ palkitaan ja pääsen sisälle!
Kun nyt vaan teen kosvasti töitä se palkitaan. Luin, luin ja luin.  Osasin kirjat ulkoa ja itsetunto koheni. En suostunut kuulemaan niin varoituksia mitä pääsykokeista sanotaan. Kova työ ei takaa opiskelupaikkaa. Hah, ei pidä paikkaansa, minähän menen sisään ensi kertalaisena vaikka väkisin..  Varaa epäonnistumiselle ei ollut.
Noh, kovaa ja  korkealta tiputtiin ensimmäisellä kerralla. 
Kova työ ei todella takaa opiskelupaikkaa tai mitään muutakaan. Siihen tarvitaan kovan työn lisäksi oikea aika ja  ehkä ripaus onnea. 

Mutta vastoin kaikkia odotuksiani en kompastumisesta lannistunut ja menettänyt uskoa. En edes silloin kun ihmiset sanoivat ne     ”minähän sanoin, palaa vain siihen tuttuun ja turvalliseen” kommentit.
Fuck off, nenästä kiinni ja uusi sukellus. 

Pääsy kouluun sisälle oli mielettömän upea tunne. Minä todella tein sen. 

Nyt kun ajattelee aikaa taaksepäin ei se kouluun pääsy sittenkään ollut se juttu, vaan se, että pääsin eroon niistä omista möröistä ja mielikuvista mitä olin itselleni luonut.
Olen riittävän arvokas saamaan kaiken sen mistä unelmoin, en ole tyhmä tai muuten vain hunompi. Opiskelua pitää vain harjoitella ja lukemista opetella. Toinen opetus oli se, että kovasta yrittämisestä huolimatta kaikki ei aina mene niin kuin suunnittelee, pitää olla sitkeä , nöyrä ja oppia virheistään. 

Syvällä sisimmässäni asuu aina hoitotyöntekijä ja olen äärettömän kiitollinen niistä arvoista mitä se työ minulle opetti ja sen mikä ihan oikeasti on tärkeää ja mikä ei. Iso hatun nosto sitkeille ja rohkeille entisille kolleegoilleni  <3 

Vaikka tämän hetkinen koulutus valmistaa minua piin kovaan bisnesmaailmaan ja talouden syövereihin, haluan viljellä tärkeää sanomaa: 
Ei se mitä teet, vaan se kuka olet <3 Tällä motolla, meinaan valloittaa koko maailman ;)

Haluan tällä kirjoituksella rohkaista niitä, jotka ehkä pähkii samanlaisten alanvaihtojen kanssa mitä minä aikoinaan.

Se ei kuulkaa ole kun hypätä vaan! 

Ihanaa syksyn alkua! 

Kommentit (8)

Vierailija

mielenkiintoinen postaus! :)

kun ammatinvalinnat ensimmäisen kerran tehdään, niin sitähän ei oikeastaan ole ollut työelämässä. pitää siis valita, vaikkei tiedä mitä valitsee. joten monella menee vikaan. 

nostan hattua, että olet lähtenyt tavoittelemaan unelmiasi. kyllä se antaa buustia koko ihmiselle, että tekee niitä päätöksiä itse ja selvittää tiensä, vaikka karikoiden kautta, perille. mikään ala ei ole ruusuja täynnä, mutta jos se tuntuu oikealta, niin sinne kannattaa pyrkiä.

Katriina_
Liittynyt21.10.2016

Kaunis kiitos kommentistasi :)

Toden totta! Harvapa meisä tietää mihin on edes kouluttautumassa kun ammatinvalinnat ovat edessä. Osalla menee valinnat nappiin osalla ei. Silloin täytyy vain uskaltaa lähteä ja kokeilla jotain muuta. Työ kuitenkin näyttelee suurta osaa päivästämme, joten jo yleisen hyvinvoinnin ja terveyden kannalta on tärkeää että työ on mielekästä (vaikka huonoja hetkiä/päiviä tulee aina) :)

Katriina_
Liittynyt21.10.2016

Moikka Nunu. En tiedä mitä on tapahtunut mutta sain kommenttisi vasta nyt! Pahoittelut siis kun vastailu kesti. 

Olen kyllä täysin samaa mieltä, koskaan ei ole liian vanha ja kaiken voi todellakin oppia! Jatketaan näillä! :) 

Vierailija

Eksyin lukemaan blogiasi. Tää kolahti, niin samanlaisia ajatuksia itsellänikin. Olen hoitoalalla, ja hyvin samoissa tunnelmissa kuin sinä olen ollut valmistumisesta asti. Nauratti, kun kirjoitit kokemastasi grande finalesta terkka-asemalla, been there. Työpaikan vaihto yksityispuolelle on auttanut hieman, nyt töissä on taas ihan kivaa. Mutta kenties minäkin vielä löydän sen "oman jutun", tätä se ei taida olla. Kunhan lapset vähän kasvavat, uskoisin jaksavani taas suunnata kohti opiskelua. Pitäisi vaan se ala ensin valita... Voimia opiskeluun ja kiitos blogista :D 

Katriina_
Liittynyt21.10.2016

Kiitos paljon ihanasta kommentista :) 

Mukava kuulla että työpaikan vaihto on auttanut. Hoitotyötäkin on niin monenlaista ja työnkuva vaihtelee todella paljon paikasta riippuen. Toki työ on niin sureessa osassa jokapäiväistä elämää, että sen mieluisuuteen kannattaa satsata ja panostaa. Ehdottomasti suosittelen lähtemään rohkeasti kokeilemaan ja etsimään sitä omaa juttua jos yhtään asia mietityttää. Takasin kun pääse aina! 
Perhe tuo varmasti omat haasteensa, mutta ihanvarmasti jaksat ja pystyt siihen. Paljon tsemppiä sinnekkin :) 

Vierailija

Tämä (ja uudempi postaus samasta aiheesta) on kuin omasta kynästä! 6 vuotta sairaanhoitajana takana, viime vuoden marraskuussa burn-out ja sairausloma, ja nyt siinä pisteessä että odotan yhteishaun alkamista maaliskuussa.

Itselle sairaanhoitajan työ ei ole koskaan ollut mikään lapsuuden haave, vaan kotikuntani opiskelijavaihtoehdoista se toinen, ja näin jälkikäteen ajateltuna huonompi vaihtoehto. Naureskeltiin opiskeluaikana tradenomiopiskelijoille kuinka he valmistuvat suoraan kortistoon kun meillä taas töitä riittää. Riittää kyllä, mutta millä ehdoilla ja työoloilla. Pahin ristiriita itselle on ollut se, ettei potilastyölle ole kunnolla aikaa ja esimiestyö on kaikissa paikoissa ollut lähes ala-arvoista. Sen enempää en lähde mässäilemään, tiedät kuitenkin mistä on kyse. 😁

Lohduttavaa lukea etten ole todellakaan ainut näiden tuntemusten kanssa ja myös innostavaa, sillä minä(kään) en ole vielä 30-vuotiaana liian vanha uusiin haasteisiin. Tämän pahemmaksi ei voi muuttua, ehkä ainut lohtu tässä tilanteessa 😁 Paljon tsemppiä tuleviin haasteisiin ja suurkiitos teksteistäsi!

Katriina_
Liittynyt21.10.2016

Moikka ja paljon kiitoksia kommentista. 

Tutuuja juttuja todellakin! Muista kanssa paukutelleeni henkseleitä tuon työllistymistilanteen suhteen…Hohoijaa :D 

Toivottavasti toipuminen uupumuksesta on edennyt ja olet saanut voimia takasin. 
Ja ei, et todellakaan ole yksin tuntemuksien kanssa. Meitä on samassa veneessä enemmän kun uskotakaan!
Onneksi nykyään on helpompi vaihtaa suuntaa ja suorittaa tutkintoja vaikka töiden ohella jos niikseen on. Täytyy vaan uskaltaa ottaa se ensimmäinen askel.

Hurjan paljon tsemppiä sinne! You Can Do It! 

Seuraa 

Blogia kirjoittelee kolmekymppinen Tamperelaistunut Etälä-Pohjalainen.
Entinen sairaanhoitaja, nykyinen kauppatieteilijä.
Aviovaimo ja kahden koiralapsen huoltaja.

Blogissa avaan ajatuksiani alanvaihdostani aina mielen hyvinvointiin.
Sydäntäni lähellä ovat kaikenlaiset self-help-kirjat, kosmetiikka ja  juoksu. 
Yritän myös hurahtaa kuntosaleiluun.

Tervetuloa seurailemaan sarkastisella huumorilla höystettyä blogiani :) 

 

Yhteydenotot:
blogikatriina@gmail.com

 

Bloglovin`

 

Blogiarkisto

2016
Lokakuu