Tiedättekö sen tunteen, kun herää yhden aikaan yöllä ihan virkeänä? Päähän pälkähtää ensin ajatus (vähän vessahätä), sitten toinen (apua, kello on vasta näin vähän)…kolmas (saispa jo kahvia). Vessaretken jälkeen on jo niin virkeä, että voisi yhtä hyvin alkaa täyttää vaikka veroilmoitusta. Mutta yö on pimeimmillään eikä suden tuntina voi tehdä mitään järkevää. Eikä oikein huvittaisikaan, koska NYT KUULUU NUKKUA, HELVETTI. Ja miksi tätä tapahtuu aina viikolla, ei koskaan viikonloppuna…Ja hävettää, koska ei suoriudu edes tästä, yhdestä elämän luonnollisimmasta asioista.

Silmät ristissä luennolla

Minulla univaikeudet alkoivat opiskeluaikoina. Piti lukea tenttiin yömyöhään ja luennoilta tultua olin niin väsynyt, että torkahdin sohvalle viimeistään Kauniiden ja Rohkeiden aikaan. Illalla sitten olin niin virkeä, ettei uni tullut silmään pitkään aikaan. Aloin käydä iltaisin salilla, koska ilta-ajat olivat halvempia ja koska päikkäreiden jälkeen virtaa riitti. Aineenvaihdunta kävi kierroksilla vielä yhdentoista aikaan illalla. Kierre oli valmis. Joskus yliopistolle tuli raahauduttua niin, etten ollut nukkunut yöllä lainkaan, samoilla silmillä. Luennoilla nuokkuminen ei niin paljon haitannut (köh), mutta kun sama jatkui opettajakoulutuksessa, jossa oikeasti piti olla hereillä tai pakka hajosi luokassa täysin, otti kyllä tattiin. Tässä kohta mukaan tuli myös pelko: ”minä en oikeasti selviydy seuraavasta päivästä, jos en nyt nukahda”. Ja aloin laskea tunteja, jotka voisin vielä nukkua. Mutta eihän unta voi pakottaa. Silloin se karkaa vieläkin kauemmaksi.

 Kahvin voimalla

Katkonaiset yöunet jatkuivat äitiyslomalla, mutta sehän oli ihan normaalia. Silloin olin ensimmäistä kertaa elämässäni niin väsynyt, että nukahdin aina, kun sain pääni tyynyyn. Jotenkin sitä vain jaksoi, muutaman tunnin unilla, hormonihuuruissa kai. Ja kahvia, sitä kului, pannutolkulla.

Palattuani työelämään unta alkoi häiritä uudenlainen stressi, ruuhkavuodet kaikkine kuvioineen. Oma aika oli todella kortilla, joten ensin aloin nipistää sitä yöunistani. Sinnittelin illalla hereillä, kunnes olinkin taas ihan pirteä ja sain unenpäästä kiinni vasta pikkutunneilla. Yöt olivat myös ainoaa aikaa, kun sain olla yksin ajatusteni kanssa. Ja niitähän riitti. (Muistinko tehdä sitä ja muistinko tätä. Sekin sanoi niin, varmaan vihaa minua. Ai niin, huomenna mukaan sitä ja sitä tarhaan.) Ja päässä hyörivää karusellia säesti aina kulloinenkin korvamato. I SET FIRE TO THE RAIN

Onneksi sentään jossain vaiheessa tajusin, että nukahdan kyllä, jos menen nukkumaan heti kun vähänkin väsyttää, eli lapsen kanssa yhtä aikaa yhdeksältä. Mutta vaikka menin nyt ajoissa nukkumaan, heräsin silti valvomaan keskellä yötä. Menin siis nukkumaan yhdeksältä ja heräsin yhdeltä. Valvoin viiteen (!) ja nukuin viidestä seitsemään. Näin jatkui vaikka kuinka kauan. Voitte uskoa, että ilman joka-aamuista puolen litran latteani ennen töihin menoa olisin varmaan koomassani kävellyt päin lyhtypylväitä.

Uusi päivärytmi

Edellisessä postauksessani kerroin uudenlaisista elämäntavoista, jotka halusin omaksua rytmittämään arkea ja selkeyttämään päivät omiksi osioikseen. Kotona työskentelevälle tämä ei aina ole helppoa ja jatkuvaan työntekoon on todella helppo luisua. Kovassa työtahdissa männä vuonna huomasin myös, että vanha vaiva alkoi jälleen nostaa päätään. Arjen rytmittämisen taustalla oli ehkä eniten tarkoitus testata, mikä vaikutus tällä kaikella säännöllisyydellä olisi yöuneeni ja jaksamiseeni.  

Uutta päiväjärjestystä on nyt jatkunut kahden viikon ajan, enkä voisi olla tähänastisiin tuloksiin tyytyväisempi. Olen käynyt kävelylenkillä neljänä, viitenä päivänä viikossa noin tunnin ajan ja nukkunut keskimäärin 8–9 tuntia joka yö, mikä on meikäläiselle aika uskomaton juttu. Liekö syynä juuri tuo jokapäiväinen raitisilmamyrkytys vai uusi nukahtamismenetelmä, jonka vahingossa keksin juurikin pari viikkoa sitten, mutta päivät ovat täynnä ihan erilaista energiaa. Kun on nukkunut hyvin, jaksaa mitä vain, eikä puoliteholla tehtyjä päivän töitä tarvitse jatkaa enää illalla. Eikä mitkään ihan pikkujutut hetkauta läheskään niin paljon, naurattaa vain.

Mikä se menetelmä sitten on? Ei todellakaan mitään rakettitiedettä. Kerron siitä lisää ensi kerralla.

Raikasta viikkoa sinulle!

K.K.

Kommentit (0)

Seuraa 

Sisustustotuuksia kaihtavaa blogia kirjoittaa Turun seudulla asuva freelancer, joka sisustaa perheen omakotitaloa rakkaudella ja rennossa skandihengessä – useimmiten kieli poskessa.